Onko elämää alkoholistin jälkeen?

Kotikanava
1

Hei kaikille pitkästä aikaa! Kevät on mennyt omaa elämää rakentaessa ja jonkun verran matkaa on päästy eteenpäin. Merkkilaukku on ostettu (=uudenvuodenlupaus), aloitettu uusi harrastus (aerobic), jos on tullut hyvin tärkeä, retkun kanssa yhteydenpito on jäänyt lähes tyystin (retku soittanu kerran), luettu hirveästi kirjoja, käyty treffeillä lukuisia kertoja (aina yhtä tuloksettomattomasti, mutta silti pitää mainita), matkusteltu vähän ja töitä tehty hullunlailla. Olen viimeiset kaksi kuukautta syönyt masennuslääkkeitä puolet vähemmän kuin normaalisti ja olo on ollut hyvä. Pitkän aikaa on ollut tarkoitus kertoilla kuulumisia, sillä ilman p-linkin ponnahduslautaa en olisi jaksanut ponnistaa takaisin pinnalle.

Yhä silti vielä vanha ikävä iskee. Palasin tänään vanhemmilta ja juna-asemalla odotan yhä näkeväni meidän auton ja mun retkun. Moottoripyörän ääni (jota kesällä, luoja tietää, riittää) viiltää mahan pohjassa asti, jokainen bokseri tai ranskanbulldoggi saa kyyneleet silmiin ja jokainen bemari tuo haikeuden mieleen. Kaljapullot saavat yhä sisimmän kiehumaan ja krapulaisten valittelut kaveripiirissä kitkeriä kommentteja. Miehiä, joilla viikonloppu alkaa mäyräkoirasta, en enää kestä tapailla. Retkun alkoholismi, jonka vasta nyt olen alkanut käsittää Sairautena, on jättänyt selvät jäljet. Retkun väkivaltaisuus on saanut minut pelokkaaksi miesten seurassa. Isokokoiset miehet (ja isokokoiset humalaiset miehet) saavat minussa aikaan pelkoreaktion. Retku ei koskaan ollut isokoinen, mutta liitän vahvasti alitajuisesti koon ja voiman väkivaltaiseen käytökseen, samoin humalan. Haluankin arvon kotikanavalaiset kertoa, että kaikista vuoden aikana tapahtuneista edistysaskeleista huolimatta, paljon on jäänyt vielä tuskaa, ikävää ja puhdasta pelkoa. Kuukauden päästä erosta on tasan vuosi. Ajattelin tulla tänne taas hetkeksi pohtimaan elämää ja samaan teiltä tukea ja voimaa.

Vastauksena otsikkoon, niin varmasti elämää on, mutta sen löytäminen on nyt taas vähän vaikeaa…

2

Heipparallaa lintu! Kiva kuulla susta.

Vuosi on lyhyt aika, älä luule, että vuodessa olisit päässyt ennallesi. Luojan kiitos et koskaan tule ennallesi, sinä tulet ehkä tasapainoiseksi ja itsesi kanssa toimeen tulevaksi, mutta erilaiseksi kun ennen. Sitä voi kutsua myös kasvamiseksi, jos haluaa.

Mä muistelen, että sun suhteesi oli väkivaltainen. Mä voin kertoa omasta kokemuksesta, että mä pelkäsin tulla kotiin tosi pitkän aikaa väkivaltaisen suhteen päättymisestä. Mulla oli alitajuntainen pelko, että se loppuneen suhteen toinen osapuoli onkin mennyt kotiini ja odottaa siellä. Ihan sairasta, mutta pelkäsin kuitenkin.

Joten anna itsellesi aikaa ja tilaa kasvaa.

Mä tässä mietin, että miten sä hoidat itseäsi? Onko hoitomuotona uusi harrastus ja merkkilaukku? Onko sulla joku hoitokontakti? Koska tapahtuneet asiat kannattaisi jotenkin käsitellä. Mä muistelin, että sä et ollut ovin innostunut anonista, joten ehkä se onnistuisi ammattiauttajan kanssa keskustellen. Tapahtumat olisi hyvä käsitellä tarkasti ja useaan kertaan, miettiä sen hetkiset tunteet, pelot ja ajatukset. Lopulta sä olet perannut ne niin puhki, että ne ei voi sun elämää enää häiritä.

Kokeile rohkeasti.

3

Kiitos vastauksesta, Mallu ja onpa ihana huomata, että joku muistaa mut ja jopa mun jutut.=)

Merkkilaukku ei ole hoitomuoto (tosin lääkkeenä sitä voisi jopa pitää), mutta urheilu sen sijaan on. Siitä on saanut huimasti itsevarmuutta ja jotain tekemistä tyhjien iltojen varalle. Saanut täytettä elämään. Mä olen miettinyt kovasti terapiaa, mutta masennusta sairastaneena tiedän, kuinka vaikeaa on päästä hoitoon tai puhumaan, kun on jo “voiton puolella” yhteiskunnan kannalta. Anonille ei tuntunut jäävän enää aikaa tai voimia, kun vuorotyö alkoi ja jotenkin koin, että siellä kaikki ovat minua vanhempia n. 20 vuotta, perheellisiä ja ettei heitä sinkun elämänhuolet paljon hetkauttaisi, vaikka positiivinen kuva heistä toki jäi. En kuitenkaan kokenut, että se olisi paikka, jossa voisin avautua. Toisin kuin täällä. Olen paljon miettinyt uskaltautuisinko nyt sellaiseen väkivallasta kärsineiden naisten ryhmään. Se kun tuntuu olevan nyt sisälläni kipupisteenä, kun juominen ei enää elämässäni näyttele juuri minkäänlaista osaa. Sitä syksylläkin kriisiterapiassa ehdotettiin. Vertaistuki kun on usein yksilöterapiaa tehokkaampaa.

Onko joku täällä olleista käynyt sellaisissa ryhmissä? Jotenkin nää sielunkin mustelmat pitäis parantaa. Naamasta ne on hävinny jo viimeinenkin vuosi sitten…

4

Kiva “nähdä”, Lintu! Ja kiva kuulla siitäkin miten sinulla menee. Et sinä unohtunut ole!

Se, että sinulla on vieläkin noin paljon tunteita eroon ja menneeseen suhteeseen liittyen, kertoo mun mielestä siitä että se oli tosi merkityksellinen suhde. Voisin kuvitella, että sekä hyvässä että pahassa? Mallu taas sanoi kaiken, en voi muuta kuin kompata. Kannattaisi varmasti hankkiutua johonkin puhumaan asia puhki, että pääsisi jatkamaan elämää eteenpäin.

5

Moi Lintu. Muistetaan, muistetaan.

Omakohtaisesti minulta jäi väkivaltainen parisuhde hoitamatta ja sen seuraukset näkyvät vielä kymmenien vuosienkin jälkeen joissakin pienissä asioissa: ovien pitää olla auki (minut lukittiin paikkoihin), minua ei saa pidellä liian kauan syleilyssä tai minä tunnen tukehtuvani. Enää en sentään väistä jos joku tekee äkkinäisen liikkeen. Olisin tarvinnut kunnon traumaterapian, sen sijaan säntäsin uuteen liittoon kiltin miehen kanssa. Suosittelen terapiaa.

Pysyttelehän kanavalla. Ja vielä: onko se Vuitton?

6

DKNY, mutta näin alkuun pääsee silläkin. Seuraava on Guess.

Tuota minäkin olen miettinyt, että milloin ne luurangot kaatuvat päälle sieltä lukituista kaapeista. Kevään aikana olen toki ollut ihastunut pari kertaa ja mitä retkumpi tai traumatisoituneempi tyyppi, sitä enemmän. Yksi oli tsetsenian sodassa palvellut nuori venäläinen kersantti (tää on joku juttu mulle tää slaavilaiset miehet), mutta sillä oli sentään niin paljon sydäntä ja järkeä, että se sanoi suoraan mun olevan liian hyvä tyyppi mennäkseen hukkaan hänen kanssaan. Juoppo tai narkkari se ei ollu, mutta traumatisoitunut kyllä. Ihan haudan vakavasti en ole oikeen ketään ottanut, miksi olisinkaan, kun erostakaan ei ole kulunut edes vuotta. Mutta mitä enemmän olen jostakin pitänyt, sitä enemmän olen pelännyt. Sekä juomista, mutta kaikista eniten lyömistä. Tuntuu, että olen vasta nyt huomannut/tajunnut/herännyt, miten paljon se onkaan sattunut. Mutta lyömistä enemmän pelkään, että tapaan jonkun todella hyvän tyypin ja kaikki menee pilalle siksi, että mä en ole hoitanut vanhoja asioita kuntoon. Kohta on syksy (no okei, kesää ON vielä jäljellä=))) ja silloin ehkä alkaisi ryhmä tai pari jotain väkivaltaa kokeneille naisille. Netistä varmasti löytyy, mutta jos jollakin on konkreettisia neuvoja, niin otan mielelläni vastaan. Mainoksia taitaa kyllä olla ihan mielenterveyspoliklinikallakin. Joskus sain niitä terapeutiltani, mutten silloin ollut valmis hakemaan apua. Silloin mustelmat sattuivat fyysisesti ja olin shokissa. Vasta nyt on tullut hale hakea apua ja puhua siitä.

Onko kukaan muu huomannut samaa, että kun tutustuu ei-retkuihin ja kiltteihin ihmisiin, niin sitä kiltteyttä ja hyvää on vaikea ottaa vastaan? Mä olen huomannut, että paskaa mä otan niskaan vaikka ämpäri kaupalla, kestän huorittelut ja iskut, mutta on vaikea ymmärtää, miksi joku haluaa olla mulle hyvä ja kiva. Tekisi mieli kysyä, että mitä sä näät, mitä muut ei näe? Että etkö sä huomaa, millainen mä TODELLISUUDESSA olen?

Kiitos taas teille! Täällä nämäkin pohdinnat saa kerrankin ulos ja olen varma, että joku siellä ymmärtää. Kirkon perheneuvontakeskuksessa varmasti osattaisiin muuten neuvoa jotain ryhmää… Voisinkin soittaa sinne.

7

Suora lainaus Hellsteniltä: ihminen joka rakastaa itseään, ei voi suostua suhteeseen jossa ei tule kunnioitetuksi. Rakkaus antaa kyvyn erottaa, kuka on luotettava kumppani ja kuka ei. Se, miten arvostamme itseämme, kertoo myös muille miten heidän tulee meitä kohdella. Itseään arvostava ihminen ei viehäty eikä rakastu henkilöön, jolla ei ole kykyä kunnioittaa häntä. Hän osaa valita puolison, joka kykenee aitoon vuorovaikutukseen.

Eli tuossa on minun mielestäni aika tiiviisti sanottu se, miksi on tärkeää hoitaa itseään myös eron jälkeen, ja miksi pelkkä ero ei ole ratkaisu. Jotenkin se sopi nyt tähän kohtaan.

8

Moi lintu!

(Piti vaan raapasta joku jälki)

Niin ja tuota se on, suhteen jälkeen. Tuntuu, ettei ikinä koskaan milloinkaan enää… Mutta sitä on turha murehtia. Ehkä onni osuu kohdalle miehen muodossa, ehkä se tulee elämään täysin puskan takaa, odottamattomassa muodossa.

9

Mun vuoro kompata tytteliä.

10

Toihan on hitsin hyvä. Laitan sen ylös!

11

Elämää on retkun jälkeen!
Ajatuksissa mies on aika useinkin vielä. Sitä miettii mitä se tekee nyt, ryyppääkö se, onko töissä jne. Ja niitä yhteisiä muistoja kertaa mielessä.
Vahvan jäljen oma retkuni jätti minuun vaikka jo kuukausia kun hänet lemppasin. Pohjimmiltaan hyvä mies, harmi vaan että viina vie niin lujaa.
Olen paljon tehnyt itsetutkiskelua itseni kanssa, pysähtynyt miettimään elämääni ja asioita. Ja tämä retkun jälkeinen aika on ollut tosi hyvää ja kasvattavaa aikaa, vaikka välillä on ollut raskastakin.
On hyvä pysähtyä välillä itsensä kanssa.

12

No tuntuuhan sitä olevan=) Kultis, nimenomaan miehen muodossa. Mutta sehän tässä lintua juuri pelottaakin, että sitten jos ja kun sattuu oikeasti se hyvä paikalle, niin osaako sitä olla normaali, tavallinen, vähemmän läheisriippuvainen, itsevarma. Ja ennenkaikkea, miten kertoa menneestä vai kertoako? “Niin, mä sit olen muuten alkoholistin ex, pari kertaa pahoinpidelty ja niin maan rakoon tallottu, että kaikki se mitä nyt edessäsi näet, on ihan mun omaa TYÖTÄ itseni kanssa.” Koska siltä musta tuntuu. Olen vihdoin saanut pudotettua viitisen kiloa painoa (toiset viis, ne viimeiset kun ei lähde millään), uudet hiukset, uusia vaatteita (joihin ei ollut koskaan rahaa retkun kanssa, meillä budjetoitiin keppanaan). Mutta se ei ole edes se tärkein. Tärkein on ryhti. Ennen tunnuin kulkeneen selkä kumarassa, aivan kuin kantaen juopporetkun avomiehen taakkaa ja ongelmia harteillani. Mutta nyt ryhti on parantunut huomattavasti. Ehkä siihen vaikuttaa aerobic (jota en nyt turhaan mainosta, sillä liikunta nostaa itsetuntoa arvon almat) tai sitten se on sen koko taakan poistuminen. Ystävättäreni sanoikin, että kyllä moni kokee moisen taakan jo psykosomaattisesti omassa kehossaan. Sitä kuormaa siis kantaa harteillaan ihan konkreettisesti ja se painaa olkapäitä ja selkää.

Tuolta minustakin tuntuu ja olen sen usein kai sanonutkin. Retkuni oli parhaimmillaan ja SELVÄNÄ fiksu, mukava, reilu ja ihana mies. Töissä aina parhaimmistoa (toivottavasti edelleen) ja kotona rakastettu. Mutta viina vei ja muutti miehen. Siinä oli niin paljon hyvää siinä miehessä ja kaiken se antoi viinan edessä. Se mua suututtaa ja satuttaa edelleen. Niin paljon hyvää menee hukkaan.

Tästä kai Mallu aina puhuu. Kasvamisesta. Omasta elämästä ja kuinka siihen voi vaikuttaa. Tämä on kaikesta huolimatta ollut retkun parasta antia minulle. Olen kasvanut ja muuttunut. En tiedä paremmaksiko, mutta paljon vahvemmaksi. Kun on tuollaisen mankelin läpi pyöritetty, niin voin kertoa, että edes kaksi viikkoa putkeen kaatosadetta kesälomalla ei pilaisi mun fiilistä, sillä elämä on niin lyhyt, ettei siitä jouda vaikka sään takia pilaamaan päivääkään.

13

Tämän juuri kerrot, jos suhde on muuttumassa vakavaksi eli seurustellaan tosimielellä. Irtopainoksille ei tarvitse selitellä mitään.

14

Nonniin almat! Tänään olis sit pitkästä aikaa kunnon treffit ja vielä sellasen miehen kanssa, joka juo kerran vuodessa jos sitäkään. Komee, sporttinen… Lintu on vihdoin kohdannut vertaisensa!!! Pitäkää peukkuja!

Itseasiassa mun piti pohtia tänne sitä, kuinka Mallu aina jaksaa muistuttaa kerta toisensa jälkeen, että elämää on ilman miehiäkin. Piti saada tuo nimenomainen ajatus ulos muistutukseksi itselle. Ehkä tämä ei ole elämäni mies, ehkä siitä ei tule elämää suurempaa rakkaustarinaa, mutta olkoon se sitten taas uusi kasvuaskel eteenpäin ihmisenä ja suuntana parempi tai pikemminkin ehjempi ihminen. Että kaikki kokemuksen kannalta. Alkoholistin eksänä kannattaisi vain pitää pää kylmänä, jaksaa hoitaa itseään, jaksaa kasvaa (vie äärettömästi voimia välillä) ja muistaa, että “mikä tekee minut onnelliseksi tekee sinut onnelliseksi”. Turha sitä on heittäytyä toisen jalkoihin ja aloittaa sama vanha miellyttämisooppera ja lyttäämällä oma minä puun ja kuoren väliin. Sit olis taas hyvä parin vuoden jälkeen miettiä, että miten musta on taas tullu tällanen harmaa hiiri.=)

Hauskat viikonloput Kotikanavalle!!!

15

Onnea treffeille Lintu! :slight_smile:

Ja muista Lintu, että teet ihan niinkuin sinusta tuntuu parhaimmalta!

Olen samaa mieltä kuin Mallu että elämää on ilman miehiäkin!
Nyt oman retkuketkuni jälkeen olen todenteolla pysähtynyt kuuntelemaan itseäni ja elinoimaan kaikki miessukukunnan edustajat toistaiseksi reviiriltäni hush, pois.
Mun pitää olla itseni kanssa kutakuinkin sinut ja menneisyys mielessä käsiteltynä, että uskaltaisin ja haluaisin tutustua uuteen mieheen. Sen aika on joskus, mutta ei nyt.
Entinen Jääminttu on rynnännyt suinpäin suhteisiin luullen että uusi mies rakastaa ehjäksi ja muuta hömppää ennenkuin entinen suhde on edes työstetty kunnolla pois. Laastarisuhteita laastarisuhteiden päälle. Kunnes laastarit toi kohdalle narsisti-aviomiehen jonka kanssa elo oli täyttä helvettiä ja kun hänestä pääsi eroon muuttamalla yhteisestä kodista pois, tulee kohdalle mies joka onkin juoppo. Ja taas Jääminttu löi päätä seinään niin että kattoparrut tärisi.
Nämä seikat kasvatti ja pysäytti muuttamaan ajatuskuvioita.
Nyt annan aikaa itselleni!

16

Ihanan positiivista kuultavaa, että sitä elämää vielä löytyy retkun jälkeenkin! :slight_smile: Mulla on vasta päivä nro.4 omaa elämää, ja oon vieläkin hereillä ihan kuin unessa tai jossain mömmöissä, sen verran kovaa tää ero on kolahtanut. Otin nyt tän päiväisen myös sairaslomaa, koska kaikki riitely ja murhe ja huolehtiminen on vienyt unet silmistä. Mutta oon tajunnut vihdoin, että itseäni mun pitää hoitaa ja rakastaa. Varasin ajan terapiaan maanantaille. Tänään lähden shoppailemaan (sekin terapiaa). Kunhan oon saanu kunnon meikit naamaan ja laittautunut… enää en lähde tästä ovestani ulos almana. [size=85](Tänään pitää tosin kulkea ikkunan kautta, kun lakkasin eteisen lattian enkä tajunnut että sen kuivuminen kestää 13h. Onneksi en asu kerrostalossa.)[/size]Hyvää viikonloppua kaikille!

17

Kuulostaa hyvältä! Lisään tuohon vielä, että elämää on olemassa myös miehen kanssa. (Tai naisen). Eli pidä kiinni siitä, että sulla on airobikkiä ihan yhtä usein kuin tähänkin asti. Voit sanoa, että sori, mutta torstaina mulla on menoa.

Kokeile sanoa EI. Ihan pikkujutuissa, tai isommissakin. (No joo, mun homma on sit toppuutella ja kaataa jäitä niskaan :wink: )

18

Oliko kivaa treffeillä?

Niin. Mä ajattelen niin, että kävi mulle miten tahansa, niin mulla ei ole hätää. Eli vaikka mulla olisikin tulevaisuudessa miessuhteita mulla täytyy olla tietoisuus siitä, että olen suhteessa omana itsenäni. Ei niin, että eläisin jonkun toisen kautta. Ja samalla minulla on tietoisuus siitä, että mun elämän laatu ei ole kiinni siitä toisesta ihmisestä.

Ja se, että suhteessa on MINÄ ja SINÄ, jotka voivat olla myös ME. Niin, että kummallakin on tilaa olla ihan oma itsensä.

19

Heipparallaa! Päätin tulla päivittämään kuulumisia ja pohtia sekavia tunteitani. Treffit kesti perjantaista sunnuntaihin, mutta mikä sinänsä ei kerro mitään, kun herra kuitenkin oli toiselta paikkakunnalta. Tai no ehkä sentään jotain. Mutta täytyypä sanoa, että eipä ole ennen tullut vastaan moista tyyppiä. Ihailtavan itsevarma ja täysin sinut itsensä kanssa. Mitään retkujen kanssa kokemaani “ah, miten ihana mies, haluan hänet kokonaan omaksi, kadottaa oman minäni, muuttaa heti huomenna yhteen ja voi kun luulenkin olevani rakastunut”-ilmiötä en kokenut. Ja nyt en sitten oikein edes tiedä, että miltä musta tuntuu. Miehestä ei ole lähdön jälkeen kuulunut ja vaikka kuinka olen koko päivän pohtinut, että mitä jos kuuluu ja mitä jos ei kuulu, niin olen silti tyytyväinen siihen, mitä jo oli. Ja toisaalta, enhän mä ole “normaaleja” (luetaan: ei retkuja) miehiä deittaillutkaan ikinä ja nyt tulee tunnustus, että tuo oli myös ensimmäinen suomalainen, joka on linnun sänkyyn eksynyt=) Niin, että en tiedä, millaista se edes onkaan. Joten, joko siitä nyt sitten kuuluu tai ei kuulu. Linnun ylpeys ei anna periksi soittaa, sillä sen verran uskon tuntevani häntä, että jos hän haluaa, niin soittaa itse. Jos ei, niin ei.

Mutta hei, vähänkö mua hemmoteltiin. Mä sain ensinnäkin pienen nallen (mä rakastan pehmoja, mitä se ei tiennyt!!!) ja lisäksi se maksoi kaiken (retkun siipeilyjen jälkeen se on todellakin mainitsemisen arvoista!!!), avasi ovet, kantoi kassit… Eikä sit ollut mikään nössö. Mä sanoinkin, että se on lammas suden vaatteissa. Parasta oli, että vaikka mua ujostuttikin, niin tuntui hyvältä ja tunsin, että sain olla oma itseni. Ei ollut kertaakaan sellaista samaa ahdistusta kuin retkun kanssa. Edes kun saatoin hänet asemalle, ei tullut mitään paniikinomaista ahdistusta, että nyt se lähtee, enkä tiedä nähdäänkö ja miks ei se oo sanonu/kysyny mitään tulevasta. Ja se paniikittomuus tuntui hyvältä. On tasan kaksi vaihtoehtoa, kuuluu tai ei kuulu. Enkä mä itsekään oikeastaan tiedä vielä, mitä hänelle sanoisin. Mulla oli kivaa, haluaisin toki oppia tuntemaan hänet paremmin, mutta toisaalta pelkään. Pelkään ennen kaikkea itseäni, että miten osaisin olla toistamatta samoja virheitä.

Siihen kai mun sekava ja ontto oloni nyt kiteytyykin, että kuinka olla oma itsensä, kuinka jaksaa tällä tiellä (samoin kuin alkoholisti on aina alkoholisti, läheisriippuvainen on aina läheisriippuvainen) ja kuinka tunnistaa vanhat sudenkuopat. Ja etenkin se, mitä kultis sanoi, että olisi elämää myös miehen kanssa. Että minulla olisi oma elämä, hänellä oma. Yhdessä, mutta erikseen.

PS. Se oli komee!!!=)))))

20

Jaa, että semmoset rehvit.

Ei kai ekan tapaamisen (vaikka pitkän kaavan mukaan hoidetun) jälkeen tarvitsekaan sukkien pyöriä jalassa. Kyllä mä tunnistan mun päihteiden värittämistä suhteista yhtenä tunnusmerkkinä sen, että heti kasta tapaamisesta oli jo ihan täydessä liidossa. Kovaa ja korkealla. Ja muutaman tapaamisen jälkeen jo täysin rakastuneita…