Wau. Kuulostaa hyvältä laastarilta. Tai ehkä oikealta rakkaudelta, mistä sitä tietää? Onnea sulle.
Mä olen miettinyt sitä paljon, että miks ei saa kiksejä sellaisista kunnollisista miehistä, miksi ne tuntuu tylsiltä ja mitään sanomattomilta. Ja sitten joku retku-addikti saa sukat pyörimään jaloissa muutamalla fraasilla ja seuralaisen taidoillaan… Mikä siinä niiden käytöksessä hivelee niin paljon? Ja ankaran itsetutkistelun jälkeen oon tullut omalla kohdallani siihen tulokseen, että ne juovat on niin rooliutuneita ihmisiä, että mun ei tarvi kohdata niitä oikeasti, vaan mun omat roolit ottaa ne vastaan innokkaasti. Kaksi harha-minää kohtaa, addiktin ja mun, ja molemmat ihastuu siihen ihastumisen tunteeseen. Ne on mulle tuttuja, ja mä niille. Nykyään on ehkä tapahtunut jo jotain kehitystä, koska huomaan itsessäni sellaisia epävarmuuden oireita, mitä ei oo ennen ollut. Mistähän sen sitten tietää, että se tunne on oikea, eikä vaan pakokeino omasta pahasta olosta? Mikä on oikeaa ihastumista, ja mikä läheisriippuvaisen oireilua? Nämä kysymykset mua askarruttaa, ja niihin voi olla vaikea löytää koskaan vastausta. Kokeilemalla en aio ottaa selvää.
Mielenkiintoinen pointti. Pysähdytti ajattelemaan. Pelottavaa siinä mielessä, että peilin pitäisi olla aika tarkka. Se nyt ainakin on viddymaista jos vielä itseäänkin sekaisempi ihminen peilaa vääriä kuvia itsestä takaisin, ja uskoo näitä… Mä olen ajatellut niin, että tää kuvio pätee hyvin lapsena. Vanhemmat peilaa lapsiaan takaisin, ja riippuu paljon siitä, mitä äiti/isä lapsesta kertoo sanallisella tai sanattomalla viestillä. Esim. jos lasta ei kuunnella, kasvaa arvottomuuden tunteeseen… jos ei hellitä, kasvaa rakkaudettomaksi. Mutta aikuisiällä, minä ainakin yritän elää niin, että vähät välitän toisten mielipiteistä. PAITSI joidenkin, joita arvostan. Mulla on joitain idoleita, mutta niistä en vielä uskalla paljon peilailla… Ehkä kannattaisi.
Ei, laastari se ei ollu. Haavat on jo parantunu, arvet vaan jääny. Ehkei kuitenkaan oikea rakkauskaan.
Tämän mä itsekin tunnistan. Luin muuten tämän Mars ja Venus -kirjailijan eroa käsittelevän kirjan ja siinä oli sanottu, että jos toinen ihminen jo ensimmäisellä tapaamisella saa sinut täysin rakastumaan, pauhloihinsa ja mitä tahansa muuta, niin silloin kannattaisi lähinnä vain juosta karkuun. (Tämä meille almoille avautuu varmasti tavallista pulliaista paremmin). Silloin ei ole missään nimessä rakastunut toiseen ihmiseen, vaan rakastunut rakastuneena olemiseen ja se ihminen on vain koskettanut niitä arkoja alueita sisimmässä, jotka todellisuudessa kaipaavat hoitamista.
Tätä mäkin mietin. Ja mä mietin sitä paljon. Syystäkin. Jos on koko elämänsä elänyt uskoen, että oikea rakkaus ja rakastuminen on JUURI SE TUNNE, jollaista olen kokenut retkujen kanssa. Ja vasta viime syksynä kulissit on revitty auki ja mä olen saanut tietää olevani vain läheisriippuvainen. Ai jaa. Taidan mennä töiden jälkeen kirjaston kautta…
Ja alkoi naurattaakin tämä pätkä. Siinä on nimittäin jäänyt vähän tyhjän päälle sen rakkauden kanssa. Mutta löytyykö vastaus kirjastosta, sitä en tiedä.
Jaa että tämmöistä voi komean miesparan korvia, kyllä kuumottaa.
Päivä kerrallaan, yhä vielä vaan! Älä soita perään, jos ei siltä tunnu. Tunnustele omaa oloasi, älä sorru pelaamaan. Äläkä ennusta koko loppuelämää yhden viikonlopun perusteella.
Niin ja jos mies jätti hyvät muistot niin sekin on paljon. Ei kaikkien suhteiden tarvitsekaan kestää vuosikymmeniä. Jotkut käyvät vain lainassa ja niitä hetkiä voi muistella ilman kaipausta, mutta hymyillen. Tietoisena siitä, että joku hupaisa viikonloppu on vielä hauska, mutta arkipäivä ei sen ihmisen kanssa tule kantamaan.
Tartu hetkeen. Nauti tunteesta. Kesti se tai ei. Huominen pitää huolen itsestään - ja sulla on vielä silloinkin merkkilaukku. Miehistä ei niin tiedä.
Jeps, ei kestäny ei. Monetkohan pakit nääkin oli? Ööö…ehkä viidennet. Tutkimuksen mukaan ihmiselle on noin 400 “sitä oikeaa” olemassa, joten loppujen 390 metsästys alkakoon!!! No ei, enköhän mä tästäKIN selviä. Retkun jälkeen kävi läpi sellaisen mankelin, että parit pienet pakit on aika pikku juttu siihen nähden. Ei kuulemma ollut oikea mies minulle (suomennos: et ollut oikea nainen minulle). Yhtä kaikki, kun ei nappaa, niin ei nappaa. Sitten rupesikin se pandoran lipas avautumaan. Hänellä on 14-vuotias tytär (jo on nuorena aloittanut!!!), yhdenkään eksän kanssa ei ole puheväleissä, joten mitä se kertookaan hänestä. Ei eksän paras ystävä tartte olla, mutta suotavaa olisi, että heistä pystyisi puhumaan kauniisti ja toivomaan vain kaikkea hyvää, after all, onhan se ihminen ollu sinulle joskus maailman rakkain ja tärkein. En mäkään retkua vihaa, en vaikka se joi ja löi. Joten ehkä tässä kandidaatissa, juomattomuudesta huolimatta, olisi ollut paljon sellaista, jota minun ei tarvitsisi tässä elämässä enää kohdata. Niin itsetietoinen hän oli, että joku narsistin kanssa suhteessa ollut saattaisi heti huomata jotain pelottavan tuttua.
Pienen epätoivon hetken (joka minulle kivan viikonlopun jälkeen toki suotakoon) jälkeen, päätin, että asia ei voi olla niin mustavalkoinen, että minä en kelpaa. Lintu nyt on yksinkertaisesti liian suloinen sellaiseksi. Mustavalkoisesti äkkiseltään siis ajattelin, että enkö enää siis kelpaa näille retkuillekaan. Kun jo pari kertaa on kuullut, että olet liian kiva ja mukava, että sun elämää viitsisi sotkea. Mutta jospa asia onkin niin, että olen jossain välivaiheessa. En ehkä vielä valmis jollekin “ei-retkulle”, mutta liian itsevarma ja tilani tiedostanut retkullekaan pompoteltavaksi.
Se merkkilaukku on yhä olemassa. Kissa on yhä hullaantunut emännästään. Hitsi, mulla on oikeesti asiat tosi hyvin!!!
No, älä vällää. Olihan sulla kiva viikonloppu. Ja tuosta miehestä olisi kuitenkin paljastunut jotain ärsyttävää myöhemmin, niin että pääsit helpommalla
No ei, niin kai se meni kuin sen pitikin. Jälkeenpäin ajatellen on tietysti tullut yhtä ja toista mieleen. Eiköhän hän kuitenkin ollut oikeassa, että parempiakin taitaisi tulla vastaan. Pelkkä juomattomuus ei tee hänestä täydellistä ja sopivaa minulle. Retkun jälkeen sille tuntuu itse vain laittavan kovin paljon painoarvoa. Ja kun harvinaista se toki on.
Sen verran on retkun ajoista muuttunut, että jos silloin olisi saanut pakit, niin olisin miettinyt, että mitä vikaa mussa on, mitä tein väärin. Nyt en enää osaa ajatella niin. Ajattelen lähinnä niin, että minunkos vika se on, jos en kelvannut hänelle. Sitä on oma itsensä ja joko kelpaa, joko ei. Venäläisen ystävättäreni kanssa meillä on “maljapuhe”, jota toki lausumme muulloinkin kuin kuohuvan äärellä ja se menee näin: “Olimme prinsessoja, sellaisiksi jäimme. Kyyneleitä vuodattakoot ne, jotka eivät ole meitä kokeneet.” Kääntyy huonosti, mutta perusidea välittyy, eli se sama: hittojaskos me sille voidaan, jos ei kelvata, näiden naisten elämä jatkuu.
Joo. Tuosta juomattomuudesta, nykyään Almana on vähän vaikea löytää sellaista “sopivasti” juovaa miestä. Jos ei juo mitään = raitistunut alkoholisti. Jos juo räkäkännit = alkoholisti, renttu, hyi. Jos juo muutaman mutta ei humallu = alkoholisti, sietokyky kasvanut. Treffeillä seurailen skitsona jokaista tuopin kumoamista. Mikään ei ole hyvä.
Ei silti, enpä ole miestä tosissani katsomassakaan, ehkä joskus vähän tuorejuustoa ruisleivälle, niinkuin Kultakalan kanssa joskus filosofioitiin.
Ehkä sä olit Lintu liian vahva ja itsenäinen nainen tälle herrasmies-treffillesi. Hyvä kun et masennu tuollaisesta. Pyrstö pystyyn ja baanalle!
Odotukset on muuten pahinta, mitä oon itsestäni tässä kaivellut ulos. Ne on aina epärealistisia. Ja ne saakelin käsikirjoitukset… Voi elämä. Sitten, kun osaa tarttua hetkeen Tollemaisesti, heittää egon romukoppaan, ja katsoa maailmaa ilman ainuttakaan kässäriä, oon ehkä valmis vakavaan suhteeseen. Tai hautaan. Todennäköisesti jälkimmäiseen.
Suhtautumiseni juomiseen/alkoholiin ei varmaan enää koskaan ole “normaalia”.
Huomaan kyttääväni pusikon reunat (ihan pimeetä) koska mieheni juo salaa ulkona kulkiessaankin. Aina on asiaa huoltoasemalle tai koiraa kusettaan. No, hyvä koiralle. Mutta luonto saa osakseen sinne vipatut tölkit ja lasipullot. Ehkä mummot kerää…
Rekisteröin myös aina jos joku kulkee tölkki tai pullo kädessä ulkona. Jos ei muuta, niin tulee katsottua että mitä merkkiä siinä menee. Että onko Lidlin omaa merkkiä, muusta kaupasta tai peräti alkosta. (Aivan sakeeta)
Ja sitten tietty koitan aina miettiä että minkähän määrän tuo on juonut kun kuitenkin on ihan oma itsensä. Tätä tulee seurattua siis tuttavien kohdalla. Ja verraattua siihen että mun mieheni käytös ja puheet muuttuu uskomattoman nopeesti esim. eilen illalla. Ihan pistää miettiin että mitä se mahtaa vetää?(Ei ihan normaalia tämäkään)
No joo, mutta mähän olenkin kyylä.
Mutta silti kyylällä on yhä edelleen “prosessi” käynnissä. Jotain on tapahtumassa, pienin askelin kohti kevyempää ja valoisampaa elämää. Ihailen teitä, jotka olette jo saaneet sen eron tehtyä, hienoa!
Kiitos. Lämmitti mieltä. Ylpeä olen itsekin itsestäni, mutta työtä se teettää edelleen. Mulla on tämä, että kyttään treffikavereiden juomatottumuksia ihan julmetusti. Joku alkoholiallergia on jäänyt. Itse saatan sen kerran kuussa ottaa siiderin-pari, polttaa vaikka yhden tupakan (so rebell), mutta koska tiedän sen jäävän siihen. Toisiin en luota. Yksi pullo ei ole minulle yksi pullo. Se on merkki, että kohta haetaan keissi kaupasta. Saunanlämmitys ei ole rentoutumiseen johtava toimenpide vaan syy ostaa mäyris. Kävellessäni kaupassa oluthyllyjen ohi, sydän huokaa helpotuksesta, kun noita ei tarvitse enää kantaa kotiin. Jos näen puistossa pari huorta miestä pussikaljalla, he saavat osakseen vain kylmän katseen, sillä entinen almahan ei pussikaljottelijoita suvaitse. Salaa uskon puskan takaa löytyvän keissin. Yksi ei ole koskaan yksi, vaan ALKU putkelle!!! Jos joku pyytäisi ulos, että “lähdetkö kaljalle” (yrittäessään olla moderni, välitön, hakien rentoa ilmapiiriä ja ehkä kuitenkin tarkoittaen leffaa, muttei uskalla pyytää niin vakavaan toimintaan) mä näen punasta, että luuletko sä ääliö todellakin, että mä olen joku kassialma, joka viihtyy jossain nurkkapubissa???
Normaali on kaukana musta. Sen sanan kohdalta sanakirjasta ei löydy mun kuvaa. Mun kuva on siellä kohdassa V - vainoharhainen. Jokainen mies on potentiaalinen alkoholisti ja perheväkivaltaan taipuva maanikko. Tässä on vielä paljon työsarkaa. Näitä paineita puran siellä lenkkipolulla.
Nyt sinulla taitaaa olla silmä menomestoissa ja terasseilla. Ei Suomi pyörisi, jos kaikki miehet olisivat alkoholisteja. Täällä Plinkissä vain saa kuvan, että kaikki juo. Muttahan tämä on päihdeongelmaislle tarkoitettu-’
Mene paikkaan, jossa alkoholi ei ole pääasia- Lavatanssit, ravit, urheulutapahtumat, kesäteatterit. Syksyllä työväenopiston kursseille. Ja tällaytyneena ja flirtti mielessä.
Panin tänään merkille monta hauskannäköistä selvää miestä postipojasta naapurin mieheen.
Jos juo muutaman= potentiaalinen juoppo, koska siitä se vaan pahenee. (Se voi näytellä treffeillä. Miksi se sitäpaitsi on vapaa, jollei siinä ole jotain vikaa? Kylläpä näyttääkin maistuvan. Taitaa nää treffit olla vaan tekosyy sille, että pääsee baariin.)
Että ei kun vaan uudestaan.
Mutta Linnulle noista rakkauselämän asioista. Maailmassa on yli 6 miljardia ihmistä, niistä noin puolet miehiä. Siitä vielä otetaan pois kaikki turhan vanhat ja liian nuoret, niin valikoimaa on silti. Onhan se melkoinen lottovoitto, jos ensimmäisen vuoden aikana löytäisi sen Täydellisen.
Näin on, Kultis. Joskus se vaan pitää piirtää mulle tikku-ukkoina ja vääntää rautalangasta, se tilanne siis. Vaikka jos totta puhutaan, niin ei tässä kunnossa ole vielä mitään asiaa parisuhteeseen. Ei lähellekään.
Ps. Pääsin kuin pääsinkin tänä kesänä edes kerran prätkän kyytiin!!! Ja se oli mahtavaa!!! Valehtelematta parempaa kuin seksi!!!=)))))
Pystyyköhän sitä enää uskomaan, että on olemassa kohtuukäyttäjiä? Vai onko kohtuukäyttäjäkin vain vähitellen alkoholisoituva, hitaasti tuhoaan kohti uiva päihteilijä? Ja absolutisti kohta repsahtava raitis alkoholisti? Kieltäydyn ajattelemasta näin. Tai NYT saan ajatella, koska aion pysyä miehistä kaukana, mutta näin ei voi loppuelämäänsä tuumia. Hauskat nuo Kultiksen päät.
voi komean miesparan korvia, kyllä kuumottaa.
