Sadetta odottelen minäkin. Pilviä liikkuu, lähellä ropsii vähän vettäkin. Tämä tonttini vaan on vielä kuivana. Hyvää se tekisi, pieni sade.
Ilman sitäkin on kyllä taas kasvien pursuava voima esiin tullut, muutamassa päivässä kasvattavat jotkut kukkaset ja ties mitkä rönsyt kymmeniä senttejä uutta vartta ja kukkasta siihen latvaan julistamaan maailmalle omaa olemassaoloaan. On tämä kevät ja alkukesä melkoista voimannäyttöä.
Ihmisen voimiin ei kuulu niin nopea kasvaminen, hidas on niin kasveihin kuin useimpiin eläimiinkin verrattuna. Mutta kasvaa kuitenkin, jos jonkunlaista ruokaa saa ja perustarpeista huolehditaan. Sitkeästikin, kuten nähdään todella surkeissa oloissa tapahtuvan. Vaikkei kaikkialla edes sitä riisikupillista ihan joka päivälle riitä niin sittenkin, hengissä pysyvät, ainakin vahvimmat. Ravinto kai siinä se tärkein on, ellei sitten ihan juomavettä huomioida, sen puutteessa nääntyy kyllä vahvinkin ihmisentaimi.
No, meillä täällä pohjoismaissa on aika löysää, se elämästä kamppaileminen, sittenkin. Jopa niinkin löysää että pitää joskus ihan tekemällä tehdä itselleen haasteita elämään ja joskus vähän mielessään paisutellakin vaikeuksia että aivoilla riittää murehtimista.
Miten hyvin sitten ihminen pärjää, se on ihan eri juttu. Ja kovin suhteellinen arvioitava. Jos taas kerran unohdetaan kokonaan ne isot asiat, kuten lähtökohdat, erilaiset mahdollisuudet, taustavoimat ja perityt aineelliset resurssit, älyn, kauneuden ja fyysisten voimavarojen epätasainen jakautuminen, niin tosiaan, kyllä ympäristön suhtautumisella on suuri merkityksensä.
Minulle ja ikäisilleni teki monesti paljon vahinkoa silloinen koulusysteemi, virheiden etsiminen ja kaiken sotilaallisesta ruodusta poikkeamisen tuomitseminen -ja ennenkaikkea sen korostaminen että “ei sinusta siihen ole”, “et sinä sellaista jaksa” , vähättely joka jostain syystä helpoimmin kohdistui alemmista sosiaaliryhmistä lähtöisin oleviin räkänokkiin. Ison talon pojalle tai kauppiaan tyttärelle saattoi opettaja herkemmin hymyillä ja nyökytellä, todeta että kyllähän sinä varmasti varttuessasi tulet maailmassa menestymään.
Poisoppimista oli siinäkin. Se piti oikein tekemällä tehdä, se ajattelun muutos. Opetella uskomaan itseensä ja omiin voimiinsa, siihen että en minä sen kummemmin luuseri ja periksiantaja, kyvytön ja tarpeeton ole kuin muutkaan.
Pieniä onnistumisen kokemuksia oli kerättävä, koottava niistä se omavoimaisuuden turvavarasto josta sitten pahanakin päivänä voi nostaa esiin lämmittävän muiston ja sen pikkuriikkisen palasen toivoa joka taas selviytymiseen tarvittiin.
Omalla kohdallani toivoisin, että pystyisin niin elelemään etten kenellekään menisi elämänohjeeksi antamaan tuollaisia “ei sinusta mihinkään ole” tai “antaisit nyt vaan periksi, luuseri” -tyyppisiä tuomioita.
Paitsi että ne satuttavat, ne usein jäävät myös muhimaan mieleen ja toteuttavat itseään. Niihin uskominen kun on kovin helppoa.
