NImenomaan, täsmälleen! Melkein tuli kyyneleet silmään teidän molempien viestejä lukiessa.
Kiitos, teille!
Riippuvuuden liitty valtavasti häpeä. Peluurina kyllä tiedän että teen väärin mutta sitä on vaikea myöntää ja sanoa äänen. Myöntää että on pahemman kerran töpeksinyt. Moni meistä pelureista on muuten fiksu ja hyvinkin järkevä ihminen, joten kynnys asian myöntämiseen vaan kasvaa. Hyvin pitkään uskoin oikeasti että kyllä minä tämän selätän, en halua aiheuttaa miehelleni murheita asiasta jne. Mutta jossain kohtaa korttitalo kaatui. Jouduin kertomaan.
Olen koko elämäni yrittänyt pärjätä yksin, ratkaissut ongelmat yksin jne. Nyt olen joutunut nöristymään ja pyytämään apua. Olen joutunut opettelemaan avun pyytämistä ja vastaan ottamista. Positiivisena asiana olen huomannut että toinen ihminen ei otakaan sitä heikkouden merkkinä, vaan pitää sitä vahvuutena ja viisana tekona. Ja jos ihmisten välillä on aitoa rakkautta, tälläinen yhteinen taistelu voi olla vahvistava tekiä. Mutta niin kuin muissakin parisuhdeasioissa tarvitaan molemmin puolista sitoutumista ja luottamusta.
Meitä pelureitakin on moneen lähtöön. Niin on omaisiakin. Uskon että pelkästään peliongelma ei välttämättä kaata parisuhdetta. Usein mukaana on muitakin syitä. Parisuhteet ovat jokatapauksessa monimutkaisia ja haastavia. Riippuvuus koettele sen vahvuutta kunnolla.
Hei, Läheltä seurannut,
muistan hyvin sen syvän surutyön, jota tein usean vuoden ajan ja tuona erokesänä erityisesti. On kuin sydän revittäisiin irti kokonaisena. Vuosi meni toipuessa erosta. Nyt muutaman vuoden yksineläjänä olleena on hyvä olla. Tiedän, ett ratkaisuni oli oikea. Lapset voivat hyvin ja heidän hankaluutensa ovat ratkenneet. Myös heidän suhteensa isäänsä on erittäin hyvä. Tämä ero oli meidän kaikkien pelastus.
Ilo on valtavan suuri, kun oma jo aikuinen lapsi soittaa ja haluaa jutella kaikenlaisista asioista. Katsoo silmiin ja tuntee olevansa oman elämänsä tähti. Hän, joka voi erityisen pahoin aiemmin, hänen pahoinvointinsa oli hätähuuto perheen tilanteeseen. Minun elämän tehtäväni on täytetty: lapset voivat hyvin. Tiedän, että heidän elämänsä kantaa, he ovat oppineet käsittelemään asioita. He voivat luottaa vanhempiinsa, he tulevat kuulluiksi.
t. sortsima
PS. pelaamisesta ei kannata tehdä perheessä tabua. Parasta olisi että pelaajavanhempi pystyisi itse kertomaan lapsilleen omasta ongelmastaan ja että heillä on sellainen tunne, että asiasta voi kysyä. Lasten ei pidä joutua kantamaan vastuuta perheestään tai vanhemman ongelmasta. Lapset kuitenkin aavistavat, että jokin on vialla ja on hyvä, jos he pystyvät sen nimeämään. Näin perheen tilanne ja hankaluudet ovat aikuisten harteilla, ei lasten. Lapset syyllistävät helposti itseään ja kuvittelevat, että ollaan kireitä, koska he on tehneet jotakin väärin. Aina voi pyytää anteeksi ja kertoa mistä oikeasti on kysymys. Se on vastuullisuutta ja lasten rakastamista! Lapset tarvitsevat meitä 
Olen itse kokenut hyvänä asiana sen, että pelaajan läheisenä olen voinut lukea pelaajien ajatuksia. Ja jos sen pelaajan kanssa ei pääse kosketuksiin, toisten pelaajien kirjoitukset auttavat ymmärtämään pelaamista. Sehän on monille ihan outo asia. On edelleen niitä, jotka ostavat pari lottoa vuodessa, eivät edes pidä pelaamisesta eivätkä usko voittoon. Kun läheisen pelaaminen tulee tietoon, on saattanut aavistaa jotakin ongelmaa läheisen elämässä, että mikään ei oikein kiinnosta, mutta ikinä ei ole tullut mieleen, että tämä jää koukkuun, menettää harkintakykynsä ja rahansa. Meillä oli puolessa vuodessa pelattu 45.000 euroa, ainakin. Ei pelaajalla ole mitään rajaa, ne ovat vain painomustetta paperilla tai näytöllä ne luvut. Tämmöisen käsityksen olen saanut. Pelaajat korjatkoon.
Joillekkin ne on numeroita jotka ei lopu, toiset taas ahdistuu isoista numeroista ja ymmärtää menneensä liian pitkälle.
Ihmisiä on moneksi, niissäkin jotka pelaa.