Oma polkuni

Kotikanava
81

[quote=“Harkinta-ajalla”]
Millaisia käytännön toimia, Kuppinurin, sinun lähtemisesi vaatisi? Asutteko vuokralla vai omistusasunnossa, tai onko teillä muuten jotain yhteistä omaisuutta tai käytännön asioita, mistä pitäisi pystyä sopimaan jotta voisit lähteä?

Miten teini itse suhtautuu tähän kaikkeen? Jos asuisit lapsesi kanssa omillasi, tulisiko teini vapaaehtoisesti sinun luoksesi, vai olisiko hän mielummin isänsä luona? Ja mietitkö sinä tässä itse lähinnä omaa lastasi, vai onko teini sinulle niin läheinen, ettet haluaa häntä isälleen jättää?

[quote]
Kiitos kaikille kirjoittaneille. Palaan niihin kun jaksan keskittyä enemmän. Kävin lasussa juttusilla ja olo on nyt hyvin ahdistunut. Sijoitusasia nostettiin taas esille ja muistutti siitä, kuinka traumatisoivaa oli olla ylipäätään koko asian kanssa tekemisissä.

Lähteminen edellyttää yhteisen lapsen asioista sopimista. Tuntuu että ei siihen ole voimia. Kaikesta muusta selviää.

Teini on varmaan ihan tyytyväinen nykytilanteeseen, kun tilanne on kuitenkin kotona parempi kuin koskaan hänen elämässään. Olihan isä syksyllä 6 kk juomatta. Ensi kertaa käyty kunnon päihdehoitoon. Ja tämän vuoden puolella hän on käytännössä nähnyt isänsä viitenä päivänä humalassa, (jolloin retkahdus oli. Retkahdukset kun on ollut aikaan, kun me muut ollaan oltu pois. ). Teini haluaa olla isänsä kanssa, ei tulisi minun luokseni. Isä on isä. Emme ole kovin läheisiä. Se, miksi koen velvollisuutta ja halua auttaa häntä, liittyy ihan jokaisen aikuisen tunteeseen siitä, ettei voi jättää lasta pulaan. Jonkinlainen heitteillejättö se minusta olisi jättää hänet isänsä kanssa tietäen ongelmat.

82

Etene täysin omaan tahtiisi. Tärkeintä, että keskityt itseesi ja itsesi hoitamiseen, toki lapsien ohella. Paljon voimia.

Omassa elämässä on aika tasaista nyt. Tähän alkaa pikkuhiljaa tottumaan. Pikkuriikkinen osa minussa muistuttaa, että aikaa ei ole kulunut paljoa, mutta pyrin nauttimaan päivä kerrallaan.

Mietiskelin parisuhde-historiaani yksi päivä. Ihan teinistä asti olen kokenut olevani velkaa. Jos joku on tykännyt minusta ja halunnut viettää aikaa kanssani, olen kokenut olevani suorastaan velvoitettu olemaan heidän kanssaan. En nyt onneksi ole seurustellut kuin pari kertaa enkä myöskään ole fyysiselle tasolle mennyt kaikkien halukkaiden kanssa, mutta tunsin syvää häpeää ja itseinhoa siitä, jos en halunnut olla jonkun kanssa kuka minun seurastani oli kiinnostunut. Muiden mielipiteet oli tärkeämpiä kuin omani, ei minulla edes ollut mielipiteitä. Aloin karttamaan ihmisiä ja pukeutumaan isoihin, löysiin vaatteisiin jo nuorena. Jälkikäteen ajateltuna se oli minun suojakuoreni, jotta minua ei huomattaisi ja saisin olla rauhassa. En ole päässyt vielä kiinni siihen, miksi näin oli. Kai se, että joku oli kiinnostunut minusta oli jo palkinto itsessään eikä niillä minun haluillani ollut niin merkitystä.

83

En tiedä, ehkä joskus tuollainen on jonkinlaista rajattomuutta ja kykyä pitää niitä rajojaan, pelkoa sanoa ei, ettei toiselle tule paha mieli… Siis tavallaan on kuin joku tahdoton paketti, jonka kuka tahansa voi poimia käyttöönsä täyttämään eri tarpeitaan. Ei siis pelkästään seksuaalisia vaan myös “terapeutiksi” tai auttamaan missä tahansa asiassa.

Ehkä mulla on ollut jotain samaa nuorena. En tiedä oliko minuuteni jotenkin hauras tai kehittymätön ja olin omaksunut ajatuksen, että olen muita varten olemassa, itselläni ei ole niin väliä. Rajojani kyllä rikottiinkin ja koko asetelma on peräisin lasuudenkodistani. Vaikka olisin ollut sairas, isäni repi minut ylös auttamaan itseään tai kuunelemaan huoliaan, minun toiveillani tai tarpeillani ei ollut mitään väliä. Äiti syyllisti rahanmenosta kun jouduin sairaalaan joksikin aikaa… Siinäkään huoli ei koskenut sitä paranenko vai kuolenko, vaan rahanmenoa. Jo luvattu ratsastusleiri peruttiin rangaistuksena tästä sairastumisestani. Äidin ilme tätä ilmoittaessaan oli pirullinen ja vahingoniloinen. Hän on halunnut rangaista perheenjäseniä erinäisin keinoin, mykkäkoulu ja tuntikausien huutamnen olivat tavallisin tapa.

Sinä ilmeisesti pystyt vähän puhumaan vanhemoiesi kanssa lapsuudestasi? Se voi olla avuksi. Kuulostele silti itseäsi, autaako se. Minäkin sain asioista puhuttua jos edesmenneen isäni kanssa. Äidin kanssa se on mahdotonta. Hän on niin haavoittunut ja häiriintynyt ihminen, ettei pysty tarkastelemaan asioita muiden näkökulmasta vaan keskustelut kääntyvät sellaisiksi, että vika on aina minussa. En enää edes yritä ja mietin yhteudenpidon rajoittamista lähinnä joulukorttitasolle ja satunnaisiin puheluihin. Sisarukseni eivät ole äidin kanssa enää tekemisissä. Siihenkin on oikeus.
Itsekin voin huonosti joka tapaamisen tai puhelun jälkeen päiväkausia. Ymmärrän äidin vaikean taustan ja ongelmat, mutta haluan suojella nyt viimeinkin jo omaa hyvinvointiani. Jollain tavalla äiti onnistuu latistaan ja tahraamaan kaikki asiat vieläkin samoin kuin lapsena ollessani. Ilo jostakin asiasta vaihtuu häpeään, suruun tai epävarmuuteen… kuin naamaan lyötäisiin kesken naurun paskaisella rätillä halveksuvan ilmeen saattelemana. :open_mouth: Eiköhän suhteemme olisi muuttunut jo jos olisi muuttuakseen. Kaikki vanhukset eivät seesty; huono käytös voi lisääntyä ja ikävät luonteenpiirteet korostua.

Niissä suhteissa, joissa on haavansa saanut, ei aina välttämättä pysty toipumaan, eikä saa sellaista korjaavaa kokemusta, että tulisi kuulluksi tai saisi jonkinlaisen pahoittelun aiemmasta kohtelusta. Terapia ja muut paremmin toimivat ihmissuhteet saattavat autaa enemmän.

Hyvä kirja aiheesta ona Katriina Järvisen kirja “Kaikella kunnioituksella”

Oman elämän saa pikkuhiljaa paremmaksi. Oppii arvostamaan itseäänkin ja kuulostelemaan mitä haluaa tai tarvitsee ja sanomaan ne ääneen. Ihmissuhteetkin paranevat ja osaa solmia terveempiä pari- ja ystävyyssuhteita.

84

Kaakattajan parisuhdepohdinnoista mietin, että varmastikin tietynlaiset ihmiset valikoituvat yhteen, jotta parisuhde lähtee toimimaan. Mutta ei se tarkoita että itsestään epävarmat ihmiset ajautuisivat järjestään alkoholistien puolisoiksi tai muuten onnettomaan parisuhteeseen. En tiedä yhtään nuorta ihmistä, jonka voisin uskoa oikeasti olevan itsevarma ihmissuhteissa. Ne on niin hienovaraisia asioita. Nekin, jotka avoimesti muodostavat seurustelusuhteita jo nuorena, tuntuvat olevan epävarmoja, vaikka käyttäytyvät ulospäinsuuntautuneesti. Epävarmuus tietysti voi näkyä arkuutena, miellyttämisen haluna, dominointina tai vaikka miten.
Mietin lähinnä sitä, että kun meiltä nyt kysyy, mikä tähän tilanteeseen on ajanut, niin helposti ehkä kaivamme syyt omasta luonteestamme? Mutta jos pitkään suhteessa olleista oltaisiin kysytty vaikka 10-15 vuoden suhteen jälkeen miten parisuhteemme sujuu, olisimme voineet sanoa sen olevan todella hyvä. Jos puolisomme eivät olisi alkoholisoituneita, olisimme luultavasti edelleen onnellisia.

Olisihan se ideaalitilanne, jos parisuhde olisi aina niiden lehtijuttujen mukainen, joissa kirjoitellaan ihmisistä, jotka ovat olleet vaikkapa 20 vuotta yhdessä, ja ovat täydellisiä toisilleen, erimielisyyksistä huolimatta. Minäkin olin sitä mieltä silloin. Tai no, ainakin 15 vuoden jälkeen vielä. Olin todella tyytyväinen siihen että meillä oli yhteistä tekemistä, juttelimme kaikenlaisista asioista ja pystyimme erimielisyydet ratkaisemaan. Ehkä juuri se, ettei ollut ihan helppoa, mutta silti ratkaisimme ongelmat teki suhteesta silloin vahvan. Mutta alkoholismi pahenee ja alkaa syödä ilon niistä hyvistäkin ajoista. Vaikka taustojen perusteella puolisolla oli riski alkoholisoitua, olisimmeko sitä uskoneet silloin kun olimme onnellisia? Jos haluaisi varman päälle perustaa ihmissuhteet, ei niitä varmaan paljoa olisi …

No joo, tämä nyt meni ohi aiheesta ja kaikesta. Kunhan pohdin, miten ihmeessä tällaisia tilanteita voisi välttää. Paitsi jossain totalitaarisessa yhteiskunnassa, missä ihmisten taustojen perusteella määrätään ketkä todennäköisimmin sopivat yhteen. Aineistoahan riittää tuollaiseen analyysiin. Ja suurimman ongelmapuoliso-riskin omaavat eivät parisuhteisiin lähtisi :confused:

85

Ihmiset kehittyvät ja kypsyvät koko ajan, pariskuntakin eri tahtiin. Tulee henkilökohtaisia kriisejä ja kasvunpaikkoja ja saattaa huomata että haluaakin eri asioita kuin ennen. Voihan muutos käynnistyä työttömyydestä, burn outista, muusta vakavasta sairastumisesta, oman vanhemman kuolemasta tai muista melko tavallisesta, mutta yksilöä järisyttävätä tapahtumasta.

Kumpikin voi tavallaan olla eri ihminen 10v tai pidemmän ajan jälkeen. Voi olla ettei nämä tyypit enää olekaan täydellinen tai edes toimiva mätsi. Ilman kummankaan alkoholiongelmaakaan. Valinta, mikä aikanaan oli oikea, ei ole sitä nyt. Niin eihän siinä mielessä parinvalinnaasa ole mitään takuuta elinikäisestä onnesta, siis vaikka kyseessä olisivat suht tasapainoiset riittävän tasapainoisesta ja turvallisesta taustasta tulevat ihmiset.

Se tietty on hyvä huomata, jos toistaa samaa kaavaa parisuhteesta (ja ystävyys- ja muissakin suhteissa) toiseen ja suhteet tuottavat kärsimystä. Silloin oma tapa toimia on huono; suorastaan työntyy auttajan ja pelastajan rooliin ja valikoi aina samanlaisia ihmisiä. Ehkä silloin itsellä on joku kiintymyssuhdeongelma tai trauma, jota yrittää parantaa, vaikka oikeastaan se pahenee ja syvenee koko ajan. Kiintymyssuhdeteoria on aika mielenkiintoinen.

86

Se on totta, että ihminen muuttuu iän myötä. Uudet tuttavuudet, uusi tieto, uudet elinympäristöt boostaavat muutosta, vanha elinpiiri ihmisineen jarruttaa sitä. Puoliso on vahva jarru ja tasapainottaja. Jos elämässä ei tule vastaan traumaa, kriisiä tms ulkopuolista lyhyen aikavälin vaikuttajaa, on hyvät mahdollisuudet siihen, että puolisot hyvin adaptoituvat toistensa muutokseen, ja silti ovat onnellisia. Ihminen on sopeutuvainen olento. Jos vain tietää mihin on sopeutumassa. Kommunikoinnin puute tai suora valehtelu on pahin parisuhteiden hajottaja.

87

Teillä on ollut kiinnostavaa pohdintaa parisuhdeasioita. Minulla on taipumus valita miehiä, jotka eivät nouse tasavertaiseen parisuhteeseen. Tykkään pitää ohjat käsissä ja avun pyytäminen ja vastaanottaminen toiselta ahdistaa. Ajattelen, että sitä en tee ollenkaan, mitä en itse pysty hoitamaan. Tämä on sitten johtanut kaikenlaisiin hyväksikäyttötilanteisiin mm taloudellisesti, mutta myös vastuun kantamisen suhteen, kuten nykyisessä suhteessa.

Palatakseni tilanteeseeni meillä oli miehen kanssa pariterapia taas. Jotenkin sain sanottua hänelle, että jos hän ei tule samalle viivalle sen asian kanssa, että juomisesi on aiheuttanut valtavasti vahinkoa molemmille lapsillesi, meillä ei varmaan ole mahdollista löytää yhteistä säveltä asioiden ratkaisussa. En tiedä tuliko tämä kommentti jotenkin puskasta, mutta hän vastasi että ”eihän nuo lapset kovin huonosti näytä voivan”. Minusta kuulosti ällistyttävältä asioiden kieltämiseltä. Että eikö hän näe vai halua nähdä? miltä teistä kuulostaa? Takerrunko vain yksittäisiin sanoihin? Muuten myöntää virheitään, haluaa lopettaa juomisen kokonaan ja on pettynyt itseensä, mutta tämän lapsiasian ymmärtäminen tuntuu mahdottomalta. Mietin, että miten me voidaan lasussa yhteisesti mitään keskustella, jos hänen lähtökohtansa on tämä?

88

Mielenkiintoinen havainto ja tärkeäkin.
Saattaa hyvinkin olla, että sellaiseen suhteeseen ei “suostu” vastuuntuntoinen ja kunnollinen mies, vaan nimenomaan sellainen jolla on ongelmia ja haluttomuutta/kyvyttömyyttä vastuunkantamiseen, jolloin hän ulkoistaa sen mieluusti puolison kannettavaksi.
Minullahan on ollut tarve pelastaa ja olen sekoittanut säälin ja rakkauden… Eihän siihenkään vastakappaleeksi kukaan terve ja järkevä mies suostu tai valikoidu.
Tasapainoinen aikuinen haluaa tasaveroisen parisuhteen, jolloin kaltaistemme naisten haavissa on aina mies, jolla on ongelmia ja joka on jotenkin keskenkasvuinen ja rikkinäinen. Vakka siis kantensa valitsee.
Hyvä juttu aiheesta:
iltalehti.fi/suhteet/a/9b56 … e259672f71

Pahoin pelkään, ettei kunnollista parisuhdetta saa solmittua ennenkuin oma pää on putsattu eli ne omat ongelmat tiedostettu ja jotenkin hoidettu tai hoidossa. Toivon, että olisin tajunnut tämän jo 20 vuotta sitten. :smiley:

89

iltalehti.fi/suhteet/a/9b56 … e259672f71

Käytätkö kaiken energiasi kumppanisi auttamiseen, mutta et pysty pyytämään häneltä apua itsellesi? Teetkö jatkuvasti uhrauksia kumppanisi ja parisuhteesi eteen? Tuntuuko nykyinen suhteesi ansalta, josta et pääse pakenemaan?

Sinulla saattaa olla läheisriippuvainen suhde. Edellä mainitut ovat yleisiä kokemuksia tällaisessa tilanteessa, kertoo Katja Myllyviita kirjassaan Mustasukkaisuus (Duodecim, 2023).

Läheisriippuvuudella tarkoitetaan parisuhteessa epätasapainoista tilaa, jossa yksi osapuoli ottaa liikaa ja toinen liian vähän vastuuta. Ylivastuullinen, uhrautunut osapuoli on suhteessa pysyvä huolenpitäjä ja pelastaja, ja tämän kumppani vuorostaan avun ja tuen vastaanottaja. Tilanteen epätasapainoisuus estää alivastuullista osapuolta kehittymästä ja kasvamasta, ja näin ylläpitää tilannetta.

”Kyseessä ei ole tilapäinen sairastumisesta johtuva asetelma, vaan pysyvä parisuhteen dynamiikka”, Myllyviita kirjoittaa.

Asetelma syntyy tavallisesti suhteen kummankin osapuolen tarpeesta. Ylivastuullinen osapuoli kaipaa kokemusta siitä, että hänen kumppaninsa on hänen avustaan riippuvainen. Alivastuullinen osapuoli vuorostaan kaipaa jonkinlaista apua elämäänsä esimerkiksi sairauden tai riippuvuuden vuoksi.

– Hoidin kaiken itse, eikä avun pyytäminen tullut kysymykseenkään. En kokenut ylpeyttä siitä, mitä tein tai mihin pystyin, vaan ennemmin arvostelin heitä, jotka eivät pystyneet samaan, kertoi läheisriippuvaisuuden itsessään huomannut Oona Tarvainen Hyvän olon haastattelussa vuonna 2020.

– Jotenkin sain voimaa siitä, että minulla oli joku, jota yritin auttaa. Ja mitä huonommin meni, sitä enemmän kasasin vastuulleni tekemistä, Oona myös kertoi.

Tunnista merkit

Auttamistarpeen lisäksi läheisriippuvuus näkyy myös muilla tavoin. Läheisriippuvaisen ihmisen voi olla vaikea tunnistaa omia rajojaan. Tämä on yksi syy siihen, miksi hän saattaa ottaa kannettavakseen vastuun myös muiden ihmisten tunteista ja tarpeista, Mustasukkaisuus-kirja kertoo.

Toisaalta läheisriippuvaisen ihmisen voi olla myös vaikea päästää ketään lähelleen, kirjassa jatketaan. Tämä voisi nimittäin tarkoittaa hallinnan tunteesta luopumista. Toinen syy on se, että lähelle päästäminen voi aktivoida hylätyksi tulemisen pelon. Läheisriippuvainen ihminen pelkää usein yksinäisyyttä, hylkäämistä tai esimerkiksi naurun alaiseksi joutumista.

Hänellä on usein myös huono itsetunto. Häpeä ja syyllisyys ovat läheisriippuvaiselle tuttuja tunteita, ja hän kokee usein tarvetta miellyttää kaikkia. Pyynnöstä kieltäytyminen voi aiheuttaa voimakasta ahdistusta. Läheisriippuvaisen on vaikea ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan, koska hän pelkää torjutuksi tulemista. Hän saattaa myös kokea olevansa vastuussa muiden ihmisten tunteista, joka tekee läheisriippuvaisesta reaktiivisen: hänen mielialansa voi vaihdella voimakkaastikin ympäristön mielialan mukaan.

Läheisriippuvainen kaipaa hallinnan tunnetta ja hänen voi olla vaikea hyväksyä erimielisyyksiä. Läheisriippuvaisen tapa auttaa on usein komenteleva, mikä voidaan kokea alentavaksi ja loukkaavaksi. Jos autettava pistää hanttiin tai provosoituu läheisriippuvaisen käytöksestä, tämä saattaa heittäytyä marttyyriksi.

Läheisriippuvuus on taakka, Iltalehden aikaisemmin haastattelema psykoterapeutti Ville Merinen kertoi. Läheisriippuvaisen elämänlaatu kärsii, mutta siitä voi myös parantua. Toipuminen edellyttää sitä, että läheisriippuvuuden tunnistaa itsessään ja että siitä haluaa päästä eroon, Päihdelinkki kertoo.

Lähde: IL-arkisto, Katja Myllyviita: Mustasukkaisuus (Duodecim, 2023), Päihdelinkki

90

Kommentoiko terapeutti tähän mitään?
Moni raititsunut alkoholisti kyllä tajuaa juomisensa muille aiheuttamat haitat ainkain jonkin ajan kuluttua. Toki sitä ei tapahtu, jos ihmisellä on alkoholismin lisäksi tiettyjä mita ongelmia, vaikkapa narsistisia piirteitä ja hankalaa ymmärtäminen on joillekin nepsy-ihmisillekin.
Niin kauan kuin aie on jatkaa juomista haittojen kiistäminen selittyy varmaan itsepetoksellakin; on hankalampaa jatkaa juomista, jos myöntää vahingoittavansa muita toiminnallaan.
Ehkä mies tajuaa, jos pikkuhljaa omaksuu tietoa lasten psyykkisestä kehittymisestä ym. Moni raitis ei enää jaksa vaikkapa juoppokuskin hommia, koska humalaisten seura on pirun rasittavaa ja tajuaa sitä kauttakin, että onhan lapsille perin ikävää olla tunti- ja päiväkausia kännisen seurassa, kun istä ei aikuinenkaan tahdo jaksaa.
Saattoihan hän torjua asian häpeänkin takia ja pystyy kohtaamaan sen myöhemmin.

91

[/quote]
Mielenkiintoinen havainto ja tärkeäkin.
Saattaa hyvinkin olla, että sellaiseen suhteeseen ei “suostu” vastuuntuntoinen ja kunnollinen mies….

Pahoin pelkään, ettei kunnollista parisuhdetta saa solmittua ennenkuin oma pää on putsattu eli ne omat ongelmat tiedostettu ja jotenkin hoidettu tai hoidossa. Toivon, että olisin tajunnut tämän jo 20 vuotta sitten. :smiley:
[/quote]
Tämän havainnon olen tehnyt kauan sitten. Elin 30-vuotiaaksi niin, että minulla oli ollut vain yksi vakavampi seurustelusuhde (lukiossa). Nuorena aikuisena rima oli aika korkealla, mutta samaan aikaan huomasin, että ketkään potentiaaliset, fiksut ihmiset löytävät kumppanikseen aina jonkun muun eivätkä kiinnostu minusta. 30vuotiaana huomasin, että kaikki omanikäiset kunnolliset tyypit ovat poistuneet sinkkumarkkinoilta ja jäljellä oli vain niitä, joilla oli ongelmia itsensä kanssa. Siirryin 10v vanhempiin miehiin, yritin kai sellaisia ”kunnollisia”, jotka olivat toisella kierroksella. Sitten alkoivat lapsihaaveet ja sitä nuoruudessa asetettua rimaa oli pakko laskea. Tämä ärsyttääkin: En kuulunut sukupolveen, jotka pakastavat munasoluja ja itsellinen äitiys on aivan tavallinen asua, jos kumppania ei ole. Olen edellistä ikäluokkaa, vaikka minulla pieni lapsi nyt onkin. Nyt kun lapsi on olemassa, olo on helpottunut, ei tarvitse enää miehiä perheen vuoksi elämäänsä ottaa. Hyvä että sille, etten löydä kunnollista kumppania, on selityskin.

92

kuppinurin, en tiedä loukkaannuitko, se ei ollut tarkoitukseni. Olen itse kiinnostunut aiheesta ja lukenut paljon kirjallisuutta liityyen parisuhteisiin ja tapoihin joilla ne muodostuu ja miten alitajuisesti kumppaninvalintaan vaikuttaa moni asia.

En hahmota (tai jollain tapaa joo) oikein ihmisten puheita “rimasta”. Kaipa sitten osa sitä käyttää. Ihmsen arvo muodostuu ulkonäön, menetyksen, varallisuuden ja aseman tapaisten kriteeirien mukaan ja kaikin puolin paremmat on ylhäällä asteikossa ja jos sellaista ei saa, niin joutuu laskemaan rimaa ja tyytymään huonompaan.
Ajattelen vähän toisin. Onnellisuuden ja parisuhteen toimivuuden avain olisi löytää sopiva puoliso. Minussa itsessänikin on puutteita kuten kaikissa muissakin ja kumppanina olisi kiva sellainen, joka pystyisi vikojeni kanssa elämään ja sama toisinpäin. Sen tiedän, etten pysty, enkä halua olla sellaisissa ihmissuhteissa, joissa huudetaan ja pidetään mykkäkoulua. Joku yhteinen mielenkiinnon kohde olisi hyvä olla, niin yhteistä aikaa järjestyisi automaattisesti sen parissa. Ja kykyä puhua asioista; että kumpikin osaa kertoa toiveistaan ja tarpeistaan ääneen… ei oleteta liikaa, eikä ylikävellä.

Harkinta-ajalla mainitsi valehtelun ja se tosiaan syö luottamusta. Alkoholiongelma taitaa tuoda sen suheeseen väkisinkin ja lopulta valehtelu satuttaa enemmän kuin se juominen. Riidanhaastaminen ihan vain että saisi hyvä syyn juoda, on toinen ikävä asia. Yksinäisyys kolmas. Minusta tuntui loppuaikoina usein että dementikon puolisoista käyettey termi “elävän leski” sopi sopi minuunkin… On muka parisuhteessa ja kuitenkin yksin. Toinen on joko fyysisesti poissa ja humalan kelmun peittämänä tao krapulaisena kotona, eikä häneen saa järkevää yhteyttä missään kohtaa. :frowning:

93

Minulle ei tule muuta mieleen tuosta miehen kommentista kuin se, että kukaan ei halua ajatella olevansa huono vanhempi. Ehkä hän sitten haluaa uskoa siihen, ettei hänen käytöksensä ole vaikuttanut niin paljoa lapsiin. Se on varmaan aika musertavaa tiedostaa, että satuttaa omia lapsia käytöksellään.

Minun on todella hankalaa ilmaista itseäni enkä saa kirjoitetuksi asioita niinkuin haluaisin. En missään nimessä ole ollut mikään hyväksikäytetty uhri, jos sellaisen kuvan tekstistäni sai. Vieraan lauseeseen “elää muita varten” pystyin samaistumaan ja se oli se mitä hain. Ja myös se rajattomuus, kun omasta minästä ei ole mitään käsitystä. Olen myös karttanut romanttisia suhteita, sillä olen pelännyt niitä kuollakseni. Hylätyksi tulemisen pelko on ollut vahvaa.

Sen verran olen kontrollin tarpeessani edistynyt, että huomaan ärsyyntyväni itse siihen. On kai sekin jo jotain. Kun tottuneesti revin ohjakset Hönön kädestä samalla neuvoen, miten niitä kannattaa pitää, herään itse tilanteeseen ja häpeissäni tarjoan ne takaisin. Hönö ei hermostu mikä on hyvä, mutta voisi hän hieman tiukempikin olla.

94

Ei sinusta tulekaan vaikutelmaa, että olisit uhri. Sinähän otat vastuuta elämästäsi ja hyvinvoinnistasi ja pyrit hoitamaan omia ongelmiasi… Uhriksi oikeastaan tulee uhriutumalla ja jotenkin sellaisen “uhri”-identiteetin omaksuminen. Kaihtaa vastuun ottamista, syyttelee muita ja tekee lapsuudestaan tai mistä tahasnsa muusta tekosyyn olla tekemättä millekään mitään.
Menneisyyden ja oman toiminnan pohtiminen on eri asia. Sillä tavalla saattaa pystyä tekemään jonkinlaisne rauhan menneen kanssa. Pystyy näkemään oman osuutensa siinä miten elämä on mennyt ja suhautuu ymmärryksellä niihin huonoihin rakaisuihin mitä on tehnyt; ne on tehty sillä ymmärryksellä ja elämänkokemuksella, mikä silloin oli.

Juovan puolisonakin ensin saattaa ajatella, että kun tuo toinen vaan raitistuu, niin kaikki on hyvin. On iso askel eteenpäin, jos ja kun ymmärtää ryhtyä miettimään, mitä kuonaa itse on suhteeseen tuonut.
Minusta on lohdullista, että asioille voi aina ehdä jotakin… ettei ole uhri tai ajopuu koskessa ja jotenkin muiden armoilla. Paattinsa peräsimeen voi tarttua ja ohjata tyynemmille vesille. :slight_smile:

95

En ole loukkaantunut!

96

Luin pienen tauon jälkeen tulleet viestit, ja ekan kerran tällä palstalla tuli tavallaan haikea tunne siitä, että pitää kommunikoida nimettömänä netissä, sen sijaan että voisi pohtia näitä sopivassa pienessä porukassa livenä :frowning:

Kuppinurin puolison kommentti lasten osalta on turhauttava. Ja ihan sama mitä omakin puoliso yhä sanoo. Ei ymmärrä yhtään miksi yksi lapsi ei suostu hänen kanssaan juttelemaan niitä näitä. Kaksi suostuu olemaan häneen yhteydessä, ja se on hänestä vallan normaalia, ja näyttää ettei lapsilla ole mitään hätää koskaan ollutkaan. Tuollaiset kommentit osoittaa juuri sen, että edelleen kieltää alkoholisminsa lieveilmiöt, mikä taas ei motivoi lopettamaan.

Kaakattajan ja muiden mietteet toisten auttamishalusta ja sitä kautta mahdollisesta hyväksikäytetyksi tulemisesta herätti ajatuksia. Itselläni on myös ilmiselvästi tarve auttaa muita ja olla tarpeellinen sitä kautta. Joskus tuntuu, että hakemalla hakee toisten elämästä ongelmia, joita voisi ratkaista. Mutta en koe että olisin riskiryhmässä että tulisin varsinaisesti hyväksikäyteyksi, koska toisaalta käytän valtaa toiseen, joka on heikompi. Valtaa ohjaamalla toista, tavalla, jonka ajattelen olevan hänelle hyväksi. Juurikin otan ohjaimet pois ja kerron miten niitä pitäisi käyttää. Kuvittelen olevani itsenäinen ja määrätietoinen, mutta tarvitsenko aina jonkun heikomman pönkittämään omaa itsetuntoani? Karmiva ajatus :open_mouth: Onneksi on elämässä tasapainoisiakin ihmissuhteita, mutta sen puolisonkin kanssa voisi sellainen olla…

97

Helpostihan sitä kuvittelee tietävänsä, mikä toiselle on parasta ja sortuu ohjailuun tai neuvomiseen, niin reaalimaailmassa kuin täällä netissä. :smiley:
Minulle oli iso askel hyväksyä se, että exälläni on oikeus vaikka juoda itsensä kuoliaaksi. Kun en ole hänen housuissaan, en voi tietää, miltä hänestä tuntuu ja mitä hän mielessään käy läpi, kun ei nitä oikein osaa, eikä halua avata. Hän tai joku muu alkoholisti ei ehkä kestä selvinpäin sisäistä maailmaansa, eikä koe, että mikään apu tähän auttaisi. Juominen voi olla hengissä pysymistä edistävää ja pakollista, kuten hengittäminen tai syöminen. Voihan siis olla, että vaikka minä luulen, että juominenlyhentää hänen elämäänsä, hän itse kokee, että se pidentää, koska muutoin päätyisi surmaamaan itsensä.
Joillekin taas se vaikea ja jopa väkivaltainen parisuhde on elinehto syystä tai toisesta. Siinä ollaan ja jopa hakeudutaan takaisin, jos lähipiiri vaivalla auttaa erossa ja siihne liittyvissä asioissa kuten asunnon hommaamisessa ja ohjaa henkisen avun piiriin. Sekin täytyy hyväksyä, sellaista joka ei apua halua, ei oikein voi auttaa muuta kuin oman jaksamisensa rajoissa tarjota tulea ja seuraa joihinkin tekemisiin.

En muista kuka täällä kirjotti, että joutuu “potkimaan” jatkuvasti miestään eteenpäin. Mietin sitä ja jotenkin kun olen itse vihannut hirveästi sellaista tuuppimista, siis joka kohdistuu minuun. Ihmisille aika eri asiat ovat tärkeitä; minä itse haluan kehittyä henkisellä puolella, oppia pärjäämään itseni kanssa, sesstyä ja tyyntyä. Jos joku tuuppii minua siihen suuntaan, että täytyisi kouluttautua lisää, hankkia koko ajn enemmän maallista omaisuutta sellaisessa keskiluokkaisessa oravanpyörässä, ärsyynnyn hitosti. Kun oma arvomaailma on toisenlainen ja pidän hyvänä, jos jätän tänne maailmaan mahdollisimman pienen jäljen… en rakenna, en raivaa, en poista risukkoa tai sammalta… Niin mullehan soopii se, etten koko ajan pyri eteenpäin joka saralla parhaaksi versioksi itsestäni. ja raportoi siitä somessa.

Pitäisi oppia antamaan sama oikeus muillekin. Huomaan kyllä itsessäni ikävän piirteen, että ärryn helposti, jos joku valittaa ja valittaa, muttei halua tehdä ongelmilleen mitään ja löhinnä keskittyy listaamaan syitä, miksi millekään mitään voi tehdä. Syy saattaa olla se, että äitini on moista harrastanut koko ikänsä ja ehkä olen vaan kyllästynyt ja uupunut sellaiseen asenteeseen, kun olen sitä katsellut ja kuunnellut koko ikäni liki 50v.

Erossa tunteiden kirjo on moninainen. Tunnistan tuo saman, että kaipasin turvaa, jopa vähän lapsenomaisela tavalla… että joku pitäisi sylissä ja sanoisi, että kaikki järjestyy ja pärjäät kyllä. Sama olo tulee vakavassa sairstumisessakin.
Minua ovat auttaneet mm Marianna Stolbovin kirjat ja muutkin. Kyllä vielä vuosien jälkeenkin on sellaista haikeutta menetetystä yhteisestä vanhenemisesta. Pitkä yhteinen historia tuo mukanaan sen, että on paljon tapahtumia ja sisäpiirihuumoria, joita ei voi kenenkään muun kanssa jakaa.

98

Harkinta-ajalla, minullakin on terveitä ja pitkäikäisiä ystävyyssuhteita. Parisuhteessa sitten omat traumani pääsevät valloilleen. Yleensä ne taitavatkin eniten näkyä suhteessa, kun toinen on niin läheinen ja hänen kanssaan jakaa paljon. Sinun ja minun tilanteissamme on kyllä se ero, että minun ja Hönön suhde on suht tuore -muutaman vuoden mittainen- ja ollut alusta alkaen aikamoista vuoristorataa, kun taas sinulla on ollut käsittääkseni täysin päinvastainen, pitkä elämänkumppanuus jossa on ollut sitä tasaistakin eloa.

Minulle on alkanut pikkuhiljaa valjeta, miten olen käytökselläni vaikuttanut Hönöön. Keksin hänelle lempinimen tänne jotta olisi helpompaa kirjoittaa ja koska hän on vähän kömpelo ja hömelö niin Hönö tuntui sopivalta. Nyt olen alkanut huomaamaan, että yksin ollessaan hän tekee asioita niinkuin kuka tahansa muukin, mutta ollessani vieressä hän mokailee herkästi. Ihan yksinkertaisissakin jutuissa jotka on tehnyt tuhansia kertoja. Tai kysyy minulta, vaikka tietää vastauksen itsekin. “Millä pyyhin tuon”, “Missä asia X” “Kuinka se laitetaan” “Minne tuo kuuluu”.
Ollaan puhuttu tästä useasti, mutta en minä ole halunnut ymmärtää. Hän tosissaan hermostuu lähelläni ja ajattelee ettei osaa jonka takia ei uskalla edes yrittää. Muistan kymmeniä kertoja, kun hän on tehnyt jotain ja olen raivopäisenä alkanut päivittelemään, miten et nyt osaa edes tuota ja anna minä hoidan ja aina pitää itse tehdä ja etkö sinä osaa yhtään. Olen antanut hänelle viestin, että en usko hänen osaavan mitään. Enkä minä uskonutkaan. Nykyään tiedän hänen pärjäävän, onhan hän pärjännyt aiemminkin ilman minua. Aikaa on silti kulunut liian vähän eikä Hönö vielä pysty täysin luottamaan minuun ja siihen, että uskon häneen. Enkä ole täysin kyennyt lopettamaan päsmäröintiä, vaikka siitä palaudunkin nopeammin ja pyydän anteeksi.

Tämä sitten koskee nyt täysin minun tilannettani, tiedän että on olemassa myös ihmisiä jotka heittäytyvät tarkoituksella avuttomiksi jotta eivät itse joudu tekemään mitään. Ja toki olen myös opettanut Hönölle asioita joita hän ei ole aiemmin osannut. Niin hänkin on minulle. On vain harmi, että olen tahtomattani saanut rakastamani ihmisen luulemaan, ettei hän ole kykenevä “mihinkään”. Toki siihen vaikuttaa hänen omat traumansa joita olen sitten ruokkinut käytökselläni.

Edelleen on raitis elämä jatkunut. Hönö ei edelleenkään puhu oma-alotteisesti vaikeista asioista. Hänellä oli ollut pari kuukautta jotain harmia mistä ei puhunut minulle ollenkaan. Kysyttäessä väitti kaiken olevan oikein hyvin. Sai nyt kuitenkin avauduttua asiasta ja mielestäni keskustelu oli hyvä. Toki senkin alussa vähän suutahdin tuosta asian pimittämisestä, mutta noin muuten :smiley:

99

.
[/quote]
Helpostihan sitä kuvittelee tietävänsä, mikä toiselle on parasta ja sortuu ohjailuun tai neuvomiseen, niin reaalimaailmassa kuin täällä netissä. :smiley:
Minulle oli iso askel hyväksyä se, että exälläni on oikeus vaikka juoda itsensä kuoliaaksi. Kun en ole hänen housuissaan, en voi tietää, miltä hänestä tuntuu ja mitä hän mielessään käy läpi, kun ei nitä oikein osaa, eikä halua avata. Hän tai joku muu alkoholisti ei ehkä kestä selvinpäin sisäistä maailmaansa, eikä koe, että mikään apu tähän auttaisi. Juominen voi olla hengissä pysymistä edistävää ja pakollista, kuten hengittäminen tai syöminen.

En muista kuka täällä kirjotti, että joutuu “potkimaan” jatkuvasti miestään eteenpäin. Mietin sitä ja jotenkin kun olen itse vihannut hirveästi sellaista tuuppimista, siis joka kohdistuu minuun. Ihmisille aika eri asiat ovat tärkeitä; minä itse haluan kehittyä henkisellä puolella, oppia pärjäämään itseni kanssa, sesstyä ja tyyntyä. Jos joku tuuppii minua siihen suuntaan, että täytyisi kouluttautua lisää…
[/quote]
Itse ajattelen niin, että jokaisen jolla on alaikäisiä lapsia, ei ole oikeutta juoda (eikä muullakaan tavoin) ottaa itseään hengiltä. Se on lupaus, mikä on annettu lapselle, se on lupaus mikä on annettu hetkellä, kun hommaan on (yleensä) sovitusti ryhdytty. Varmaankin on niin, että jokaisella aikuisella, jolla ei ole huollettavia, ihmisellä on oikeus tähän.

Taisin olla minä joka kirjoitti että”pitää potkia”, tai oikeastaan kirjoitin, että miehet omassa tapauksessani ovat olleet ”perässävedettäviä”, sama asia kuitenkin. En kuitenkaan tarkoittanut tuota, mitä vertaat, vaan ylipäätään sitä, että toinen saisi ylipäätään perseensä irti sohvasta; veisi itse roskat, nousisi tiskaamaan, keksisi itselleen edes yhden harrastuksen, jörjestäisi edes joskus itselleen jonkin oman menon, omaksi edes joskus jonkun ajatuksen siitä, mitä haluaa lomalla tai viikonloppuna yhdessä tehdä eikä vain odottaisi, että kaikki kannetaan ”lautasella.” Joku voi kyllä kokea tämän tuuppimisena ja inhota sitä, varmasti näin tekeekin, muutenhan näitä näin käyttäytyviä tyyppejä ei edes olisi.

Olemme muuten lapsen kanssa lähteneet lomalle kahdeksi viikoksi pois kotoa. Jätin kämpän ihan kamalaan siivoon, ( ja nautin siitä!). Meillähän ei kukaan muu siivoa, ja yleensä kun olen lähtenyt, olen huolella siivonnut, koska en ole halunnut jättää muille perheenjäsenille törkyä. Törky on kuitenkin aina palatessa odottanut minua, vaikka olin siivonnut, joten samapa se. Pieni asia, mutta minulle iso.

Te pohdittu myös hyväksikäyttöä tässä joissain viesteissä. Minä en koe olevani kovinkaan auttamishaluinen, mutta siitä huolimatta koen että minua on kyllä onnistuttu hyväksikäyttämään. Edellinen mies käytti hyväksi taloudellisesti. Nykyinen mies mielestäni käyttää hyväksi vastuunkantoani - eli kun pidän hänen lapsestaan huolta hänen juomaputkien aikana. Nyt kun olen ollut hyvin ahdistunut lasu-asioiden kanssa teinin osalta, olen alkanut tajuta, niin että minullahan ei ole mitään velvollisuutta osallistua teinin lasu-asioiden hoitoon, jos koen ne ahdistavina. Että minulla on mahdollisuus sanoa ei. Se on minulle mullistava ajatus. Kenties olisin laittamassa omia rajojani? Se sotii tosin kaikkia periaatteitani vastaan sen suhteen, että mielestäni lapset ovat aikuisten vastuulla.

100

Kuulosti tutulta. Meillä kanssa kukaan muu ei osaa käyttää imuria tai tiedä missä rätit tai lapsen vaatteet ovat. Minäkin olen miettinyt tätä, kuinka paljon olen itse vaikuttanut käyttäytymiselläni siihen, että roolijako on mennyt näin. En ole kuitenkaan kohin tarkka esim. siivouksen kanssa. En mä ole ”ojennellut” miestä lapsen hoitoonkaan liittyvissä asioissa, vaan omasta mielestä katsonut vähän ”läpi sormien”, jotta hänellä ei tulidi käsitystä että ei osaa. Mutta joo, nyt muistan että jo ennen kuin ei asuttu yhdessä, otin tätä roolia. Kun kämpässä hänen kotonaan oli niin likaista, siivosin lattian. Laitoin tiskipöydälle kerääntyneet astiapinot tiskikaappiin. Luulin auttavan ”kiireistä yksinhuoltajaisää”. Siellähän ne roolit annoin hänen jakaa. Nyt käyttäytymisesi tuntuu aivan käsittämättömältä.

Onpa kiva kuulla että Hönön raittius on jatkunut.