11 kuukautta siitä kun tulin tänne, viimeisen krapulani jälkeisenä päivänä.
Eilen välähti viini mielessä. Johtuu keväästä, näin väitän.
Jääkaappiin oli onneksi pari viikkoa aiemmin ostettu alkoholiton kuohuviini. Korkkasin sen - se oli ihanaa ja tajusin: tätä minä vain tarvitsin, keväisen kuohujuoman käteeni, pienen kohotuksen koti-iltaan. En mitään humalaa.
Aamulla keittiössä puuhaillessani olo oli hyvä. Mietin, millä lailla,
sillä lailla tavallisella lailla. Sillä lailla ettei mikään ole huonosti, tunnu pahalta tai harmita ja varsinkaan: kaduta.
Seuraavaksi mietin täältä muista, vähän uudemmista ketjuista lukemaani toivetta siitä että alkuviikkojen raittius pian muuttuisi joksikin euforisemmaksi kokemukseksi.
Ajattelin: ei sitä kannata jahdata. Vastassa voi olla pettymys. Pinkki pilvi tulee jos on tullakseen, ja sitten se menee. Se mitä juomattomuudesta jää käteen ei ole välttämättä mikään huumaava raittiuselämys vaan vain tavallinen arki, tavallinen tapa tuntea olonsa hyväksi.
Tavallinen sellaiselle ihmiselle, joka ei juo. Juova alkoholisti ei juuri taida sellaista tuntea.
Sitä minusta kannattaa jahdata.
11 kuukautta tänne tuloni jälkeen en kadu ainuttakaan iltaa, jona olen jättänyt juomatta. En ainuttakaan.
Ei vaan enää ole, mitä katua. On vain tavallinen, hyvä lauantai ja voimia olla olemassa.
Mukavaa päivää kaikille.