Vaikka päätökseni siitä, etten ole yhteydessä tyttäreeni on pitänyt, ei se kyllä helppoa ole ollut. Hän on mielessäni melkein koko ajan. Toisaalta koko viime vuosi meni hänen asioitaan vatvoen ja järjestellen, että ymmärtäähän sen, että tottumus siihen on ollut jo toinen luonto.
Haluaisin tietää, mitä hänelle kuuluu, tahtoisin tietää, onko käsi kovin kipeä, syökö hän, miettiikö edelleen itsemurhaa… Haluaisin olla yhteydessä tyttäreeni ja se ei nyt vain ole mahdollista. Kriisityöntekijä kysyi, mikä saisi minut tuntemaan oloni paremmaksi. Vastasin, että asioiden selvittäminen puhumalla tyttäreni kanssa. Totesimme vain, että kun ei ole sitä taikasauvaa, niin se mitä toivon, ei voi toteutua.
Miten te muut jaksoitte päätöksen kanssa, että ette vastaa puhelimeen tai tapaa lastanne? Olisi apua siitä, jos kuulisin, millaisia tunteita välien katkaiseminen teissä herätti? Miten pystyitte olemaan lujana?
Muistan tämän kirjoituksen, mutta oli hyvä, että nostit sen taas esiin, Dahlia!
Miksihän Ohjaaja Lauri lakkasi kirjoittamasta, kun hän meitä paljon auttoi? Olisi kiva tietää!
Jotenkin se, että ohjaaja palstalla yhtäkkiä häviää kuin tuhka tuuleen, tuntuu pahalta. Eikö hän kestänytkään sitä, että “tuuletamme kaikkia tunteitamme” vai mistä oli kysymys?
Hei A:n äiti! Teet nyt sitä rankinta hommaa eli koitat katkaista napanuoraa. Valitettavasti se ei käy kerralla leikaten. Itse sain sen suurin piirtein poikki pitkän prosessoinnin ja oman terapian avulla. Edelleen rippeitä on minussa kiinni ja silloin tällöin vien tyttärelle ruokakassin ja laitan vähän rahaa.
Olen huomannut, että mitä vähemmän olen hänen kanssaan tekemisissä, sitä parempi. Vaikka huoli alkaa aina jossain kohtaa nostaa päätään, ellen kuule hänestä mitään muutamaan viikkoon. Yritän aina vaikka kirjoittaa paperille asioita, miksen voi olla hänen kanssaan enemmän tekemisisssä. Se hiukan helpottaa.
No hän täyttää jo 24 ja on aikuinen ja vastuussa elämästään. Mutta kerran äiti, aina äiti! Olen tehnyt todella paljon kunnon surutyötä - yrittänyt ja hyväksynytkin sen, että meillä ei ainakaan tällä hetkellä voi olla toimivaa äiti-tytär- suhdetta. Itse asiassa ainoa keino selvitä itse, on pitää mahdollisimman vähän yhteyttä ja koittaa keksiä itselleen puuhaa ja iloa tuottavia asioita.
Voi kun näitä on tässä helppo kirjoittaa toisaalta tietäen hyvin sen tuskan ja ahdistuksen, jonka kanssa moni vanhempi taistelee. Ja kun on itse sen kaiken käynyt läpi, niin tietää, mistä puhuu. Mutta kuten jo sanoinkin, niin se, että nykyään voi mennä päiviä, etten enää edes ajattele tytärtäni (tai sitten hän vai nopeasti käväisee ajatuksissani), on vaatinut paljon aikaa ja vienyt voimia. Mutta siitä selviää! Pidä huolta itsestäsi, keksi tekemistä, hae pieniä kesäiloja - vaikka väkisin. Tyttäresi ei sillä muutu, vaikka itsesi hautaan murehtisit…
Voimia sinulle ja kaikille muille saman asian parissa pyöriville!
A:n äiti, luulen että tuo napanuoran katkaisu on sulle vaikeaa myös siksi, että sinä,samalla lailla kuin minäkin, olet yrittänyt pitää perhettä yhdessä, huolimatta tyttären ongelmista. Olet ajatellut, että ok. tyttö on sairas, mutta silti perheenjäsen ja olette näin ollen pyrkineet tekemään asioita yhdessä niin pitkälle kuin mahdollista. Olet ajatellut, että tyttö on ikäänkuin vammainen, eikä sellaiselle käännetä selkää.
Mutta niin yksinkertaista tämä päihdelapsen kanssa eläminen ei sitten kai vaan ole. Ristiriita oman hyvinvoinnin ja koko muun perheen hyvinvoinnin välillä on liian suuri. Idyllinen kuva itsestä sellaisena muumimammana, joka rakastaa ja paimetaa kaikki erilaiset oudonnäköiset lapsensa turvaan alkaa pikkuhiljaa murentua. Kyllä tämä todellisuus on niin paljon raadollisempaa.
Petunia ja Senjamilena;
molemmat olette ihan oikeassa. Käyn nyt kriisityöntekijällä käsittelemässä tyttäreni itsemurhayritystä ja mielenterveystoimistossa. Sain mielialalääkityksen, BDI pisteeni olivat 34!!! Tänään lääkitystä nostettiin, kun en vieläkään ole “onnellistunut”
Itse en tunne itseäni masentuneeksi, olen vain uupunut, surullinen ja alistunut. Olen ymmärtänyt sen, mistä Petuniakin puhui. Voin paremmin, kun en ole tekemissä tyttäreni kanssa, niin kamalaa kuin se onkin. Kutsuin häntä kerran ankeuttajaksi (Harry Potterin hahmo, joka vie elämänilon ja voiman ihmisiltä), koska sellaiselta hänen läsnäolonsa tuntuu…
Aika korkeat BDI-pisteet. Sen verran lääkityskokemuksista, että mulla kesti 4 vk ennen kuin mitään positiivista alkoi tapahtua (ekat 2 vk kärsin hirvittävistä sivuoireista). Vaikka annostusta ei nostettu, lääkkeen vaikutus voimistui hiljalleen n. 6 kk. Kaikki sivuoireet, pienimmätkin, oli silloin pois. Nuo serotoniinilääkkeet ainakin on siis aika hitaita vaikuttamaan, kannattaa odotella. Pahimman masennuksen ja ahdistuksen ne kyllä vie pois, mä en ole esim. itkenyt kertaakaan sen jälkeen, kun lääkitys aloitettiin (onko sitten hyvä vai huono asia?). Yöuni on myös paljon parempaa. Lääkkeen ohella ajattelen nyt kuitenkin edelleen sitä terapiamahdollisuutta.
Tervehdys jälleen kaikille tässä osiossa kirjoittaneille eli siis Nurturing Mother, A:n äiti, Senjamilena, Petunia ja Dahlia! Olen taas rivissä kuukausien poissaolon jälkeen. Huomasin, että minua on kaivattu. Ilahduin, se tuntuu mukavalta ja palkitsevalta. En suinkaan suivaantunut mistään kirjoituksista, vaan oman elämäntilanteeni vuoksi jouduin olemaan itsekäs. Suosittelen samaa itsekkyyttä myös läheisille silloin, kun puhutaan napanuoran katkaisemisesta. Siitä voi myös käyttää nimitystä käytön mahdollistamisen lopettaminen.
Tämä aihe on yksi muutoksen avainasioista, kun ajatellaan läheisten auttamistoimintaa omaa huumeriippuvuuteen sairastunutta lastaan kohtaan. Monet läheiset, kuten hyvin kaikki tiedätte, junnaavat samaa rataa vuodesta toiseen. Toimivat siis samalla tavalla kuin aiemmin, ja toivovat josko tämä kerta toisi muutoksen: maksan enää vain tämän laskun, hoidan enää vain tämän kuljetuksen, kuuntelen enää vain nämä haukut, olen enää vain tämän kerran likasankona jne. Ja kun tulee seuraava kerta, sama tunnekarusellin perusteella tehty toiminta jatkuu jälleen.
Napanuoraahan ei välttämättä tarvitse kerralla napsaista poikki, vaan sen voi tehdä solmimalla siihen solmu kerrallaan tukkeita, niin että nuora vähitellen kuihtuu ja putoaa pois. Korostan, että tämä ei tarkoita oman lapsensa hylkäämistä - pikemminkin päinvastoin.
Annan teille tästä aiheesta muutaman tehtävän. Pyydän teitä kirjoittamaan:
Mitkä syyt estävät oman toimintanne muuttamisen?
Mitkä ovat ne päällimmäiset syyt? Mainitse kolme tärkeintä / pahinta / mitkä sinua eniten rassaavat.
Mitä seurauksia eniten pelkäät, jos muutat toimintaasi?
Aloitetaan syiden listaamisen jälkeen sitten varsinainen mielipiteiden vaihto, vertaistuki ja ohjaaminen.
Tervehdys jälleen kaikille tässä osiossa kirjoittaneille eli siis Nurturing Mother, A:n äiti, Senjamilena, Petunia ja Dahlia! Olen taas rivissä kuukausien poissaolon jälkeen. Huomasin, että minua on kaivattu. Ilahduin, se tuntuu mukavalta ja palkitsevalta. En suinkaan suivaantunut mistään kirjoituksista, vaan oman elämäntilanteeni vuoksi jouduin olemaan itsekäs. Suosittelen samaa itsekkyyttä myös läheisille silloin, kun puhutaan napanuoran katkaisemisesta. Siitä voi myös käyttää nimitystä käytön mahdollistamisen lopettaminen.
Tämä aihe on yksi muutoksen avainasioista, kun ajatellaan läheisten auttamistoimintaa omaa huumeriippuvuuteen sairastunutta lastaan kohtaan. Monet läheiset, kuten hyvin kaikki tiedätte, junnaavat samaa rataa vuodesta toiseen. Toimivat siis samalla tavalla kuin aiemmin, ja toivovat josko tämä kerta toisi muutoksen: maksan enää vain tämän laskun, hoidan enää vain tämän kuljetuksen, kuuntelen enää vain nämä haukut, olen enää vain tämän kerran likasankona jne. Ja kun tulee seuraava kerta, sama tunnekarusellin perusteella tehty toiminta jatkuu jälleen.
Napanuoraahan ei välttämättä tarvitse kerralla napsaista poikki, vaan sen voi tehdä solmimalla siihen solmu kerrallaan tukkeita, niin että nuora vähitellen kuihtuu ja putoaa pois. Korostan, että tämä ei tarkoita oman lapsensa hylkäämistä - pikemminkin päinvastoin.
Annan teille tästä aiheesta muutaman tehtävän. Pyydän teitä kirjoittamaan:
Mitkä syyt estävät oman toimintanne muuttamisen?
Mitkä ovat ne päällimmäiset syyt? Mainitse kolme tärkeintä / pahinta / mitkä sinua eniten rassaavat.
Mitä seurauksia eniten pelkäät, jos muutat toimintaasi?
Aloitetaan syiden listaamisen jälkeen sitten varsinainen mielipiteiden vaihto, vertaistuki ja ohjaaminen.
ja tosiaankin mukava, että olet tullut takaisin. Vastaan pikaisesti noihin esittämiisi kysymyksiin vähän eri tavalla kuin esitit ne. Yritän jotenkin saada esille ajatukset, joita kysymys herätti.
Mielestäni syitä mahdollistamiseen tai haluttomuuteen katkaista napanuora on noin suunnilleen kolmea eri lajia:
Sinisilmäisyys ja halu uskoa oman lapsen puheita, mahdottomuus uskoa, että oma lapsi valehtelee, sumuttaa ja vedättää joka käänteessä. Halu uskoa, että minä auttamalla lasta hänen ehdottamallaan tavalla, voin oikeasti vaikuttaa hänen elämäänsä ja saada sitä kääntymään parempaan suuntaan. Jos poika esim. pyysi autoa lainaan ja muutamaa kymppiä rahaa, että voi mennä jonkun tytön kanssa elokuviin ja sen jälkeen kahville, oli erittäin vaikea kieltäytyä, itse asiassa mahdotonta, koska niin kovasti halusin, että poika alkaisi tapailla tuota oikeastaan ihan kivaa tyttöä, rakastuisi ja unohtaisi huumeet ja huumekaverit. No, en tiedä käytiinkö elokuvissa ja kahvilla koskaan, sen tiedän, että varsinaisesti rahaa tarvittiin huumeisiin ja autoa huumeporukoiden kuskina olemiseen. Samalla lailla halusin maksaa palkaa pojalle, kun hän teki kotona jotain siivoustöitä. Ajattelin, että on hyväksi, jos poika tekee arksia asioita edes rahasta. Mielestäni poika oli oikein hyväntuulinen ja iloinen siivotessaan. Ajattelin, että niin se fyysinen työ, jossa oikein näkee käsiensä työn tuloksen, palkitsee ihmistä. Oikeasti poika oli iloinen saamastaan palkasta ja siitäkin vähästä, mitä sillä sai ostettua. Ja oikastihan aikuisen ihmisen, varsinkin työttömän sellaisen olisi pitänyt tehdä noita siivoushommia yhteisessä kodissa ihan ilman mitään palkkaa. Näitä tosiasioita en halunnut nähdä enkä myöntää. Tähän ryhmään kuuluu myös pikavippien makselu, ettei lapsi menetä luottotietojaan.
“Mitähän ihmiset sanoo”, on huoli, joka ainakin minut on saanut pitkään siloittelemaan pojan tietä. Esim. siinä vaiheessa, kun pojan rikos oli menossa käräjäoikeuteen, halusin tehdä kaikkeni, että oikeudenkäynti sujuu hyvin ja poika välttää vankeusrangaistuksen. Tietysti ajattelin yleisesti, etten halua lastani vankilaan, ettei se ole hänelle hyväksi, mutta kyllä siinä pohjalla oli iso huoli siitä, mitä naapurit, työkaverit, sukulaiset sanoo tai paremminkin ajattelee, jos huonosti käy.
Oma mukavuuden halu. Halusin, että poika asuu kotona, koska tuntui itsestä rauhallisemmalta, kun hän sentään joskus kävi kotona ja näin häntä, että on hengissä eikä ihan kokonaan rapakunnossa. Tähän viimeiseen liittyy ehkä jotain enemmänkin, kiintymystä ja rakkautta, sitä luopumisen vaikeutta. Iloitsen aina, kun näen poikaa, jos saan häntä vähän rapsuttaa tai jos hän suo minulle edes pikkuriikkisen hymyn. Nythän on ollut ruhtinaallista, kun hän vankilatapaamisissa on nauranut ja jutellut niin iloisestikin. Siksi hätäännyin, kun hän jossakin vaiheessa pyysi lähettämään rahaa mielestämme vähän liian nopeasti sen vankien päivärahapäivän jälkeen. Mietimme, meneekö rahaa nyt huumeisiin ja pitäisikö olla lähettämättä. Pitkällisten puntarointien jälkeen (joihin liittyi tupakan ja puhelinkorttien hintojen arviointia) päätimme lähettää. Oikeasti pelkäsin, että jos emme lähetä, poika ei kutsu meitä käymään, enkä saa nähdä häntä. En saa sitä iloa.
Tässä siis jotenkin jäsenneltynä omia syitäni siihen mahdollistamiseen. Kahta ekaa olen selvitellyt jotenkuten ja pitkällekin periaatteessa, mutta viimeinen on varmasti kompastuskivi. Ja kaikenkaikkiaan tietysti tämä on melko teorettista tällä hetkellä, kun poika vankilassa eikä asioita tarvitse konkreettisesti arjessa miettiä ja kohdata.
Hei Ohjaaja-Lauri,mukava kun olet palannut joukkoomme!
senjamilenan “vastaukset” esittämiisi kysymyksiin ovat niin samat kuin minullakin.
Tunnen olevani ainoa aikuinen jolle poikani purkaa tuntojaan,soittaa jos sattunut jotakin(eilen illalla soitti hyvin hiljaisen puhelun;tuttu jonka oli tavannut muutamaa tuntia aiemmin oli kuollut huumeisiin)SILTI tuokaan tapahtunut ei suostutteluistani huolimatta saanut poikaa palaamaan tänne rauhallisempien kavereiden piiriin,ei voi nyt kun tarvitsee olla nuppi sekaisin ettei tapahtunut tunnu niin pahalta!
Napanuoran katkaisemisen vaikeuden painavimmat syyt minulla on äidin rakkaus;olipa tuo lapseni vaikka minkämoinen en voi lakata rakastamasta häntä enkä näin ollen voi tuota nuoraa täysin katkaista,solmuja olen kyllä tehnyt jo paljonkin.
Myös aina se pienen pieni toivo pojan muuttumisesta;josko vielä joskus sittenkin saisin nähdä sen päivä jolloin hän on valmis ottamaan apua,tukea vastaan ja sen myötä yrittämään kohti valoisampaa tulevaisuutta.
Kun on kerran menettänyt luottamuksen poikaan ei sitä kyllä taida saada enää koskaan takaisin,silti tekee niin kipeää kun poika valehtelee päin kasvoja ja vaikka sen tiedänkin niin silti haluaa uskoa…
3.En tiedä pelkäänkö napanuoran katkaisemista vai mitä,en halua luovuttaa poikaani kokonaan pahan syliin vaan haluan pitää hänestä kiinni vaikka ohuen siiman avulla.
Nämä ovat tunteeni ja ajatukseni nyt kun poika kolmen “selvän” viikon jälkeen taas repsahti kunnolla,edelliseltä 2kk:n retkeltä palasi polvilumpio halki ja silmät veressä.
Hei vaan Senjamilena, vastaan ihan lyhyesti viestiisi.
Ensinnäkin kiitokset hienoista ja kokemusta heijastavista vastauksistasi, joista käy koottuna hyvin ilmi läheisten kova halu uskoa lapsensa tai puolisonsa muutokseen, vaikka tosiasiat ja toiminta kerta toisensa jälkeen osoittavat vallan muuta.
Niistä käy myös ilmi häpeä ja syyllisyys oman lapsen tekemisistä. ”Mitähän muut nyt ajattelee tai sanoo?”, on hyvin usein se syy miksi halutaan estää omaa lastaan kohtaamasta tekemisiensä seurauksia, tai ainakin siloitella seurauksia parhain päin. Ja sitten on tuo mainitsemasi rakkaus ja kiintymys, sekä luopumisen vaikeus.
Kaikkea tuota mitä kuvasit, kutsutaan läheisriippuvuudeksi. Jatkan sen olemuksen läpikäntiä kanssasi ja muidenkin kanssa hiukan myöhemmin. Odotellaan vielä tovi muidenkin vastauksia.
Enkelinsiipi, pikakommentit myös sinulle.
Kiitos, vastauksesi täydentävät hyvin Senjamilenan aiempaa kirjoitusta.
Luottamus ja kaikesta valehtelusta ja pettämisestä huolimatta sen luottamuksen aina vaan uudelleen herääminen tulee silmille vastauksistasi ja se, että pelkäät erityisesti sitä jos päästät irti niin vaihtoehtona on luisuminen yhä syvemmälle pahan pauloihin.
Jatketaan läheisriippuvuudesta myöhemmin, kun toivottavasti saamme lisää muiden kommentteja.
Minua pusketaan saikulle, mutta en suostu. Olin nyt kivalla retkellä valvojana ja lapset, joita valvoin arvostivat minua ja sitä, mitä heidän hyväkseen teen, vaikka rajoja asetankin…
Moneen kertaan mietin, että voisipa tällaista olla omankin tyttären kanssa. Valvomani lapset aidosti nauttivat läsnäolostani ja osallistumisestani.
Laurille:
Pelkään, että tyttäreni kuolee aivan turhaan tai tappaa itsensä jonkun typerän asian takia, joka olisi ollut aivan hoidettavissa.
Pelkään, että tyttäreni kuolee aivan turhaan tai tappaa itsensä jonkun typerän asian takia, joka olisi ollut aivan hoidettavissa.
Pelkään, että tyttäreni kuolee aivan turhaan tai tappaa itsensä jonkun typerän asian takia, joka olisi ollut aivan hoidettavissa.
Minua on riivannut se yöllinen puhelinsoitto, kun tyttäreni soitti klo 3.40. En tiedä yrittikö soittaa ennen yritystään vai sen jälkeen.
Mitkä syyt estävät oman toimintanne muuttamisen?
Usein tuntuu että mistään muualta ei irtoa tukea, apua tai ymmärrystä. Tuntuu että olen viimeisiä linkkejä normaaliin elämään. Kaikki tuntuu olevan aina pelkästään vaikeaa ja vastoinkäymiset seuraavat toisiaan.
Mitkä ovat ne päällimmäiset syyt? Mainitse kolme tärkeintä / pahinta / mitkä sinua eniten rassaavat.
En voi muuttaa kuin itseäni, mutta silti näyttää ettei millään teoillani tai sanomisillani ole mitään merkitystä.
Oma sinisilmäisyyteni ja halu usko joskus myös hyvää omasta lapsesta hämärtää arvioinikykyä ja päätöksestäni huolimatta lipsun auttamaan enemmän kuin oli tarkoitus. Koska tiedän mahdollistavani käyttöä auttamalla tytärtä, tunnen itseni kerta kerralta syyllisemmäksi.
Mitä seurauksia eniten pelkäät, jos muutat toimintaasi?
Tunnen epäonnistuneeni, ajattelen olevani sydämetön tai hylkääväni lapseni kun suljen häntä yhä useammilta elämänalueiltani pois. Rajoitan yhteydenottoja vaikka haluaisin tietää missä menään, haluaisin auttaa pikkuaskareissa vaikka tiedän että hänen itsensä on niistä otettava vastuu vaikka pelkässä hengissä säilymisessäkin näyttää nyt olevan ponnisteltavaa. Pelkään myös että jos ei ole mitän kontaktia muihin kuin huume ja rikosmaailmaan, tulee siitä niin normaalia että se on jo hyväksyttävää. Pystynkö olemaan pieni omantunnon ääni takaraivossa silloinkin kun minua vahvemmat voimat vievät…
Lauantaiaamua sinulle Soilisko,
ja kiitokset vastauksistasi joista huomaa, miten eri tavalla läheiset nämä asiat näkevät ja kokevat. Sinisilmäisyys, syyllistyminen ja epäonnistuminen nousevat esiin, samoin rajojen asettaminen joka jollainlailla heijastuu ajatuksissa sydämettömyydeksi ja hylkäämiseksikin, kun läheinen yrittää alkaa elää omaakin elämäänsä, eikä vain kokoaika pyöri käyttäjälapsensa pillin mukaan.
Lauantaihuomenet sinullekin A:n äiti,
vastauksesi kysymyksiini ovat kaikki täsmälleen samanlaiset. Olen huolissani sinusta, tunnetko todella olevasi sellaisessa umpikujassa, kuten vastauksistasi päättelen? Tarkoitan, etkö näe mitään vaihtoehtoja jotka tulisivat kysymykseen oman itsesi ja jaksamisesi suhteen?
Kirjoitat, että retki oli mukava ja asetit rajoja muiden lapsille. He pitivät sinusta ja rajojen asettamisesta, ja nauttivat siitä. Unohditko silloin edes tuoksi hetkeksi tyttäresi huumekuviot?
Sairasloma voisi minusta olla hyvä juttu. Miksi niin ponnekkaasti sitä vastustat?
Hei Senjamilena, nuo A:n äidin pelot ovat varmasti totta.
Huumekuvioissa kuolema on jossain vaiheessa jollain tavalla uhkana, vaikkapa jonkinlaisen tahattoman yliannostuksen, tapaturman, velkojen perinnän tai käyttäjän oman pahan olon ja siitä johtuvan tahallisen yliannostuksen kautta.
Läheisriippuvuudessa on monta ulottuvuutta, joista yksi on vaikkapa vertaisten esittämien ja kokeilemien vaihtoehtoisten toimintatapojen säännönmukainen torjuminen ja kieltäminen. Taustalla on lähes aina pelko siitä mitä tapahtuu, jos nyt sanon ei tai en tee mitä käyttäjä minulta vaatii.
Kukaan läheinen ei voi tehdä asioita tai tekoja, jotka kokee itselleen liian raskaiksi. Ei vaikka esimerkkejä olisi käytössä ja näyttöä toimivuudesta olisi. Silloin jatketaan taakan vähentämistä, keinoja on mm. tämä Vilpola. Kaikki muutkin keinot tulee ottaa käyttöön, mikäli läheinen niin haluaa. Aina hän ei halua tai kykene siihen. Vertaistuen yksi tarkoitus on lisätä huumeriippuvuuden tietoutta ja ymmärrystä, joka sitten toivottavasti jossain vaiheessa konkretisoituu käytännön toimenpiteiksi.
Niin, kaikki kolme vastausta olivat samanlaiset, koska siinä konkretisoituu tilanteeni.
Minulla on samanlainen tunne, kuin tyttäreni olisi kuollut. Monet asiat arjessa satuttavat: kaupassa näen tavaran tai ruokaa, josta tyttäreni piti. On niin paljon asioita, jotka tuovat hänet hetkellisesti mieleeni ja muistuttavat hänestä. Juuri näin tapahtuu varmaan niillekin, joiden läheinen on kuollut.
Sitten lyhyen tuskan viillon jälkeen pakottaudun työntämään hänet mielestäni. Keskityn poikaani ja teen pakolliset arjen askareet. Juuri siksi en suostu sairaslomalle, että haluan tekemistä mieluummin liikaa kuin liian vähän. Yksin kotona ajatuksieni kanssa olisi nyt minulle mahdottomuus. Sekoaisin ihan varmasti.
Toisaalta minua on lohduttanut jonkun toteamus täällä, etteivät käyttäjät koe elämäänsä niin kamalaksi kuin me muut. Tyttäreni saattaa siis olla ihan onnellinenkin ja tyytyväinen ajoittain.
Haluaisin olla yhteydessä tyttäreeni ja se ei nyt vain ole mahdollista. Kriisityöntekijä kysyi, mikä saisi minut tuntemaan oloni paremmaksi. Vastasin, että asioiden selvittäminen puhumalla tyttäreni kanssa. Totesimme vain, että kun ei ole sitä taikasauvaa, niin se mitä toivon, ei voi toteutua.
Tänään lääkitystä nostettiin, kun en vieläkään ole “onnellistunut” 