Oma kulta on päätoiminen piripäärikollinen

Vilpola
1

Tervehdys hiljentyneeseen Vilpolaan. Tarvitsin jonkin tilan kirjoittaa, joten tässä sitä ollaan.

Mitä helvettiä voi nuori ihminen tehdä kun sydämessä on paikka jollekin, jota et voi pitää elämässäsi? Joku, jota douppi vie, on vienyt jo varmaan puolet elämästään? Tänään en tiedä missä hän on, en ole tiennyt sen jälkeen, kun lähti vetämään piriä, josta itse vedin nokkaani herneen. Sanoin rumia, sanoin asioita jotka kaduttavat. Millainen ihminen toivoo toiselle kuolemaa? Kadulta kuulen huhuja, mutta kukaan ei puhu totta ja miksi puhuisivatkaan?

Miten pitäisi käsitellä sydäntä, joka ei kuuntele järkeä yhtään? Miksi sydän haluaa jotain, joka haluaa vain kuosia?

Eksäni, jolla on siis edelleen suuri vaikutus elämääni, on siis narkomaani. Rikollinen. Ja minulle edelleen suunnattoman rakas? En ymmärrä miten tämän tyyppinen ero voi olla näin raastavaa, miksi en voi unohtaa kun itse laitoin stopin? Millaisen surutyön olette tehneet te, joiden entinen rakas on huumeriippuvainen?

Miksi ihana, älykäs, hyväsydäminen, oikeudentajuinen, kiltti ja hellä ihminen haluaa sen kovan, kylmän pirikuosin kerta toisensa jälkeen, kun lopulta se saa vain itkemään? Miksi rakkaus ihmiseen ei riitä auttamaan?

Voisin kylvettää eksäni lyyneleilläni useamman kerran, miksi tämä ei lopu tai kauan tämä kestää? Miksi ihmisestä tulee toiselle kuin huume?

Miksi ihminen, jonka seurassa on turvallisinta ja lämpimintä, itkettää eniten? Miksi hän itkettää teitä molempia?

Onko ammattiauttajasta hyötyä tällaiseen. Jos menisin, sanoisinko vain olevani rakastunut narkkariin ja saisin avun ja mieleni kuntoon?

Mieleeni ei mahdu muuta kuin kysymykset? Missä hän on? Miten hän voi? Ajatteleeko hän koskaan minua? Haluaisiko hän meidät takaisin olevaksi ja eläväksi? Tuleeko hän koskaan kuntoon? Onko hän jo kuollut? Onko hän vankilassa? Miksi puhelin on kiinni? Miksi Facebook ei päivity? Miksei hän vastaa? Miksi hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi? “Mua kaduttaa enemmän kuin mikään” ei ole sama kuin"anteeksi", miksi se ei ole?

Hänen äitinsä oli sanonut: tarvitset naisen joka laittaa sinut ruotuun. Voi, miten väärässä olitkaan, ex-anoppi. Ihminen, joka ottaa hatkat ja katoaa, kun n. kuria yritetään ottaa, ei voi tulla kuntoon siten. Ja siitä tuli syyllinen olo. Enkö ollutkaan sopiva… Luulen, että anoppi piti minusta. Ja hänen pitäisi tietää, että ero ei koskaan johtunut minusta. Mutta nuo sanat sattuivat. Hän jätti minut koska tahtoi narkata, ja nyt minusta tuntuu, että minä en ollut riittävä. Ihana anoppi, hän ei varmaan koskaan osannut arvata ä, että vielä joskus kuulisin nuo sanat. Hieno nainen, en todellakaan tarkoita pahalla.

Aamuisin kun herään, teen voileipiä. Tapani tehdä voileipiä on nykyään erilainen. Entinen muistutti hänestä. Muutin uuteen asuntoon, kun vanhassa oli liikaa muistoja. Minä pakenen häntä, mutta minne tahansa menen, hän tulee perästä. Hän muistuttaa minua tuhansin eri asioin miten ihanaa meillä oli: ne muistot laukeavat tuoksuista, äänistä, tapahtumista. Ja joskus löydän hänet oikeasti, fyysisesti. On ihanaa. Hän hymyilee, eikä hän tee sitä usein enää. Tiedän ihmisiä, jotka luulevat, ettei hän voi hymyillä. Minä hymyilen. Ja sitten me eroamme, ja molemmat itkemme. Kun hän on muualla, minä itken ja hn sekoilee. Enkä silti voi lakata toivomasta, odottamasta, välittämästä.

Tätä on kestänyt nyt kaksi vuotta. Viimeisin tilanne on täydellinen kontaktin katkaisu minun taholtani. Tai oli. Sitten tulivat huhut.

Enkä helvetti soikoon osaa toimia enää mitenkään päin. Haluan tietää missä hn on!!!€!!! Mitä tekisin sillä tiedolla… En tiedä.

Ihan totta. Koska nämä olot helpottavat? Tuleeko ensin välinpitämättömyys, anteeksianto vai unohtaminen?

Miten tällaiseen pyydetään apua? Näinä päivinä minua lohduttaa jointti. Se turruttaa mielen. Ei sekään kovin hyvältä vaikuta. Muuten iltaisin vain itkettää. Miksi hän ei ole tässä mun vieressä? Tässä, missä molempien on hyvä ja turvallista olla?

Anteeksi, en tiedä oliko tässä mitään järkeä, ei kai. Ei vain ole ketään, jolle voisin puhua. Ja sydäntä raastaa joka helvetin päivä yksi piripää, ja kai tunsin tarpeelliseksi purkautua tänne.

Jos osaatte vastata mihinkään, niin kiitos ja kumarrus.

//edit tammikuussa: vaihdoin otsikkoa, kun nää omat ahdistukset on enemmän tai vähemmän ohi ja nyt ollaan konkreettisemmin siinä tilanteessa, että vielä kerran koitetaan.

2

Kovin tutulta kuulostaa tekstisi ja pohdinnat. Minulla on tällä hetkellä erilainen tilanne - se joka huolta aiheuttaa ei ole ex. Hän ei onneksi ole varsinaisesti riippuvainen mistään yksittäisestä päihteestä, hänen ongelmansa on ylipäätään selvinpäin oleminen… se ei ole mielekästä.

“Menneessä” elämässäni sen sijaan mulla on ollut useampiakin ystäviä ja rakkaita, jotka ovat olleet enemmän ja vähemmän narkkareita. Yksi suhteen tekele kaatui siihen että päihteet menivät kaiken muun ohi. Vielä vuosia suhteentekeleen kuolemisen jälkeenkin mietin missä hän on, mitä hänelle kuuluu, onko hän kunnossa? Miksei vastaa puhelimeen, miksei näy messengerissä, miksei tule tekstiviestiä tai sähköpostia?

Se tunne on kamala. Se on kuluttava. Se väsyttää, vie voimia, aiheuttaa päänsärkyä ja mulla jopa fyysistä pahoinvointia. Varmasti yksi syy omaan päihdekierteeseeni oli juurikin tämä ihminen - huolimatta siitä että siinä vaiheessa mulla oli vierelläni toinen mies, hän, joka ei koskaan käyttänyt mitään laittomia päihteitä. Tunsin itseni inhottavaksi akaksi, koska vaikka en sinänsä tätä edellistä viritystä rakastanutkaan, en silti voinut olla ajattelematta häntä ja huolehtimatta. Piti saada turrutettua pää, etten ajatellut häntä.

No, tuo huoli mun osaltani päättyi siihen kun hän sai itseltään hengen pois. Mä toivoisin että sä saisit tunteillesi helpotusta toisella tavalla. Koska helppo tämäkään tapa ei ollut, voi pojat, kaikkea muuta.

Välillä vielä nykyäänkin mietin “mitä jos”. Ja olisinko minä voinut auttaa? Tiedän, etten olisi. Siitä huolimatta asia mietityttää silloin tällöin. Narkkaria ei voi auttaa jollei hän itse halua apua. Ehkä mun kohdallani oli kyse pelastaja-syndroomasta, tätä nykyä en enää edes muista miksi rakastin häntä (vai rakastinko?). Kuulostaa kamalalta, mutta ehkä aika on peittänyt alleen sen hyvän mitä meillä ilmeisesti joskus oli. Tästä on kuitenkin kymmenkunta vuotta aikaa, ja kundin kuolemastakin jo yli 7 vuotta.

Suosittelen ammattiapua. Tuskin siitä tuossa tilanteessa haittaakaan on, saisit ainakin työkaluja työstää noita tunteita. Pääsisit puhumaan niistä, purkamaan niitä.

Omaa elämääni kun katson, tuntuu siltä että kierrän kehää. Toistan samoja virheitä. Pelkään, että tämä nykyinenkin sotku päättyy rumasti tai kurjasti. Olisi vaan niin paljon helpompaa kun tunteet saisi lakkaamaan napista painamalla.

3

Heippa!

Voi kumpa osaiskin kertoa sulle mitä sä voit tehdä, miten tehdä ja mikä olisi se onnistunein ja parhain ratkaisu… Joskus on osattava päästää irti ja unohtaa. Aika on se joka haavoja parantaa, mutta on varmasti hankala kun eroon ei ole sitä “kunnon, painavaa” syytä. Toinen ei ole siis pettänyt, tai loukannut sinua itseäsi suoranaisesti (vaikkakin koko ajan loukannut sillä että tekee itselleen hallaa). Siksi ei ole sitä vihan ja katkeruuden tunnetta auttamassa toipumaan eroon. Normaalia parisuhdetta ei narkin kanssa seurustelu ole. Tunnetasolla eikä millään järjellä. Ei ole sitä toisen normaalia kunnioitusta ja sitä että toinen on vain kumppani eikä enempää. (minua on lohduttanut ajatus että ihmiset joiden puoliso kuolee selviää, joten itselleni en ole asettanut mitään aika rajaa kauan minä saan olla onneton ja toipua… toivon että joku päivä minulle vaan tulee pim se valo että nyt ollaan exästä yli päästy ja elämä jatkuu) tosin saatan olla hölmö ja naivi, ettei niin edes käy, mutta se on sen ajan murhe… nyt vaan täytyy elämässä nauttia kaikesta muusta… ystävistä, perheestä, omista valinnoista ynnä muista! :slight_smile: suosittelen samaa sinulle lämpimästi!! :slight_smile: anna itsellesi olla lupa onnellinen…

itselläni toisen miehen etsintä ei ole auttanut… kaikki tuntuvat niin laimeilta ja jotenkin heidään kanssaan olo ihan naurettavalta… Yli 3 vuotta kuitenkin tottunut parisuhteeseen joka on epätasapainossa, siinä on haastetta, mikään ei ole itsestäänselvää jne… Luulen että kun erosta on toipunut edes vähän niin on paljon helpompi sitten olla normaalissa parisuhteessa ja alkaa jopa nauttimaan siitä! :slight_smile: sitä minä toivon itselleni, että osaisi olla onnellinen kunnollisen miehen kanssa… Sinäkin olet luultavasti vielä suhteellisen nuori niin hetken panostus elämässä ei ole loppuelämäksi paljoa… Narkin kanssa kun oikeasti tulevaisuus voi olla aina myrskyisä ja samalla pilaa omankin elämänsä.

Jos exäsi tuntuu sinulle huumeelta, tee niinkuin toivoisit hänen huumeille tekevän. Eli jätä se. Sen olet jo tehnyt. Kärsi vieroitusoireet (niistä kärsit jo) Hanki tukiverkko joka tukee jos tulee tilanne että haluat palata niihin. (onhan sinulla jo ne?!) tämä ainakin voi olla osittain, tai ainakin itselleni on ollut yksi sellainen :slight_smile: plus perhe+ystävät… ei ne tietysti sitä ymmärrä kun ite ei oo ollu siinä tilanteessa. mutta niiden kanssa olo saa hiukan unohtamaan… Ja hanki korvikkeita… Eli ehkä uusia miehiä? Täytä elämä monella sisällöllä, työ/koulu, harrastus jne jne Juo mielummin kun poltat jolperia ! :slight_smile: Tsemppiä!! :slight_smile:

4

Kiitos kommenteista sekä Hukkarukka että narkkarinuhriksi, luin viestinne jo puhelimella aiemmin, mutta pääsin vasta nyt koneelle näpyttelemään.

Kyllä. Juurikin tätä. Sydämestä puristaa, ei tee mieli syödä, kuvottaa. Lisäksi väsyttää, mutta uni ei tule, ja kun se lopulta tulee, ei meinaa jaksaa nousta ollenkaan hoitmaan mitään velvollisuuksia. Ei pysty keskittymään mihinkään, kun mielessä on se yksi ainut ihminen ja huoli hänestä.

Mä vähän epäilen tällaista pelastajasyndroomaa itsekin. Onko se joku oikea määritelmä? :smiley: Mutta kyllä mussa on sellainen suuri tarve auttaa. Tuntuu, että saan siitä jonkinlaisen sisällön ja tarkoituksen olla. Sen auttamisen tarpeen voisi vain kanavoida paremmin. Auttaa sellaista, joka todella haluaa apua ja on valmis ottamaan sen vastaan. Käydä vaikka mummoille kaupassa…

Voi, kun tietäisin, mistä löytyy tunteiden stop-nappula. Painasin sekä omaani että sinun! Toivon sinulle hurjasti tsemppiä ja sitä, että näkisit mitä pitää toimia ja saisit tehtyä ratkaisuja, jotka ovat juuri sinulle hyvästä.

Tämä. Tuntuu niin paskalta, että yhdessä on niin ihanaa, ja ne ongelmat ovat siellä, missä minä en ole! Ne ongelmat ilmestyvät, kun emme ole yhdessä, yhtään niistä ongelmista ei kahden kesken ole ollut. Toistaiseksi ehkä, mutta kuitenkin. Mikä helvetti siinä on, että kaksi ihmistä viihtyvät yhdessä ja on jonkinlainen connection, tietynlaista luottamustakin. On hyvä olla. Ja siltikään nämä kaksi eivät voi olla yhdessä, vain koska toinen nyt sattuu olemaan narkomaani ja on kykenemätön hallitsemaan ongelmaansa. Kai tää oli yksi ongelmakin… Hän oli aina mun kanssa selvinpäin, kärsi aina niistä hiton viekkareista ja kai jotenkin ajatteli, että mun läsnäolo riittää avuksi. No ei riitä ei. Eikä riittänytkään.

Vähän veikkaan, että niin ei käy. Kai sitä vaan joku päivä tajuaa, ettei tunnu enää miltään? Toivottavasti.

Ja taas sama juttu! Ihana nähdä näistä teidän viesteistänne, etteivät mun tunteet ole todellakaan mitenkään erityisiä ja harvinaislaatuisia, vaan samoista jutuista kärsitään kaikki, kukin toki omalla tavallaan, mutta siltikin. Mustakin tuntuu jotenkin turhalta. Haen sitä fiilistä, mikä eksän kanssa oli, mut kai eksän kanssa sitä ihanuutta lisäsi tavallaan se ajatus, et tää nyt vaan on niin kauhee pahis, mut mun kanssa se on näin ihana ja kultainen. Sitä fiilistä voi jostain syystä olla vaikea löytää ns. kunnollisista miehistä :wink: Toivon kyllä kanssa, että joku päivä pystyn olemaan jonkun ihan tavallisen jampan kanssa. Tähän asti olen onnistunut vain kusemaan kaikki orastavat jutut, koska en vain tunne mitään. On semmonen blaaah-olo. Eksä on määrittänyt niin paljon juttuja, millaisia nykyään pidän miehessä arvossa. Alkaen siitä linnakundilookista (mulla lienee jonkinlainen pahapoika-syndroomakin) tapoihin puhua, tehdä ruokaa, polttaa tupakkaa. Yritäpä siinä nyt sitte unohtaa, kun ihannemiehen malli näyttää ihan eksältä!

Mietin aiemmin, jo ennen viestiäsi, että mä olen ihan kuin narkkari itsekin. Olen myös aika paljon nyt kuivanarkannut, eli ajatellut häntä ja hänen kanssaan olemista, ja pedannut retkahtamista, eli keksinyt itselleni erilaisia syitä ottaa yhteyttä (mulla oli jo yksi ns. pätevä, ja yritin tavoittaakin, mutten saanut kiinni - ja kuulinkin sitten ne huhut, mistä mainitsin alotusviestissäni, ja liittynevät vastaamattomuuteen). Mutta täytynee kai ajatella, että oon vahvempi kuin hän, ja pääsen yli tästä riippuvuudestani. :unamused: (Ollenkaan hänen riippuvuuttaan vähättelemättä!)

Kiitos vielä viesteistä molemmat <3 Kai tää tästä iloksi muuttuu. Tää viikko on ollut jo paljon parempi, saan sellasia erilaisia ahdistuskohtauksia, jotka kestävät tunneista päiviin. Silloin vain itkettää, oli aika ja paikka mikä tahansa. Tulee se fyysinen huono olo, heikotus, kärttyisyys ihmisiä kohtaan, tarve kääriytyä peittoihin ja vain mussuttaa suklaata ja itkeä. Täää viikko on ollut kiireinen, ja kai tämä eksän katoamistemppukin vaikuttaa - ei ole lukenut ilmeisesti mun viestiä facebookissakaan ,jonka laitoin heikkona hetkenä, eli toisin sanoen ei ole ottanut takaisin viestiä, mikä vois syventää näitä ahdistuksentunteita. Tai siis syventäisi.

Läheisille en viitsi tästä edes enää puhua. Mua hävettää liikaa. Haluan pitää sellaista vahvan, itsenäisen feministinaisen roolia, eikä siihen sovi itkeminen päihderiippuvaisen perään! He eivät muutenkään ymmärrä, mitä alun alkaenkään eksässä näin, eivätkä varsinkaan sitä, miksi edelleen pohdin, itken ja haikailen. No, toivottavasti eivät itse joudu kokemaan… Huomenna onneksi on nyt varattuna psykologiaika, joten katsotaan, miten tytön käy.

Ps. Mun ehdoton lempparikappale retkahduksen petaamiseen oli aiemmin Chisun Kohtalon oma, nyt Kolmas pyörä. Kolmas pyörä on tietenkin huumeet :stuck_out_tongue:

[i]mä tiedän hän sut saa
ja vie sut mukanaan
Mut susta taistelen
periks anna en
Täs oon ja tähän jään
sust kiinni pitämään

Kolmas pyörä pyöri pois
Et hän viel parantua vois
Ja me juostaisiin paljain jaloin
pelloilla sua kissankelloilla kutittaisin
jos vain saisin mä palaisin aikoihin onnellisiin
ja etsisin sut mun käsiin
veisin sut kauas täältä
mistä muut ei löytäis meitä[/i]

Ei hitto miten voin olla tällainen :blush: :cry: :frowning: :confused: :imp: :smiling_imp: :unamused: :angry:

5

Kun on tottunut vuoristorataan, haluaa kohta jo päästä Ukkoon. Tunne-elämän kicksit ovat samanlaisia kuin kaikki muutkin: sitä haluaa isompia, vaarallisempia, upeampia tuntemuksia, lisää adrenaliinia siinä missä kumppanikin niitä hakee käyttämistään aineista. Raja siihen mitä en ainakaan ikinä tekisi siirtyy koko ajan kauemmaksi, jos ei siihen reagoi vetämällä liinat kiinni.

Tsemiä!

6

Heips!

Itse kh:ssa olevana suosittelisin miettimään, että käyttäjä ei koe olevansa sairas… Hän voi puhua muutoksesta, mutta teot ratkaisevat… Itselläni on ystävä, kenen “tuleva” mies kuoli nukkuessaan… Entisistä ystävistä tai tutuista taitaa jokainen nainen lopulta jättäneen miehensä sekä ottaneen lapset mukaan… Valitettavasti päihde on ykkönen, koska ilman sitä ei kykene/halua elää… Usein syyllistetään puolisoa, kuinka rappiolle menee jos jätetään; mutta lain mukaankin jokainen täysikäinen on itsestään vastuussa… :unamused:

Kannattaa mennä tukiryhmiin (A-klinikka, IH, Al-Anon/Nar-Anon; jälkimmäinen on huumeidenkäyttäjien läheisille mutta addiktio kuin addiktio, löytyy melko harvasta kunnasta) ja ennenkaikkea miettiä, MIKSI yritätte pelastaa oman elämänne kustannuksella toisen ihmisen elämän? Usein amfe-addiktit joutuvat linnakierteeseen, koska “töitä tehdään öisin”. Aine muuttaa persoonallisuutta sekä viekkareissa, että käytön aikana… Voisitteko kuvitella perustavanne perheen ihmisen kanssa, jossa lastensuojelu on elämässänne? Pahimmassa tapauksessa joutuisitte asumaan eri asunnoissa, koska molempien vanhempien tulee antaa puhtaat seulat…

Auttaisiko teitä ajatus, että asuisitte hetken omassa asunnossa ja “katsoisitte tulevaisuutta”? Yrittäisitte mahdollisimman tarkasti miettiä hyvät ja huonot puolet? Ulkopuolisen apu on suositeltavaa todellakin! Äidit usein toivovat, että lapsi ryhdistäytyy puolison myötä mutta näin ei ole käynyt… :frowning: Sanat ovat täysin eri asia kuin teot; oma asunto ja ystäväpiiri olisivat paras ympäristö miettiä tilannetta… Lukekaa Dahlian, Juzun ja Uusi Täällä-nickien ketjut läpi; näin alkuun… Huomaatte varmasti yhtäläisyyksiä elämäänne, aineella ei ole merkitystä; addiktio on jokatapauksessa se ongelma… Tsemppiä Teille! xXx :slight_smile:

7

Niinpä. Näinhän se on, mutta on se vaan pirun vaikea hyväksyä. No, mitä ilmeisemmin eksä on linnassa/matkalla sinne (tutkintavankeus?? i have no idea) - en oikein tiedä miten nää jutut menevät. Ja miksi yritän pelastaa toisen omalla kustannuksellani… Tosiaan, miks helvetissä? Tätä oon kysynyt iteltäni sata kertaa. Mä oon koko mun elämäni kokenut semmosta riittämättömyydentunnetta ja tarvetta miellyttää ihmisiä, aikoinaan kävin läpi pahan masennusjaksonkin, kun tuntui, etten riitä kenellekään. Uskon, että omalla kohdallani tää selittää tosi paljon. Kelpasin eksälleni, ja mikä ehkä tärkeintä, hän osasi kertoa sen kyllä moneen otteeseen ja monella eri tavalla. Olen siis kyllä monelle muullekin kelvannut, sekä ystävänä että kumppanina, mutta eksän suorasukasuus on ollut jotenkin tosi… koukuttavaa? Ja kai kaikki ne jutut, mitä hän sanoo, ovat saaneet oloni tuntemaan tärkeäksi. Ja kai se selväpäisyys myös mun seurassa saa myös mut kokemaan tärkeäksi. “Mä vaikutan näin positiivisella tavalla häneen.” Niinpä niin… Itsepetosta parhaimmillaan :unamused:

Psykologikäynti oli tosi antoisa. Vaikka tää viikko on ollut kaikin puolin hyvä, olo keveni kyllä kymmenillä kiloilla sen käynnin jälkeen. Ensinnäkin nuo ajatukset siitä, että mun oman mielenterveyden sudenkuopat ehkä lisäävät tätä ns. koukkua eksään, tulivat tosiaan psykologin kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen, mikä oli silmiä avaavaa. Ne mun ahdistuskohtauksetkin, ne alkavat kyllä eksästä, mutta lopulta päättyvät minuun ja kysymyksiin minusta itsestäni. “Miksi mä olen tällainen, miksen mä voi lakata ajattelemasta, miksen mä pysty unohtamaan?” Eivät ne johdu eksästä, ne johtuvat minusta, ja nämä ovat kaksi eri asiaa. Mun on saatava surra eroa ja sitä, miten mahtava mun eksä oli (koska hän oli! monella eri tavalla), mut sillä hetkellä, kun se sureminen muuttuu synkistelyksi ja ahdistumiseksi omasta olemisesta, on se ahdistuminen vaan saatava pysäytettyä.

Kyllä! Just sitä ajattelin, kun eksän takin taskusta tippuivat piikit. Raja siihen, mitä en ainakaan sulata, (ei tässä tapauksessa iv-käyttö, vaan käytön selkeä paheneminen pitkän paremman jakson jälkeen), tuntui vaan liukuvan jonnekin tavoittamattomiin. Tuntu, et tässä konkurssissa ei enää pieni rasite paljoa paina. Mut helvetti, täs konkussissa ei tarvita edes vähän painavaa rasitetta. Mieluiten ei edes neutraaleja juttuja.

Kiitos cricket ja malibu!! Arvostan :slight_smile:

8

Heipä hei!

Kuulemut ja cricket, olette molemmat viitanneet tärkeään asiaan täällä, johon haluan kommentoida! Huomio siitä, miten raja siihen mitä ei ainakaan tekisi siirtyy kauemmas, on tärkeä - niin käyttäjälle kuin käyttäjän puolisolle. Käyttäjä rikkoo rajat ensin, ja läheinen liian usein tulee perässä.

Aika harva tälläkin palstalla kirjoittavista käyttäjän kumppaneista tuskin on aiemmin ajatellut alkavansa tapailemaan tai seurustelemaan päihderiippuvaisen kanssa. Kun rakkaus on iskenyt ja suhde alkanut, rajoja ylittyy usein yksi kerrallaan. Oman kokemukseni mukaan rajat ylittää usein silkasta epäuskosta ja järkytyksestä. Todellisuutta on hankala uskoa todeksi ja sen haluaisi väkisin vääntää toiseen, itselle järkeväksi tuntuvaan muotoon.

Yhtäkkiä lääkkeiden ja huumeiden nimet ja vaikutukset, joista ei aiemmin ollut kuullutkaan, tulevat tutuksi. Toista alkaa kenties vahtia tavalla, johon ei olisi ikinä uskonut alkavansa: hänen puhelintaan, sähköpostiaan tms. saattaa alkaa urkkia. Toiselta hyväksyy sanoja ja kommentteja, joita ei olisi koskaan uskonut hyväksyvänsä. Oharit tulevat liiankin tutuksi. Yhtäkkiä piikit, vankilat ja psykoosit - nekin ovat vain osa kuvioita, jonka on päästänyt elämäänsä. Omakin todellisuus ja “normaaliuden” tuntu alkaa hämärtyä.

Tuskinpa kukaan meistä toivoi tällaista elämää! Siksi on tärkeää, että käyttäjän läheiset eivät sulje elämänsä tapahtumia muilta ja että he hakevat tukea ystäviltään, perheeltään, läheisryhmistä tai vaikkapa tältä palstalta.

Mitä mieltä olette?

Ohjaaja Saara

9

Heipähei, ohjaaja Saara ja muutenkin,

Tämä on kyllä ihan totta. Tulin ajatelleeksi, että ehkä sitä alkaa selittää asioita niin, että kun ei tämä nyt muutenkaan ole mikään stereotyyppinen narkkari… Kun omassa elämässäni huumeet olivat aika mitättömässä roolissa ennen eksää, en tiennyt, mistä siinä on kyse jne. Mulle narkkari oli aina sin emmonen rapanisti, enkä ymmärtänyt toden teolla, että miten moninaisia riippuvuudet ovat ja miten monilla niitä esiintyy - niilläkin, joiden elämä on näennäisesti kunnossa. En tiedä saako tästä ajatuksenjuoksustani kiinni, mutta kun se oman stereotyyppisen narkomaanin kuva ei täytykään, monista periaatteessa rajojen siirtäminen tuntuu perustellulta.

Luin tässä taannoin VTT Jussi Perälän kirjan (väikkäri) Ikuinen säätö. Luin sen noin kahdessa tunnissa, ja olo tuntui pitkään tyhjältä sen jälkeen :smiley: Tuntuu, että ymmärrän eksääni nyt paljon paremmin. Ymmärrän niitä kuvioita, niitä ihmeellisiä säätöjä mitä oli, ymmärrän hänen roolinsa tuossa skenessä… Ymmärrän jotenkin paljon selkeämmin sen, ettei hänellä ole koskaan mahdollisuutta elää normaalia elämää. Hän on siinä skenessä jo aivan liian syvällä, korviaan myöten, tai hiusrajaa. No, se ei poissulje sitä, ettenkö kaipaisi. Kaipaan taas vaihteeksi ihan hulluna! Näin yksi yö unta, ja olen useasti miettinyt, miten selvittäisin hänen sijaintinsa ja vointinsa. On mulla ideoita… mutta ylpeys ei anna toteuttaa.

Lisäksi elämässäni tapahtuu muuta epämukavaa, jonka yhdistän heti eksään. Olen kokenut hienoista kiusantekoa vieraiden ihmisten taholta. Anonyymien ihmisten siis. Enkä voi kieltää, etteikö mielessä kävisi eksä ja eksän hullut naiskuviot… No, palataan siihen jos jatkuu. Toistaiseksi olen yrittänyt selvittää, mitä mahdollisuuksia mulla on tämän suhteen.

Entinen on entinen ja siinä mielessä tämä ketju ei kuulu tänne oikeastaan, mutta toisaalta nämä tuntemukset tuntuvat olevan niin tavallisia näissä ns. piireissä, että olkoon! Mutta huumeita tähän arkeeni on alkanut tulla suunnalta jos toiselta. Olen toistaiseksi itse pidättäytynyt kannabiksesta, kun töissä on vähän vaativampi kausi meneillään ja täytyy olla ihan skarppina - ja hyvä näin. Kaveriporukkaani on sen sijaan alkanut valua enemmän ja enemmän ihmisiä, joiden elämässä päihteillä ja päihtymisellä on iso rooli. Olen kyllä yrittänyt pitää heidät etäällä. Osalle olen kertonut, etten pysty arvostamaan näitä juttuja, kun olen menettänyt huumeiden vuoksi rakkaan… Mutta ei sitä kaikille viitsi kertoa, vaikka verrattain avoin olen eksän päihdeongelmista ollut. (Paino sanalla päihdeongelma.)

Joinakin päivinä mietin, että mun täytynee karata tästä kaupungista. Onko tässä kaupungissa mulla enää tulevaisuutta?

10

Heippa!
Kirjoittele vaan, oli mies eksä tai ei, asia selvästi vaivaa sua.

Kuulostaa siltä, että päihteiden maailma jollain tapaa kiehtoo sinua? Osunko oikeaan vai olenko ihan hakoteillä?

Saara

11

Ohjaaja Saara, olet oikeassa, kyllä huumeet viehättävät paljonkin. En ole koskaan ollut kiinnostunut hillittömästä kuosittamisesta, mutta eksäni myötä huumeet kyllä kiinnostavat. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi ne veivät hänet ja miksi ne häntä viehättivät. Ja yrittänyt ymmärtää, miksi niistä on niin vaikea luopua.

Eksällä ei mene hyvin. Kadoksissa on myös muilta ystäviltään. Ei siitä sen enempää.

Huoli on edelleen kova.En ole täälläkään halunnut käydä, koska en halua oikeastaan miettiä edes näitä juttuja. Olen jotenkin onnistunut turruttamaan mieleni ja pari viikkoa olen jopa vähän niin kuin tavallaan tapaillut uutta miestä. Tämäkään ei kovin ns. kunnolliselta tunnu, eksään verrattuna elämä on hallinnassa, mutta tuntuu, ettei riittävästi… Tuntuu, että jos ikinä enää koskaan rakastun, pitää miehen olla todella todella kunnollinen. Tiedättehän, työssäkäyvä, raha-asiat hallinnassa, päihteet hallinnassa… Ja päihteet hallinnassa on alkanut tuntua siltä, että päihteitä on käytettävä vähemmän kuin mitä itse teen. Että silloin pystyn hyväksymään sen, että hän hallitsee myös nuo viisasten juomat ja muut päihdykkeet. Olen jotenkin asettanut miehelle sellaisia rimoja, mitä en tiedä onko kenenkään edes mahdollista ylittää. Ja jos ei ylitä, niin heihei. Eksähän ei ylitä rimoista yhtäkään… Mutta hän on poikkeus. Siltä tuntuu. No hukkateillä on, enkä tiedä mitä tehdä.

Uniin eksä tulee edelleen. Unissani hän on kuollut yleensä. Ne unet ovat ahdistavia.

Mitä eniten pelkään, on varmaan kuolema.
Viimeinen yhteydenpitomme oli myrskyisä ja sanoin niin rumia, etten tiedä voisinko antaa itselleni anteeksi, jos eksä olisi siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

12

Hei Olen huumeitten käyttäjän äiti . Poikani oli maailman ihanin ystävällisin ja herttaisin poika mitä voi toivoa. Ajoittain hän on sitä vieläkin . Mutta sydämestä puristaa joka päivä / yö… Toivon parasta ja pelkään pahinta.

Kuuntelen loputtomia tarinoita ja valheita… Poika on laiha kuin luuranko melkein …kuollut katse silmissä… unohtaa asioita… silti joskus pieni hiven entistä ihanaa poikaa vilahtaa mutta vain hetken…

Ei oo ketään kenen kanssa jakaisin ajatuksiani …paikkakunnalla ei ole mitään vertaistukea käyttäjiä varmasti paljon … rakastan lastani ja voin itte tosi huonosti kun en voi tehdä lapseni eteen mitään mikä ‘pelastaisi’ hänet… en voi hylätäkkään …

13

Kuulemut! Äläkä syyttele itseäsi sanoistasi. On tilanteita, joissa kauheita tulee sanottua.
Kuolema on aina läsnä päihteiden kanssa. Jos meinaat niissä piireissä pyöriä, on sinun totuttava ajatukseen. Hienoa tietysti olisi, jos löytäisit ympyrät, joissa päihteet eivät ole osassa.

Iisaiisa! Täällä sinulle on tukea! Kirjoittele lisää jos haluat. Miltä tuntuisi aloittaa oma ketju, johon saat purkaa ajatuksia?

Ohjaaja saara

14

voiko vuosien rankka käyttö koskaan loppua kokonaan?

eksä on palannut. tavallaan. mä tahtoisin hänet, kokonaan mun kanssa olemaan. tänne sohvalle mun kanssa juttelemaan. tää on aivan hirveetä.

iisaiisa, täällä on varmasti tukea. paljon äitejä ollut keskustelemassa. toivon sulle sydämestäni voimia.

15

Kaikki on mahdollista joten kyllä vuosien käyttö voi loppua. Se vaatii käyttäjältä paljon voimia ja tahtoa. Se ei tapahdu helposti eikä nopeasti. Raju käyttö jättää myös jälkensä ihmiseen ja ne kulkee mukana ikuisesti. Valitettavasti läheiset ei voi pakottaa käyttäjää lopettamaan. Voimia !

16

Oon ajanut itseni tosi hämmentävään ja epämiellyttävään tilanteeseen. Tapailen kilttiä, luotettavaa miestä. Miestä, jonka kanssa on mukava, turvallinen ja helppo olla, seksikin on mukavaa eikä mitään valittamista. Mutta kaipaan eksää. Mä oon jotenkin nyt tullut siihen varmuuteen, että meillä on jotain erityistä. Se, mitä meillä on, on ollut aina hyvää. Mulla on huoleton, helppo olla eksän kanssa. Mua ei pelota mikään hänen kanssaan. Mä en ole epävarma, arka tai ujo hänen seurassaan. Mun ei tarvitse esittää mitään. Me emme varmastikaan läheskään aina ymmärtäneet toisiamme (koska maailmat, jossa olemme kasvaneet, ovat niin erilaiset), mutta miten helppoa meidän on puhua toisillemme!

Eksä rakastaa minua. Hän haluaa, että mun on hyvä olla. Nyt erinäisten tietojen valossa olen tästä niin varma. Mut tää ei tunnu lohdulliselta tai hyvältä. MUA V*TUTTAA. Mua vituttaa enemmän ja enemmän hetki hetkeltä.

Hän saattaa olla matkalla kohti selvää elämää. En osaa sanoa, onko tämä kerta erilainen kun aiemmin. Hän sanoo, että on. Hän sanoo, että ensi kerran on saanut ulkopuolista apua, ja se on avannut silmiä. Hän sanoo, että vaikka hän haluaa selvyyttä ollakseen kanssani ja myös erinäisten perhesuhteidensa vuoksi, ensisijaisesti hän haluaa tätä ensimmäistä kertaa itsensä vuoksi. En tiedä. Haluaisin uskoa, totta kai. Mutta nyt on tultu pisteeseen, missä kauniit sanat vain hermostuttavat. Uskon joka sanaa. Tiedän, että hän on rehellinen. Ja nää on asioita, mitä tiedän, nämä jutut eivät muutu, oli huumeita tai ei. Voi kuulostaa naiivilta, mutta se ei ole sitä. Tiedän että hän rakastaa ja jokainen asia, mitä hän sanoo, on totta. Mutta lupauksiin en voi luottaa, ja vaikka voisinkin… Onko tällä suhteella toivoa? Onko hänen raittiudellaan toivoa? Millaisia ongelmia raitistumiseen voi liittyä? Retkahtaako hän? Kuinka monta kertaa?

Mä olin pitkän aikaa valinnut ns. avoimen linjan yrittäessäni unohtaa eksän. Kerroin monille läheisille kavereilleni avoimesti eksän huumeongelmasta, rikostaustasta jne. Nyt mua kaduttaa. Mun on vaikea puhua näistä tunteistani, koska mut tuomitaan heti. “Juokse pois”, he sanovat, “miten sä voit tykätä tollasesta ihmisestä?”, he kysyvät.

Tuollaisen kysyminen on niin typerää! Miten he saattavat kysyä edes tuollaista. Mua kaduttaa, että olen kertonut. Nyt päätin taas vaieta, mutta sekin on vaikeaa, jollekin pitäisi puhua edes, en tiedä kenelle kehtaan. Psykologille on ruuhkaa.

Miten kukaan voi haukkua ihmistä niin rumin sanoin, kuin ihminen voi haukkua narkkaria? Mua oikeasti oksettaa. Musta tuntuu, että mua haukutaan, kun eksää haukutaan. Ongelma on siinä, ettei häntä moitita vain niistä typeryyksistä, joita hän on tehnyt, vaan ylipäätään… Ja silloin haukutaan muakin. “Miten sä saatat rakastaa narkkaria?” he kysyvät. Eivät he varmaan halua loukata. Mutta että se loukkaa. Onko se minun syyni, että rakastuin ns. vääräään ihmiseen? Oliko se heidän erinomaisuuttaan, että rakastuivat ns. tavallisiin ihmisiin? Onko se väärin rakastaa? Tää meidän suhde voi olla niin raastava, niin kuluttava… Mutta tosiasia on, että se on tähän päivään asti ollut antoisa. Ja se antaa joka päivä enemmän (vaikkemme nykyään ole parisuhteessa, vain muuten yhteydessä).

Tää on niin sekavaa tekstiä. Mun oloni on niin sekava.

Ihminen, jota minä rakastan on: hellä, lämmin, luotettava, voimakas. Rakastava, reilu, oikeudentajuinen. Aina apuna, aina läsnä. Mun eksä on tällainen. Harmi, että hän on myös sairas.

Kaiken kaikkiaan, ongelma on tämä(/nämä):
On rakkaus. Iso, voimakas, molemminpuoleinen ja lämmin rakkaus.
On huumeet, on huumekoukku.
On nuori nainen, joka ei lähes koskaan ole yksin, mutta tämän asian kanssa niin usein yksinäinen.

17

Työmatkalta näpyttelen. Luulen, että lähes vieressäni istui huumelapsen vanhempi, puhelinkeskustelusta päätellen. En sanonut mitään (mitä edes osaisin), mutta itku meinas tulla kun tää henkilö jäi pois. Johan tää on kumma, ku tää piri tuntuu seuraavan mua maailman tappiin saakka! Mitä yllättävimmissä paikoissa mun haukankorvat (haukansilmistä kai puhutaan, mut kellä on tarkat korvat?) kuulevat, kun aiheeksi vaihtuu vauhdikas meno. En tajua onko muillakin näin? En asu millään “huonolla alueella”, mun aktiivisin kaveripiiri ei käytä enkä työnikään puolesta pääse tapaamaan jengiä, joilla piri toimii. Mut julkisissa, kaupassa, salilla ollessani… Joskus tuntuu jo siltä, että huumeet ovat ihan tavallisia, “kaikkihan niitä käyttää”, ja tuntuu et kaikki objektiivisuus tästä touhusta on kadonnut. Eksä on muurien sisällä ja minä oon uudelleen rakastunu. Kaikki tukahdetut tunteet ovat päässeet valloilleen, kun hän on ollut ( pakon sanelemista syistä tietenkin) selvänä jo kauan. Puhelin pirisee (heh) ja minä aattelen jo lapsia ja yhteistä kotia. As if vankilassaoloajan selväpäisyys tarkoittaisi, että myös jatkossa onnistuu.

Hemmetti vihaan tota piriä. Pahimmalta tuntuu kai se jatkuva pelko ja epävarmuus. Vaikka hän olisi vankeuden jälkeen vuosia selvä, voin kuvitella, ettei pelko jättäis mua rauhaan, kai. Vaikea puhua toki tilanteesta jossa ei toistaiseksi ole.

tuntuu jotenkin hyvältä kirjottaa tänne, kun ei mulla ole ketään, jonka kanssa puhua näistä ilman, että tuun tuomituksi, halveksituksi tai säälityksi. Argh

muoks, alkoi vähän tympästä mun traaginen otsikko, kun fiilikset on tasaantunut , eikä meno oo enää lainkaan epätoivosta. onneksi sen saikin vielä vaihdettua. :laughing:

18

En lukenut koko ketjua, mutta miksi ihmeessä vedit sen murun omaankin nokkaasi?
Miten voit viestiä sitä, ettet hyväksy huumeita, jos käytät niitä hänen aikanaan itsekin…

19

En tottapuhuen täysin ymmärrä, mitä tarkoitat, A:n äiti. Kyllä mielestäni voin olla todella huumevastainen, vaikka itse satunnaisesti polttaisin pilveä. Kuitenkin nyt puhutaan satunnaisesta pajauttelusta, joka ei vaikuta ihmissuhteisiin, työsuorituksiin tai opiskeluihin versus amfetamiini, jolla tämä eräs josta tänne olen vuodattanut, on tuhonnut elämässään lähes kaiken, mitä voi tuhota. Vain sydän tuntuu enää olevan paikallaan.

Lisäksi tarkennukseksi aiempiin voisin lisätä/toistaa (en muista mitä olen sanonut), että meidän suhteessamme ei ollut mitään yhteistä päihteidenkäyttöä (lukuunottamatta joitakin alkoholilla boostattuja juhlia silloin, kun en tiennyt vielä miehen ongelmasta), ja oma kannabiksen käyttöni on hyvin satunnaista. Viime syksynä, alotusviestiä kirjoittaessani, “hoidin” kyllä jonkin aikaa stressiäni pilvellä, mutta siitäkin on kuukausia, ja siitä tähän päivään asenteenikin on hieman muuttunut, sillä erinäiset asiat valkenevat minulle koko ajan paremmin, ja olen esimerkiksi kiinnittänyt omaan alkoholinkäyttöönikin paljon huomiota viime aikoina. Toisen päihteettömyyden vuoksi olen myös valmis olemaan itse päihteetön, siitä ei varsinaisesti ole nyt kyse…

Minun ajatusmallini voi toki olla täysin käsittämättömissä, jos on joutunut kulkemaan sen kaikista rankimman polun, eikä se todellakaan ole mikään ihme.

20

Epäilen “Kuulemut”, että A:n äiti tarkoitti aloitusviestiäsi, josta saattaa saada käsityksen; että itse vedit myös piriä nokkaan… Aiemmin olin kommentoimassa, mutta viestin hävitessä, en kirjoittanut uudelleen… Tuo lause, jossa avokki lähtee vetämään piriä ja se on (asia), josta vedit herneen nokkaan? :question: Olenko oikeassa?