Alkkis suuttui ja häipyi. Itse olen miettinyt koko päivän pitäisikö soittaa AAn tai muun vastaavan puhelimeen ja kysyä onko linjani liian kova. Toisaalta järki sanoo että on ok ettei päästä alkkista alkoholin vaikutuksen alla tai kankkusessa lasten lähelle. Toisaalta mietin miten alkkis pärjää ja menetinkö rakkauden liian tiukkapipoisuuden takia. Vaikea ja ikävä tilanne 
Ei kannata miettiä alkkiksen pärjäämistä, hän on itse vastuussa itsestään. Yleisesti ottaen alkkiksen kanssa tiukempi linja on mielestäni parempi kuin vähemmän tiukka linja, etenkin mitä tulee lapsiin, mutta muutenkin. Katsokaa eläimiä, vaikka olisi kuinkakin lauhkea lammas, jälkeläisiään se lammaskin puolustaa. Ja on ihan oikein niin. Ei ihmisen tarvi olla “lammasmaisempi”. Voimia kestämiseen!
Teit aivan oikein, niitä kutsutaan RAJOIKSI. Raja on sellainen, joka pidetään. Ei humalassa, kankkusessa eikä alkoholia nauttineena lasten lähelle, piste.
Hyvä!
Itsellä kokemusta tästä. ensin alkkis otti asian niin että rakkaus on ohi ja kaikki on ohi…sitten kun taas pidin rajat niin alkoi hyväksyä. Sitten pidin vielä rajat niin rupesi rikkomaan niitä! Eli valehteli ja yritti änkeytyä.
Lopulta pidin kaikki rajat ja sanoin että SELVINPÄIn tervetuloa edelleen niin monta kertaa piti toistaa, näin alkoholisti ymmärsi että välitän itsestäni, välitän hänestä, ja osaan pitää rajat = kunnioitus.
Ystävälliset rajat, mutta ne pidetään. alkoholistin kunnioitusta ei kannata menettää koskaan lipsumalla rajoista mitkä on asettanut, muuten menee viimeisetkin mahdollisuudet vaan. Jopa menee mahdollisuudet koskaan auttaa alkoholistia, jos tämä ei kunnioita sinun sanaa. ainut tapa hankkia kunnioitus on pitää rajat.
Olit kommentoinut omaa kirjoitustani ja päätin nyt tulla lukemaan sinun tarinasi. Hyvin tutulta kuulostaa! Kun itse ei juo kuin silloin tällöin ja silloinkin vain muutaman lasillisen eikä muutenkaan ole joutunut elämään alkoholistin kanssa, kestää varmasti aikansa ymmärtää sen alkoholin voima ja valta. Itselläni vei pitkään tajuta, että vaikka mitä sanon, uhkailen ja anelen, huudan tai olen hiljaa, ei mikään niistä tehoa ja alkoholi on aina se joka voittaa. Moni onkin täällä jo kirjoittanut todella hyviä kommentteja ja samaa mieltä olen heidän kanssaan. Muista kuitenkin miettiä ensisijaisesti itseäsi ja lapsiasi, omaa jaksamistasi. Vaikka mitä teet, alkoholisti päättää lopulta itse juoko vai ei ja sinun ei siitä pidä tuntea syyllisyyttä, syy juomisen ei ole sinun. Valehtelu heiltä onnistuu päivä päivältä sujuvammin ja syitäkin juomiseen löytyy aina. Alkoholilla on se ikävä piirre, että vaikka ei itse juokaan, se voi kuitenkin muodostua arkea hallitsevaksi asiaksi toisen kuluttaessa sitä muidenkin edestä. Elämä pyörii sen ympärillä, tavalla tai toisella. Surullista on usein myös se, että se alkoholistin todellinen persoona on ihana, välittävä ja mukava ihminen, joka sitten juodessaan muuttuu ennen pitkää valehtelevaksi, syytteleväksi ja itsekkääksi ihmiseksi joka ei muiden sanomisista juuri välitä. Harvalla alkoholistilla kohtuu käyttö tuskin onnistuu ja ennen kuin ongelman myöntää, on mahdollisuudet muuttua ja raitistua aika hauraat. Tsemppiä sinulle, muista pitää huoli itsestäsi ennen kaikkea!
Hei kaikki ja kiitos Soley1 viestistäsi. Mies on ollut lähes koko tämän vuoden juomatta. Nyt ongelmia on tuottanut minun avautumiset (eli kun mies on viimein selvinpäin niin en malta olla hiljaa suhteemme epäkohdista) ja miehen ihme vaatimukset liittyen esim ruuan laittoon ja kotitöihin. Olen alkanut pelkäämään riitojamme ja miestä ajoittain. Minun piti mennä viime viikolla al-anoniin, mutta unohdin sen elämäni muiden kiireiden takia. Käyn lukemassa kotikanavan viestejä aina välillä vaikka jaksamiseni on todella vähäistä noin yleensä ottaen.
Hei!
Ajattelin kirjoitella vaihteeksi tännekin. Alkkis on ollut tämän vuoden aikana pari kertaa juomassa (viime vuoden 6/7 kertaa per viikko tahtiin verrattuna siis vähän). Toisaalta odottaa jo maaliskuuta että “pääsee juomaan luvan kanssa”. Alkkiksella piti siis olla täysin tipaton 11 viikkoa jonka alku siirtyi ja joka sisältää nyt tipattoman taukoja. Olimme reilun viikon eri paikoissa ja olin selvästi rennompi kun ei ollut mitään “jätin liedelle kattilan ja lieden päällä” episodeja. Alkkis vetää limsaa karkkia ja roskaruokaa kuin viimeistä päivää eli terveys ei varmaan ole parantumassa lähiaikoina. :mrgreen:
Jotenkin luulin pitkään, että olisin siitä onnellisessa asemassa, että alkoholisti ei vaikuttaisi minuun niin paljoa kun moneen muuhun täällä. Oikeasti alkoholisti vie minulta energiaa ja saa minut pelkäämään. Olen jo muutaman kuukauden ottanut itselleni omaa aikaa ja “lomaa” alkoholistista jaksaakseni.
Lisäksi olen onnistunut saamaan itseluottamusta jostain niin, etten enää kuvittele alkoholistin tietävän paremmin kuin minä. Toisin sanoen olen alkanut tehdä päätöksiä itsenäisesti niin etten edes mieti alkoholistilta mielipidettä. Jotenkin minussa on sisäänrakennettu malli joka kertoo virheellisesti “miehet tietää niiltä kannattaa kysyä”. En luonnollisesti tarkoita tässä että miehet eivät tietäisi mitään vaan yksinkertaisesti tunnustan etten ole seissyt omilla jaloillani elämässäni niin paljoa kun pitäisi.
Tiedän etten ole itse tasapainoisin ihminen, mutta tuntuu olevan alkoholistin(kin) tasapainoisuus pahasti hukassa. Itsestään hän ei fyysisesti huolehdi ja henkisesti menneisyyden asiat näyttävät olevan myös käsittelemättä.
Tuntuu että itse pääsee eteenpäin, mutta että alkoholisti olisi jämähtänyt nuoruuteen, jossa toiset tekee hommat ja kroppa kestää mitä vaan.
Tämä on melko lailla tavallista, että päihdeongelmainen jää tunne-elämältään ‘kesken’. Jumittuu siihen tilaan, jossa oli, kun päihteidenkäyttö alkoi. Teinihän on maailman napa ja kaikki ovat syntyneet häntä palvelemaan 
Niin kävi ainakin minulle.
Raitistuessani tulin siihen tulokseen, että minun piti kasvattaa itseni aikuiseksi, että voisin elää raitista elämää. Se tarkoitti raakaa rehellisyyttä itsensä suhteen - piti katsoa itseään ikään kuin ulkopuolelta ja tunnistaa sekä tunnustaa omat hyvät ja huonot ominaisuutensa. Ei niin, että vääntelisi käsiään ja hokisi ai kauheeta kuinka hirveä olen, vaan niin, että ai jaaha, ai mä olen tämmönen. Ja mitä voisin tehdä, että tämä ominaisuus minussa muuttuisi.
Itseään voi muuttaa. Ajatuksiaankin voi muuttaa, jos vain itse sitä haluaa.
Läheinenkin voi tehdä niin
Ahaaa 
Kiitos, tuosta sain kyllä oikein ahaa-elämyksen Tuo ajatuskuvio selittäisi kovasti minunkin alkoholisoituneen puolisoni ajatusmaailmaa. Hän ei ole luonteeltaan ilkeä, mutta hänellä ei kuitenkaan ole oikein minkäänlaista myötäelämisen kykyä. Pikemminkin hän on jäänyt sellaisen lällättelevän lapsosen tasolle… Hän on 7-lapsisen perheen nuorin, muut näkivät sota-ajan ja köyhyyden heti sen jälkeen, mutta -52 syntyneenä minun miestäni hemmoteltiin lapsena. Vanhemmat halusivat kai korvata hänelle sen, mitä vanhemmat sisarukset jäivät paitsi. Sisarukset ovat kertoneet, että kun vanhemmilla oli varaa ostaa jouluksi vain yksi karkkipussi ja antoivat sen miehelleni, ei hän suostunut jakamaan sitä muiden kanssa. Tuollaiseksi hän on oikeastaan jäänytkin, kiltti ja tyytyväinen lapsi, passiivinen, ja pitää luonnollisena, että hänelle annetaan kaikenlaista, mutta että hänen ei tarvitse osallistua. Hänhän on alkanut juoda jo ennen kuin olemme tavanneet, nuorena miehenä. Silloin hän on ollut ujo, ja etsinyt varmaan viinasta rohkaisua. On jäänyt oppimatta, miten ihmissuhteissa toimitaan selvin päin. Esimerkiksi, kun olen joskus sanonut, että parisuhteen ei pitäisi olla mikään yksinyritys, vaan sen eteen pitäisi molempien tehdä töitä, on hän katsonut minua vilpittömän hämmästyneenä ja kysynyt: Minkä ihmeen takia ?
Mitäpä siihen voi enää sanoa.
No hienoa Rinalda, jos löytyi uusi näkökulma
Mähän olin (olin jo kirjoittaa olen, mutta ei se enää ihan pidä paikkaansa) niin pahasti rikki, että olen kokenut alkoholismin joka kantilta: alkoholistin lapsena, läheisenä ja itse alkoholistina. Lähellä oli sekin tilanne, että olisin ollut addiktin vanhempi.
Oma alkoholistin roolini on minulle kipein, joten ilman jo mainitsemaani rehellisyyttä en kirjoittaisi tässä Se mikä eniten harmittaa on etten hoitanut itseäni jo aikaisemmin, joko alkoholistin lapsena tai läheisenä. Olisinko ehkä päässyt nopeammin kiinni omaan voimattomuuteeni alkoholin suhteen?
Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa, joten olen kiitollinen kaikesta kokemastani.
Rajojen pito tuntuu jälleen kerran todella vaikealta. Soitin jo al anoniin ja kysyin olenko kohtuuton. Vastaus oli luonnollisesti ei. Mies ei juurikaan juo mutta riidellään siitä kuinka paljon tipattomalla saa juoda. Koen että mies ei ota huomioon tunteitani vaatimalla etten saa olla yhtään vihainen alkoholin käytöstä koska hän on “tipattomalla”.
Miten teillä muilla on asiat omien läheisien kanssa? Haluaisin kertoa miehen juomisesta veljelle, mutta en ole vielä uskaltanut, koska pelkään hänen reaktiota.
Excuse me? Paljonko tipattomalla saa juoda? 
Ei yhtään. Eihän se ole tipaton, jos juo!
Miehesi ei ole ollut tipattomalla, joten siitä ei kannata riidellä
Kiitos Cricket olet todella avuksi minulle. Olen siis tismalleen samaa mieltä kanssasi ja kommenttisi oli päivän piristys minulle. Minulle on vaan vaikeaa olla riitelemättä kun toinen kärttää jatkuvasti “tipattoman tauko” lupia. Minua siis aidosti auttaa kun joku tukee minua olemalla samaa mieltä ihan näin virtuaalisestikin.
No eikös se nyt ole ihan selvää että tipattomalla ei sitten juoda tippaakaan,muuten se ei ole tipaton 
Mulla on myös alkoholiriippuvainen puoliso ja olen itsekin. Lopetin juomisen, mies ei. Ilmeisesti munkin viisikymppinen mies on jäänyt jotenkin teinin/lapsen tasolle ja meidän suhde lähti väärille raiteille heti alusta 10v sitten. Koitin jotenkin lunastaa oikeutuksen olemassaolooni ja tehdä itseni tarpeelliseksi hoivaamalla ja huolehtimalla ja mies oli vapaamatkustaja. Nyt hän on työtön ja kuulemma ajattelee “perinteisesti”, että mulle jotenkin kuuluu kaikki kotityöt ym. Tästä on väännetty kauan ja nyt vein eropaperit, kun alkoi kiukutella, että on väärin jossen laita ruokaa ym. Vastavuoroisuus ei ole koskaan toiminut muutoinkaan. Olen hänen elämänsä apuhenkilö ja kaikki mun oma on kadonnut. Kuin geisha viihdytän häntä ja keskustellaan aina hänen asioistaan… Jotenkin hullua että olen suostunut tähän. Ehkä meidän suhde on kuin äidin ja lapsen, ihan koomista se kiukuttelu. “en syö sitten ollenkaan”, “hyvä on heitän verenpainelääkkeet roskiin”. Ja on heittänytkin ja sitten kaivanut ne sieltä takaisin. Nyt hän on erittäin loukkaantunut ja osoittaa mieltä, kun olen muuttamassa pois. Sovittiin päihteettömyydestä sinä aikana kun tässä ollaan, mutta viinapoliisin roolia mullekin tarjotaan, kun kärttää, että eikö muutama saunakalja. Pähteettömyys siksi, että meillä oli 2kk sitten perheväkivaltaa. Ja toisekseen haluan suojella omaa raittiuttani välttämällä humalaisten seuraa. Minä olen tämän suhteen ongelma, mutta ristiriitaisesti en saisi kuitenkaan lähteä pois. Sormuksia vuoroin on halunnut pois ja vuoroin takaisin…
Alkoholistin kanssa ei kannata asua yhdessä. Omasta elämästä katoaa kaikki ilo. Vatvotaan vain voiko juoda vai ei, selvänä olo on jurnutusta ja kitinää. Kaikki pyörii hänen ympärillään. Tekemisissähän voi olla jos haluaa, mutta on pidettävä omista rajoista kiinni. Inhottavaa on olla tässä 24/7 jatkuvassa epävarmuudessa. Mulla ei ainakaan hänestä ole mitään turvaa tai apua, jos on vaikeuksia tai on sairaana. Lisätaakkana vaan loputtomat vaatimukset. Ahdistaa ja pelottaakin. Tämmösestä on tosi vaikea päästä irti. Olen hakenutkin ulkopuolista keskusteluapua itselleni.
Hei tuskainen passaaja!
Kuulostaa kamalalta tuo sinun(kin) tilanne. Onneksi olet muuttamassa pois ja hankkinut keskusteluapua itsellesi.
Olen joskus miettinyt että koulussa pitäisi olla oppiaineena “terve parisuhde”. Monella näyttää olevan ongelmana että hyvää/huonoa parisuhdetta ei eroteta ja ihmiset kadottavat itsensä huonoon parisuhteeseen. Tilanne on ollut sama minulla eli kun lapsuudessa ei ollut hyvän parisuhteen mallia en tunnistanut eläväni surkeassa parisuhteessa ennen kuin masennuin ja aloin saamaan ahdistuskohtauksia.
Kiitos Huolestuttaa! Mullahan on sama, että lapsuudenkotini tai siis vanhempien parisuhde oli aikalailla samanlainen kuin itselläni nyt. Isä näytti miten vaimoa kohdellaan ja äiti sen, että se pitää vain sietää. Isäni sairastaa kaksisuuntaista, joten lapsuuteni ei muutoinkaan ollut tasapainoinen… Lähdin siis maailmalle varustettuna asenteella, että mulle saa tehdä mitä vaan, multa saa vaatia mitä vaan ja arvoni on olemassa vain toisten passaamisen kautta.
Ankeahan tämä vaihe on, mutta jospa tästä selviää. Nytkin vaikka välillä oksennan stressin ja unettomuuden takia, miehen suurin ongelma on kumpi ostaa uuden kahvinkeittimen. 
Mutta tästä on suunta ylöspäin. Hyvähän se oli, että edes nelikymppisenä tajusin, että aivan sairaitahan mun kaikki suhteet on ollu. Kiva sitten laittaa oma koti mieleisekseen, nukkua rauhassa, tehdä omia juttuja omassa rauhassa, kun vointi paranee, ennenkaikkea ei tarvii siivota toisen sotkuja mm. sänkyyn kaadettuja kaljoja. Tämä on ollut ainoa suhde, jossa on asuttu yhdessä ja voipi todellakin olla aika iso kynnys muuttaa koskaan kenenkään kanssa samaan… Ja miksi pitäisi, lapsiakaan en ole hankkinut, enkä hanki.
Sitten et tulekkaan koskaan tietämään rakkaudesta mitään jos et lapsia hanki.
Hei Vieras!
Mielestäni tuo oli täysin epäasiallinen ja tarpeeton kommentti, joka luultavasti vielä loukkaa jota kuta.
Vaikkakin itselläni on lapsia en ole samaa mieltä kanssani. Ystävistäni moni on valinnut elämän ilman lapsia (osa täysin vapaaehtoisesti ja osa vuosien lapsettomuushoitojen jälkeen) enkä ajattele että he “eivät tule tietämään rakkaudesta mitään”. Ihmisten elämät koostuvat erilaisiksi ja rakkauden ja/tai onnen määrä ei todellakaan riipu siitä onko omia lapsia vai ei. Olen itse sitä mieltä, että ihmisten tulisi (vielä nykyistä enemmänkin) luoda itselleen sopiva ja itsensä näköinen elämä.
Hmm. En jaksa loukkaantua. Mitä mun lapsen hankinta kenellekään kuuluu ja sen syyt. Hedelmällisyys laskee iän myötä, joten muutoinkin se juna meni jo. Ja millainen kasvuympäristö tää 10v suhde olis lapsille ollut… En takuulla tässä tilanteessa olis jaksanut ukon lisäksi huolehtia vielä lapsista.
Muistan juovalta ajaltani baarista juopn vanhemman miehen joka jankutti, että on itsekästä, kun en ole hankkinut lapsia… No kun kysyin, ei hän itse yhtään vaippaa ollut koskaan vaihtanut. Itsekästä on minusta se, että hankitaan lapsia, koska minä haluan, eikä pohdita, onko kykyä huolehtia heistä. Sitten nämä liikaa nähneet ja särkyneet päätyy lastensuojelutapauksiksi.
Eroon liittyen aika vaikea olo. Mies kiukuttelee ja hänen mielialansa ailahtelaa rajusti. Välillä suunnittelee jatkokoulutusta ja välillä sanoo juovansa itsensä hautaan, koska “niinhän sinä haluat”. Tää jatkuu niinkuin on koko suhteen mennyt; mun ololla ja voinnilla ei ole mitään väliä, mutta mun pitäis vaan jaksaa kuunnella ja tukea häntä. Hän ei pysty ottamaan vieläkään mitään vastuuta itsestään. Kysyin ymmärtääkö hän edes, miksi en enää jaksa. Vastasi, ettei ymmärrä, että kaikkihan on ihan hyvin. 
Tässä erossakin roikkuu mun reppuselässä ja koitan lopenuupuneena raahata meitä molempia eteenpäin. Asuntotilanne vähän tiukka tällä paikkakunnalla just nyt, mutta kyllä se ajastaan järjestyy. Mahtaa olla hassu olo sitten kun 24/7 urakka on ohi ja saan aatella vain itteeni… Aamut on rauhallisia, eikä jurnutus ala heti kun saan silmäni auki. Mun mies on ilmeisesti ikuisesti mies, jonka lasi on aina puolityhjä. Olosuhteet elämässä on muuttuneet monta kertaa, mutta v*tutus on ikuinen. V’tutus ja viina. Ei mulla ole hänen oloonsa mitään keinoa vaikuttaa. Kartanossa tai katuojassa, olo on ihan sama ja kaikki pahasti…