Tsemppiä sinne. Huomenna on uusi päivä.
2 tykkäystä
Vastaan nyt illalla vielä vähän pidemmin @Riikinkukko tähän parisuhdepohdiskeluusi.
Olen itse eroamassa pitkästä suhteesta, johon on aikanaan syntynyt myös lapsia. Sitä eroa on tehty pitkään puolin ja toisin ja mietitty ja peruttu ja soudettu ja huovattu ja nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että asioita on saatu eteenpäin jo käytännön tasolle. Että tämäkin päätös on nyt sitten tehty, enää ei tarvitse edes riidellä, sillä kohta meillä on eri kodit.
Tunnistan jotain tuttua tuosta mitä tänään kirjoitit, läheisyydestä ja sen toivomisesta turhaan.
Minä olen miettinyt paljon sitä, että vaikka en ajattelekaan että kaikki meillä pieleen mennyt olisi toisen syytä (päin vastoin, olen taitavasti pilannut paljon itsekin) enkä toki syytä ketään muuta omasta juomisestani, en edes miestäni, (vaikka trust me, tekisi kyllä usein mieli) minä kun olen hoitanut sen juomiseni ihan itse, niin onhan se silti ollut niin että olen vain halunnut turruttaa sitä miltä on tuntunut kadottaa jokin tärkeä ydin suhteesta, joka on kuitenkin ollut itselle hyvin rakas ja tärkeä.
Siinä kadottaa sen joskus niin rakkaan ihmisen. Vaikka hän edelleen istuu siinä sohvalla. Se on kamala ristiriitainen tilanne, ikävöidä häntä jota ei oikeasti enää yhtään jaksa.
Luulen että olen juonut aika paljon (välillä toki vähemmänkin, pidempiäkin aikoja, mutta yleisesti ottaen ihan turhan paljon silti) omaan sanattomaan yksinäisyyteeni suhteessa, josta on vaan vaivihkaa kadonnut yhteinen ilo, luottamus, keskinäinen kunnioitus ja halu tehdä jotain hauskaa yhdessä. Ja vaikka sitä iloa, hauskuutta ja kunnioitustakin olisi tässä vuosien mittaan kumminkin vilahdellut, ja joskus on jotain tehtykin, niin jokin tärkeä on silti ollut poissa jo pitkään. Ja se katoaa sillä lailla hissukseen ettei sitä heti edes tajua.
Kirjoitit: “Miksi minä tässä roikun ja joka päivä vaan pahoitan mieleni?”
Olen kysellyt itseltäni samankaltaisia useamman vuoden. Nyt, kun sitten viimein jotain saatiin tapahtumaan ja kaiken vanhan luisun ei vaan enää anneta jatkua, sitä on tullut mietittyä että miksi helkkarissa tässä odotettiin niin kauan.
No siksi kun monimutkaiset asiat eivät vaan ole helppoja, ja jos on tottunut vastaamaan paljosta yksin, ei siihen päälle välttämättä myöskään jaksa enää ottaa syyllisyyttä jättäjän roolista. Ja vielä järjestellä kaikki tulevakin elämä uudelle mallille yksin. Ja ehkä vielä lastenkin. Ja kantaa toisten suruja ja taakkoja ja ehkä myös ottaa sen jätetyn vihat päälleen, tai riidellä käytännön asioista tai rahasta tai huonolla tuurilla ehkä jopa niistä lapsista.
Se on vaan liian väsyttävä ajatus silloin kun on jo aika umpiväsynyt. Vähän kaikkeen, vähän siellä ja täällä, ja myös itseensä ja siihen mihin ei pysty: kuten vaikka että se miltä tuntuu, täytyykin monena iltana turruttaa. Että se mukamas tuntuisikin joltain muulta, tai mieluiten ei miltään.
Minusta se turruttamisen tarve on ymmärrettävä. Jos ihmisellä on jokin keino ottaa taukoa vaikealta tuntuvasta omasta elämästä tai omasta itsestään niin miksei hän sitä ottaisi.
Oma havahtumiseni tajuamaan, että kyllä tästä nyt vois yrittää oikeasti raitistua, on kai vain sitä, että tajuan ottaneeni taukoa omasta itsestäni nyt niin paljon että sitä omaa vanhaa itseä on jo tosi ikävä. Ja muistaakseni hän ei alun perin halunnut elää näin. Ei epätyydyttävässä suhteessa sen enempää kuin turhan usein toistuvassa kännissäkään.
Aloin itse ensimmäisen kerran tajuta, että nykyisessä suhteessani on jotain pahasti pielessä, kun olin poissa kotoa vähän pidemmällä reissulla ensimmäistä kertaa ihan yksin ilman ketään muuta perheenjäsentä - ja tajusin, ettei minulla äkkiä ollutkaan yhtään mitään tarvetta olla humalassa.
Se oli aivan kummallista. Vietin sen reissun selvin päin ja se oli ihanaa. Joku kaksi lasia viiniä taisi jonain iltana mennä, enempään ei vaan ollut tarvetta.
Olin hetken verran vain itseni seurassa, ja se seura olikin tosi mukavaa. Oli ihanaa herätä aamuisin yksin, ei ollut krapulaa eikä toisten tunnetiloja tunnusteltavana.
Ajattelin että no mut hienoa, nyt kun palaan kotiin niin pidän tämän, kuuntelen itseäni jatkossakin, teen elämästäni mukavampaa.
Höpsis siitä sitten koskaan mitään tullut, kun kotona odotti taas kaikki mikä siellä oli yhdessä saatu jumiin. Ja jumiin se sitten lopulta jäi. Ja minä jatkoin turruttamista.
Anteeksi tästä tuli taas vähän pitkä teksti, mutta lopulta halusin kai vain sanoa: ehkä itseltään pitää vaan kysyä tarpeeksi monta kertaa että miksi minä tässä roikun.
Sitten kun on kysynyt tarpeeksi monta kertaa, eikä mitään vastausta tule, niin ehkä se vastaus sitten jonain päivänä onkin vaan just siinä.
Että hyvänen aika, eihän mun enää tartte tässä roikkua. Ja sit asiat voivat alkaa muuttua.
Ehkä tässä on Riikinkukko nyt tekeillä sekä sinulla että minulla jokin sellainen elämänmuutos, tai jokin uusi suunta, joka tulee omaan tahtiinsa, sinulla sinun ja minulla minun ja josta me ollaan tajuttu molemmat, ettei siihen oikein humalassa sit lopulta niin hyvin pysty.
Että ehkä sitä nykyistä kivempaa suuntaa ei vaan kännissä löydä.
Hyvää yötä.
3 tykkäystä
Niin @Riikinkukko. Niinhän se on, että olisi omalla tavallaan helpompaa olla se, jolle toinen vaan ilmoittaa että nyt me hei lopetetaan tämä mikä ei nyt toimi.
Ja kuka tietää, voihan olla että siksi se sinunkin miehesi siinä sohvalla se tölkki kädessä istuu. Siihen kun saa sitten jäädä kiukuttelemaan kun toinen lopullisesti kyllästyy eikä tarvitse olla hän, joka muuttaa asioiden suunnan paremmaksi - kaikille. Koska se vaatii voimia ja aitoa halua tehdä niin.
Minä voin nykyisessä, pian entisessä suhteessani huonosti monestakin syystä. Kaikki ei mene sen miehen piikkiin. Mutta tein sen pitkään jotenkin salaa itseltäni. En kai pystynyt luopumaan haaveestani siitä että kyllä kaikki muuttuu, kunhan MINÄ vain teen kaiken paremmin ja katson peiliin.
No, yritin tehdä ja katsoinkin. Mutta tissuttelu, joka aamuyöstä johti yksinäiseen humalaan, ei kyllä siihen peiliin katsomalla näköjään vähentynyt.
Luulen, että se johtui siitä että yritin katsoa siihen peiliin yksin.
Minua on pitkään pistänyt sydämestä, kun olen lukenut jostain tarinoita siitä kuinka joku ikäiseni nainen tilittää sitä kuinka ero oli hänen elämänsä paras päätös - ja hehkuu sitten siinä jutun oheen otetussa kuvassa iloisena, ehkä jopa uuden kiltin, sympaattisen, harmaantuneen mutta elämäniloisen puolisonsa kanssa.
Olen ollut kateellinen. Että miksi joillekin tulee vielä uusi elämä mutta minulle ei.
No, siksi ehkä kun ne jotkut ovat ihan itse jaksaneet tehdä jotain tilanteelleen, joka ei ole ollut hyvä.
Minä eroan varmaan vasta nyt siksi, että kaikki lapseni ovat jo aika isoja. Se on aivan järjetöntä, odottaa siihen asti, mutta kun olin elänyt myös monta vuotta parin pienen lapsen yksinhuoltajana ennen uutta perhettä, enkä ehkä vaan jaksanut ajatusta että minun täytyisi palata siihen.
Enhän minä siksi alkanut seurustella uudestaan, että saisin tilalle uudet pienet lapset yksinhuollettavaksi kun edelliset olisivat kasvaneet aikuisiksi.
Kamalin lause, jonka tiedän, on tämä: “sinun arkesi on sinun lastesi lapsuus”. Se on kamalan julma siksi koska se on niin totta.
Itse en pysty nyt ajattelemaan omien lasteni lapsuutta ilman että se sattuu. Tiedän, että kaikkien heidän lapsuuksissaan on ollut myös paljon hyvää, mikä ehkä osaltaan heitä joskus tulee kannattelemaan. Mutta sitä kaikkea muuta en jaksa ajatella yhtään.
Minulla on vielä pari lasta, jotka asuvat vielä hetken verran kotona. Olen tullut siihen tulokseen, että haluaisin heille täältä kotoa vielä edes jonkin muiston tunnelmasta, joka ei ole kireä ja jolta kenenkään ei tarvitse suojautua sulkeutumalla omaan huoneeseen tai turruttamalla tajunsa kankaalle salaa. Haluaisin heidän näkevän, että jos nyt elämä on luisunut vähän ankeaksi, sille voi myös tehdä jotain. Että ihmisen elämä voi jollain lailla olla ihmisen omissakin käsissä, vaikkei kaikkeen voi vaikuttaa itse. Että tuleehan noita, kaikenlaisia elämänvaiheita, ja sit tulee vaan perään uusia.
Kiroan itseäni siitä, etten tehnyt tätä eroa jo aiemmin. Mutta en vaan tainnut olla siihen vielä valmis.
Kaikki tapahtuu aikanaan, kumminkin. Paitsi jotkut asiat: sanot Riikinkukko odottavasi, että eroehdotus tulisi vastapuolelta.
No. Kyllä minä tämän ymmärrän, tosin hyvin. Mutta: miksi ihmeessä kuutisen tölkkiä illassa imuroiva mies ehdottaisi mitään eroa? Olisiko hänellä oikeasti sen jälkeen jokin uusi osoite, jonne hän olisi tervetullut jatkamaan samaan malliin niin että joku toinen edelleen vastaisi siitä että arki sujuu ja lapset hoituvat?
Ja jos ei olisi, niin haluatkohan sinä kumminkaan olla se ihminen, joka katselee häneltä sellaista jota moni muu ei jaksaisi?
Vaikuttaa jo siltä että et. Vaikken sinua tunnekaan.
Onneksi ollaan täällä. Sillä kyllä ne lapsetkin lopulta varmasti oikeasti jäävät mahdollisessa joskus edessä olevassa erossa hänelle, jolla on aito halu elää humalaista raittiimmin ja kyky vastata lastensa arkisesta hyvinvoinnista.
Hyvää päivää 4! Ihanan iso numero jo.
3 tykkäystä
Ehkä tärkeintä olisi se, että vastapuoli on valmis eroehdotukseen. Että säästyisi siltä riitelyltä lapsista, elatuksesta jne. Edellinen avioliittoni meni pitkälti kuten tuo sinun kertomasi. Minä olin valmis eroon jo useamman vuoden ajan ennen kuin vastapuolikin lopulta kypsyi ajatukseen. Ero oli sitten helppo eikä mistään ole tarvinnut tapella. Ystäviä voin sanoa meidän olevan edelleen. Nykyisen kumppanin osalta tiedän, että hänen kanssaan on tulossa ongelmia, jos hän ei asiaan ole valmis. Eikä varmasti hänen “elämän helppous” toki edistä sitä eroon kypsymistä… hankala yhtälö, en vielä ole keksinyt, miten minun kannattaisi edetä.
Varasin itselleni verikokeen toukokuun puoliväliin. Siinä minulle pakottava kannustin pitää korkki kiinni, että arvot olisivat kunnossa, heh… Päivä 4 - hyvin meillä menee!
4 tykkäystä
@Riikinkukko no just näin.
Itsekin mietin niitä verikokeita. Mutta en taida vielä uskaltaa.
Pelkoon siitä, että on jo peruuttamattomasti tärvellyt oman terveytensä, liittyy minulla sen verran paljon pakokauhua. Lisäksi pelkään että jos arvot on jo pahasti pielessä, niin siitä saan sitten uuden syyn sille että antaa mennä, mitäpä tässä enää sit korkkia kiinni pitämään.
Hankala yhtälösi taitaa edetä just niin kuin on hyvä: että alat pitää huolta itsestäsi ja yrität keskittyä siihen mille voi itse tehdä jotain. Muu seuraa sitten perässä varmaan aikanaan, jos on seuratakseen.
4 tykkäystä
@Räpistelijä Minä kävin kokeissa vastikään helmikuussa. GT oli 14 mutta ALAT vähän yli sata. Ja raittiina olin ollut n. 2 kk. Lääkäri totesi, että ALATin nousu johtui todennäköisesti vastikään sairastetusta koronasta ja siksi ehdotti, että uusi koe keväällä olisi hyvä tehdä. GT oli niin matala, että sanoi, ettei ALATin nousu voi johtua alkosta (paniikki, olinko tehnyt jotain peruuttamatonta tuhoa itselleni). Arvaa vain sitä pakokauhun määrää, kun tuon ALAT-arvon näin! Tiedän siis tunteesi täysin! Maksa toipuu kuitenkin käsitykseni mukaan nopeasti. Toisaalta ehkä arvot tietäen voisit saada jopa helpotusta tuohon pelkoosi, että jotain peruuttamatonta olet ehtinyt terveydellesi tehdä? Kuukauden tauon jälkeen arvojen pitäisi olla jo lähellä normaalia (eli siitä voisi päätellä jotain myös mahdollisista pysyvistä jäljistä).
3 tykkäystä
@Riikinkukko tilanteesi kuulostaa kyllä hankalalta. Ja suoraan sanottuna miehesi ei vaikuta oikein millään tasolla sellaiselta henkilöltä, jonka kanssa voisi elää yhdessä tasavertaisina kumppaneina.
En yhtään ihmettele, että olet paennut omaa tilannettasi juomiseen. Mutta samaan hengenvetoon on sanottava, että tilanteesi ei välttämättä tulisi miksikään muuttumaan jos jatkaisit juomista aina vaan. Minulla ainakin juominen nakersi vuosia ja vuosia itsetuntoa, omanarvontuntoa, itseluottamusta, yleistä aikaansaamista ja ihan vaan päivittäistä jaksamista niin pahasti, ettei siinä kertakaikkiaan jäänyt energiaa minkäänlaisten muutosten tekemiseen. Lisäksi juova ihminen on henkisesti heikko ja usein helposti lyötävissä, kun juodessa sitä jo lyö itse itseäänkin oikein tosissaan.
Uskon, että sinulla niinkuin meillä monilla muillakin isoin muutos on juomisen lopettaminen ja itsesi löytäminen raittiuden avulla. Muilla asioilla on sitten tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin. Juomattomuus ei ehkä kaikkia elämän vaikeuksia ratkaise, eikä ole tarkoituskaan, mutta se on mielestäni avain niihin ratkaisuihin.
7 tykkäystä
Addikti in addikti aina, loppuun asti. Ellei sitten jopa sillä toisellakin puolella. Itse olen ollut kuivilla 15v. ja nyt sitten meni vähän överiksi… tiedän että pystyn lopettamaan, mutta kun perkele en haluais!! Pakkohan se on. Se tie on kerran menty pohjaan asti. Kodittomana perheen menettäneenä. Se tie oli tuskanen tie! Eikä sinne päädytä enään toiste, toista kertaa en edes yrittäisi selvitä. En jaksaisi, pystyisi. Mutta tällä putkällä matkalla olen oppinut itselleen anteeksi antamisen taidon. Enkä tarkota sillä että hyväksyn tekoni, ei todellakaan! Mutta otan siitä jälleen, tuhannen kerran opikseni. Ja poikkasen jälleen tämän touhun. Mutta kun sitä helvetti haluaa leikkiä sen pirulaisen kanssa… addikti on aina addikti… oma elämäni opetti sen minulle nyt kunnolla…
2 tykkäystä
Kylläpä on pyhinä pieniä triggereitå riittänyt. Puoliso, joka tissuttelee koko ajan kotona ollessaan tai vaikka lapset jotka tulivat pyhiksi käymään ja odottavat, että jääkaappi on täysi ja ruoka valmiina pöydässä sormea nostamatta. Olisipa joskus, edes joskus, kiva jos itsekin saisi olla vaan ja kaikki olisi valmista. Vaan ei pidä valittaa, itsehän tässä elämäänsä rakentaa mieleisekseen tai vähemmän mieleisekseen. En ole sortunut kuitenkaan eli tämä on nyt päivä nro 7.
Heräsin aamulla aikaisin ja lähdin lenkille muiden vielä nukkuessa.
8 tykkäystä
Hienoa, että olet pysynyt lujana.
Ymmärrän tilanteesi hankaluuden, pettymyksen ja katkeruuden tunteetkin. Tiedän o.asta kokemuksesta, että roolien ja toimintatapojen liu’uttua varsin eoikeudenmunaisiksi, niitä on vaikeaa, ellei mahdotonta muuttaa.
Välttänättä kukaan ei ole yksin syyllunen tim
Lanteeseen, mutta nw vähän vapaamatkustajat eivät hevillä tahdo saavutetuista eduista luopua.
Itsekin tietysti on ruennut syystä tai toisesta tekemään liikaa, ottanut asioita hoidettavakseen yksi kerrallaan. Ehkä on alkuun ollut “liian” avulias, ehkä on tuntunut, ettei toiset osaa tai jälki ei ole kelvannut, ehkä itse harmistuu tekemättömistä asioista nopeammin ja tarttuu niihin.
Kun ylivastuullinen ja akivastuullinen menevät yksiin, käy usein niin, että kuin vahingossa ajan myötä kaikki päätyy ylivastuullisen hoidettavaksi.
Vanhempieni suhde oli sellainen ja isä oli vähän satusetä, joka kyllä visioi kaikenlaista, mutta toteutus jäi puolitiehen. Äiti alkoi jotenkin huolehtia isästä kuin lapsesta. Ukko ei löytänyt edes vaatteitaan jos niitä ei nenään eteen tuotu. Eikä moinen asetelma ollut mukava kummallekaan, eikä kumpikaan oikein kasvanut henkisesti itsenäisiksi aikuisiksi.
Minulla itselläninin on liian auttamisen vikaa ja kompastun samoihin asioihin uudestaan. Valitsen näköjään niitä, jjotka autettavan rooliin haluavat.
Hyvää on se, että ihminen voi havahtua ja lähteä muuttamaan elänäänsä ja itseään. Raitistuminen on avain ja iso askel muutokseen. Lisäjsi kun häpeä ja syyllisyydentunteet juomisesta on poissa, voi terveemmin nähdä omat oikeutetur tarpeensa ja toiveensa ja alkaa pitää huolen siitä, että nekin toteutuvat.
Juodessa on liian helppoa jäädä epätyydyttävään tilanteeseen ja yrittää helpottaa oloaan juomalla lisää.
Hieno alku raittiutta sinulla ja kuulostat mukavan päättäväiseltä.
Tsemppiä ja voimia! Askel kerrallaan ne pitkätkin matkat etenevät, samoin matka kohti raitista omaa elämää. 
4 tykkäystä
@Riikinkukko Voi miten tuttua taas, tuo tunne siitä että on jäänyt vangiksi rooliin, jossa vain antaa muille eikä saa itse mitään.
Ei ehkä pidä, jonkun mielestä, mutta minun mielestäni saa! Minusta on pelkästään hyvä, että voi (edes jossain, edes nimettömänä) (tai siis esim. Riikinkukkona) ilmaista ääneen (tai edes näppäimistön avulla) sen miltä tuntuu, sen mihin on pettynyt, sen mikä on vaikeaa, sen mikä tuntuu pahalta tai epäoikeudenmukaiselta tai sen, mikä todella vituttaa. Ei se sitäpaitsi edes ole valittamista! Se on yhteyden ottamista omiin tunteisiin - niihin, joita juomalla vain turrutetaan - ja niiden ilmaisemista.
Elämää ei sitäpaitsi pelkästään rakenneta, se vaan rakentuu. Eikä kaikki, mihin on päätynyt, ole aina omien tietoisten valintojen tulos.
En tiedä, lohduttaako tämä yhtään, mutta yritän: pari vuotta sitten minulla oli hyvin samankaltainen tilanne kuin sinulla. Olin aivan korviani myöten täynnä sitä, että kaikki ns.juhlapyhät olivat vain odotus siitä, että minä järjestän kaikille jotain juhlantynkää: täytän jääkaapin, jalostan sen sisällön joksikin ateriaksi ja kuuntelen sitten sitä, kuinka aikuisetkin lapseni pöydän ääressä taantuvat vauvoiksi joita minun täytyy tuudittaa. Ja taustalla puolisollani oli koko ajan salassa pidetty päihdeongelma, jonka piilotteluun lapsilta minun täytyi osallistua.
Ketään ei kiinnostanut, miten minä oikeasti haluaisin juhlia, tai miltä minusta tuntuu. Niinpä istuin kaikki ns. juhlat viinilasi kädessä sen jälkeen kun ruoka oli saatu pöytään.
Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, huomaan että syvä kyllästymiseni koko kuvioon on saanut aikaan sen, että tilanne on tänä juhlapyhänä jo ihan toinen. Tämä seurasi siitä kun viimein sanoin, lapsilleni: en enää jaksa. En jaksa enää laittaa yhtään mitään ruokaa. Jos haluatte juhlaruoat, etsikää jokin resepti ja laittakaa itse! Minä voin kattaa pöydän.
Nyt yksi lapsistani lähti juuri kauppaan hankkimaan ainekset siihen ateriaan, jota aikuisetkin lapset ovat tulossa meille nauttimaan, ja hän on luvannut tehdä sen ruoan. Minä vain kannustan, samaan aikaan kun minua kannustetaan täällä pysymään selvin päin. Ja puoliso, jonka salatulle päihdeongelmalle minä en sitten koskaan pystynyt näinä vuosina tekemään muuta kuin sitä piilottelemaan ja sitä myöten myös sen mahdollistamaan, hän on nyt kuvioista poissa ja pian myös asuu muualla.
Asiat muuttuvat. Niihin täytyy vain kyllästyä. Täytyy “valittaa”, sanoa jollekin ääneen: en pidä tästä, tämä on kamalaa, en viihdy näin.
Se on yksi tapa saada asioita muuttumaan. Sinunkin elämäsi Riikinkukko muuttuu vielä! Olet ihan selvästi menossa sitä kohti, askel kerrallaan.
Kyllästyminen on askelista tärkeimpiä, muu seuraa kyllä perässä.
Onnittelut kokonaisesta selvästä viikosta! Ja kiitos tuesta jota sinulta olen täällä jo ehtinyt saada. Minulle on ollut todella tärkeää havaita, että joku jonka elämässä on paljon yhtäläisyyksiä omaani, heräsi krapulassa viikko sitten samana päiväna kuin minä ja samalla tavalla: toivoen, että se todella olisi viimeinen kerta.
Tsemppiä tähän päivään ja kaikkeen, mitä sinulla nyt on jaksettavana! Olet kuitenkin jaksanut jo sen kaikista hienoimman: olla juomatta, tänäänkin.
Ollaan sitä jatkossakin, yhdessä. Kaikki muu kyllä hissukseen sen myötä järjestyy.
7 tykkäystä
Kiitos kirjoituksestasi @Räpistelijä 
Minä jäin miettimään hienoa ratkaisuasi juhlapyhinä. Olen pikkuhiljaa saman asian äärellä. Lapseni ovat aikuistuneet ja asuvat muualla. Kun he tulevat puolisoidensa kanssa käymään, se on melkoinen porukka ruokittavaksi. Ymmärrän, he tykkäävät tulla samaan aikaan, jotta näkevät myös toisiaan. Se on mukavaa, ihanaa, mutta aika raskas setti itselle hoidettavaksi. Minäkin paahdan arkisin töitä ja yritän huilata viikonloput ja pyhät. (Ja ison porukan ruokkimiseen menee oikeasti paljon rahaa.) Puolisoni toki jeesaa minua ja touhuaa rinnallani, mutta silti…
Olen opetellut osallistamaan heitä, mutta ei suju vielä ihan… Olen heidän lähtönsä hetkellä Onnellinen, mutta myös tosi väsynyt. Ja mietin, että entä sitten kun heillä kaikilla on kolme lasta…
5 tykkäystä
Pakko taas avautua… kaupasta täydennystä lähdin tälle orkesterille hakemaan ja mitä sanoo puoliso lähtiessä: tuossa on raha, tuotko olutta samalla? Eipä siinä, ostin oluet ja maksoin ostokset erikseen. En halua edes kaupan etukorttitilille kirjautuvan, että olen ostanut alkojuomia 
Ostin Pepsi maxia itselle. Täällä on useampi kirjoittaja todennut, että yhtä tai kahta janojuomaa ei edes tee mieli ottaa, kun vanha tapa on ollut vetää aina päätyyn saakka ja ihan samaa eilen kaupassa mietin, kun mielessä kävi ajatus muutamasta lonkerosta. Eihän ne kaksi tunnu missään vaan olisi pitänyt ottaa koko kassillinen.
5 tykkäystä
@Räpistelijä Noin minunkin pitää jatkossa opetella sanomaan. Oikeasti tällaisen ison porukan ruokkiminen on todella työlästä mutta myös kallista! Olet kyllä fiksu nainen, sinulta olen saanut monta hyvää ajatusta jo nyt yhden viikon aikana 
5 tykkäystä
Oma tissutteluni loppui tammikuussa täyttäessäni 63v. Olin niin täynnä alkoholin aiheuttamia ongelmia, että tuli seinä eteen. Lampsin Miepä-hoitajalle ja sanoin, että auta. Ja hän auttoi, yhdessä lääkärin kanssa. Kolmena päivänä tuhti lataus kankkuun tiamiinia ja diapamia viekkareihin. Siitä se lähti. Nyt olen Antabuksella ja elämä on rauhoittunut.Ei tee mieli eikä ole ikävä kännejä. Näillä mennään. Täytyy kuitenkin sanoa, että välillä tulee jotenkin tyhjä ja melankolinen olo. Kaikki tuntuu samalta ja ilottomalta. Mutta läheiset on iloisia ja kannustaa…
8 tykkäystä
Aivan samoin oli minunkin juominen aikoinaan, en edes alkanut ottamaan mitään jos en tiennyt että olutta, viinaa olis ollut tarjolla niin paljon että saisin itseni sammuksiin. Silloinen mieheni oli vihainen kun pilasin kaiken juomalla itseni sammuksiin… tosin ei hänkään mitenkään kiltisti ottanut sitä, mutta minun tekemiset ja olemiset oli aina pahasta. Olinko siinä liitossa sitten se likasanko johon sai omat pahat olot purkaa? Onneksi se aika on takana, mutta en halua unohtaa, koska en halua samanlaiseen enää koskaan mennä, koska silloin juominen olisi aika lähellä. Nyt pidän oman puoleni puhtaana enkä anna muiden syyttää minua enää…
Aivan ihana tämä nettiryhmä kun täällä kirjoittelee niin selkenee moni asia. Koskaan ei tule valmista, koskaan en tule valmiiksi, aina tulee uusia asioita eteen…
4 tykkäystä
Paljon tsemppiä @Räpistelijä, @Riikinkukko ja muutkin. Olette tehneet loppuelämänne parhaan päätöksen. Nyt vain kaikki keinot tarvittaessa käyttöön. 
Minulla oli ihan sama juttu, ettei parin juomisessa ollut mitään mieltä. Se oli osaltaan varmasti auttamassa raittiuteen, kun jossain syömässä tai terassikäynnillä oli sama jättää juomatta. Nykyään en halua juoda sen enempää yhtä kuin useampaakaan.
“Lohdutukseksi”, että tämä vaihe kesti minulla noin puoli vuotta. Siinä 7-8 kk raittiuden kohdalla tilanne helpottui. Luin, että se on ihan tavallista, kun on onnistunut sotkemaan aivokemiaansa vuosien ajan, ja muutenkin opettelee elämää selvinpäin. Kyllä se raittius vielä sinutkin palkitsee ihan kunnolla, ja värit palaavat elämään. 
4 tykkäystä
Tämä on yksi tämän ryhmän isoja plussia. Tienraivaajat kertovat perässä laahustaville, että “älä huoli, kyllä se helpottaa” 
Minua lohduttaa ja tsemppaa kovasti, kun tiedän, että on odotettavissa taas uudenlaisia aikoja…
4 tykkäystä
Minulla on tulossa vastaan tilanne, jossa tapaan vanhoja ystäviä ja jokainen tuo mukanaan syötävää/juotavaa. Minulle ehdotettiin, että tuo sinä viinit. Joo, tuon… sitä vain heti aloin pohtia, että miten pysyn erossa siitä viinistä kahden päivän ajan 
Mietin jo toki holittoman mukaan ostamista itseäni varten mutta heille en ole valmis tästä asiasta puhumaan, miksi en heidän kanssaan halua laseja kaataa. Onko kokemusta vastaavista tilanteista näin alkuvaiheessa taivalta?
Kaiken maailman hauskoja viinipelejä jo tuntuvat suunnittelevan
1 tykkäys
On kyllä. Lähdin noin kolmen viikon kohdalla poikain reissulle kahdeksi päiväksi Tallinnaan. Itsekin tunnistin riskin, mutta onnistuneesti holittomana pysynyt reissu kyllä vahvisti alkavaa raittiuttani. Mutta olisi siinä voinut toisinkin käydä eikä se niin kovin kaukana ollut.
Kaveriporukassa on lähes mahdotonta ja ainakin valtavan stressaavaa yrittää peitellä juomattomuuttaan. Reaktiivisesti kerroin tilanteeni siloitellun version ja se oli paljon helpompaa kuin olin pelännyt.
Itse suosittelen rehellisyyttä. Ei sitä tarvitse etukäteen julistaa, varaat itsellesi holittomat ja kun niitä juodessa varmasti joku kysyy, niin kerrot tilanteen. Jos se tuntuu mahdottomalta, niin suosittelen jättämään homman jollain tekosyyllä väliin. Siinä pelaa muutenkin varman päälle kuun raittiutesi on noin alussa.
4 tykkäystä