Oma suhteeni juomiseen

Kotikanava
1

Tuli tuossa jossakin välissä tällainen aihe mieleen, että kun me suurin osa kamppaillaan tai ollaan kamppailtu suhteestamme kumppanin/perheenjäsenen/vanhempien ja milloin kenenkin juomiseen, niin entäs me itse? Miten juuri minä suhtaudun omaan juomiseeni?

Kerron omasta suhteestani Ystävä Alkoholiin… Ennen perheen perustamista; siis siinä 20 - 28 -vuotiaana, oli jotenkin luonnollista bilettää joka viikonloppu ja tulihan tuota juotua melko runsain määrin niin olutta, siideriä, viinejä kuin väkeviäkin. Omia suosikkejani takavuosilta on esim. Tequila ja Ouzo, raaka viski (tai vaikkapa Southern Comfort) yms.
Kuuluin niihin naisiin, joita voidaan myös nimittää “Hyvä jätkä”. Piti ottaa yhtä railakkaasti, kuin porukan miehetkin.

Siinä vaiheessa, kun aloin haaveilla perheenlisäyksestä ja kun tulin raskaaksi, siis vuonna 1993, oli selvää, että juominen jäi lähes tyystin taka-alalle. Siitä eteenpäin, aina johonkin viime vuoteen, oli selvää, että en juo kotona ainakaan siinä määrin, että lapset siitä jotenkin kärsisivät tai joutuisivat vähänkään “heitteille”. Oli jopa tilanteita, jolloin olisin halunnut lähteä johonkin, mutta kun lapsi pyysi, että älä lähde, niin selvää oli, minkälaisen valinnan tein. Jäin kotiin lasten luokse. Isä meni kyllä…

Noina vuosina oli kuitenkin kertoja, jolloin olin pois kotoa, vaikkapa työreissussa, pikkujoulumatkoilla tms, ja lähes aina silloin tuli otettua, niinkuin “ennen vanhaan”. Mitä se kohdallani tarkoitti; muistin menetystä, kaatuilua, sammuilua, sitä että työkaverit saattelivat nukkumaan ja kertoivat tästä seuraavana päivänä…

Jossakin vaiheessa jotenkin tajusin, että kun vaan turvallinen tilaisuus tuohon juomiseen tuli ja tiesin lasten olevan hyvässä tallessa, niin minä ikäänkuin join niidenkin kuukausien edestä, kun pysyttelin kotosalla kunnon perheenäitinä ja vaimona… Ja todellakin nautin tuosta “roolista”, ei siinä mitään.

Kun erosimme miehen kanssa 1,5 vuotta sitten, niin mitä tapahtuikaan… Aloin ostamaan itselleni pullon, kaksi, jopa neljä viikonlopuksi (siis 0,33 l pulloja olutta). Tai viiniä, mutta sitä vähän harvemmin. Joka tapauksessa huomasin pian, että jollakin tasolla ymmärsin eksääni, joka koki, että miksei sitä voi perjantaina ottaa “muutaman”… No, asiahan ei tosiaankaan ole noin yksinkertainen. Minua tuo olut tai pari ei lähde juoksuttamaan mihinkään, pystyn lopettamaan siinä vaiheessa, kun tuntuu, että meinaan juopua jne. Seuraavana päivänä ei edellisen illan juomiset häiritse, koska määrä on jäänyt suht vähäiseksi ja olen lopettanut hyvissä ajoin illalla.

Olen kuitenkin huomannut, että näin perjantaisin oikein odotan iltaa, että voin ottaa sen oluen tai lasin viiniä - tai vähän useammankin. Tältä se varmaan on tuntunut miehestäkin ja kun on kokenut, että minä en sitä vähääkään oikein siedä, niin on sitten tehnyt omat ratkaisunsa eli livistänyt omille teilleen… En edellenkään tarkoita, että olisin tuon hyväksynyt tai ymmärtäisin riittävästi, mutta LUULEN edes vähän nyt ymmärtäväni.

Ostin viikko sitten 3 litran hanatölkin punaviiniä. Siitä on varmaan alle litra jäljellä, koska lauantaina istui iltaa ystäväni kanssa ja joimme siitä molemmat. Join siis vähän sekä perjantai- että lauantai-iltana. Tänään tuo “pönikkä” ehkä tyhjenee, ehkä ei.

Toleranssini on kasvanut. Jos käyn jossakin “ihmisten ilmoilla”, en menetä enää muistiani saati kykyäni selviytyä omin jaloin kotiin. Minusta tuo on ihan myönteinen asia. Toisaalta olotila on ristiriitainen, kun tajuan, että jollakin tasolla jo kaipaan tuota ihanasti rentouttavaa alkoholia.

Täällä harvoin avaudutaan omasta juomisesta, mutta jos joku muukin rohkenee tunnustaa, että tykkää ottaa vähän itsekin, niin areena lienee sille vapaa. Ja toki voi kommentoida, että ei ymmärrä tällaista :slight_smile:

Olkaa hyvät, teidän vuoronne!

2

Kuulostaa tuo sinun juominen samalta kuin minunkin aikoinaan.
Join välillä liikaa, välillä vähemmän, välillä suht sopivasti. Ei mennyt jokapäiväiseksi.
Sitten tapasin mieheni, joka osoittautuikin alkoholistiksi. Lopetin juomisen itse, ja sanoin että tässä talossa ei juoda.
Asia ei ollut minulle edes mikään miettimisen aihe. Oli selvää, että jos minulla on alkoholiallerginen mies, niin en ala kaljapullo kädessä häntä ohjailemaan hoitoon. Meillä ei juoda, piste. Ja tämän sai mieskin kokea persnahassaan, jos yritti kännissä ängetä enää luokseni. Sitä ennen se oli ollut ookoo.
Mies raitistui, minä en juonut enää myöskään kuin ehkä kerran vuodessa. Ero tuli koska miehen järjenjuoksu ei tyydyttänyt minun keskustelulleni asettamia vaatimuksia ja sain ihottumaa pelkästä hänen naamansa näkemisestä ihan silkan kyllästymisen vuoksi.
Sitten mies katosi kuviosta ja itse jatkoin juomattomuutta. Miksi aloittaa enää uudelleen, kun kuitenkin on nähty alkoholismia suvussakin ja tiedän sen lievänkin krapulan häiritsevän ja inhottavan, niin miksi hankkia sitä enää.

Onneksi en juonut itseäni niin alkoholistiksi, ettenkö voisi joskus ottaa halutessani, mutta ei vaan tee mieli. Ehkä se riippuvuus vähäinenkin katosi kokonaan. Sellainen luonnekin olen, ettei alkoholi oikein välttämättä sovi.
Joskus tullut törttöiltyä jossain pikkujouluissa, ja on ihanaa kun ei tarvi enää ikinä herätä siihen tunteeseen että missä on mustelma ja missä mun laukku ja kenen kanssa mä eilen tulin himaan? Onneksi sitä ei ollut paljon muuten kun nuorena mutta nyt kun tuntee alkoholismia pidän pienintäkin “Hallitsemattomuutta” missään juomisen vaiheessa sen merkkinä, että se voisi johtaa alkoholismiinkin.

3

Aloitin itse juomaan aikasin ja join varmaan yläasteen alusta alkaen noin kerran viikossa ja käytännössä aina humalaan. Lopetin tämän 20-vuotiaana. Minut raiskattiin ja kotiini yritettiin päästä sisään kirveellä aloin pelkäämään ja join 3 kuukautta putkeen. Löysin poikaystävän ja juominen tasautui, join taas kerran viikossa, mutta en enää juuri koskaan itseäni humalaan. 23-vuotiaana erosin poikaystäväni. Väitin ystävilleni ja itselleni että ero oli ihan ok ja olen kunnossa, join kuitenkin taas tiiviisti pari kuukautta. Syksyyn mennessä kyllästyin ja päädyin taas tasolle noin kerran viikossa. Opiskelin tuolloin joten juominen meni usein humalan puolelle. Puolen vuoden opiskelijaelämän jälkeen juominen oli seuraavat 12 vuotta max. 3 humalaa per vuosi, pari lasia viiniä tai saunaolut noin kerran kuussa. Hankin tuossa välissä myös lapset, joten olin yhteensä noin kolme vuotta täysin juomatta. Tuossa kohtaa tapasin “juopponi”. Hän hillitsi juomistaan tapaamiseni takia ensimmäisen vuoden ja minä lisäsin juomistani. Join tuon vuoden noin 2/kertaa per viikko ja “juoppo” joi 2 humalaa viikossa ja pari päivää viikossa muutaman saunakaljan. Juopon juominen lisääntyi tämän jälkeen tasolle arki-iltoina noin kuusi kaljaa ja viikonloppuna juomista sunnuntain alkuiltaan asti koko hereillä olo aika. Oma juomiseni jäi tosi vähälle eli join oluen/ lasin viiniä kerta kuussa (muussa seurassani kun juopon kanssa) niin ja juon nykyään myös tuon verran. Juopon jätin kesällä. En tarvitse alkoholia rentoutumiseen, stressin purkuun tms. Tykkään hyvästä punaviinistä, valkoviinistä, oluesta ja kuohuviinistä (niiden mausta) ja pienestä noususta (jonka saan siis yhdestä annoksesta alkoholia). Minulla ei ole ikinä ollut isoja ongelmia lopettaa alkoholin käyttöä enkä saa siitä mitään sellaista miksi voisin kuvitella juovani edes viikkoa putkeen enää ikinä. En ymmärrä “juopponi” juomista muuta kun sairautena. Hän luulee nukkuvansa juovana paremmin, purkavansa stressiä, rentoutuvansa ja käsittelevänsä elämänsä kipukohtia. Todellisuudessa elämän kipukohdat on käsittelemättä koska hän ei pysty (eikä kai kukaan muukaan pysty) käsittelemään niitä alkoholin vaikutuksen alaisena, humalassa hän jankkaa niitä mutta ei käsittele aidosti. Juominen huonontaa silmin nähden hänen nukkumistaan ja stressin käsittelykykyä.

4

Kuuntelin lapsuuden kun mummoni (äidinäiti) valitti miehensä alkoholismista, omista vanhemmistaan ja heidän juomisestaan. Samalla hän itse lipitti sitä kotiviiniä ja illan päätteksi kannoin mummon sänkyyn ja sen kaverin kotiinsa, kun eivät pysyneet pystyssä.
Sitten kuuntelin kun äitini valitti omien vanhempiensa juomisesta, isäni juomisesta, samalla kun ne pullot tyhjeni sieltä kaapista ihan molemmilla.

Itsekin olen kuluttanut alkoholia oman osani, ehkä välillä jonkun muunkin… Ennen lasta oltiin eksäni kanssa molemmat yökerhoissa töissä ja molemmilla taisi annoksia olla liikaa. Usein.
Sitten tulin raskaaksi ja se oma juominen jäi. Kokonaan. Eksäni jatkoi sitä oi niin täältä tuttua kaavaa omaa juomistaan.
Mutta minä, lapsen syntymän jälkeen en ole juonut, miksi ihmeessä joisin?! Olen itse kärsinyt alkoholisteista ja alkoholista koko lapsuuteni, kuunnellut kun sukuni naiset valittavat omia lapsuuksiaan, tajuamatta että itse tekevät sitä IHAN SAMAA omilleen!! Juominen on ehdoton ei omalla kohdallani lapsen tulon jälkeen, siinä alkoholissa ei ole mitään sellaista minulle miksi sitä olisi ihan pakko saada, mistään syystä. Jos olisi, hakeutuisin hoitoon.

Samoin kuin entisen oman juopponi juomiseen, en pysty vaikuttamaan siihen miten hän on isänä tytöllemme, se ei ole minun käsissäni. Se mihin pystyin vaikuttamaan, on se ettei tyttöni arki ole siellä sen juopon luona, vaikka se tietenkin hänen elämäänsä vaikuttaakin… Mutta se mihin pystyn vaikuttamaan, on se miten minä olen äiti lapselleni. Täydellinen en ole, ei kukaan ole, mutta tähän pystyn ja se on vähintä mitä voin tehdä… Eikä se minulta ihan oikeasti edes mitään vaadi.

En tällä siis halua kenenkään muun juomista arvostella, tämä on minun ratkaisuni ja olen siitä onnellinen :slight_smile:

5

Kyllä olen ehdottomasti riippuvainen. Muutaman kerran viikossa juon litran siideriä. Kunnon kännejä, en koskaan. Muutamaan erehdyin nuorena ja se riitti. Minulle juominen ei liity sosiaalisiin tilanteisiin. Muiden kanssa tykkään olla virkeänä, alkoholi alkaa väsyttämään. Silti miehen juomista en siedä. Jos pysyisikin kohtuudessa, mutta kun ei. Se on jo vuosien vuoristoratana nähty. Raskausaikoina en tietenkään ole juonut. Varmaan lopetan vielä kokonaan jonain päivänä. Turhaa rahanmenoa. Hauskaa osaan pitää ilmankin.

6

Join opiskeluaikoina suht reippaasti seurassa niin kuin muutkin, mutta en kokenut sen olevan mikään ongelma. Alkkiksen tultua kuvioihin join normaalisti niin ikään seurassa, sittemmin jopa joitain kertoja siksi, ettei alkkis olisi juonut niin paljoa.

Sittemmin olen tullut aika “allergiseksi” normaalillekin alkoilulle.

Joskus yksinäisyydessäni kyllä join, mutta ehkä tyyliin korkeintaan noin kerran vuodessa.

Muuan viinipullollinen rosea kesti nyt yli vuoden.

Hyvässä seurassa tykkäisin kyllä maistella hillitysti, viinejä, ei mitään vahvempaa.

En pidä (liika-)alkoilun aiheuttamasta (liika)sekavasta olosta, jota myös humalaksi sanotaan. Enkä siitä, että aikaa tuhraantuu elpymiseen. Hauskaa voi pitää muutenkin.

7

Mielenkiintoinen aloitus, sillä olen tuota itsekin viime aikoina pohtinut.
Kun täytin 18, join ensimmäisen kerran ja silloin serkun kanssa kossupullon puoliksi ja sen jälkeen olin reilu kymmenen vuotta täysin absolutisti. Sitten tapasin nykyisen exäni ja hän tarjosi viiniä, enkä kieltäytynyt. Suhteen alussa meillä oli tapana juoda iltaisin vähän viiniä, paitsi että jo silloin minulle riitti lasi tai kaksi ja olin valmis nukkumaan, kun taas ex veti loput kolmen litran viinilaatikosta.
Hyvin pian tajusin, että en voi olla ottanut samaan aikaan, kuin hän. Tulin juovuksiin parista viinilasillisesta ja kun nukahdin, ex yritti käyttää seksuaalisesti hyväksi. Pidin sitä silloin hieman outona, mutta toisaalta jotenkin ajattelin, että niin voi tehdä, kun ex verhosi sen vitsiksi tms. Mutta opin kyllä, että exälle oli fetissi se, että minä olisin ollut taju kankaalla sammuneena… Tai sitten hän oli muuten ilkeä, sanallisesti, enkä väsyneenä ja alkoholin vaikutuksen alaisena osannut käsitellä tätä ilkeyttä.
Niinpä, näiden kokemusten opettamana, koko loppusuhteemme aikana, eli vuosiin, en juonut juuri yhtään. Lasi viiniä oli jo paljon ja jossain vaiheessa kieltäydyin siitäkin, kun tajusin että exällä se ei todellakaan jää siihen. Emme voineet juoda viiniä ruuan kanssa, koska se olisi tiennyt sitä, että ex olisi vetänyt pään täyteen.

Eron jälkeen, kun olin muuttanut, olen joskus ottanut ystäväni kanssa oikeasti kunnolla alkoholia. Hän ei muutu alkoholista miksikään, ei tule ilkeäksi eikä mitään. Ja minun on myönnettävä, että pidän siitä humaltumisen tunteesta. Pidän siitä, että saan juoda ilman mitään seurauksia. Ilman että joutuisin puolustatutumaan fyysisesti tai sanallisesti. Se on kuin vapaus. Ei siitä mitään harrastusta ole tullut, mutta en kielläkään, etteikö se kivalta tuntuisi.

8

Mun kohdalla viikonloppujuopottelu ajoittuu nuoruuteen (tai en mä nyt kai vieläkään kovin vanha ole, kun vasta viidettä kertaa täytin 25 :wink: ). 18-22 v:na meni lähes joka viikonloppu ja juhannukset ym. helposti kolmekin päivää. Jossain vaiheessa kaiketi 20 v tienoilla, yksinäni elellessäni otin viikollakin joka ilta varmaan kuukauden verran kunnes havahduin että nyt menee liikaa. Ja taas jossain vaiheessa olin pari kuukautta kokonaan juomatta paniikkikohtausten takia.
Mulle ei väkevät ole oikein koskaan sopineet, kun pistävät oksentamaan. Ja kiukuttamaan. :smiley:
Tuon juoppomiehen kanssa sitten mentiin ennen ensimmäistä raskautta pari-kolme vuotta yhdessä viikonloput. Kerran olen ollut siinä kunnossa, että tarvitsin taluttajaa juotuani kiljua. Muisti ei kuitenkaan ole mennyt koskaan.
Lasten synnyttyä oon harvakseltaan, n. kerran kahdessa kuukaudessa, käynyt “viihteellä” kavereiden tai sen mieheni kanssa. Kotosalla olen saattanut ottaa kahdesta kolmeen kaljaa pe tai la iltana lasten mentyä nukkumaan.
Välillä on ollut pitkiäkin aikoja etten ole ottanut yhtään, lähinnä ajoittuen tuskastumiseen miehen juomisessa.
Eroa edeltävästi tuli sellainen olo, etten halua nähdä yhtäkään humalaista missään saati sitten itse edes koskea alkoholiin.
Kun pahin stressi erosta oli hälvennyt, alkoi tehdä mieli jotain hyvää skumppaa. Skumppahan tarvii tietysti juoda kaikki kerralla kun hapot karkaa. :wink: Enkä saa siitä krapulaa, niinkuin jo kolmesta 0,33 kaljasta.
Tällä hetkellä siis herkuttelen viikonloppuisin, en nyt sentään ihan joka viikonloppu, pullollisen makeaa kuplivaa.
Ja kyllä, kun olen päättänyt että tänään on herkkupäivä, niin on kyllä jo iltapäivällä tosi kova jano! Jos ei lapset ole isällään, niin täytyy miltei kiirehtiä niitä illalla nukkumaan. Ja itseasiassa kyllä viikollakin tekee mieli ottaa siideri. Sitä mielitekoa vaan pystyy vastustamaan. Sama juttu karkkipussin kanssa, voin itse päättää mitä kitaani työnnän.
Lapsien aikana olen silloin tällöin ottanut saunakaljan tai siiderin, jotta näkisivät että alkoholia voi käyttää muullakin tavalla kuin isänsä. Sammumatta pitkin kämppää tai katoamatta minnekään.
Ne myös tietävät, että äiti ottaa joskus illalla viiniä, eikä tarvitse pelätä ettenkö heräisi yöllä heidän tarvitessaan tai katoaisi yön aikana.
Omasta mielestäni mun alkoholin käyttö on ihan tervejärkistä. :slight_smile:
Ohi, aika pitkä teksti…

9

Pari lasillista viiniä tai pari tölkkiä lonkeroa/siideriä perjantaisin viikon kunniaksi. Nousuhumalan tunne on mukava, rentouttaa ja saa hilpeäksi vähäksi aikaa, sen jälkeen alkaakin sitten väsyttämään. Juoppiksesta eron jälkeen meni pari kuukautta ilman että join yhtään mitään.

10

Hemmiinan kirjoituksesta tuli mieleen, että ehkä ikävät kokemukset toisen, siis puolison juomisesta, saa aikaan olon, ettei pysty kontrolloimaan tilannetta… Tai joskushan se ominaisuus on meissä ihmisissä jo alkujaan, siis että haluaa, että langat on omissa käsissä… Minä ahdistun kovasti toisten ihmisten holtittomasta käytöksestä humalassa, vaikka toisaalta kaatuillessani olen ollut varmaan yhtä “tolkuton”.

Onko tässä sitten kontrollinhalua, ettei muut saisi aiheuttaa itselle epämukavuutta, mutta omaa touhuaan ei “huomaa”? Itse tätä en enää mieti liiemmin, koska olen itse lopettanut juomisen eron jälkeen. En halua olla humalassa, enkä pöhnässä, elämä tuntuu mukavalle selvinpäin. Enkä halua olla ristiriitainen tyyliin “älä tee niinkuin minä teen vaan niinkuin minä sanon”. Toisekseen kohdallani homma lähtisi lapasesta aika äkkiä. Miksi hankkiutua itse alkoholistiksi, kun sain kammettua alkoholistin elämästäni?! Jos ongelma-asteelle menneen juomisen lopettaminen olisi helppoa, moni tekisi sen, eikä kukaan lipittelijä halua juopoksi. Tai usko, että itselle niin käy. :mrgreen: Tuskinpa sitä ovat suunnitelleet exämmekään.

11

Hei pitkästä aikaa ja oikein hyvää alkanutta vuotta kaikille!
Kiva, kun aiheeni on saanut aikaan keskustelua :slight_smile:

Minä ostin 18.12. Kolme litraa punkkua. Joulun jälkeen se oli jo loppu, mutta sain aattona kavereilta lahjaksi toiset kolme litraa, joista viimeisen lasillisen taisin juoda jo ennen uudenvuoden aattoa… Kahdessa viikossa join siis kuusi litraa punaviiniä eli päiville jaettuna vajaat puoli litraa per päivä eli pari kolme lasillista. Juovuksissa en ollut kertaakaan, mutta kyllähän tuo määrä tuntui hurjalta.

Nyt perjantai-iltana join kolme pulloa olutta, eilen kaksi isoa tölkkiä . Juovuinko, no en todellakaan, mutta selvästikin tekee mieli juoda edes vähän. Hieman huolestuttaa, mutta kun huomaan, että se pari kolme annosta kerralla riittää, niin ei tuo taida kovin vakavaa olla.

12

Näin vappuviikonlopun jälkeen teki mieli kaivaa tämä muistaakseni viime joulukuussa aloittamani ketju ylemmäs…

Edellinen kirjoitukseni oli tammikuun alkupuolelta. Sen jälkeen on ehtinyt olla viikonloppuja toisensa perään ja aika useana niistä olen juonut enemmin tai vähemmin. Maaliskuun lopussa olin yhdellä keikalla ja pitkästä pitkästä aikaa mopo hieman karkasi käsistä… Join siis aivan liikaa :blush: . Soittelin juovuspäissäni eksällenikin, mitä en ole tehnyt kertaakaan tämän parin vuoden eron aikana. Noh, “tekevälle sattuu”, mitäpä tuota ihan liikaa murehtimaan. Tuon jälkeen ei vaan ole tehnyt mieli lähteä ns. ihmisten ilmoille, koska pelkään menettäväni itsekontrollin uudemman kerran…

Tuosta kohtalaisen nolosta muistosta ei tainnut mennä kuin kaksi viikkoa, kun ostin vaihteeksi kolmen litran tonkan punaviiniä. Perjantai-iltana istuskelin viinilasi kädessäni kotona ja chattailin mm. siskoni eksän kanssa. Ihan fiksuja siinä kirjoittelin ja puolen yön jälkeen olin kommentoinut “kirjeenvaihtoomme”, että nyt on pakko mennä nukkumaan. Muisti ei siis sen ihmeemmin pätkinyt ko. iltana ja kykenin naputtelemaan tabletilla asiallista tekstiä, mutta mutta… Aamulla olotila viesti siitä, että tuli otettua vähän enemmin, kuin muutama lasi ja kun kävin nostelemassa viinitonkkaa, niin melko köykäiseltähän se tuntui. Olin siis liioittelematta juonut pari litraa (!!) punaviiniä siinä illan aikana. Arvatkaas vaan, miltä tuo tietoisuus asiasta tuntui?! Se rehellisesti sanoen säikäytti. Tuon jälkeen määrät ovat pysyneet taas kohtuudessa eli parissa (kahdessa) lasissa tai oluttölkissä, mutta näköjään se “loppasuu” löytyy vieläkin, kaikkien rauhallisten vuosien jälkeen…

Joku voisi nyt ajatella, että miksi minä juon sitä kahtakaan. Siinä onkin hyvä kysymys, johon en osaa vastata. Liekö tuo tullut joksikin tavaksi tän noin kahden sinkkuvuoden aikana. Vappuviikonloppu ei kuitenkaan saanut mammaa riehaantumaan :stuck_out_tongue: Perjantaina otin tosiaan kaksi tölkkiä olutta ja kävin suht ajoissa nukkumaan, vappuaattona samoin, mutta kömmin sänkyyni jo ennen 22:ta ristisanoja täyttelemään :slight_smile:

Tuolla kotona kun ei ole enää juttukaveria, niin kerrottakoon nyt tässä, että lauantaina hakiessani vanhempiani keskustan lähettyviltä, käveli tuttu mies kadulla vastaan. Siis eksäni. Hän huomasi minut ja siinä vaihdettiin iloisesti tervehdyksiä. Jotenkin hänellä oli sellainen lempeä, ettenkö sanoisi rakastava, katse ja sehän tietysti nosti tunteet pintaani. Hain vanhempani, jotka odottivatkin jo ulkona ja kun palasin autolla samaa reittiä, mistä tulinkin, oli mies jo hävinnyt johonkin. Hyvin todennäköisesti siinä lähellä olevaan pubiin…

Myöhemmin alkuillasta tuli kuunneltua muutama herkistelybiisi ja niitä kuunnellessani muistui jollakin tasolla mieleen ne ajat, kun mies oli baarikierroksillaan ja minä tuskailin kotona. Ehkä oli siis hyväkin, että hänet siellä kaupungilla näin. Ja ainahan tämä kevätkausi on ollut sitä aikaa, jolloin miehen menojalka on alkanut vipattamaan ja onkin sitten ollut täysin pitelemätön. Siis juuri niitä ilmiöitä, joista kärsin ja vuosien mittaan kuormituin niin, etten nähnyt muuta mahdollisuutta, kuin erota.

Tällaisia mietteitä näin vapun jälkeisenä arkena. Toivottavasti nämä omat “päiväkirjamerkinnät” tarjoavat kuitenkin teille lukijoillekin jotain. Aurinkoista alkanutta viikkoa! Oi ihana toukokuu :slight_smile:

13

Minäpä nyt vuorostani kommentoin sinun ketjuusi Hemmiina :smiley:

On hämmästelty miten samalla tavalla ajattelemme ja kirjoitamme, nyt olen yllättynyt siitä miten samankaltainen suhde meillä on alkoholiinkin. Se ei ole meille kummallekaan ongelma, mutta ainakin itselleni se voi muodostua sellaiseksi jos en ole psyykkisesti tarpeeksi tasapainossa. Toivottavasti et Hemmiina loukkaannu kun sanon että sinullakin sellainen vaara voi olla, Sinulla vain se tasapaino ei taida kovin helposti keikahtaa niin paljoa että hakisit mitään turrutusta alkoholista.

Olen monesti miettinyt että mistä siinä “perjantaipullossa” on pohjimmiltaan kysymys kun siitä voi tulla niin tärkeä vaikka kyse olisi vain yhdestä oluesta. Turvallisuutta tuova rutiini, lohtua tuova palkinto… Taustalla voi olla mitä vaan mutta jostain henkisesti tärkeästä siinä on kysymys, riippuvuutta se tuskin onneksi on.

14

Kiitokset kommentista, Enimmäkseen harmiton :slight_smile:

Se on kyllä tosiaankin kumma juttu, mikä ihmisen laittaa ottamaan edes sitä yhtä esim. perjantaina… Huomaan itsessäni, että siitä on tullut jonkinlainen tapa; palkkio pitkän työviikon päättymisestä ja lupa rentoutumiseen ilman vastuita ja velvollisuuksia :wink: - vaikkapa noin.

Pidin viime perjantaina lomapäivän eli pääsin nauttimaan aurinkoisesta, suorastaan kesäisestä säästä neljä pitkää vapaata päivää. Olen NIIN iloinen siitä, ettei yhtenäkään päivänä juominen noussut ylitse muiden. Keskiviikkoiltana taisin ottaa yhden oluen, torstaina ja perjantaina kaksi ja lauantaina peräti viisi seurustellessani naapurin kanssa, mutta sekin juominen loppui jo ennen 19:ää :slight_smile: Totesin, että jos nyt juon yhtään enempää, käännytään jo kännin suuntaan ja sitähän en iltaani kaivannut.

Ainakaan tuo juominen ei lähde juoksuttamaan mihinkään, kun upealla kelillä halusin vai olla omalla pihallani. Tiesin, että kaupungissa olisi terassit pullollaan väkeä ja seuraakin olisi varmasti löytynyt, mutta kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta :slight_smile:

Ehkei tässä tosiaan ole suurta riskiä mihinkään alkoholisoitumiseen, mutta kyllä minä mieluummin kontrolloin itseäni tuolla tavoin, kuin annan täysin mieliteoilleni vallan. Ja joo, siitä tasapainon menetyksestä ei todellakaan ole pelkoa. Olen kyllä niin horjumaton tapaus, että ihmeitä saisi tapahtua, jos minä alkaisin tunneasioiden takia juomaan :slight_smile:

15

Päivitetäänpäs välillä näitä kuulumisia… Reilu kuukausi on mennyt edellisestä ja kun tapanani on juoda vain viikonloppuisin, jos silloinkaan, niin yhteensä viisi viikonvaihdetta on taas takana, joista voin jotakin mainita :slight_smile:

Ystävällä oli kuuskymppiset reilut kolme viikko sitten. Olimme viikkojen ajan kiherrelleet sille, että silloin on ystävän kylmätilat ja vaikka tarvittaessa minunkin kellarini täynnä juomia, pidetään oikein railakkaat ja rennot juhlat. Menin juhliin vasta 19 jälkeen illansuussa. Kotona olin ottanut kaksi siideriä. Juhlissa totesin, että jätän kahvin väliin, kun se valvottaa yöllä, mutta voin ottaa kuohuvaa ja viiniä. Niitä sitten litkinkin siinä useamman skumppalasillisen seurustellen samalla muiden vieraiden kanssa. Lähdimme pienellä porukalla jatkoille, ystävä oli niin fiksu, että jäi uupuneena kotiin. Jatkoilla join muistini mukaan 24 cl punaviiniä ja nähtävästi olutta, mutta jotakin outoa tapahtui; “lamppuni” pimeni aivan totaalisesti kesken illan. Seuraava muistikuva on siitä, kun rynnistän sängystäni oksentamaan ehtimättä kuitenkaan vessaan saakka :blush: Toki sitten vessassakin vielä annoin ylen…

Seuraavana aamuna kävin ensimmäisenä putsaamaan makuuhuoneen lattiaa. Sain viedä yhden maton ja verhot (!) pyykkiin… Kuivunut, hapokas oksennus ei meinannut irrota lautalattiapinnasta. Vessan olin näköjään jo yöllä siistinyt, koska siellä ei näyttänyt pahemmin olleen roiskumisen jälkiä. Minä reppana siis oksennan aina niin, että roiskuu…

Nojoo, mutta tosiaan tajusin, etten muista illasta tiettyjen tapahtumien jälkeen MITÄÄN. Taskusta löytyi taksikuitti kolmen hengen kesken jaetusta matkasta joskus 2 jälkeen yöllä. En siis ollut ollut mitenkään “loppuun saakka” missään. Myöhemmin verkkopankin tilitapahtumista näin, että yhtään juomaa en ollut itse maksanut tuon ainoan 24 cl viinin lisäksi. Olin kuitenkin käynyt nakkarissa syömässä ennen kotiin menoa. Mitä on siis tapahtunut, että muisti lähti noin totaalisesti. Nähtävästi joku tarjoillut juotavaa…

Tuo illanvietto johti siihen, että seuraavana viikonloppuna otin yhden iltakokouksen yhteydessä hallitusti ja kontrolloidusti vain muutaman, jonka jälkeen tytär haki kotiin noin klo 23. Sen jälkeen pari viikonloppua on mennyt niin, ettei juominen ole sen ihmeemmin houkutellut. Nytkin perjantai-iltana join 0,5 l tölkin olutta ruuan kanssa ja lauantaina hikisen nurmikonleikkuun jälkeen toisen oluen. Tuo riittää ja varmaan ilman tuotakin olisin pärjännyt.

En siis tosiaan usko, että varsinaista alkoholiongelmaa minulla on, jos ei asian kontrollointia ja “määrien laskemista” pidetä ongelmana. Voisinko olla kokonaan ilman? Vastaan, että tod.näk. voisin, mutta kun en halua, enkä näe mitään isompaa syytä siihen. BTW, lauantaina esikoinen lähti kavereiden kanssa liikenteeseen ja toivoi, että voin tarvittaessa hakea autolla kotiin. Niinpä lupasin, että pysyttelen koko illan ajokuntoisena eli en juo enempää, kuin tuon yhden, jonka olin jo paria tuntia aiemmin siemaissut. Noh, ei tarvinnut kuskata, mutta mukavahan se oli eilen herätä virkeänä päivän puuhiin.

16

Huh mitä alkuvaiheen alkoholistin tilitystä. Kun focus on juomien määrissä ja -laskemisessa ja vapaallakin juot joka päivä… Muisti katoaa, vedetään perseet, oksennellaan, ihmetellään, selitellään juomiset hyväksi ja hallinnassa olevaksi ja vähätellään. Hemmiina hoi… Ole 6 kk täysin juomatta jos pystyt. Tuskin pystyt mutta ehkä heräät huomaamaan ongelman, joka näkyy ainakin tänne lukijalle hyvin kirkkaasti. Paljon on tuurijuoppoja jotka juovat välillä vain vähän, mutta säännöllisesti… ikäänkuin ulospäin esittäen että kyllähän tämä homma kontrollissa on. Terve ihminen ei tarvitse alkoholia yhtään, ei mihinkään. Tiedän lukuisia perheen äitejä ja -isiä jotka juovat kerran tai kaksi vuodessa tuon mitä sinä juot joka viikonloppu. Eivät koskaan oksenna tai sammu, eivätkä kadota muistiaan. Heillä ei ole ongelmaa, sinulla on. Neuvoisin laittamaan korkin kiinni ja lopettamaan tämän typerä juomis-sievistely-selittely-ketjun.

17

Joo, muakin ihmetyttää yks asia. Miehesi oli viikonloppujuoppo, pistit pihalle. Sinä olet viikonloppujuoppo, mikä tekee sinusta paremman?

18

No olipa taas kahdella edellisellä kirjoittajalla rakentavaa ja kauniisti muotoiltua palautetta…

Vähän menee ohi aiheen, mutta olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, että mikä helvetin tarve ihmisillä on olla tosiaan kohtaan niin älyttömän ilkeitä, teräväkielisiä ja sanoa kaikki sillä tavalla ja tyylillä, että mielenpahoittamistarkoitus on täysin ilmeinen? Voisiko mielipiteensä ilmaista vähän toisella tavalla muotoiltuna? Vai saako tästä ilkeilystä itselleen paremman mielen? En voi tajuta.

Ja en yritä sanoa, että mielipidettään ei saisi sanoa (kun veikkaan, että tämä kirjoitus halutaan väärinymmärtää tarkoittamaan sitä) mutta onko se pakko sanoa niin ilkeästi? Väitän, että viestikin menee paljon paremmin perille, kun sävy on toisenlainen.

19

Ei ollu ilkeily vaan herätys, herätys!

20

En kirjoittanut siitä, oliko viestit tarkoitettu herätykseksi vai joksikin muuksi, vaan siitä, että niissä oli ilkeä, loukkaava pohjasävy. Tämä oli viestini pointti. Vai yritätkö sanoa, että herätys menee perille vain jos samalla pahoittaa vastaanottajan mielen? Uskallan väittää muuta.

Ja mietin tätä yleisemminkin yhteiskunnallisena ilmiönä. Mistä kumpuaa tarve loukata toisia ja/tai ilkeästi tölviä? Vaikka tarkoitus olisi hyvä (väitän kyllä että usein ei edes ole, vaan tarkoitus on vain olla ilkeä) niin miksi tätä ei voi sanoa rakentavammin muotoiltuna? Yleensä ilkeästi kirjoitetuista viesteistä ihmiselle nousee vain puolustusreaktio ja viesti menee kuin vesi hanhen selästä. Mistä tulee tarve sanoa asiat tylysti? Saako sitä jotain paremmuuden tunnetta itselleen vai mistä on kysymys? Tätä ihmettelen.