3 haavettani, jotka eivät, erittäin suurella todennäköisyydellä, tule koskaan toteutumaan 
, mutta haaveilemastahan mua ei mikään voi estää.
-lapsen saaminen. Musta ei ole äidiksi, eikä miehenikään sen parempi isä taitaisi olla. Vaikka saisimmekin päihteiden käyttömme kuriin, mitä ei todennäköisesti tule tapahtumaan, ainakaan ennen kuin olemme jo liian vanhoja saamaan lapsia, niin psyykkiset ongelmat, joista me molemmat kärsimme, kyllä ovat ja pysyvät, ja niiden mielialaheittelyiden, masennusten, ahdistusten ja mahdollisten psykoottisten jaksojen sekaan en taatusti laita lasta kärsimään. En mä ole edes varma, tahdonko ihan oikeasti lasta, mutta kun ikää on jo yli kolmenkympin, niin kyllähän se biologinen kello väistämättä tikittelee. Eipä onneksi tarvitse miettiä, kuinka tosissaan lapsen hankkimisen kanssa on, kun se ei kerran realistista ole 
.
-bentsodiatsepiiniriippuvuudesta eroon pääseminen. Melko mahdotonta uskoa, että tuokaan koskaan todeksi muuttuisi, kun niitä lääkkeitä on mennyt yhtä soittoa 15 vuotta, liika-annostelua ja väärinkäyttöä on ollut ihan liikaa, ja on väliin vieläkin, vaikka yritänkin edes jonkinlaista tolkkua pitää käytössä nykyisin. Ylipäätään koukkuni benzoihin on helvetinmoinen ja vaikka jotenkin pystyisinkin käymään vieroituksen läpi, niin eivätpä mun ahdistukseni ja muut paskat fiilikseni sillä mihinkään katoaisi. Jotakin lääkitystä mä tarvitsen joka tapauksessa loppuikäni ja benzot nyt ovat, haittapuolistaan huolimatta, se toimivin vaihtoehto. Muista riippuvuuksistani voisin vielä päästäkin eroon pakon edessä, mutta benzoista en .
-ehjä mielenterveys. Mikä se sellainen edes on 
Sitten hieman realistisempia haaveita, joista osa toki on melko kaukaisia:
-se punainen tupa ja perunamaa 
. Koirakin mahtuisi varmasti siihen pihapiiriin. Rauhallista ja maanläheistä eloa jossakin syrjemmässä, missä ei olisi vaaraa törmäillä tämän tästä vanhoihin douppituttuihinsa ja saisi muutenkin vaikka juoda aamukahvinsa alasti pihamaalla, jos sellainen sattuisi huvittamaan .
-voisin asua myös jonkin aikaa ulkomailla, siis jossakin lämpimässä paikassa. Pääsisin sillä tavoin ehkä hieman avartamaan maailmankuvaani ja toki nauttisin ympärivuotisesta lämmöstä ja auringonpaisteesta, hirvittävä vilukissa kun olen. Tuo olisi kuitenkin vain väliaikaista. En tahdo kokonaan hylätä Suomea, koska täällä on paljon asioita, joista pidän ja joita arvostan, myös ne vaihtuvat vuodenajat, vaikka pakkaset ja synkät syyssateet usein vituttavatkin, kun ovat parhaillaan päällänsä. En tiedä, jaksaisinko kuitenkaan arvostaa riittävästi lämpöä ja aurinkoa, jollen välillä joutuisi kärsimään niistä mielestäni epämiellyttävistä ilmoista, ja toisaalta on mukavaa käpertyä peiton alle nauttimaan kuumaa teetä, kun ulkona vihmoo räntää ja on pilkkopimeää 
.
-tahtoisin saada jonkin itselleni mieluisan(en vielä tiedä, mikä se olisi) tutkinnon suoritettua. Ei sillä sinällään niin väliä olisi, koska olen eläkkeellä, eikä mun niin ollen tarvitse huolehtia työllistymisestä, mutta se ehkä antaisi mulle positiivisen onnistumisen fiiliksen. Usein hävettää, kun en ole käynyt muuta, kuin peruskoulun ja senkin rimaa hipoen 
.
Edit: Vielä tuo, että oppisin paremmin käsittelemään tunteeni tunteina, enkä reagoisi jokaiseen pieneenkin vitutukseen, suruun, vastoinkäymiseen tms., kuin se olisi jokin maailmani kaatava myrsky 
. Iän myötä, hyvän terapeutin ansiosta sekä sen vuoksi, että olen oppinut hiljalleen luottamaan ihmisiin, jotka siis todella ovat luottamuksen arvoisia, onkin tapahtunut positiivista edistystä tuossa asiassa, enkä ole enää lainkaan niin haitallisella tavalla impulsiivinen ja jopa itsetuhoinen, kuin nuorempana , mutta tekemistä riittää vielä tuolla saralla ja paljon.
Edit 2: Aikaahan mulla riittää vaikka muille jakaa, mutta toivoisin, että voisin käyttää sitä jotenkin hyödyllisesti, ts. vapaaehtoistyöhön, joka olisi sydäntäni lähellä. Eläimet, mielenterveys- ja päihdeongelmaiset nyt tulevat ensimmäisinä mieleen. Eläimistä pidän hurjasti, totta kai , ja niin päihde- kuin MT-ongelmatkin ovat tulleet valitettavan tutuiksi, niin omakohtaisesti, kuin ympärilläni olevien ihmisten kautta. Näillä näkymin psyykeni on kuitenkin sen verran heikoissa kantimissa, etten usko kestäväni kaltoinkohdeltujen eläinten parissa toimimista kovinkaan pitkään, saati sitten sellaisten ihmisten, jotka kamppailevat samojen ongelmien kanssa, kuin itsekin. Mun pitäisi olla siis paljon paremmassa kunnossa, mitä nyt olen, jotta tuollaisesta vapaaehtoistyöstä olisi hyötyä autettaville ja iloa mulle itselleni, muutoin koko touhu kääntyisi kokonaisuudessaan itseään vastaan . Ehkä… ehkä jonakin päivänä … Haaveillahan edelleenkin saa .
Edit 3: Mä niiiin haaveilen siitä, että pystyisin nukkumaan, kuten “normaalit” ihmiset. 8 h yössä ja mieluiten siis juuri öisin, ilman lääkkeitä ja niin, että aamulla olisi virkeä ja levännyt, mutta kuitenkin suhteellisen rauhallinen olo. Ei siis valvomisen tai kummasti nukuttujen öiden jälkeistä väsymystä, ärtymystä, pöhnää, keskittymiskyvyttömyyttä, levottomuutta jne.
Päivittäin jos laittaa tavoitteita, osan on pakko toteutua… 
Mikäli aikoo herskan vetäjäksi, saa sekin olla päämäärä… 
Omat tavoitteet useimmiten pyrkivät “normi-elämään”… :mrgreen: 
Osa noista on aika lyhyenkin aikavälin juttuja, mut osassa riittänee hommaa loppuelämäksikin…