En tiedä osaako kukaan auttaa, mutta jospa joku osaisi sanoa jotain että saisin omat ajatukseni selvemmäksi.
Mieheni alkoi juoda n 1,5 vuotta sitten. Meni pitkään että ymmärsin kuinka paljon hän juo. Taustalla on hänellä myös vaikea masennus ja alkoholisti isä. Vielä viime kesän aikana olutta kului n 8-12 isoa olutta 3/4 kertaa viikko. Salassa tietenkin. Lisäksi muutaman kerran autolla ajoa humalassa, lopulta suoraan ratsiaan. Tästäkin kuulin vasta kun käräjäoikeus lähetti paperit kotiin.
Nyt monien mutkien jälkeen viimeisen parin kuukauden aikana hän on hakenut apua sekä masennukseen että kaljanjuontiin. Käy kerran viikossa sekä psykiatrilla että päihdepuolen lääkärillä. Kuitenkin tänä aikana, kun hän aikoo raitistua, on kaljaa ostettu ja juotu. Ei montaa, mutta täysraittius ei kestänyt viikkoakaan vaan eilen oli juotava taas kaksi olutta.
Onko mitään mahdollisuuksia että juominen todella loppuu? Jos siihen ei auta lääkärit, oma perhe, lapset, uusi ura joka alkaa alkuvuodesta jne. Minun oma pääni on niin sekaisin tästä kaikesta että ehdotin erilleen muuttoa. Tunnen että minusta itsestäni ei ole mitään jäljellä kaikkien valheiden jälkeen. Kuitenkin vielä toivon että juominen loppuisi ja saisimme perheemme takaisin.
Hei ja hyvä, että löysit palstan, täällä meitä on monta saman ihmetyksen äärellä.
Tuo kysymyksesi kiteyttää alkoholismi-sairauteen liittyvän arvoituksen. Alkoholisti voi toipua elämään hyvää, raitista elämää, mutta joku aina joskus ratkeaa juomaan - jopa vuosikymmenien raittiuden jälkeen - ja sairaus jatkaa etenemistään, usein vain hurjempana kuin ennen. Alkoholismissa on kolme vaihetta: alkuvaihe, keskivaihe ja myöhäinen vaihe. Kannattaa googlettaa aiheesta, niin ymmärtää, miten sairaus etenee ja mikä läheisten osa sairaudessa on. Kyseessä on perhesairaus, josta jokainen saa osansa, valitettavasti.
Mieti tarkasti ja rauhassa, mitä elämältäsi haluat. Ja jos perheessä on lapsia, suojele heitä ja hae heille apua - he ovat tämän sairauden haavoittuvimmat.
Voit itse auttaa vain itseäsi ja lapsiasi - ja vastaavasti vain alkoholisti itse voi hakeutua avun piirin ja auttaa itseään, ei kukaan muu tee sitä hänen puolestaan, eikä saa häntä olemaan juomatta, eivät ihmiset eivätkä asiat. Itseä aikoinaan oman elämän ratkaisujen äärellä auttoi se, kun lopulta oikeasti myönsin oman voimattomuuteni alkoholismin edessä. En voinut saada ex-mieheni juomista loppumaan, vaikka olisin päälläni pomppinut, eivät auttaneet lasten anelut tai itkut, potkut töistä tai taloudellinen alamäki. Ole sinä viisaampi kuin minä ja tee valintasi varhain. Alkoholismin kivinen tie ei jalosta meistä ketään.
Voimia!
Narrinen
Näinhän se on…en mie tälle mitään voi. Ja vaikka määrät ovat nykyisin pieniä mitä mies juo, on se pari purkkia pakko saada. Jotenkin vain hämmästyttää että miksi vaivautua hakemaan apua esim. Päihdelääkärin luota, kun kuitenkin sen jälkeen on taas haettava tölkki tai pari.
Ehkä ainoa mahdollisuus on luovuttaa, niin kipeää kuin se tekeekin.
Muutamia kysymyksiä tulee mieleen, esim. miten pitkään olette olleet yhdessä? Liittyikö tuohon aikaan (1,5 v sitten), jolloin mies aloitti juomaan, jotakin erityistä eli mikä laukaisi tarpeen juoda, vai oliko kuitenkin käyttänyt alkoholia ennen sitäkin? Teillä on nähtävästi yhteisiä lapsia, vai? Miksi mies juo salaa? Jotenkin koen, että jos ihmisen täytyy juoda salaa, niin hän itsekin tiedostaa, että tässä ei kaikki ole nyt kohdallaan…
Kerroit ehdottaneesi erilleen muuttoa. Miten mies siihen suhtautuu? Voisiko oikeasti ajatella, että sinä (ja lapset??) muuttaisit muualle ja sitten kaikessa rauhassa katselisitte, mihin suuntaan elämä ohjautuu. Alkaako mies ottamaan vastuuta juomisestaan, vähentääkö määriä tms.
Uusi, alkuvuodesta alkava ura saattaa joko tuoda niin paljon sisältöä elämään, ettei tarvitse juoda tai sitten stressata niin paljon, että tekee mieli juoda. Mistä noiden alkoholia elämäänsä kaipaavien mietteitä voi ennalta tietää, ei mistään.
Nyt olisi varmasti tärkeää, että sinä, minunelämäni, saat tosiaan hieman välimatkaa asioihin ja pääset elpymään. En tiedä, mitä muuta sanoa, koska olen huomannut, että jokainen meistä kulkee sen oman kivisen tiensä, ennenkuin kykenee ratkaisuihin. Valoa elämääsi, joka tapauksessa!
Yhdessä ollaan oltu reilu kymmenen vuotta, kolme pientä lasta.
Itse en ainakaan keksi mitään erityistä syytä juomisen aloittamiselle. Aina on mies saunakaljan juonut ja harvakseltaan baarissa käynyt, mutta jossain vaiheessa se on lähtenyt käsistä. En tiedä tarkalleen milloin, sillä miulla meni pitkään että ymmärsin asian. Ja vielä pidempään että ymmärsin sen ihan oikeasti.
Mutta taustalla on vakava masennus, jota juominen on vain pahentanut. Sekä alkoholistiperheessä eletty lapsuus.
Mies tosiaan tiedostaa ongelman, ainankin jossain määrin. Omien sanojensa mukaan haluaa lopettaa ja hakeutui tosiaan keskusteluapua saamaan sekä masennuksen, että juomisen osalta. MUTTA; en usko että lopettamishalu on todellinen. Uskon että haluaa vähentää ja tajuaa ongelman olevan olemassa, mutta itse luulen että haluaa vaan palata ns normaali käyttäjäksi. Ja sehän ei ole mahdollista.
Jos joku tästä lähtee, niin mies saa etsiä paikan jossa majailla. En halua lapsia riepotella muualle ennenkuin se on sitten lopullista. Asiasta on tosiaan puhuttu ja osa minusta sitä haluaa. Se toinen, tyhmä osa vaan pistää hanttiin. Olen lukenut paljon tuota lopettajien keskusteluja, jotta osaisin ymmärtää edes hieman. Mitä enemmän luen, sitä varmempi olen siitä että kaikki menee päin persettä.
Olen niin surullinen ja vihainen että kalja voi mennä perheen edelle. Kaiken edelle.
Surullista todellakin että alko vie voiton ja on tärkeämpi kuin oma perhe…Tiedän tuon tunteen 
se ahdistaa ja suututtaa,itse olen vihainen kaikelle mitä alkoholismi meidän perheelle on tehnyt…meiltä on mennyt kaikki.Voit lukea jos haluat minun linkkiä (" puolison juominen ahdistaa läheisiä")niin huomaat mihin mittasuhteisiin se voi mennä pahimmissa tapauksissa.Meillä onneksi lapset jo omillaan ja ymmärtävät jo asiat toisella tavoin kuin pienet,mutta silti kaikki kärsii tästä…Kyllä se niin on että alkoholismi on etenevä sairaus…jota tosin en itsekkään alkuun uskonut…mutta nyt on pakko uskoa.Olen hakenut avioeroa ja asunut jo puolitoistavuotta erillään…Toivon että mietit tarkkaan mitä elämältäsi tahdot.Ne ON vaikeita päätöksiä,mutta meillä jokaisella on vain yksi elämä ja meidän tulisi saada elää sellaista elämää josta nautimme.
Mahdollisesti alkaa oma järki jo sumenemaan, mutta yhtäkkiä kaiken jälkeen koen ihmeellistä riemua siitä että saan lakata yrittämästä. Että millään mitä teen, ei lopulta ole merkitystä toisen juomisessa tai juomattomuudessa.
Tietenkin toivoisin että tämä olisi se kerta kun kaikki sanotut sanat olisivat totta. Että tällä kertaa kaikki muuttuisi. Mutta samaan aikaan jollain ihmeellisen levollisella tavalla vain odotan että milloin tämä kaikki päättyy.
Onko teillä kokemusta siitä että läheinen hakeutuu hoitoon ja myöntää ongelman, mutta silti jatkaa juomistaan? Sitä kun ei varmaan voi tajuta kukaan muu kuin alkoholisti, että miksi näin toimisi. Oma järjenjuoksu ei tuota vaan ymmärrä.
Tuo olisikin mielenkiintoinen, jos sen tietäisi. Juopot ovat niin pirun ovelia. Osaavat kyllä puhua hoitoon hakeuduttuaan oikeilla termeillä “henkilökohtaisen pohjan löytämisestä” ja sen sellaisesta. Mutta silti se kaikki saattaa olla seuraavan ryyppyputken petaamista ja oman puolison rauhoittelua, eli silkkaa ajan peluuta. Viinapiru on vahvaakin vahvempi. 
Kokemuksia on,aloitti minnesota hoidon mutta keskeytti,ei kuulema ollut hänen juttu…selityksiä tuli…sen jälkeen onkin sitten juonut kaksin käsin.Useita kertoja sen jälkeen on yrittänyt hoitoon päästä/mennä,mutta kait se viinpiru on aina ruvennut kolkuttelemaan…joten aikaslailla suossa rypee,en tiedä pääseekö sieltä enää nousemaan. 
tälleen meillä.
Mun tuleva ex-puoliso muutti viime viikolla pois mun ja lasten luota. Heinäkuun alussa kävi pöihdetyöntekijällä ja aikoi aloittaa antabus-kuurin. Saman kuukauden puolivälin jälkeen oli vielä sitä mieltä, että apua on saatava. Ja siihen se jäikin
Nyt sitten “päädyttiin” eroon, koska mä en usko että mikään ikinä tulee muuttumaan ja hän oli sitä mieltä ettei semmosista jutteluista ole mitään hyötyä, eikä aio alkaa abdolutistiksi.
Kyllä on. Mun taustoja voi lukea ketjusta nimeltä Hiljaiset signaalit. Olen paljon myös avautunut muiden ketjuissa 
Mun mieheni myönsi kyllä alkoholiongelman ja haki siihen apua sekä ryhmistä että a-klinikalta. Kuitenkin juominen on jatkunut. Yleensä mies myönsi alkoholiongelman ryyppyputken jälkeen, kun olo oli fyysisesti huono ja kauhea morkkis päällä. Tällöin aina voivotteli itseään ja saattoi hakea apua. Käytännössä olon parantuessa ääni kellossa muuttui. En tietysti tiedä, mutta luulen, että lopettamispäätökset liittyivät ennenkaikkea siihen kamalaan itsesyytösoloon, jota helpottaakseen hän oli valmis tekemään täyden elämänmuutoksen. Jälkikäteen ajattelen myös, että hän ei oikeasti tajunnut millaisesta sairaudesta alkoholismissa on kyse. Että jos on alkoholisti, niin kuukauden juomattomuus ei tarkoita sitä, että siitä olisi parantunut ja että pystyy juomaan taas normaalisti. Että alkoholisimin hoito on paljon muutakin kuin sitä, että on juomatta. Ja että alkoholisti ei hallitse juomistaan millään tahdonvoimalla vaikka kuinka yrittää. Ja ehkä myös ajatus viinasta luopumisesta oli vaan ihan liian vaikea.
Juuri eilen kuulin, että itsetuhoinen juominen jatkuu. Odotan hetkeä, kun työnantaja kyllästyy ja antaa kenkää. Mun veikkaus on, että ex juo itsensä hengiltä. Kymmeniä vuosia juonut alkoholisti, jolla alkaa juominen jo näkyä älyssä, ei vaan pysty lopettamaan.
Itse en ole pitänyt ex:ään mitään yhteyttä, koska eron jälkeen paljastuneet valheet veivät vaan kaiken pohjan edes jollain tasolla ylläpidettävältä ystävyydeltä. Jälkikäteen ajateltuna ihan oikea ratkaisu, koska raittius ei taaskaan montaa viikkoa kestänyt.
Kysyit tuolla myös miten mies voi panna kaljan kaiken edelle. Itse tuskailin tämän kanssa myös (meillä ei tosin ole lapsia). Nyt ajattelen sen niin, että alkoholismi on sairaus, jota alkoholisti ei voi mitään. Se, että vaatii alkoholistia lopettamaan alkoholin haluamisen on sama kuin vaatisi diabeetikkoa olemaan saamatta matalaa verensokeria. Sen mitä diabeetikolta ja alkoholistilta voi vaatia on se, että he hoitavat sairauttaan. Alkoholisteilla ei vaan tähän yleensä ole halua ennenkuin viimeinen pohja on koettu. Ja kuka sen viimeisen pohjan sitten osaa oikein tunnistaa? Ehkä ne pohjakosketukset, joista on noustu taas juomaan eivät ole olleetkaan ihan oikeita pohjakosketuksia. Tai ehkä jollekin ei mikään riitä syyksi juomisen lopettamiseen. Kuka tietää?
Toista et voi pelastaa. Pelasta edes itsesi!
Paljon olen miettinyt että olisiko pitänyt jo pakata laukut ja lähteä. Mutta tässä ollaan edelleen. Luulen että jokainen tietää kun on aika lähteä. Miulla se ei ole vielä. Sanoinkin eilen kun juteltiin, että en aio uhkailla enää erolla, koska en itsekkään tiedä lähdenkö vaikka mies vielä sen yhden kaljan joisikin. Mutta sen tiedän, että kun mitta tulee täyteen, niin sen jälkeen on enää turha puhua. Lähellä se kuitenkin on.
Eilinen keskustelu oli muutenkin pitkästä aikaa tosi antoisa, tuntui että puhuin sen todellisen ihmisen kanssa, enkä vain sen marttyyriviitan niskaansa vetäneen juopon.
Oma olo on jotenkin kevyt. Olen ymmärtänyt että en voi kuin odottaa. Luulen että nyt on se viimeinen mahdollisuus, joko tämä liitto on mahdollista pelastaa tai sitten mies juo, ja minä jatkan elämääni ilman häntä.
En halua odottaa mitään, eipähän tipu niin korkealta. Kuitenkin toivon että lopettamisen halu olisi niin suuri että se olisi mahdollista. Mutta…no, päivä kerrallaan kohti elämää ilman kaljaa. Yksin tai yhdessä.
Mutta kuvittele miten vapauttavaa on elää täysillä, ilman “päivä kerrallaan” ajattelua?
Niin, kyllä jokainen alkoholistin läheinen tekee ratkaisunsa sitten, kun on itse valmis siihen. Niitäkin tarinoita on, joissa yhteiseloa on voitu jatkaa, kun hoitoprosessi alkaa - täälläkin muistaakseni kerrottuna, nyt en vain saa ko. nimimerkkejä mieleeni, muistaako joku muu?
Tuohon Vieraan kommenttiin sanoisin, että kaikkihan me lopulta elämme täällä päivän kerrallaan, muutenkaan kun elämää ei, onneksi, voi elää.
Avainasia lienee joka tapauksessa se, että hakee apua itselleen, tavalla tai toisella. Näin voi alkaa muutos, joka perhosensiipi-vaikutusketjun lailla näkyy ympäristössä.
Rohkeutta elämään!
minunelämäni viimeisin kirjoitus voisi olla omalta näppikseltäni parin vuoden takaa. Juuri noin meni meilläkin viimeinen vuosi, kun olin päästänyt irti kaikista odotuksista ja vaatimuksista ja alkanut elämään aikalailla omaa elämää miettimättä juurikaan miehen mahdollisia suunnitelmia. Erosta en enää puhunut, koska se olisi ollut typerää ja turhaa juuri sillä hetkellä. Meillä tosin tuo erouhkailu ei koskaan ollut minkäänlainen ase, ainakaan minun puoleltani. Erosta puhuin vain silloin, kun se oli ihan todellinen uhka.
Valitettavasti tuo vaihe, jossa itse(kin) päästin irti “yhteen hiileen puhaltamisesta”, oli se käänne, jossa entistä enemmin lähdettiin etääntymään toisistamme. Lopulta, noin vuoden päivät miehen touhuja seurailtuani ja todettuani, että mitään muutosta ei todellakaan näytä tapahtuvan, ilmoitin hänelle, että nyt tämä loppuu. Ja niinhän se myös loppui.
Itsekin olen sitä mieltä, että jonakin päivänä vain tulee se “oikea” luopumisen hetki, jolloin ymmärtää, että kaikki kivet ja kannot on käännetty ja yritykset yritetty. Näin esim. jellonattarelle on nyt käynyt. Voimia sinulle, jellonatar, omassa elämäntilanteessasi, kyllä se olo alkaa helpottamaan pikkuhiljaa.
Kiitos vastauksista teille.
Minä nautin näistä hetkistä nyt, kun elämä on “normaalia”. Kestäkööt sitten päivän tai lopun elämää. Minun luopumisen hetkeni ei ole vielä, vaikkakaan ei se kaukana ole. Tämä lienee se loppurutistus joka näyttää oman elämäni suunnan.
Perjantaina mennään yhdessä terapiaan, katsotaan mitä ajatuksia se herättää. Tänään oli hyvä päivä, keskittyminen itseensä pitkästä aikaa tekee hyvää. Aika hyvin olen itseni kerennyt hukkaamaan kaiken paskan alle. Nyt on aika aloittaa työt sen esiin saamiseksi.
Itse vielä eilen olin valmis antamaan uuden mahdollisuuden alkoholistille (satojen chatti-viestejen jälkeen). Pääni meinasi kääntää se että hänen viesteihinsä ilmaantui toinen nainen, kilpailutilanne siis. Järki voitti ja nyt laitoin kaikelle yhteydenpidolle stopin. Onnea seuraavalle Almalle, ei tule olemaan helppoa, alun kuherruskuukausien jälkeen.
Välillä kyllä ihmetyttää, mikä pistää naiset oikein kilpailemaan noista tyhjiä tynnyreitä kolistelevista retkuista… 
Kyllä sitä saa itsekin ihmetellä.
Pikainen päivitys täältä päin. Miehellä takana viisi raitista päivää, sitä ennen yksi olut ja taas viikko raittiina. Katsotaan mitä viikonloppu tuo tullessaan.
Käytiin yhdessä puhumassa pariterapiassa, tuntui hyvälle puhua. Mennään uudelleen.
Itse koitan keskittyä itseeni, haluan oppia elämään ilman paniikkia toisen teoista. Löytää ilon omaan tekemiseen ja elämiseen taas.