omavoimaresepti

Sadetta odottelen minäkin. Pilviä liikkuu, lähellä ropsii vähän vettäkin. Tämä tonttini vaan on vielä kuivana. Hyvää se tekisi, pieni sade.

Ilman sitäkin on kyllä taas kasvien pursuava voima esiin tullut, muutamassa päivässä kasvattavat jotkut kukkaset ja ties mitkä rönsyt kymmeniä senttejä uutta vartta ja kukkasta siihen latvaan julistamaan maailmalle omaa olemassaoloaan. On tämä kevät ja alkukesä melkoista voimannäyttöä.

Ihmisen voimiin ei kuulu niin nopea kasvaminen, hidas on niin kasveihin kuin useimpiin eläimiinkin verrattuna. Mutta kasvaa kuitenkin, jos jonkunlaista ruokaa saa ja perustarpeista huolehditaan. Sitkeästikin, kuten nähdään todella surkeissa oloissa tapahtuvan. Vaikkei kaikkialla edes sitä riisikupillista ihan joka päivälle riitä niin sittenkin, hengissä pysyvät, ainakin vahvimmat. Ravinto kai siinä se tärkein on, ellei sitten ihan juomavettä huomioida, sen puutteessa nääntyy kyllä vahvinkin ihmisentaimi.

No, meillä täällä pohjoismaissa on aika löysää, se elämästä kamppaileminen, sittenkin. Jopa niinkin löysää että pitää joskus ihan tekemällä tehdä itselleen haasteita elämään ja joskus vähän mielessään paisutellakin vaikeuksia että aivoilla riittää murehtimista.

Miten hyvin sitten ihminen pärjää, se on ihan eri juttu. Ja kovin suhteellinen arvioitava. Jos taas kerran unohdetaan kokonaan ne isot asiat, kuten lähtökohdat, erilaiset mahdollisuudet, taustavoimat ja perityt aineelliset resurssit, älyn, kauneuden ja fyysisten voimavarojen epätasainen jakautuminen, niin tosiaan, kyllä ympäristön suhtautumisella on suuri merkityksensä.

Minulle ja ikäisilleni teki monesti paljon vahinkoa silloinen koulusysteemi, virheiden etsiminen ja kaiken sotilaallisesta ruodusta poikkeamisen tuomitseminen -ja ennenkaikkea sen korostaminen että “ei sinusta siihen ole”, “et sinä sellaista jaksa” , vähättely joka jostain syystä helpoimmin kohdistui alemmista sosiaaliryhmistä lähtöisin oleviin räkänokkiin. Ison talon pojalle tai kauppiaan tyttärelle saattoi opettaja herkemmin hymyillä ja nyökytellä, todeta että kyllähän sinä varmasti varttuessasi tulet maailmassa menestymään.

Poisoppimista oli siinäkin. Se piti oikein tekemällä tehdä, se ajattelun muutos. Opetella uskomaan itseensä ja omiin voimiinsa, siihen että en minä sen kummemmin luuseri ja periksiantaja, kyvytön ja tarpeeton ole kuin muutkaan.

Pieniä onnistumisen kokemuksia oli kerättävä, koottava niistä se omavoimaisuuden turvavarasto josta sitten pahanakin päivänä voi nostaa esiin lämmittävän muiston ja sen pikkuriikkisen palasen toivoa joka taas selviytymiseen tarvittiin.

Omalla kohdallani toivoisin, että pystyisin niin elelemään etten kenellekään menisi elämänohjeeksi antamaan tuollaisia “ei sinusta mihinkään ole” tai “antaisit nyt vaan periksi, luuseri” -tyyppisiä tuomioita.

Paitsi että ne satuttavat, ne usein jäävät myös muhimaan mieleen ja toteuttavat itseään. Niihin uskominen kun on kovin helppoa.

Enää en ole työ-elämässä, mistä olen onnellinen, oli se joskus niin ahdistavaa että jätin menemättä. En vain kyennyt itseäni pakottamaan johonkin sellaiseen missä tiesin että saan osakseni alentavaa kohtelua. Mutta sitten jostain ihmeen kautta sain jonkinlaisen “herätyksen”, aloin sanoa itselleni, että minullakin on oikeus tienata oma elanto ja olla töissä, enkä anna enää kenenkään "k…p…n kiusata itseäni ulos. Ilmeet ja sanat valuivat sen jälkeen kuin vesi hanhen selästä minusta, enkä niistä välittänyt.
Kyllä minulla on vaikeuksia pysyä ryhmissä tai muissa paikoissa jotka ovat liian sisäänlämpeneviä. Voihan se olla vain omaa sairasta ajattelua ja ei mitään kuppikuntia ole olemassakaan :slight_smile: :laughing:

Kunpa me ihmiset olisimme vähemmän itsekkäitä ja tukisimme toisiamme voimaantumaan eikä alistumaan. Miksi niin helposti sanomme että et sinä jaksa, et sinä pärjää, et sinä mikään ole. Siksikö ettemme itse luota itseemme ja haluamme toisenkin nöyräksi?
Tänään minä olen itseni mittainen ja sinäkin olet. Hymyilemme toisillemme, kunnioitamme toistemme omaa voimaa, emme masenna.

Tällaisena kesäaamuna on helppoa olla hyväntahtoinen ja kaikkien muidenkin voimavaroja kunnioittava. Ei tule auringonpaisteeseen heräävää luontoa katsellessa mieleen kauna ja katkeruus, riippuvuus muiden sanomisista ja hyväksynnästä, nöyryyntymisistä puhumattakaan.

Mutta, liian usein se on todellisuutta, ihminen alistuu itse ja laumahenkinen alistava ympäristö nöyryyttää lisää, ahdistuminen nousee vallitsevaksi olotilaksi -ei se ihme ole jos sitä paetaan kemiallisinkin konstein.

On töitä ja tehtäviä, joissa tarvitaan yhteistyötä, kaverin käsiparia ja tunkkia, joskus naapurin ammattitaitoakin. Ja se on tietysti vastavuoroista, jossain hommassa voi naapuri olla minun ovellani kysymässä ehtisinkö hetkeksi helppaamaan.

Se on hyvä niin, kunhan se ei muodostu riippuvuudeksi, eikä yksinolo pelota vaan omassa henkilökohtaisessa elämässään viihtyy ja tuntee sen omakseen, vertaamatta sitä muiden elämänkuvioihin ja oletettuihin tasoihin.

Kun sen on oivaltanut, ei ole tarvetta tarkkailla ja miettiä naapurin elämää, eikä miettiä olisko sillä nyt sitten paremmat kesärenkaat kuin minulla ja kasvaako sen omenapuussa isompia omppuja vai voisko nyt sitten tuntea jotain sympatiaa kun kummankin roskapönttö pursuaa yli reunojensa … oman arvon tunteminen ja toisille samoin vertailemattoman arvon myöntäminen vapauttaa -ja antaa mahdollisuuden riippumattomalle vuorovaikutukselle.

Joskus sitä joutuu opettelemaan, istumaan hetken ja toisenkin ihan itsekseen, mutta kyllä se kannattaa.

mies metsänreunasta kirjoitti

Tällaistahan nöyryys on: totuudelle avointa ja oppimiskykyistä mieltä.
Viinan kanssa lutratessaan moni alkoholisti vähät välittää juomisensa totuudesta ennen totisen ymmärryksen syttymistä.

Päivä kerrallaan

Pojalle sanoisin että virheitä ei tarvii pelätä mistä oppii. Peliliikkeitäkin viilataan että jos näin tai näin menee mitä sitten tehdään. Itse voi opettaa sen ettei kannata tarttua pulloon tai päihteisiin selvitäkseen virheistä tai erheistään. Tekevälle sattuu ja kotiin ei kannata jäädä makaamaan.

Noin minunkin mielestäni. Jokainen päivä jona oppii jotain uutta on hyvä päivä.

Parempi keskittyä tekemiseen kuin tekemättä jättämiseen virheiden pelossa. Millä tässä ilman virheitä eläisi? Ellei sitten istu paikoillaan tekemättä yhtään mitään.

Pulloon tai päihteisiin tarttumisesta vois nuoremmalle ikäluokalle antaa vinkin, Älkää turhaan säätäkö päätänne, vika on useimmiten todellisuudessa.

Onkos omavoimareseptisi kesällä toinen kuin talvella?
Minunpas on!

Tänä aamuna aurinko kutitti varpaitani,
linnut, ne pienet linnut, ne lauloivat,
koivujen lehvät, riippuvat, tuoksuvat,
hiljaa liikkuivat lempeässä tuulessa.

Aamukahvi parvekkeella yöpaidassa
heräävän kaupungin kolinat, äänet.

Kesäaamu on voimaa ja rakkautta täynnä.
Ne ovat sama asia, luulen.

Minulla taitaa olla resepti enempi luomupohjainen, hiukan sattuman sanelemakin, olosuhteiden mukaan vaihteleva, jos sitten on reseptiä ollenkaan. Tilanteen mukaan jotain sitten lisäillään jos tuntuu siltä että tarpeen on.

Mutta kysymykseen, kesällä ainakin tuntuu olevan voimia kaikenlaiseen enemmän. Voi olla että valon määrä, lämpö, ihan konkreettiset asiat vaikuttavat.
Mutta osansa on kyllä sillä että kun luonnon pursuavaa voimaa näkyy ympärillä, kaikki kasvaa , kukat ilmestyvät kuin tyhjästä, ruoho nousee, vihreys oksissa kuin turpoaa, linnut kiihdytät vauhtian ja pientäväät työpiväänsä ihan ilmankky-määräyksiä… kyllä siinä jotain tarttuu ihmisenkin omaan voimaisuuteen.

Parit taimet istutin illalla -jotenkin vaan tuntuu siltä että tällaiseen kasvun vuosittaiseen ihmeeseen pitää ihmisenkin osallistua. Silti, vaikka kasvillisuus ihan varmasti huolehtisi itsekin itsestään. Hyötykasvit sitten erikseen, ne eivät tunnu “turhakkeille” pihamaalla pärjäävän, joten niitä on joskus hiukan helpattava…istutettava lisää ja ruokittava , juotettava.

Kumma juttu, tuntuut kuin voimat lisääntyisivät niitä käyttämällä. Pimeinä talven iltoina on kovin helppo istua perseellään ja puhua enemmän kuin tehdä , ja voimia “säästämällä” ne sitten tuntuvat valuvan hukkaan, kutistuvan.

Joo, kesä on ihan mukava juttu, voimienkin kannalta.

Mutta ihan yleisesti aiheeseen sanoisin, olipa omavoimareseptissä sitten mitä mausteita ja vaikuttavia aineita kukin siihen haluaa, niin asenne on ainakin kohdallaan silloin kun edes huomataan että jostain asioista se koostuu, ja niitä asioita on saatavilla.

Eikä niitä yleensä tarvitse kaukaa hakea, ei pyytää eikä rukoilla, eikä edes maksaa itseään kipeäksi. Useimmiten ne on jo itsellä kunhan ottaa käyttöön.

Hyvä varmasti on näin tuoda esille mistä aineksista kenenkin omaavoimasuus koostuu, mutta ehkä tärkeää on muistaa sekin että eivät ne kaverin ainekset välttämättä huonompia ole kuin minunkaan, vaikka erilaisia ovatkin.

Maailman näkeminen kauniina ja positiivisena on hyvä asia, sekin. Saattaa se joskus voimannuttaa lukijaakin.

monta on reseptiä minulla,
yksi on kesään, tai kuusi,
tai kaksikymmentäkolme.
Talvelle omat,
ja huikean kuulaaseen syksyyn,
maanantaiaamun harmauteen,
torstaihin,
saunailtaan,
siivouspäivään

Omia kaikki,
iltamyöhään mietittyjä,
tuulen tuomia,
lapsuuden leikkien peruja,
naapurilta kopsattuja.

Ei lopu voimasoppa
keittäjältä, maustajalta.

Kun ei lopu usko itseen.
ihmiseen ja huomispäivään.


Metsänreunalaisen tarveaineet ovat ehkä aika yksinkertaisia. Mutta niistä tehdään, mitä on, eikä väheksytä omia kotoisia aineita.

Tuossa rannassa minä tänään ongensaittani kanssa savivellissä muljasin. Ei siinä niin voimaantumisen tarkoitustakaan ollut, liekö ollut oikein mitään tarkoitusta. Menin kun semmoinen huvitti. Mutta, kun asiaa tuolta kantilta ajattelee, niin kyllä kai se ihmistä rauhoittaa ja voimaannuttaa, kun ihan omassa rauhassaan katselee ja kuuntelee lämpimänleppoista hiljalleen virtaavan joen elämää.
Onhan se, yhtenä pienenä osana minun omavoimaisuuttani, sitä elämän positiivisuutta ja huomisenuskoa, josta en ainakaan toivoisi joutuvani luopumaan.

Jokainen tietää että voimat kasvavat kun käyttää niitä. Treenin ja palautumisen ja ravinnon suhde. Ulkoiset tekijät ovat sivuseikka. Koskee henkisiä ja fyysisiä voimia.

Maisemakuvat ovat kauniita, samoin runot. Voimien lisäämiseen on myös suorempia teitä. Yksinkertaisempia . Yksinkertaisemmat tiet ovat nopeampia koska ne ovat suorempia lähdön ja päämäärän välillä.

[size=200]W T F[/size]

Mukavat maanantaihuomenet vaan, täältä metsänreunan nurmikolta, aamukahvikupin vierestä, kaikille voimaantujille ja voimaantuneille.

Fyysisiä treenejä en ole suuremmin noteerannut, luomulinjalla eli tavallisella liikkumisella ja lihasten käytöllä tarpeen mukaan olen mennyt. Ehkä ruumiinkulttuurin ihannoijien mielestä väärin eläen, siinäkin asiassa. No, eipä siten toisaalta ole kulumavikojakaan, revähdyksiä, luunmurtumia eikä sapuskan valikoinnista aiheutuneita allergioita… ja kun tässä reippaasti kuudenkympin rajan ylitettyä vielä tuntuu kuntoa tavallisiin rakennustöihinkin olevan, niin ei se kohtuullisuus voimien käytössä omasta mielestä ihan pieleen ole mennyt (?)

Sitä kohtuullisuutta olen yhä enemmän, iän karttuessa ja harkinta-ajan hiukan kaikissa asioissa pidentyessä, alkanut arvostamaan. Fyysisiä voimia tarvitaan, mutta vuosien varrella on tullut selväksi että ei ne kuitenkaan ihan kaikkeen riitä. Ja siksipä on pitänyt vähitellen muutama työkalu hankkia niihin hommiin joihin omat voimat eivät riitä. Rautakanki, tunkki, ketjutalja ja traktori - ja jos kotioloissa niiden antava vääntövoima ei riitä niin sitten jää joko tekemättä tai katsellaan onko varaa maksaa jollekin isompia koneita omistavalle avusta.

Henkisistä voimavaroistani en sitten tiedä. Lisääntyisikö järki jollain konstilla? Tervetullutta se olisi, mutta auttaisko siihen sitten jonkinlainen treeni?

Sitä olen tärkeänä pitänyt, ja siitä yritän pitää kiinni, että arvostan vähiä voimavarojani, vähättelemällä saisin nekin lamautettua, näivettymään kokonaan. Ja toinen asia on sitten se, että olen oppinut järjestelemään elämäni ja touhuiluni sen mukaan mihin ne ne voimavarani riittävät, ehkä ihan pikkuisen joskus kokeillen venyisikö aavistuksen yli.

Niin ovat nimittäin tutkijat huomioineet, että ihmisen on yleensä parempi olo touhutessaan lähempänä suorituskykynsä ylärajaa kuin alarajaa… kai siinä on just se, että siellä sitten pääsee kokemaan niitä -ainakin minulle ihan tarpeellisia- onnistumisen elämyksiä.

Se ongellakäyminen, kauniissa tai vähemmän, maisemassa, se voi sitten olla sitä palautumista, rentoutumista, ei ihan turhaa sekään, minusta.

Hassu juttu minusta aina tuo “väärin eläen”, “väärin raitistuen” jne. Paljon sanontaa on nähnyt, mutta en ole oikein ikinä päässyt jyvälle sanonnan tarkoituksesta. Uskooko joku ihan oikeasti elävänsä jonkun mielestä väärin, jos ei vaikkapa harrasta liikuntaa? Luuleeko joku ihan oikeasti raitistuneensa jonkun mielestä väärin, jos keino on ollut erilainen kuin jollain toisella? Ei kai? :slight_smile:
Paljon olen oppinut pitkän elämäni varrella ymmärtämään, tätä en.

Yhtä hyvin minäkin voisi surkutella itseäni, kun salilla käymällä elän jonkun mielestä väärin. Olisikohan parempi sekin aika viettää kapakassa? Tuoppia nostelemalla ei kasva lihaksetkaan vaarallisen isoiksi, ja alkoholi vieläpä estää fyysisen kunnon kehitystä, kuten eittämättä henkisen terveydenkin kehitystä.

Mutta jos ihan vakavasti pohtii… niin kyllähän henkiset voimat kehittyy niitä harjoittamalla. Puhutaan “aivojumpastakin”, joka on ihan osuva sana. Muistin käyttäminen, aivojen harjoittaminen ja uuden oppiminen voivat tiemmä jopa ehkäistä dementiaa.
Etta sekin hyöty on vaikkapa opiskelusta. Ja ilman opiskeluakin voi pitää mieltään vireänä: lukemalla, pohtimalla, keskustelemalla… jne. Antamalla mielelle virikkeitä.

Raitistuminenhan on tavallaan myös mielen treenaamista uuteen kuosiin. Siinä opitaan ihan uusia ajattelutapojakin usein.

Varmasti sitäkin. Useimmiten kai juomisen lopettamisen ensisijaisempi tarkoitus on jotain muuta kuin treenata henkisiä voimavarojaan jotain myöhempää käyttöä varten… joskin, tarkemmin ajatellen, kyllä siinä taisi ainakin minulla olla ihan pikkuisen sitä urheiluhenkeäkin mukana kun päätin lopettaa.

Olennaista minusta silti on voiman ihannoinnin rinnalla se kohtuullisuus ja se ettei sentään ala ylenkatsomaan omia, vaikka vähäisempiäkin, voimavarojaan. Kyllä niihin kannattaa positiivisesti ja rakentavasti suhtautua.

Monessa asiassa harjoittelu on kovastikin hyödyllistä, tottakai.

^ Juu kyllä. Tarkoitin tuolla raitistuessa tapahtuvalla mielen treenaamisella sitä uusien ajatustapojen oppimista, joilla eväin uusi elämäntapa mahdollistuu.
Addiktiosta vierottuessahan aivoissa kai tapahtuu ihan konkreettisia muutoksia reseptorien toiminnassa tms,

Se onkin mielenkiintoista, miten isoja muutoksia ihmisessä voi tapahtua. “Uudeksi ihmiseksi” muuttuminen on joillakin hyvin konkreettista. Näin eilen juuri kaupan kassajonossa yhden vanhan tuttavan. Minun ikäiseni mies, joka meni viinaksien kanssa aika syvälle pohjalle jo varhaisella iällä, ja oli jo kolmekymppisenä lähes puliukko-asteella.
Mutta kas ihme taivainen, Jeesus astui miekkosen elämään ja nyttemmin on raitis mies, ulkoisestikin hyvinvoivan näköinen.
Me pakanat tietysti näemme asian niin, että usko on saanut aikaan muutoksen, vaikkei uskon kohde olisikaan ihan todellinen muille kuin uskovalle itselleen. Pragmaattisesti ajatellen uskosta oli kuitenkin hälle hyötyä: se auttoi löytämään omat voimat jostain sisältään, vaikka uskookin voimien tulleen jostain ns. ylempää: from Ziisus.

pragmaattisesti ajatellen juuri noin. Pragmaattiset teologit ja filosofit ovat kautta aikojen esittäneet asian juuri noin: Ei ole kovin merkitsevää se, onko uskon kohdetta, jumalaa tai henkiolentoa todellisuudessa olemassa, sellaiseen uskominen on kuitenkin ihmisen ajatteluun vaikuttava tekijä. Monien filosofien mielestä se on enemmän hyödyllinen kuin haitallinen vaikuttaja, joten uskonto on silloin myönteinen asia.

Todellisuuden ja hengellisen maailmankatsomuksen kuitenkin lyödessä toisiaan korvalle, on usein myös ihmiselle seurannut suuriakin ristiriitoja, ja valitettavan usein ne ovat johtaneet mielenterveydellisiin ongelmiin.

No, monissa tapauksissa uskomisesta on seurannut selvää konkreettista hyötyä joissakin asioissa, joten silloin se on hyvä asia. Aina voi tietysti spekuloida ajatuksella että entäpä jos esimerkiksi raittius olisikin hankittu yksinkertaisemmin, sekoittamatta siihen maailmankatsomuksen muuttamista tms, niin olisiko hyöty ehkä ollut vielä suurempi, silloinhan ei tarvitsisi esimerkiksi suorittaa uskoihin kuuluvia rukouksia, kokoontumisia, jatkuvaa varuillaanoloa henkien suhteen jne.

Joissakin tapauksissa uskominen ja vastuun siirtäminen itseltä henkimaailmalle voi siis vapauttaa resursseja johonkin muuhun, ja toimia jopa omia voimia lisäävänä tekijänä. Joskus taas päinvastoin, omien voimien ylenkatsominen ja jopa tuomitseminen voi saada aikaan uuden riippuvuuden oletetuista hengistä joille uskotaan omat voimat luovutetuiksi.

Lienee kellosepän tarkkuuta ja korkeamman matematiikan hallinta vaativa tehtävä ennustaa kummalle puolelle vaaka kenenkin kohdalla kallistuisi -ainoastaan jälkiviisaat ovat oikeassa.

mies metsänreunasta kirjoitti

Alkoholismiin sairastuneem halu raitistumiseen lähtee siitä, että hän kärsii juomisestaan. Ja kun hän tajuaa tosiasiaksi voimattomuutensa alkoholiin nähden, hän myöntää juuri sentähden tarvitsevansa apua. Seuraava askel on avun hakeminen. Yksi tapa hakea sitä, on mennä pyytämään lääkäriltä jotain, Muita tapoja on esim. hoitopaikat, terapiat, rukous tai vertaistuki.

Jos ei ole alkoholisti, vaan pelkkä juoppo tai suurkuluttaja, hän ei tarvitse apua, koska voi omilla voimillaan ja omilla päätöksillään lopettaa niin halutessaan. Voi jatkaa elämäänsä ihan vaan juomatta, olipa sitten rikas tai köyhä, pukki tai siveyden sipuli.

Alkoholisti tarvitsee ajatustavan muutoksen saadakseen pysyvän raittiuden.

Ihmettelen vielä, minkä henkien takia on oltava jatkuvasti varuillaan?

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme