Vastaan nyt illalla vielä vähän pidemmin @Riikinkukko tähän parisuhdepohdiskeluusi.
Olen itse eroamassa pitkästä suhteesta, johon on aikanaan syntynyt myös lapsia. Sitä eroa on tehty pitkään puolin ja toisin ja mietitty ja peruttu ja soudettu ja huovattu ja nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että asioita on saatu eteenpäin jo käytännön tasolle. Että tämäkin päätös on nyt sitten tehty, enää ei tarvitse edes riidellä, sillä kohta meillä on eri kodit.
Tunnistan jotain tuttua tuosta mitä tänään kirjoitit, läheisyydestä ja sen toivomisesta turhaan.
Minä olen miettinyt paljon sitä, että vaikka en ajattelekaan että kaikki meillä pieleen mennyt olisi toisen syytä (päin vastoin, olen taitavasti pilannut paljon itsekin) enkä toki syytä ketään muuta omasta juomisestani, en edes miestäni, (vaikka trust me, tekisi kyllä usein mieli) minä kun olen hoitanut sen juomiseni ihan itse, niin onhan se silti ollut niin että olen vain halunnut turruttaa sitä miltä on tuntunut kadottaa jokin tärkeä ydin suhteesta, joka on kuitenkin ollut itselle hyvin rakas ja tärkeä.
Siinä kadottaa sen joskus niin rakkaan ihmisen. Vaikka hän edelleen istuu siinä sohvalla. Se on kamala ristiriitainen tilanne, ikävöidä häntä jota ei oikeasti enää yhtään jaksa.
Luulen että olen juonut aika paljon (välillä toki vähemmänkin, pidempiäkin aikoja, mutta yleisesti ottaen ihan turhan paljon silti) omaan sanattomaan yksinäisyyteeni suhteessa, josta on vaan vaivihkaa kadonnut yhteinen ilo, luottamus, keskinäinen kunnioitus ja halu tehdä jotain hauskaa yhdessä. Ja vaikka sitä iloa, hauskuutta ja kunnioitustakin olisi tässä vuosien mittaan kumminkin vilahdellut, ja joskus on jotain tehtykin, niin jokin tärkeä on silti ollut poissa jo pitkään. Ja se katoaa sillä lailla hissukseen ettei sitä heti edes tajua.
Kirjoitit: “Miksi minä tässä roikun ja joka päivä vaan pahoitan mieleni?”
Olen kysellyt itseltäni samankaltaisia useamman vuoden. Nyt, kun sitten viimein jotain saatiin tapahtumaan ja kaiken vanhan luisun ei vaan enää anneta jatkua, sitä on tullut mietittyä että miksi helkkarissa tässä odotettiin niin kauan.
No siksi kun monimutkaiset asiat eivät vaan ole helppoja, ja jos on tottunut vastaamaan paljosta yksin, ei siihen päälle välttämättä myöskään jaksa enää ottaa syyllisyyttä jättäjän roolista. Ja vielä järjestellä kaikki tulevakin elämä uudelle mallille yksin. Ja ehkä vielä lastenkin. Ja kantaa toisten suruja ja taakkoja ja ehkä myös ottaa sen jätetyn vihat päälleen, tai riidellä käytännön asioista tai rahasta tai huonolla tuurilla ehkä jopa niistä lapsista.
Se on vaan liian väsyttävä ajatus silloin kun on jo aika umpiväsynyt. Vähän kaikkeen, vähän siellä ja täällä, ja myös itseensä ja siihen mihin ei pysty: kuten vaikka että se miltä tuntuu, täytyykin monena iltana turruttaa. Että se mukamas tuntuisikin joltain muulta, tai mieluiten ei miltään.
Minusta se turruttamisen tarve on ymmärrettävä. Jos ihmisellä on jokin keino ottaa taukoa vaikealta tuntuvasta omasta elämästä tai omasta itsestään niin miksei hän sitä ottaisi.
Oma havahtumiseni tajuamaan, että kyllä tästä nyt vois yrittää oikeasti raitistua, on kai vain sitä, että tajuan ottaneeni taukoa omasta itsestäni nyt niin paljon että sitä omaa vanhaa itseä on jo tosi ikävä. Ja muistaakseni hän ei alun perin halunnut elää näin. Ei epätyydyttävässä suhteessa sen enempää kuin turhan usein toistuvassa kännissäkään.
Aloin itse ensimmäisen kerran tajuta, että nykyisessä suhteessani on jotain pahasti pielessä, kun olin poissa kotoa vähän pidemmällä reissulla ensimmäistä kertaa ihan yksin ilman ketään muuta perheenjäsentä - ja tajusin, ettei minulla äkkiä ollutkaan yhtään mitään tarvetta olla humalassa.
Se oli aivan kummallista. Vietin sen reissun selvin päin ja se oli ihanaa. Joku kaksi lasia viiniä taisi jonain iltana mennä, enempään ei vaan ollut tarvetta.
Olin hetken verran vain itseni seurassa, ja se seura olikin tosi mukavaa. Oli ihanaa herätä aamuisin yksin, ei ollut krapulaa eikä toisten tunnetiloja tunnusteltavana.
Ajattelin että no mut hienoa, nyt kun palaan kotiin niin pidän tämän, kuuntelen itseäni jatkossakin, teen elämästäni mukavampaa.
Höpsis siitä sitten koskaan mitään tullut, kun kotona odotti taas kaikki mikä siellä oli yhdessä saatu jumiin. Ja jumiin se sitten lopulta jäi. Ja minä jatkoin turruttamista.
Anteeksi tästä tuli taas vähän pitkä teksti, mutta lopulta halusin kai vain sanoa: ehkä itseltään pitää vaan kysyä tarpeeksi monta kertaa että miksi minä tässä roikun.
Sitten kun on kysynyt tarpeeksi monta kertaa, eikä mitään vastausta tule, niin ehkä se vastaus sitten jonain päivänä onkin vaan just siinä.
Että hyvänen aika, eihän mun enää tartte tässä roikkua. Ja sit asiat voivat alkaa muuttua.
Ehkä tässä on Riikinkukko nyt tekeillä sekä sinulla että minulla jokin sellainen elämänmuutos, tai jokin uusi suunta, joka tulee omaan tahtiinsa, sinulla sinun ja minulla minun ja josta me ollaan tajuttu molemmat, ettei siihen oikein humalassa sit lopulta niin hyvin pysty.
Että ehkä sitä nykyistä kivempaa suuntaa ei vaan kännissä löydä.
Hyvää yötä.
