omavoimaisuuden lisääminen

Voimakkuutta ei ehkä kannata tosiaan mitata sillä miten täynnä kalenteri on. Mutta toisaalta: jos tykkää että kalenteri on täynnä, nauttii kaikesta rientämisestä ja siinä on hyvä flow, niin sitten antaa mennä vaan. :slight_smile:

Joskus aktiivisuuskin on rasittavaa, jos aktiivisuudesta tulee velvollisuus. Minä olen ottanut nyt hommakseni osallistua kaikkeen vähänkin kiinnostavaan tai vähemmänkin kiinnostavaan, mihin arkityöltäni ehdin.
Politiikka vie nyt osansa, mutta lisäksi on riennettävä muissa kissanristiäisissä. Lähiviikkoina luvassa mm. eläinsuojeluiltamaa, seminaari “Islam ja väkivalta”, mielenosoitus Venäjän suurlähetysöllä Anna Polikovskajan murhan vuosipäivänä, blogin kirjoittamista, verkostoitumista plaa plaa…
Tykkäänhän minä tästä kaikesta, itse asiassa jopa nautin ihan kybällä, mutta…

silti tuli mieleen, että jos joisi pari päivää viikonloppuna, niin voisi olla hetken tekemättä mitään tai osallistumatta mihinkään. (paitsi bänditreenit voisi olla)

No, en minä nyt kuitenkaan meinaa juoda.

Jos ne kalenteria täyttävät jutut ovat itselle mielekkäitä ja tuntuu että pääsee sekä osallistumaan, vaikuttamaan, uutta oppimaan ja kokemaan jotain tehneensä niin aika paljon niitä saa olla ennenkuin ne alkavat rasittamaan ja voimia varsinaisesti vähentämään.

Ja nuorena jaksaa, kuten sanotaan.

Olen huomannut, että joskus sitten osa alkaa tuntumaan hiukan tarpeettomalta, väkinäiseltäkin, ja silloin on hyvä uskaltaa myös hypätä sivuun hommista.
Aivan luonnollista on, että nuorena on aktivisempi ja osallistuu muuhunkin kuin just omaa itseä ja omaa taloutta koskevaan toimintaan, mutta yhtä luonnollista minusta on se, että sitten jossain vaiheessa alkaa hiukan supistamaan sitä touhotusta.

Asia voisi olla jopa niin, että tuonne viidenkymmenen ikään asti on ihmiselle myrkkyä se että keskittyy omiin ympyröihinsä ja vatvoo vain omia henkilökohtaisia asioitaan, ja sen jälkeen voi olla yhtä pahaksi se ettei pysty irrottautumaan ja siirtymään edes hiukan pois nuorempien jaloista ja nauttimaan omasta yksityiselämästään.

No joo, tuo oli kovin kärjistetty ja yksinkertaistettu väite, eikä kestä tarkempaa tieteellistä tutkistelua. Mutta joltain osin jotain sinnepäin.

Eli, ne voimaantumisen ja omavoimaisuuden arvokkaat lähteet voivat olla myös eri ikäkausina erilaiset.

Omien voimien kanssa on vähän semmoista, mielestäni, että ei niitä ainakaan kannata tieten tahtoen alkaa hylkimään.
Jos voi ja huvittaa, niin lisäillä sitten voisi.
Jos sitten siinäkin sen kohtuuden muistaisi. Joku urheilu on joskus sellaista että lissäntyyhän ne voimat, (ja usein rahat sekä arvostuskin, tottakai) mutta jos siinä repii itsensä sairaslomalle ja revähdyttää lihaksiaan niin se on sitten jo kai ohi kohtuuden.

Semmoisen määrittelyn olen jostain lukenut, että ihminen työssään ja harrastuksissaankin olisi mieluummin siinä kykyjensä ylä - kuin alarajoilla. Minusta se on ihan tottakin. Aika tylsää ja latistavaa se olisi jos aina vaan kaikki olisi helppoa eikä koskaan tuntisi että nyt tehtiin homma hiukan paremmin ja että tässä jotain haastettakin on.

Voimien mittailu ihan vaan mittaamisen ilosta… en sit oikein tiedä. En niin kovin kilpailuhenkinen ole, että haluaisin ihmisiä missään hommassa tarkkaan paremmusjärjestykseen laittaa. Onhan se, näköjään, tässä kilpailuun perustuvassa yhteiskuntamallissa lähes tärkein asia, mutta minä kyllä suostuisin vähempään kilpailemiseen.

Ei sen voimavarojen lisäämisen tarvitsisi perustua ihmisten paremmuusjärjestykseen laittamiseen, kyllä se toimisi muutenkin.

Syyspäivä on kaunis. Vilpoinen tuuli ravistelee hiukan lehtiä puista mutta aurinko paistaa. Tässä kun ikkunasta katselee, niin näyttäis noita pilviä olevan sinisen taivaan täytteenä just sopivasti vaikka semmoisen vanhemmanmallisen maisemataulun yläosan täytteeksi.

Hyvältä näyttää.

On se taas kerran myönnettävä että omavoimaisuuteni määrään himpun verran (mikä se himppu muuten mahtaa olla… jotain mielleyhtymiä se sana kauneudessaan herättää…) vaikuttaa sekin millainen ilma ulkona on. Jostain syystä tällaisena kauniina lauantaipäivänä tuntuu olevan puhtia ihan pikkuisen enmmän kuin tasaisen harmaana tihkutuhjua laiskasti valuttavana syysarkena.

No… ei niitä voimia sentään yli äyräiiten ole alkanut sisältäni pursuamaan. Ei esimerkiksi niin paljon että olisi pakko niitä mennä purkamaan pihanharavointiin tai muuhun kosmetologian alaan liittyvään julkisivunehostukseen.

Jos sit tässä iltapäivän mittaan joku inspiraatio putkahtaa esiin, niin katsotaan sitten.

No niin… korjasin sitten minäkin kerran aloittamani ketjun otsikkoa.
Olihan se mittaamisjuttu hiukan epämääräinen.

Millä niitä voimia mittailee, kun ne omat voimat ovat niin kovin monenlaisia, eikä niille mitään yhteistä mittaria taida olla.

Ja kun suuri osa voimista on vielä yhteisiäkin, eli eivät ne tietenkään yksityisomistuksessa kaikki ole, vaikka niin minun omiani kuin muidenkin ovat.

Olennaisempaa kai on se, miten hiukan voidaan avuttomuudesta (uus- sekä vanhasemmoisesta) päästä eteenpäin ja voimaantua, saada uusia työkalujakin, oppia uutta, motivoitua, piristyä, päästä jaloilleen ja mitä kaikkea siihen sitten liittyykään.

Jaa että mitenkäs min?
No tänään, kun nyt on työnteko sellaista reipasta kiipeilyä pitkin kattotuoleja ja telineitä, raittiissa ulkoilmassa työkaluarsenaalia vyöllä roikottaen ja riuskasti heiluen, niin olenpa sitten alkanut tekemään vähän tuhdimpia eväitä.

Ruoka maittaa oikein hyvin, kun töitä painaa. Ja tulee muuten illalla unikin ihan ilman odottelua. No, sen kanssa minulla ei muutenkaan ole mitään vaikeutta ollut, hyvin nukun, niinkuin kuulemma muutkin hyvällä omallatunnolla ja raskaalla työllä päivänsä varustaneet… :laughing: :laughing: :laughing:

Hyvä korjaus, MM. Otsikko on nyt parempi. Lisäämisestä on kysymys ei mittaamalla mikään lisäänny. Eikä turhalla tutkimisella.
Työnteon voimaannuttavasta olen samaa mieltä. Silloin kun minulla ei työtä ole yritän tehdä kotona kaikkea niin että saan energiaa kulumaan ja itseni tuntemaan että olen jotain tehnyt.
Miksi se tuntuu erilaiselta kuin punttisalilla hankittu väsymys? Sitä olen miettinyt.

Mielenkiintoinen huomio. Tuota en ole tullut ajatelleeksikaan. Asia voi hyvinkin olla noin.

Kun en juuri punttihommia ole harrastanut niin en ole päässyt sitten väsymyksiä kunnolla vertailemaankaan. Luulisi nyt kuitenkin sen fyysisen puolen vähän samankaltaista olevan? Henkinen puoli sitten voikin olla eri juttu. Jos raukea olotila on tullut ikäänkuin sivutuotteena, luontaisetuna, ja asiaan liittyy vähän muutakin tyytyväisyytttä päivän aherrukseen, niin saattaa ollakin erilainen olotila kuin vartavasten joko urheilusuorituksena tai lihasmassan kasvatttamiseen tähtäävän painonnostorupeaman jäljiltä oleva olo… mutta sekin voi kai vaihdella sen mukaan miten tärkeänä ja arvostettavana sitä lihaksien kasvattamista ja painonnostoa ihan itsessään pitää…

Tähän varmaan osaavat paremmin kommentoida ne jotka noita voimalajeja harrastavat, minulle aihe on hiukan vieras.

Viikon viimeinen työpäivä alkamassa.
Vaikka mieleistä onkin, ja työnsä tuloksia on aina illalla mukava vilkaista ennenkuin alkaa ravistelemaan sahanpuruja niskastaan, niin kyllä viikon reippaan aherruksen jälkeen lepopäivätkin arvossaan ovat.

Vaikka kaikenlainen tekniikka ja työkalujen kehitys on näitä hommia paljon kevyemmiksi tehnyt jo sinäkin aikana jona minä olen ihmisen lapsille taloja rakentanut, niin työstä käy edelleen.
Kun viikon roikkuu maan ja taivaan välillä, kiipeilee ylös alas, kantaa mukanaa moottorisahaa, naulapyssyä, pienempiä tykötarpeita taskujen täydeltä ja kainalossa paria lankunpätkää joista ensimmäiseksi asettelee jonkinlaisen jalansijan tyhjän päälle, kurkottelee siitä ja naulaa niin perkeleesti puita yhteen, niin kyllä sen lihaksissaan ja nivelissään jo perjantaiaamuna tuntee ettei ihan istuskeltu ole.

Ei siis tunnu tarvetta kehitellä mitään vapaa-ajan suunnitelmia viikonlopuksi, antaa mennä vaan rauhallisesti ja vähillä ponnistuksilla.

Ei helkkari, kyllä piti olla nuorempana mahdoton kunto ja sitkeys, kun tähän aikaan viikosta jokailtaisen pöhnän ja aamukrapuloiden jälkeen mielessä siinteli viikonlopun rajoitttamaton jupottelu- ja hummaamismahdollisuus -eikä väsymyksestä tietoakaan. Ei tosiaan, ei enää, en kai edes jaksaisi vaikka semmoinen mielitekokin sitten jostain tulisi.

Mutta hyvä ettei edes huvita.

Muutama vuosikymmen sitten paikallinen työväenlehti julkaisi kovin nihkeästi päihdeongelmiin liittyviä kirjoituksia. Silloinen päätoimittaja selitti asian olevan monelle lukijalle kiusallinen, ja olihan työmies sentään lauantaipullonsa ansainnut!

No, asenne muuttui, nopeastikin, ja kyllä se lehti sitten kirjoitteli elämäntapa-asioistakin ihan kiitettävästi.

Lauantai- tai muunkaan pullon tarpeellisuutta en menisi ylistämään, mutta lepopäivät aina välillä ovat kyllä tarpeen. Viikonlopun olen tässä notkunut tekemättä oikeastaan mitään, viime viikko kun tuli tehtyä hommia hiukan reippaammin.

Hyvä että tuli lepäiltyä.
Taas on maanantaiaamuna ihan omavoimainen olo, jaksaa taisteluvarustuksensa kanssa telineille kiipeille, lankut nousevat olkapäille ja ote pitää aamukuuraisissa tikkaissa -kyllä tämä tästä taas vauhtiin lähtee.

Omista voi mistaan kannattaa pitää huolta, loppujen lopuksi ei niistä kukaan muu ehdi huolehtimaan -jos niin viitsisikään. Lepo ja elpyminen on yksi hyvistä työkaluista omavoimaisuuden ylläpitoon.

p.s.
Tiedän, joo… ei tommoista asiaa nuoremmalla iällä ehdi huomioimaan kun on aina kiire -kaikessa kun pitäisi ehtiä paikalla olemaan. Eikä siitäkään mitään tule jos väkisin pakottaa itseään huilaamaan. Eli, alle kuusikymppiset, unohtakaa ihan rauhassa tuo edellinen , se koskee teitä vasta sitten joskus…

.

Kiitos kommentista. Varmasti aivan lämmöllä ajateltu. Mukavaa illanjatkoa toki sinnekin.

mies metsänreunasta kirjoitti

Yhteiseen päämäärään ponnistelu antaa kummasti intoa ja voimia, ja kun ennakkoluulottomasti kuuntelee muita, neuvoista ja kokemuksista on paljon apua, niin työssä kuin vapaa-ajallakin.

Niin on, on muistettava olla väsyttämättä itseään liikaa, nukuttava ja syötävä riittävästi ja terveellisesti sekä oltava tekemisissä ihmisten kanssa. Päivittäinen lyhyt itsetutkitelu muistuttaa, missä olemme onnistuneet ja mitä voimme korjata tai muuttaa toiminnassamme.

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

Työn ja joutenolon vuorottelu, siinäpä se.

Voisiko asia olla niin, että olisi ihmiselle jotenkin sopivampi elämäntapa se, että aktiivisen tekemisen ja omavoimaisuuden katkaisisi levon ja elpymisen jaksottelu?

Jos sen hyväksyisi, että joka päivä ei tarvitse jaksaa yhtä paljon, riittäisi kun pitemmän aikavälin seurannassa näkyisi että asiat on hoidettu, tehtykin on ja jotain tulosta tullut? Työnteko, palkkatyö, aikapalkkaan perustuva työsuhde ei tuollaista oikein suosi. Tai sitten, jossain hommissa on riittävää että kunhan on säädetyn ajan toimessaan ollut ja varonut tekemästä virheitä niin palkka juoksee, olipa tulosten kanssa sitten niin tai näin.

Lomapuiston esittämä jatkuva itsetutkistelu ja alituinen korjaaminen ja parantaminen voi osalle ihmisistä sopia hyvinkin. Perfektionismi, yhä täydellisempään pyrkiminen ja virheiden etsiminen itsestä… ok, jos siitä tykkää.

Luulen ettei sopisi minulle. Ilmankin taidan murehtia turhaan asioita. Työasioissa kun olen itseni ammattitaitoisena myynyt niin onhan siinä sitten pidettävä kiinni siitä että pystyy asiat miettimään, tekemään ratkaisuja, saamaan aikaan sovitun lopputuloksen tavalla tasi toisella -ja kyllä se sitten käytännössä sitä tarkoittaa ettei varsinainen työaika kaiken miettimiseen riitä.

Mutta ei siihen sitten viitsisi ottaa enää paineeksi semmoista pakkoa että joka päivä hiukan parantaa tulosta, ylittää itsensä ja olla taas huomenna hiukan parempi kuin tänään… minulle ainakin se raja itseni parantamisessa tulisi niin äkkiä vastaan.

Ei, kyllä taidan paremmin tulla toimeen itseni ja muiden kanssa kun hyväksyn sen että tämmöinen olen. Opin, minkä opin, toivottavasti aina joskus jotain, ja väkisinkin tehdessä ja eläessä jotain oppii. Mutta en ota semmoista painetta niskaani että vartavasten alkaisin kaivelemaan itsestäni aina vaan jotain korjattavaa tai parannettavaa.

Mieluummin vaan näin leppoisammin ja itseäni armahtaen… jos nyt en niin häävi olekaan, niin mitäpä tuosta. Hyväksyn sen, että on parempia mutta onpa huonompiakin, menee tässä joukossa yks tämmöinenkin.

No huuhaaosastoa se on.
Järkikin sanoo että jos joka päivä itsetutkistelun ja rukouksen kautta Jumala muuttaa vaikka yhden prosentin paremmaksi ihmiseksi niin kahdessa vuodessa on jo siivet kasvanut selkään ja Mensan pääsykokeet tuntuu lasten palikkaleikiltä.

AA:ssa on ihmisiä jotka on sitä jokapäiväparemmaksitutkistelua ja rukousta tehneet ei kaksi vaan kaksikymmentä vuotta eivätkä he yli-ihmisiä ole kuin omasta mielestään. Muitten silmissä ovat yhtä paskantärkeitä omaneduntavoittelijoita ja ahdasmielisiä kun viime ja edellisvuotenakin.

Mutta tuommoiset teoriat myy hyvin. Niillä saadaan väkeä mukaan ja itsetunto nousee porukassa kun kehutaan miten me ollaan tutltu paljon paremmiksi kuin ne jotka eivät tähän kuulu.

Huhheijaa vaan.

Ole sinä metsänreunanmies edelleen oma itsesi niin minäkin olen enkä kuvittele yli-ihmisyyksiä.

Ja pysytään raittiina.

mies metsänreunasta kirjoitti

kirjoitin: Päivittäinen lyhyt itsetutkitelu muistuttaa, missä olemme onnistuneet ja mitä voimme korjata tai muuttaa toiminnassamme. (lihavoin nyt)

Olen ymmärtänyt, että useimmat ihmiset pyrkivät välillä, ainakin krapulassa tai muuten epäonnistuessaan, johonkin parempaan ja tuntevat tyydytystä onnistumisistaan. Onnistuminen voi alkoholistille olla vaikkapa raitis päivä, minkä jälkeen voi kiitollisena käydä yön levolle.
Olethan sinäkin löytänyt itsesi alkoholin väärinkäyttämisestä, ja sen perusteella tykännyt itsesi ja ympäristösi hyväksi lopettaa juomisesi. Ja välillä kirjoituksistasi käy ilmi, että olet tyytyväinen joistain päivän teoistasi tai oivalluksistasi.

Hiljaa hyvä tulee

Yksi kirjoittaa: “Päivittäinen lyhyt itsetutkitelu muistuttaa, missä olemme onnistuneet ja mitä voimme korjata tai muuttaa toiminnassamme”.

Toinen tulkitsee: “Lomapuiston esittämä jatkuva itsetutkistelu ja alituinen korjaaminen ja parantaminen voi osalle ihmisistä sopia hyvinkin. Perfektionismi, yhä täydellisempään pyrkiminen ja virheiden etsiminen itsestä… ok, jos siitä tykkää.”

Internetissä tapahtuva väärinymmärtäminen, joko tahallaan tai vahingossa, on minusta mielenkiintoinen ilmiö. Harmittomimmillaan (kuten edellä) se on viihdyttävää, mutta pahimmillaan se voi olla hyvinkin haitallista asialle josta keskustellaan.
Toki se on myös nolostuttavaa, mutta lähinnä väärinymmärtäjälle itselleen, jos kyseessä on vieläpä lukemista harrastava ja sivistynyt henkilö.

Äsken uutisoitiin mediassa, että peruskouluissa ei enää ensi vuonna puhuta “pojista” ja “tytöistä”, vaan kutsutaan oppilaita heidän nimillään. Some-raivoojat tulkitsivat uutisen niin, että Suomen kouluissa ollaan kieltämässä lasten sukupuolet, ja tekemässä kaikista androgyynejä.

Olin eilen kuulemassa professori Esko Valtaojaa ja kansanedustaja Jyrki Kasvia teemalla “Tiede, politiikka ja huuhaa”. Valtaojan mielestä erityisesti internet altistaa huuhaalle, ja informaatiotulva voi hämärtää totuuden ja epätoden rajan. Samasta aiheestahan kirjoitti lääkäri Hannu Lauerma kirjassaan “Hyvän kääntöpuoli”.

Varmaa on toki se, etteivät tahallinen väärintulkinta ja olkinuket edistä järkevää ja sivistävää dialogia,vaan voivat jopa sabotoida sen tyystin. Tätä näkee hupaisan usein myös politiikan piirissä. Hieman saman sarjan vääntöä nähdään niin suomalaisen pikkukunnan kunnanvaltuustossa, kuin Yhdysvaltain presidenttikisan väittelyissä. :mrgreen:

Noinhan se Lomapuisto kirjoitti.
Kirjoitellessani siihen sekaantui mielikuva AA-kirjallisuudessa selitetystä korjauspyynnöstä Jumalalle, ja omien virheiden tunnustamisesta niin ihmisille kuin Jumalallekin jne.

Minulla on aina ollut ikävä tapa murehtia asioita, joskus ihan työasiatkin valvottivat -noista järjestöhommista nyt puhumattakaan.
Viime vuosina olen huomannut että olen jotenkin alkanut katselemaan asioita hiukan leppoisammin, vähän kauempaa ja ehkä enemmän suhteuttaen niitä omia ongelmiani isompiin kokonaisuuksiin -ja olen nukkunut yöni hyvin.

Sitä itsetutkiskelua siis tuli aikoinaan harrastettua ihan liiankin kanssa.
Jokainen aamu kun oli myös krapula-aamu, enemmän tai vähemmän, ja se krapula oli aina hiukan myös hermostollista, itsesyytöksiä sisältävääkin, edellisiltaa piti yrittää muistella- usein onnistumatta.

Sitä itsetutkiskelua siis tuli niin ylenpalttisesti niiden märkien vuosikymmenten aikana, että pidän nyt yhtenä tärkeimmistä selvänäolon hyödyistä juuri sitä ettei tarvitse enää ainakaan niin paljon semmoista harrastaa.

Minun elämässäni siis se itsetutkistelu oli kiusa ja rasite eikä suinkaan mukavuustekijä, ja siksi sanoinkin että jos se joillekin toisille sopiikin, niin minulle ei. Enkä nyt sentään usko tässäkään asiassa aivan ainutlaatuinen olevani.

Voipa olla että joku muukin kaipaa vapautusta itsensätutkistelun taakasta ja haluaisi heittää koko touhun pois päiväjärjestyksestään. Ja heille minä sanonkin että kyllä niin saa tehdä. Ei itseään turhnpäiten tarvitse kiusata.

Kuulun myös niihin ihmisiin jotka aina löytävät itsestään vikoja.
Aivan samoin se kulutti enemmän juodessa. Olihan niitä vikoja enemmän. Mutta myös vikojen pelkoa.
Vapautusta itsesyytöksistä on minunkin raittiuteni. Saan olla oma itseni epätäydellisenä.

On varmasti ihmisiä joille itsekritiikin lisääntyminen on oikein hyväksi. Usein se on ympäristöllekin hyväksi, kun on kysymys kovin itsekeskeisestä ihmisestä. lähtökohdat ovat eri ihmisillä niin erilaiset. Minulla, ja näköjään myös Krissellä, vaaka kallistui sille puolelle, että parempi oli vähentää itsetutkistelua kuin lisätä sitä.

En ole enää ihan varma, miksi olen koko ajan selvänä, se on muuttunut niin luonnolliseksi olotilaksi ettei siihen mitään syitä tule mietittyä. Mutta, luulenpa että selvänäoloa ainakin helpottaa se, etten niin kiusaa itseäni penkomalla vanhoja virheitä ja murehtimalla vuosikymmenien takaisia mokauksia tai sitä etten ole niin fiksu ja älykäs kuin mielelläni olisin tai sitä ettei laulunääntäkään ole tai että tuli fuskattua korttipelissä jo pikkupoikana tai sitä että muunneltua totuutta on päässyt suustani kun sillä on pitänyt yrittää itseään pelastaa tai mitä sieltä pohjattomasta ja pimeästä syntisäkistäni löytyisikään jos sinne pää edellä sukeltaisin kaksin käsin haromaan kokkareita maisteltavakseni.

Ei se ole suoraan syy eikä peruste selvänäololle, mutta on se kuitenkin semmoinen raittiuden ja terveemmän itsetunnon luontaisetu , se oman menneisyyden ja hiukan tämänkin päivän armollinen läpi sormien katselu.

Kyllä kiitos, armollisuutta itseä kohtaan tarvittaisiin ainakin täällä. Epätäydellisyys on täydellisyyttä. Ahkera itsen syynääminen ja piinaminen eivät ole johtaneet ainakaan meikäläistä eheään viisauteen ja iloiseen raittiuteen, vaan nimenomaan itsen tukahduttamiseen ja turruttamiseen. Onhan tuota itsetutkiskelun tarvetta tietty ollut, ja varmasti on myös jatkossa, jos asiat alkavat toistuvasti menemään pieleen. But, if it ain’t broke, don’t fix it.