omavoimaresepti

Me Lopettajat
61

Eiköhän lähes jokaiselle tule ainakin kerran elämässään eteen sellainenkin vastus että voimat loppuvat.

Niin iloinen kuin olenkin niistä pienistä ja repaleisista voimanrippeistä jotka minulla on ja joilla tätä polkuani taaperran, muistan kyllä polvillenikin joutuneeni. Rähmällenikin, jos tarkkoja ollaan.

Elämä ei aina ole helppoa ollut. Olen joutunut nöyrtymään voimakkaampien edessä, nielemään monesti sellaisetkin sanat joihin mielestäni olisi täysi oikeus ollut. Ja sieltä maasta on onneksi toistaiseksi aina myös noustu. Jostain ne voimat sitten vaan aina ovat löytyneet.

Alkoholin kanssa minulle kävi hiukan eri tavalla. Kyllä se minua kuljetti, jotenkin en kai asiaa niin vakavasti ottanutkaan, ja annoin periksi. Siinä jotenkin tulee se poliittinen ajopuuteoria mieleen -sillä on ihan hyvä selittää vääriäkin valintoja.

Ehkä juuri siksi, että niin monesti olin joutunut periksi antamaan ja nöyrtymään, päätin että kai sentään tässä asiassa minä tiedän itse mitä haluan, ja minulla on yhtä suuri oikeus valita kuin kenellä tahansa muullakin. ja niin sen sitten ajattelin että en nyt sitten ainakaan ihan ensi hätään periksi anna, tämä touhu saa nyt luvan muuttua!

Eikä se sitten , alkusinnittelyn jälkeen, niin kovasti voimille ottanutkaan. Turhaankin pelkäsin, ei se viina tai kalja minun perässäni juossut eikä vainonnut.

62

Niitä tilanteita tosiaan tulee, ettei voimia vaan ole tarpeeksi. Joskus ne murheet ja vastoinkäymiset -ja tietysti eväiden heppoisuus- laittavat ihmisen nöyrtymään, käpertymään ja odottamaan ihmepelastusta tai ajan mukanaan tuomaa helpottumista. Joskus tuntuu siltä ettei ole muuta suuntaa kuin alaspäin, antautumiseen ja kaikesta toivosta luopumiseen.

Elämässä on rankkoja hetkiä.

Joskus voimien rippeet ovat yksinkertaisesti lamassa, niitä vähiäkään voimia, resursseja, ei saa liikkeelle. Usko omavoimaisuuteen on kertakaikkiaan mennyt. Silloin on , hyvin sattuessa, suuri apu sellaisesta kaverista joka saa ihmisen uskomaan että niitä omia voimia, pystyyn nousemiseen ja tulevaisuuteen uskomiseen tarvittavia, on sittenkin olemassa ja ne löytyvät, kunhan ei kokonaan anna periksi.

Voimien määrä ei ole vakio, eikä aina ole edes selvää ovatko voimat lisääntyneet vai vähentyneet.

Omalla kohdallanikin asia on niin ja näin. Fyysiset voimat tuntuvat olevan kunnossa, mutta esimerkiksi sellainen asia kuin nuoruuden ketteryys, notkeus ja nopeus ovat iän myötä vähenemään päin. Ei voi mitään, se vaan menee niin.

Elämäntaito voimavarana, se on kyllä nuoruuden kompuroinnista ja muiden matkimisesta, milloin minkäkin porukan ihanteisiin samaistumisesta muuttunut arvioivammaksi, kiireettömämmäksi, omien tarpeiden ja arvojen, avoimemman ajattelun mahdollistavammaksi, kertakaikkiaan omavoimaiseksi. Joidenkin asioiden suhteen omavoimaisuus on parantunut kovin paljon. Just näissä elämäntapakysymyksissä, kuten juopottelun suhteen, on ihan selvää etten enää tule olemaan sellaisessa luovuttaneen ja virran mukana ajelehtivan puolisokeassa tilassa kuin joskus vaikkapa kymmenen vuotta sitten -ehkä siinä sitten pitää paikkansa se vanha klisee, osatotuus, jonka mukaan se mikä ei tapa, vahvistaa.

Omavoimaisuus siis jossain asioissa vähenee, joissakin taas lisääntyy.

Mutta tärkeää on se, että osaa arvostaa omia voimiaan. Vähäisiäkin.

63

Hienosti kirjoitit “Mies metsänreunasta”.
Ihan veti hiljaiseksi ja enempäähän tuohon ei tarvi lisätä mitä kirjoitit.
Omavoimaiseksi alan tosiaan nyt siinä asiassa että systemaattisesti opettelen unohtamaan juoppoaikani ja annan itselleni sen anteeksi. Välillä olen onnistunutkin mutta näköjään jostain syystä, tai tiedän kyllä mistä syystä, se syyllisyys paukahtaa päälle.
Onneksi tulin tänne plinkkiin kirjoittamaan niin terve järki alkoi voittaa. Tosin luen kirjaa anteeksiantamisesta, sekin auttaa tässä myös. Jotenkin toivon ja haluan uskoakin että saisin lopullisen vapautuksen syyllisyydestä vielä tämän elämän aikana. Tai sitten ei.
ja senkin haluan kokea, että kykenisin antamaan anteeksi eräälle läheiselle hänen sanansa ja tekemisensä.
Hyvä kaunis lauantai aamu ollut ja iltapäivähän nyt jo on, sitä samaa kaikille muillekin.

64

Huomenta, kaunista sellaista, ja omavoimaista kesäsunnuntaita sinisilmälle (ja kaikille plinkin keskustelijoille)

Niinhän se on, unohtaminen on joskus aktiivinen teko, aina ei aika yksin riitä. Joskus joku asia takertuu ajatuksiin niin ettei irtoa.

Ja joskus käy niin että mitä aktiivisemmin yrittää irti, sen tiukemmin se vaivaa. (Yritä vaikka, sulje silmäsi ja yritä aktiivisesti olla ajattelematta sinisilmäistä jääkarhua jäälauttansa reunalla auringonpaisteessa… mitä aloit ajattelemaan?)

Omia aivoja on hiukan “höynäytettävä”, joskus.
Ajateltava ihan jotain muita asioita, ja kas kummaa, kun se onnistuu, huomaa jossain vaiheessa että eipäs vaan olekaan se ongelma enää mielessä pyörinyt.

alkoholiongeman suhteen käy joskus niin, että juominen on loppunut, eikä oikeastaan enää tee mielikään, mutta silti se väikkyy ajoittain mielessä, pyrkii esiin, vaatii huomiota, ikäänkuin sitä olisi jotenkin vastustettava ja tehtävä jotain taikoja … jäädään jonkinlaiseen välitilaan. Ei olla parannuttu muttei sairastetakaan, vilkuillaan kuumemittaria aamuin illoin, kuunnellaan rahisevatko keuhkot, kutiseeko josain (ja varmasti kutisee kun tarpeeksi miettii)

Aktiivinen unohtaminen on taitolaji, irtipääsy ei onnistu väkisin. Mutta taakse jättämällä, uusiin asioihin keskittymällä hyvinkin.

Menestyksellistä taaksejättämistä toivotan!

65

Huomenta ja raitista sunnuntaita.
Vielä tuosta menneiden unohtamisesta sen verran että onhan se hyvä muistaa mikä olin ja mistä lähdin raittiiksi, se oli pohjanoteeraus naisihmiselle. Sitä en halua unohtaa etten luule että voisin ottaa “sivistyneesti”. Se on ollut tärkeä asia muistaa.
Mutta ne muut mokat ja pahanteot, ajatuskieroutumat, hullut unelmat, kaikki se mitä häpeän, sen voisin unohtaa ja antaa itselleni anteeksi.
Aion nyt kokeilla sitä että siirrän pahojen tekojeni muistelemisen huomiseksi, johonkin kellon aikaan lupaan niitä miettiä, mutta vain sen kymmenen minuuttia. Ja aktiivisesti myös alan uskoa että ne on annettu anteeksi, samoin kun itse annan anteeksi muiden pahat teot minulle.
Pakkohan se on uskoa että minulla on epäterveitä pakkomielteisiä ajatuksia joista olisi hyvä päästää irti. On jotenkin kiusallista tajuta että oikeasti olen alkoholisti jolla on myös muita addiktioita kuin viina.
Hyvää päivänjatkoa!

66

Olen paljon ja mielelläni kuunnellut vanhojen ihmisten muistelmia.
Yksi mielenkiintoinen piirre on se, että suunnilleen samoissa oloissa eläneet ihmiset, samantapaisia kolhujakin kokeneet, saattavat suhtautua menneisyyteensä aivan eri tavoin.

Toiset muistelevat menneitä pilke silmäkulmassa, naurahtavatkin välillä, löytävät ikävistäkin asioista jotain lämmintä ja mukavaa muisteltavaa.
Toisilla taas pääteemana on sammumaton katkeruus, kaikki on mennyt pieleen. On tehty pelkkiä virheitä, vääryyttä on tehty ja koettu kaikessa mahdollisessa. Kaikki on ollut ikävää ja synkkää. Vikaa on aina ollut, niin itsessä kuin muissakin.

Onneksi sen voi suurelta osin valita, onko menneisyytensä vanki vai sen muistoissa voimavarana säilyttäjä -ihan samalla menneisyydellä kun voi otaa kumman asenteen tahansa.

Silti, mistäpä sen tietää, aivotoiminnassa voi tapahtua kummia asioita, positiivisesta ja sympaattisesta ihmisestä voi tulla vanhemmiten kärttyinen tuomitsija, jopa fanaatikko joidenkin asioiden suhteen, eikä sille aina näy ulospäin mitään syytä.

Toivoisin kuitenkin, ettei minulle niin käy, ja uskon että voin siihenkin hiukan vaikuttaa, ihan tämän päivän toiminnalla, välttämällä sitä kovin negatiivista suhtautumista ja miinusmerkkisten asioiden esillenostoa.

En tuota juopotteluanikaan viitsi niin tuomita ja kaivella sieltä kaikkea synkkää -en minä ainakaan mitään menetä kun myönnän että kyllä minulla on hauskaakin ollut -ja paljon on sattunut sellaistakin joka hymyilyttää vielä jälkikäteenkin. Eikä se muuta miksikään sitä tosiasiaa että kivaa on ollut jo useamman vuoden selvänäkin.

67

Voimallista Juhannusta!

68

Juu, Juhannusta, vuoden pisintä päivää!

Yritetään nyt itsekukin olla Juhannuksenakin sen verran voimissaan ettei haksahdeta kompuroimaan. Tapaturmariski siinä kasvaa jos voimat menee ja heittäydytään jalattomiksi, kädettömiksi, järjettömiksi, ajattelemattomiksi, tolkuttomiksi, holtittomiksi -mihin kaikkeen se voimien lamaannuttaminen sitten johtaakaan.

Niin, ovatkos ennustaneet sadetta juhannusaatoksi?
Sais tietysti aurinkokin paistaa, vaikka sadettakin tietysti nyt tarvittais. Kuivaa on ollut, saataneenko edes kunnon marja- ja sienisatoa? Se nyt ei tietysti vielä juhannuksena ole ensimmäinen murhe, katsotaan sitten jussin jälkeen semmoisia.

Mutta se sade, se on myös maailman paras järjestysmies!
Kun on niitä joiden ajatusmaailma on sillä tavalla vinksallaan että juhlien ja ryyppyjen yhteyteen kuuluu myös rähjääminen, tolkuton itsensätuominen pullistelemalla ja haastamalla muita kilpailemaan voimissa, ketteryydessä ja “mies miestä vastaan” leikeissä niin havaittu on että kunnon sade rauhoittaa pahansisuisiakin, ei vettä valuvana ja viluisena niin kilpailuhenkeä sitten enää olekaan.

Tai sitten puretaan niitä näyttämisen haluja vasta kotona, annetaan puolison kärsiä ja ihailla saavutettua taistelukuntoa…

Tästä päästäänkin siihen, että lienee ihmisiä joilta yleisen turvallisuuden ja mukavuuden nimissä olisikin parempi vähentää voimia kuin lisätä niitä. Voimia kun voi käyttää sekä hyvään että pahaan. Mutta ei sit tietysti onnistuisi sekään että nyrkki- tai painivimmaisille laitettaisiin hauislihasrajoittimia … eikä kai sekään että sidottaisiin painoja jalkoihin, pääsisivät rauhallisemmat edes karkuun…

69

Makasin maassa.

Voimattomana. Luulin.
Jossakin minussa se oli, pieni rippunen voimaa,
uskoa parempaan.
Polvieni varaan jaksoin nousta.
Suurinta omavoimaisuuden nousua!

Kontaten eteenpäin?
Kun ensimmäinen voimanhitunen oli löytynyt
tulivat muut voimat jo perässä.
Jossain minussa ne kasvoi.
Minä selviydyin, kasvoin ja vahvistuin.

Elämä on suuri voima.

70

Eilen tuli tekstiviesti, just loppuunsaadusta työrupeamasta. Työnantaja eli maksaja oli kovin tyytyväinen, kehui tuloksen ja nopeuden maasta taivaaseen.

Tottakai, kyllähän minä sen tiedän, ajatuksena on teettää vielä muutakin, ja tarkoitus on kehumalla usuttaa vielä tehokkaampaan ja parempaa tulosta tuottavaan työntekoon, ainakin hänen hommissaan. Ja se toimii. Tottahan sitä mieluummin tekee mukavalle työnantajalle ja venyy hiukan enemmän kuin nitkulle nirppanokkaiselle valittajalle.

Tiedosta ja ymmärryksestä huolimatta, kyllä siinä vaan omavoimaisuus lisääntyy kun saa myönteistä palautetta.

Paikallaan se on.
Mutta se onkin jo taitolaji, miten annetaan myönteistä palautetta ampumatta niin paljon yli että palautteen saaja huomaa häntä kuljetettavan ja että puhe on tosiaan vain puhetta.

71

Myönteisen palautteen vastaanottaminen voi olla vaikeata. Jos on tottunut aliarvioimaan itseään niin myönteinen palaute voi tuntua väärältä. Haluaa olla huono ja alistua huonoksi koska siihen on tottunut.
Silloin myönteinen palaute ei lisää voimia vaan horjuttaa tasapainoa?
Miten opitaan antamaan ja saamaan palautetta? Onko plinkki siihen hyvä vai joku ryhmä? Vai itse opettelu?
Onko kokemuksia ?

72

Huomenta Juhannusaamuun!

Niin, jos palautteen antaminen on taitolaji niin sitä kai on myös palautteen vastaanottaminen.
Ehkä heikosta itsetunnosta johtuen minulla oli nuorempana juuri myönteisen palautteen vastaanottamisen kanssa vähän niin ja näin. Usein se tuntui jopa ahdistavalta, väärältä, kiusalliselta. Toki joskus kovin hyvältäkin, mutta kun sitä tuli kovin harvakseltaan niin kai se sitten tuntui vaan oudolta.

Ei senaikaisessa kasvatuksessa mitään palautteen vastaanottoa opetettu. Opetettiin olemaan hiljaa ja uskomaan mitä sanottiin. Ja jos sanottiin, niin virheistä sanottiin. Suorituksista saatettiin koululuokassa kehua yksi tai kaksi parasta, muille sitten ei juuri kannustusta herunut. Vain parhaat olivat hyviä.

Koulusta lähdettyä, siihen maailmanaikaan jo ennen täysi-ikäisyyttä, oli luonnollista mennä töihin. Jonon jatkoksi, tällaisella minunkaltaisellani se oli yleensä jotain hanttihommaa, sellaista toisarvoista, johon ei niin huomiota kiinnitetty. Eli siinä ei yleensä saanut palautetta lainkaan, ei kritiikkiä eikä arvostavaa, se meidän porukkamme oli sellaista jolle ei juuri sanoja tuhlattu.

Työpäivän jälkeen sitten olikin mukavaa mennä porukalla oluelle, siinä kielenkannat aukenivat, jos eivät muut minusta puhuneet niin tein sen itse. Ja niin tekivät muutkin. Kaikki puhuivat, harvempi ajatteli. Mutta tuntui siltä kuin olisi jossain vuorovaikutuksessa ollut. Kun kerran oli porukassa, ja puhuttiin.

Melkoinen harha. Kesti kauan ennenkuin aloin oivaltamaan että ei tämäkään ole sitä mitä elämältä etsin.

73

Vain onkos teillä, niinkuin minulla,
sitä puuhakasta, hippusen hössöttävää,
hyväntahtoista, touhuavaa
avuliasta ja uteliasta
omavoimaa,
tätienergiaa,

Hiukkasen homssuista, räiskyvää,
mukaansaottavaa?

Sitä hymyillään ja sille tuhahdellaan,

Mutta on se vain parempi kuin voimattomuus!

74

Tätienergiaa ei taida olla. Setäenergiaa voi löytyä. Minkhänlaista se sitten on?

Oikein rohkeasta miehestä sanottiin joskus että ei työtä pelkää, menee vaikka viereen maate.

Omavoimaisuutta on joskus sekin, että kun tuntee lepoa tarvitsevansa, niin ottaa sen levon. Jättää keskeneräisetkin työt sikseen ja rentoutuu. Viis veisaa muiden ajatuksista ja odotuksista.
Eikä välitä pienistä paineista mitään.

Oliskohan minulla taas semmoinen päivä tänään?
Voimia siihen kyllä olisi, olo on ihan tasapainoinen ja rauhallinen, ei ole paniikkia rynnätä touhottamaan yhtikäs mitään.

Voimia päiväänne, kaikissa muodoissaan!
Ja iloitkaa voimistanne, olipa niitä sitten paljon tai vähän.

75

Kesäaamupäivää, taas!

Mikäs tässä on ollessa, kun ei itse asioitaan sekoita ja varojensa mukaan elelee. Ei ole taas mitään menoa mihinkään, ei ole ansiotyötäkään kukaan tarjonnut, ollaanpa sitten jouten. Näperrellään omia pieniä juttuja -kompostorin taidan tänään rakentaa.

Omavoimareseptiin ei minulla nyt ainakaan heti aamutuimaan ole uusia erinomaisia vinkkejä lisättävänä, eiköhän niitä plinkin ketjuista löydä monenlaisia kun viitsii katsella ja itselleen sopivia valikoida.

Tänään minusta tuntuu että kyllä se tarpeellinen määrä voimia löytyy, kun ei niitä rupea vähättelemään eikä itse tosiaan sekoita asioitaan siihen malliin että liian sotkuiseksi menee. Selvin päin sitten tietysti on paljon helpompi olla asioitaan sotkematta ja omavoimaisuuttaan latistamatta.

Muutama päivä sitten plinkissä nostettiin esiin hyvä kysymys, milloin olis oikea aika uudelle parisuhteelle, ja nousi kai kysyjän puolelta esille semmoinen epäilys että jo varhaisessa keski-iässä olisi jotenkin kiire tai myöhässä. Eipä taida olla. Just tuli tieto että melkein yhdeksänkymppinen äitimuorini on saanut kaverikseen vähän yli yhdeksänkymppisen poikaystävän. Kovasti kuulemma viihtyvät yhdessä. Poikaystävä kuulemma siellä äitimuorin mökissä asusteleekin muutaman päivän viikossa ja semmoisen tiedon sain että pitkään hiukan kaikesta kärttyinen muori on vallan hyvällä tuulella eikä niitä valittamisen aiheita niin enää olekaan. Jo minä hiukan ihmettelinkin kun ei ole muutamaan viikkoon tullut niitä kitinäntäyteisiä puhelinsoittoja ja murheenvuodatuksia.

No niin. Nyt täytyy taas perua puheitaan. Onpas minulla omavoimaisuusreseptiin tässä ihan selvä lisäys.
Lujasti uskon että semmoinen mukava parisuhde nostattaa omavoimaisuutta kovasti! Paljon paremmin jaksaa elellä! Ihan iästä riippumatta!

76

Ei se katso ikää. Yksin ei ole hyvä olla.
Hyvä parisuhde antaa voimia, ja huono parisuhde syö voimia pois.
Olen kokenut miten omat voimani murenivat juuri huonon suhteen takia. Raskasta, raskasta. Piti oppia seisomaan omilla jaloilla niin voimat palasivat.

77

Onhan se noin. Kun parisuhteessa elää, niin kait sen suhteen myötä- ja vastamäet heijastuvat omavoimaisuuteen tavalla tai toisella. Tai sitten täytyy olla melkoisen tunteeton ihminen jos ei mitenkään vaikuta.

Minuun taitaa tarttua kovinkin herkästi jo toisen ihmisen tunnetilatkin, ja siinä vuorovaikutuksessa jos alkaa olemaan tökkimistä niin selkeästi voimaviisari alkaa laskemaan. Eikä siihen tunnu auttavan edes elämänkokemus, eikä se että hyvin tietää ettei kaiken pitäisi antaa vaikuttaa. Sen verran on kai kokemus ja oppiminen vaikuttanut että sen jo huomaa jos on luisumassa voimattomammaksi, ja osaan sitten alkaa itseäni psyykkaamaan, kohentelemaan omia tuntemuksiani, ottamaan jotain suojamekanismeja käyttöön.

Luulisin, etten ihan lamaannuksiin enää menisi vaikka kriisejä sillä alueella tulisikin.

Mutta, eiköhän vaan siinäkin ole tärkeintä se kriisien ennaltaehkäisy, aika paljon kai asioihin pystyy ennalta vaikuttamaan. Ja jos siltä näyttää ettei itse mitään mahda, niin ainakin sitten voisi alkaa valmistautumaan semmoiseen että pian taas kolisee ja kuviot hajoavat…

Toisaalta kyllä olen ajatellut että kait minä edelleen hyppään ihan täysillä mukaan, ja otan sitten sen riskin että putoaminenkin voi tulla -minusta kun ei parisuhdetta oikein voi elää ellei siihen myös heittäydy -tai miksei voi, mutta ei se sitten minusta ole ihan oikeaa parisuhde-elämää.

Taitaa olla opettelua sen asian suhteen koko elinikä.

78

Kai ne muutkin ihmissuhteet kuin varsinainen parisuhde vaikuttavat voimaisuuteen, minkä sille mahtaa että vuorovaikutus nimensä mukaisesti vaikuttaa, olipa se millaista tahansa.

Onneksi kaveripiirinsä voi valita, ja jossain määrin senkin kenen kanssa töitä tekee ja kenelle -joskus voi olla parempi väistää jos siltä näyttää että harmia hommasta tulee, tekeepä sen miten tahansa. Onneksi sellaisia tapauksia on todella vähän, eipä ole minunkaan usean sadan(mikä piru nekin laskis) työsuhteisiini mahtunut kuin muutama sellainen että olis ollut parempi jättää töihin menemättä. Kun itse pysyy asiallisena ja joustavana niin kyllä ne muutkin.

No, kaverini myi aikoinaan talopaketteja, ja hänelle annettiin hetimmiten ohjeeksi tehtaan taholta että jos vain kieltäytyä voit, niin älä myy kansakoulunopettajille ja ruotsista paluumuuttaville, niiden kanssa on aina harmia, jostain ne riidan aiheen keksivät. En sitten tiedä, siitä on jo aikaa useampia vuosikymmeniä, lienevät nekin jo lopettaneet nipottamisen.

Ei minun kokemukseni mukaan voi mitään ihmisryhmää ammatin tai aseman takia moittia että “kaikki ne” olis jotenkin hankalia.
Kaikenlaisia fanaatikkoja välttelen, jopa näissä elämäntapa-asioissakin. Kovin mustavalkoisesti vaikkapa alkoholiin suhtautuvat, ortodoksiset jonkin aatteen julistajat ovat sikäli hankalia että ei heidän ajattelunsa oikein keskusteluun asti taivu. Useimmat katsovat asiaa aina ensisijaisesti vain omalta ahtaalta näkökulmaltaan ja ovat siihen niin sitoutuneita ettei edes pyhäpäiviksi voi siitä lomaa ottaa.

Mutta kun tässä nyt on niin käynyt, että ensin hokasin ryhtyä riippumattomaksi kavereista, viis tai vähän yli veisaamaan inttipäisempien opetuksista, ja siitä sitten haahuilemaan erilaisten ihmisten joukossa, niin eipä taida oikein kovin vaikeisiin ihmisiin mitään sidoksia enää olla. Ja se sopii minulle. Voidaan tietysti väittää että tarttis vaan ottaa siedätyshoitoa ja kiusata itseään yksioikoisten kaverien kanssa seurustelulla mutta ei minun tarvitse. Kyllä sitäkin on tähän ikään mennessä sen verran tullut ettei se lisäkiusaamisesta enää jurikaan muutu. Entisillä eväillä sitten tulen toimeen tilapäisesti hankalienkin tyyppien kanssa jos tarpeelliselta tuntuu.

Oikein omavoimaistunutta tiistaita, aurinko paistaa ja minä menen ulos tekemään kaikenlaisia tarpeettomia mutta mukavia hommiani.

79

Muutama kukkanen kasvaa metsänreunan mökin pihalla.
Tämmöisiä, ja pienempiä nunnuja. (on muuten vanhempaa länsisuomalaista sanastoa, tuo nunnu, olettekos ennen kuulleet?)

Kuvien kassa pelehtiminen on taas jäänyt, mutta tuosta piti kännykällä kuva ottaa.

Eikös vaan, tuo se ainakin oikein pursuu voimaa! Kyllä sitä vaan katselee, pihalla päiväkahvia juodessaan.

Löytyykö joltain isompia nunnuja? Tuo on semmoinen pikkupojan pään kokoinen, ja vieressä toinen vielä isompi, siinä kun jo terälehdet hörsöttävät hävyttömästi levällään -mut tää oli kauniimpi.

80

Se on pioni, toi eilinen kukkanen. Ettäs tiedätte.

Tämän päivän minun omavoimaisuusreseptiini kuului ammatinvaihto puolenpäivän aikaan rakennuspienmittakaavaurakoitsijasta verkkojulkaisukouluttajaksi (minimaalisen vähäistä pienyrittämistä sekin, toki).
Mutta kyllä se mukavaa oli, iloiselle ja optimistiselle porukalle opastaa vuorovaikutusta verkkosivustolla.

Ei näillä hommilla oikein taitaisi hengissä pysyä, sen verran vähäisiä ovat viikottaiset työtuntimäärät. Mutta, se pieni eläke, viralliseksi hehkutetun köyhyysrajan paikkeilla vaappuva kuukausittainen tulo ja kohtuulliset, ellei ihan vaatimattomat elämäntavat, ne pitävät kyllä aivan hyvässä lihassa ja vieläpä ehjissä kengissä, sateensuojassakin.

Huomenna sit voiskin taas olla jouten. Vaikka kerätä matoja siihen kompostiini.

Miten muuten, missä iässä yleensä ihmiset päättävät mikä heistä isona tulee?
Tarttisko minunkin alkaa semmoisesta murhetta kantamaan?