Hei A:n äiti, luin pari viimeistä viestiäsi jotka ovat melkoisen toivottomia, eikä niissä uskoa parempaan tulevaisuuteen tunnu juurikaan olevan. Olet kestänyt monet käänteet ennen kuin romahdit.
Elät vahvasti tyttäresi elämän kautta omaa elämääsi. Kirjoitat: “mutta oikeasti haluaisin vain, että tyttärellä on hyvä olla ja hän on turvassa. Jollei tämä tapahdu, joudun oppimaan elämän jatkuvan surun ja huolen kanssa.”. Asetat tyttärellesi ja sitä kautta myös itsellesi erittäin kovat paineet, odotusarvosi omalle elämällesi = tyttäresi hyvä elämä ja turvassaolo. Voisitko nähdä tätä asetelmaa mitenkään toisella tavalla, mitkä ovat vaihtoehdot? Niitä on aina olemassa.
Minusta laadit hienon listan kaikkien läheisten ajatuksista ja tuntemuksista. Muokkaisin sitä hieman toisenlaiseksi, alla on minun näkemykseni tästä listasta lähes viidentoista vuoden läheis- ja vertaisryhmänohjaajan kokemuksella:
Älä sure= liki mahdotonta
Lakkaa huolehtimasta= mahdollista
Lakkaa paapomasta= täysin mahdollista
Lakkaa tekemästä asioita addiktin puolesta = välttämätöntä
Myönnä itsellesi tapahtunut = tarpeellista, jotta voit itse muuttua
Hyväksy tapahtunut = ei koskaan
Anna periksi = tarpeellista, kun sen tekee oikein ja oikeissa asioissa
Älä mahdollista käyttöä = välttämätöntä
Mitä olet A:n äiti mieltä ylläolevasta listasta? Siinä on jonkin verran eroja omaasi verrattuna. Jaksatko kommentoida jokaista kohtaa tämänhetkisen tilanteesi pohjalta? Entä muut vilpolalaiset, mitkä ovat kommenttinne. Muokatkaa lisää, jos siltä tuntuu.
Älä sure= liki mahdotonta
Lakkaa huolehtimasta= mahdollista
Lakkaan tuntemasta syyllisyyttä= liki mahdollista
Lakkaan paapomasta = mahdollista
Anna periksi= välttämätöntä!
Lakkaa tekemästä asioita puolesta= mahdollista
Älä mahdollista käyttöä= mahdollista
Hyväksyn tapahtuneen= mahdollista
Eli tässä oli päivitys tunteistani. Ne erovat edelleen sinun omistasi
Suurin ero on, että minä hyväksyn nyt tapahtuneen ja taistelen sen hyväksymisen puolesta. Sinä kirjoitit, ettet hyväksy sitä koskaan. Minä koen, että asia on pakko hyväksyä, koska sille ei mitään voi. Miten se ikuisuus fraasi menee:
Anna minulle voimaa muuttaa ne asiat, joita voin ja hyväksyä ne, joihin en voi vaikuttaa.
Eikö se jotenkin noin mennyt?
Ajattelimpa tulla tänne kurkistamaan onko tullut mitään uutta ja kertomaan vähän kuulumisia, kun ohjaaja pirjokin kehoitti tulemaan kertomaan tilannepäivitystä tänne välillä. Päätin tosiaan olla itsekäs ja olla kertomatta. Tämän tiedon jälkeen minun pitäisi pystyä olemaan äitini tukena, enkä usko että nyt pystyisin tai jaksaisin. Korvaushoitokin junnaa paikallaan, enkä vielkään tiedä pääsenkö edes koko hoitoon. Välillä kyllä tuntuu todella turhauttavalta tämä odottaminen, kun mitään ei tapahdu.
Olen miettinyt myös paljon sitä, että olisiko äitini voinut vaikuttaa käyttön lopettamis päätökseen jo ennen sitä kun tein sen itse. Kun äitini ei tiedä käytöstäni niin hän ei ole siihen voinut teoillansa tai käytöksellä vaikuttaa. Hän ei ole voinut lakata suremasta, huolehtimasta, tekemästä asioita puolestani, myötää tai hyväksyä tapahtunutta… ei mitään. Silti olen oma toimisesti hakenut hoitoa. Hän ei myöskään ole voinut mahdollistaa käyttöäni millään tavalla.(En saa edes rahaa häneltä koskaan, enkä kyllä ole pyytänytkään) Joten minusta läheisten on turha tuntea syyllisyyttä siitä, että teoillaan mahdollistaisi käytön jatkumista. Toki itsensä takia olisi hyvä yrittää olla huolehtimatta, paapomatta… ym. mutta siitä ettei voi ei pitäisi tuntea syyllisyyttä.
Tuntuisi kamalalta sanoa, että hän ei olisi voinut vaikuttaa minuun mitenkään ennen, kun olin itse valmis. Siltä minusta kuitenkin tuntuu. Kai tämä on sitä narkkareiden itsekkyyttä, ettei halua ajatella miltä muista tuntuu.
Rimprenssa: Toki kysymys koskee kaikkia, mutta minulla isää ei oikeastaan ole koskaan ollut. Ja sisarukset on niin pieniä ettei heille voi kertoa ja, vaikka kertoisi he tuskin ymmärtäisivät mistä on kyse.
Moikka Nuga,
haluaisin tietää, kauanko korvaushoito on junnannut paikallaan, eli pitkäänkö olet ollut jonossa? Oletko ollut hoidontarpeen arvioinnissa? Onko sinulle jossain vaiheessa luvattu, että pääset korvaushoitoon?
Jos hommat kestävät liian pitkään, tai koet kärsineesi vääryyttä tai että sinua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, niin asiaan voi aina puuttua. Siksi utelen asiaa.
En kyllä muista ihan tarkkaan kuinka kauan oon odottanut. Joulukuussa 2010 (muistaakseni) kävin ekaa kertaa kliniikalla. Hommaa sotkee kyllä se, että kokeilin ensin vierottautua, mutta yritys kaatui viikossa. Sen jälkeen kaikki lähti vähä niinku alusta.Tässä jossain puolessa väliä kävin siellä vierotuksessa eli joskus keväällä. Kovinkaan kauaa en oo siis vielä odottanu ja nämä kai on niitä ihan normi odotus aikoja. Pitkältä tää odottaminen silti tuntuu. Mikäs on hoidontarpeen arviointi? Onko se nämä keskustelut oman hoitajan kans, vaiko se korvaushoidon arviointi? Oman hoitajan kans oon tietty jutellu näistä ja se on sitä mieltä, että korvaushoito ois oikee paikka mulle. Siinä korvaushoidon arvioinissa taas en oo vielä käynyt, eikä näin ollen kukaan oo tietty luvannu et korvaushoitoon pääsisin. Siksi sanoinkin, että korvaushoitokin junnaa paikallan, enkä vieläkään tiedä pääsenkö edes koko hoitoon.
Nuga,
hoitotakuuaika on kuusi kuukautta, jona aikana sinun pitäisi päästä hoitoon. Se on siis se maksimiaika, minkä tuo prosessi saisi kestää. Hoidon tarpeen arvioinnissa selvitetään yhteydenoton syy, sairauden oireet ja niiden vaikeusaste sekä kiireellisyys yhteydenottajan kertomien esitietojen tai lähetteen perusteella. Sinun kohdallasi ne lienevät juuri niitä kuvaamiasi keskusteluja omahoitajasi kanssa.
Onko omahoitajasi tai joku muu terveydenhuollon henkilö kirjoittanut sinulle lähetteen korvaushoitoon, eli oletko siinä “kuuluisassa” hoitojonossa? Jos olet saanut lähetteen tai vastaavan, onko se sinulla kirjallisesti?
Mikä on tilanteesi muuten? Käytätkö kamaa? Käytkö seuloissa?
Kyselen taas siksi, että selviäisi voisiko hoitoonpääsyäsi jollain tavalla vauhdittaa.
En ole vielä jonossa. Lähete on käsittääkseni joko tehty (mutta ei laitettu eteenpäin mihinkään) tai sitten tehdään lähiaikoina. Sen jälkeen on vuorossa korvaushoidon arviointi (laitoksessa kestää n.4 viikkoa) missä sitten arvioidaan, että pääsenkö korvaushoitoon vai en. Jos päättävät, että pääsen niin 6kk sisällä pitäisi päästä toiselle laitosjaksolle missä sitten aloitetaan se lääkitys. Olen käsittänyt sen niin, että se 6kk hoitotakuu lähtee tuosta ajasta mitä joutuu odottaa, että se lääkitys aloitetaan. Tai ainakin täällä tuon arviointi jakson jälkeen pitää oottaa max. 6kk, että hoito alkaa. Käsitin myös, että hoitoni tavallaan “katkesi” sen epäonnistuneen vieroituksen jälkeen. Sen jälkeen se odotus lähti niinku alusta. Ja tilanteeni on semmoinen, että käytän bubrea päivittäin. Käyn myös seuloissa säännöllisesti.
Nuga,
kiitos selvennyksistäsi. Nyt olisi kiire saada se lähetteesi eteenpäin, niin että asiasi tulee virallisesti noteeratuksi. Muista pyytää kaikki päätökset ja muut asiaasi koskevat dokumentit aina kirjallisina, pelkkä suullinen lupaus tai muu ei riitä.
Ja taas yksi lisäkysymys: voitko kertoa missä päin Suomea asut? Käytännöt kun ovat erilaisia riippuen asuinkaupungista tai -kunnasta.
En haluaisi kertoa missä päin suomea asun. Pelkään, että joku voisi tunnistaa minut kirjotuksistani, vaikka se ei kovin todenäköistä olekkaan. Ihanaa että jaksat välittää hoitoon pääsystäni, vaikkei se töihisi kuulukkaan. Tämä hoitoni taitaa kuitenkin mennä samalla tahdilla, kun muillakin? Aika ajoin menee usko koko hoitoon tai lähinnä siihen pääsenkö korvaushoitoon vai en. En usko pääseväni ja tipahdan taas tyhjän päälle ja kaikki alkaa taas alusta. Tai no ei ole mitään suunnitelmaa b, että mitä sitten jos ei pääsekkään.
Sunnuntaihuomenet Nuga,
ei hätää, sinun ei tietenkään tarvitse kertoa missä päin Suomea asut. Kysyin tätä lähinnä siksi, että tässä ohjaajan hommassa on matkan varrella kertynyt melkoinen kokemus ja näkemys hoitoonpääsystä eri paikkakunnilla. Tietyissä kunnissa ja kaupungeissa on tullut tavaksi pompotella ja vetkutella hoitoon pääsyssä. Mikäli kokee kärsineensä vääryyttä, tuntee tullensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti tai hoitotakuuajat paukkuvat pitkiksi, auttaa siihen yleensä asiallinen ja tiukka ulkopuolisen voimin toteutettu edunvalvonta, jota käyttäjä tai hänen läheisensä harvoin jaksavat tehdä ja vaatia.
Et muuten maininnut, oletko saanut sinua koskevat asiat ja päätökset kirjallisina?
En ole koskaan saanut yhtään ainutta paperia klinikalta. Mitäs minua koskevia papereita sieltä voisi (pitäisi?) saada? Luulenpa, että olen jonossa aika hänillä, koska tilanteeni ei ole mitenkään huolestuttavan huono, vaikka eihän tilanne missä hoitoa tarvitsee voi hyväkään olla. Tai näin olen ainakin kuullut, että jono “elää” ja jos on huonossa kunnossa tai tilanne on muuten huolestuttava niin hoitoon pääsee nopeampaa. Ja tietysti raskaana olevat menee kaikkien ohi. Ei kai tässä auta, kun odotella josko sitä joskus sinne hoitoon pääsisi tai pääseekö ollenkaan, sekin on mahdollista. Et varmaan voi kertoa täällä, että missä kunnissa ja kaupungeissa on tapana pompotella ja vetkutella hoitoon pääsyssä? Jos yksityis viestit olisi mahdollisia voisin toki kertoa sinulle missä asun, mutta kaikkille en halua kertoa.
Nuga,
sinun tulisi saada ainakin epikriisisi eli sairaskertomuksesi, josta käy ilmi hoitohenkilöstön tekemät diagnoosit, arviot ja mahdolliset hoitotarpeen suunnittelu- ja toteutustavat tai niiden suunniteltu eteneminen. Samoin sijoittamisestasi hoidontarpeenarviontijonoon tai varsinaiseen korvaushoitojonoon tulisi olla kirjallinen dokumentti, muistio, ilmoitus tai vastaava kirjallisesti. Yleensä myös kaikista tapaamisista sosiaali-, hoito- tai muun henkilöstön kanssa laaditaan muistio, kopio niistä kuuluu aina sinulle.
Kysynpä nyt suoraan olenko väärässä, kun minusta tuntuu että olet väsynyt vaatimaan tai pyytämään itsellesi kuuluvia oikeuksia, tsemppaamaan itsesi ja hoitosi puolesta byrokratian rattaissa? Miksi minusta tuntuu moiselta? No siksi kun kirjoitit, että “Ei kai tässä auta, kun odotella josko sitä joskus sinne hoitoon pääsisi tai pääseekö ollenkaan, sekin on mahdollista”. . Jos näin on, niin sinun kannattaa pyytää itsellesi ulkopuolinen edunvalvoja, tukihenkilö joka tsemppaa sinua menemään asian ytimeen ja puolustaa kanssasi oikeuksiasi byrokratian verkossa. Tästä voit soittaa vaikkapa lähimmälle IH:n alueosastolle, paikkakunnat jo osastojen yhteystiedot löytyvät nettisvulta irtihuumeista.fi. Voit myös soittaa IH:n päivystävään puhelimeen asiaan liittyen.
Haluaisin ja toivoisin, että ottaisit rivakamman otteen asiasta.
Kyllähän minä olen kyllästynyt tähän odottamiseen ja siihen, etten tiedä yhtään missä mennään tai mitä on tulossa ja milloin. Joskus olen miettinyt, että pitäisi katkaista koko hoito. Helpompi narkata ilman toivoa paremmasta, kun odottaa apua, eikä mitään kuitenkaan tapahdu. Tuntuu kuitenkin, etten kehtaa alkaa vaatimaan mitään. Itsehän olen itseni tähän loukkuun saanut. Olen kuitenkin saamassa jotain hoitoa, pitää vain odottaa. Minulle oli saavutus jo se, että sain haettua itselleni apua. Olen kuitenkin pettynyt saamaani apuun. Luulin, että hoito olisi enemmän, kuin seulat kerran viikossa ja kysymys “Miten menee?”. Ymmärrän kyllä, että hoitajilla on kiire ja asiakkaita on paljon, mutta mitä tämä auttaa? Ajattelin, että hoidossa käsiteltäisiin syitä päihteiden käyttöön ym. Eihän tämä tästä parane jollen asialle mitään tee, mutta silti kiva jollekkin purkaan tunteita/ajatuksia. Tämä taitaa olla vain vähän väärä paikka sille. Nytpä tiedän kuitenkin mitä minun kuuluisi saada. Pitää vaan kerätä vähän rohkeutta, että kehtaan niitä pyytää.
Huomenta Nuga,
tämä on tavallaan oikea paikka ja tavallaan väärä paikka. Oikea siinä mielessä, että läheisten on hyvä saada tuntuma siihen, miksi käyttäjän hoitoon hakeutuminen on niin vaikeaa ja kun sitten jaksaa tai uskaltaa hakeutua, miten hankalaa siihen hoitoon on välillä päästä ja sitä hoitoa saada.
Ruodin tilannettasi kirjoittamasi perusteella hiukan lisää. Se voi tuntua sinusta tuskalliselta tai ärsyttävältä, mutta teen sen silläkin uhalla.
Kirjoitit: “Joskus olen miettinyt, että pitäisi katkaista koko hoito. Helpompi narkata ilman toivoa paremmasta, kun odottaa apua, eikä mitään kuitenkaan tapahdu. Tuntuu kuitenkin, etten kehtaa alkaa vaatimaan mitään. Itsehän olen itseni tähän loukkuun saanut.”
Huumeriippuvuus on sairaus, jota kuuluu hoitaa ja josta toipumiseksi käyttäjän tulee hakeutua hoitoon. Juuri kuten olet tehnytkin. Tuo itsesäälisi ei johda tämän asian suhteen mihinkään, eikä ainakaan vie asiaasi eteenpäin. Asialla tarkoitan hoitoasi ja toisaalta omaa haluasi päästä irti kamoista tai ainakin merkittävästi vähentää niiden käyttöä, ja sitä kautta itsellesi aiheutuvia haittoja ja ongelmia.
Ja sitten jatkat: “Olen kuitenkin saamassa jotain hoitoa, pitää vain odottaa. Minulle oli saavutus jo se, että sain haettua itselleni apua. Olen kuitenkin pettynyt saamaani apuun. Luulin, että hoito olisi enemmän, kuin seulat kerran viikossa ja kysymys “Miten menee?”. Ymmärrän kyllä, että hoitajilla on kiire ja asiakkaita on paljon, mutta mitä tämä auttaa? Ajattelin, että hoidossa käsiteltäisiin syitä päihteiden käyttöön ym.”
Saavutuksesi osoittaa sen, että sinulla on motivaatiota päästä irti ja päästää irti nykyisestä elämäntavastasi ja saavuttaa takaisin kykysi elämäsi hallintaan. Pettymyksesi johtuu siitä, että odotus joka sinulla oli hoitoon hakeutuessasi ja todellisuus olivat liian kaukana toisistaan. Mitä muuten olet vastannut tuohon Miten menee - kysymykseen? Oletko funtsinut, että voisit ottaa esille sen miten huonosti voit ja että tarvitset keskustelu- ja terapia-apua?
Ja lopuksi kirjoitat: "Eihän tämä tästä parane jollen asialle mitään tee, mutta silti kiva jollekkin purkaan tunteita/ajatuksia. Tämä taitaa olla vain vähän väärä paikka sille. Nytpä tiedän kuitenkin mitä minun kuuluisi saada. Pitää vaan kerätä vähän rohkeutta, että kehtaan niitä pyytää."
Olet jo ottanut ensimmäiset askeleesi kohti toipumistasi, siis hakeutunut oma-aloitteisesti hoitoon ja kirjoittanut tänne Vilpolaan. Nyt vaan keräät rohkeutta ja jatkat eteenpäin. Ulkopuolinen tukihenkilö, joka myös avustaisi sinua etujesi valvonnassa, voisi olla hyvä juttu. Lupaatko harkita ja jos vastauksesi on kyllä, niin alat etsiä sellaista itsellesi soittamalla vaikkapa IH:n päivystävään puhelimeen jonne voit kertoa asiasta.
Älä anna nyt periksi huumeriippuvuudellesi, vaan pidä oma pääsi ja omat ajatuksesi ja omat haaveesi. Ne ovat sinun, eikä niitä voi kukaan sinulta pois viedä. Paitsi sinä itse.
Olen nyt saanut tietää kun lapsi on menossa korvaushoitoon.Tietääkö kukaan ketään joka olisic kyseisestä korvaus/ylläpitohoidosta selviytynyt normaaliin elämään?nim.sessiina
Paikkakunnasta riippuvat tulokset. Mä pärjään kyllä melko hyvin, ei tarvitse säätää mitään aineita ja voin käydä koulua. Pari vuotta ollut, 1½v oikealla annoksella josta olen jo 2/3 pudottanut. Meilläkin vaikka hoito on todella “joustava” (THC saa näkyä, harvoin testataan, kukaan ei ole pois lentänyt, porukka rännää jne jne), on useita ketkä ovat selvinneet normi-elämään. Osa lopettanut bubren kokonaan, osa ylläpidossa. Onko kyse metadonista vai Suboxonesta? Subua rännätään vaikka väitetään että niin ei pysty tekemään; yhtään ihmistä sen en ole nähnyt estävän. Metadonista sanotaan että vaikea irrouttautua mutta Lois Lane joka tuolla saunassa ja kuivauksessa kirjoitteli, pääsi eroon siitäkin. Tärkein on se oma halu ottaa lääke oikein ja pysyä poissa niiden ihmisten läheltä jotka sitä tahtovat ostaa tai vetää jotain muuta. Hyvin nopeasti saa muuten kerättyä itselleen (ainakin meillä päin) lauman bubrenkäyttäjiä, ketkä ovat vaatimassa osaa annosta vaihtaen osan huumeisiin tai lääkkeisiin. Silloin hoidosta ei ole mitään hyötyä koska oma annos jää liian pieneksi ja sosiaalinen riippuvuus käyttäjiin säilyy…
Sessiina,
tiedän kyllä monia, jotka ovat selvinneet kuiville ja takaisin normaaliin elämään. Huumeriippuvuus on monisärmäinen juttu, pelkkä korvaushoitolääke ei useinkaan ole riittävä, vaan tueksi tarvitaan myös psykososiaalista kuntoutusta. Toki on tapauksia, joissa käyttäjä on itse kovalla tahdollaan sinnitellyt kuiville omin avuin ja neuvoin.
Malibu kirjoitti asiaa ja osui naulan kantaan, kun kirjoitti sinulle ylläsiteeratun kommentin. Se on totisinta totta. Sosiaalinen riippuvuus on juuri tätä, mitä Malibu kirjoitti ja siitä on myös päästävä eroon.
Asian ruotiminen ei ole yhtään tuskallista tai ärsyttävää. Päinvastoin omat ajatukseni ovat aivan sekaisin, asian ruotiminen autaa selkeyttämään niitä. Olen huono avautumaan ja puhumaan asioistani ja tunteistani. Mielialani myös heittelee koko ajan, ensin olen todella positiivinen ja parin tunnin päästä vaivun itsesääliin ja kaikki tuntuu kovin vaikealta. Ehkä en ole kilnikalla kovin selkeästi sanonut, kuinka huonosti voin. Toisaalta taas vähättelen ongelmaani ja ajattelen, että muilla menee paljon huonommin, siihen verrattuna minulla menee hyvin. Siksi myös ajattelen, että minun pitäisi pärjätä avohoidossa tai pystyä lopettamaan omin päin.
Voisin toki harkita tukihenkilöä pitäisi vain ensin tietää mitä tällainen tukihenkilö tekee?
Nuga,
minusta sinun pitäisi tässä hoitohommassa olla paljon, paljon itsekkäämpi kuin mitä nyt olet kertomasi mukaan ollut. Ei ole häpeällistä kertoa hoitohenkilökunnalle, että voit todella huonosti ja tarvitset kipeästi apua ja tukea elämääsi. Tarkoituksesihan on saada sitä pikkuhiljaa takaisin raiteilleen, eikö niin?
Kun sanot, että ajattelet pärjääväsi avohoidossa tai lopettamaan omin päin, niin mitä mieltä ihan oikeasti olet? Kykenetkö siihen? Etenkin, kun sanot mielialojesi heittelevän sinne sun tänne.
Tukihenkilö kulkee rinnallasi ikäänkuin kainalosauvana, ja auttaa sinua selviytymään esimerkiksi hoitobyrokratian rattaissa, tsemppaa sinua kun tunnet olevasi heikoilla, tukee sinua niissä tavoitteissa mitkä olet itsellesi asettanut ja niin poispäin. Hän ei tee asioita puolestasi, vaan tukee ja auttaa sinua niiden hoitamisessa. Ei sen kummempaa.
Minkälaisia muita ihmissuhteita sinulla on? Vanhemmat? Sisarukset? Kaverit? Onko ketään sydänystävää, parasta kaveria? Voitko kertoa?
En tarkoitanut sitä ihan niin, että itse luulisin pärjääväni avohoidossa tai omin avuin, vaikka niin kyllä sanoin. Tarkoitin, että luulen muiden ajatelevan, että minulla ei ole asiat vielä niin huonosti etten pärjäisi avohoidossa tai pystys lopettamaan omin päin. Tiedän kyllä itse, etten kotona pysty lopettamaan olenhan sitä kokeillutkin. Tämäkin tekee hoidon vaatimisesta vielä vaikeampaa, kun ajattelen että paisuttelen ongelmaa päässäni ja minun pitäisi pärjätä omillaan. Vaikea selittää, ymmärrätköhän mitä tarkoitan?
Tukihenkilö vois olla ihan hyvä juttu. Kavereita minulla ei oikeastaan ole, eikä parasta kaveriakaan, enää. Kaikki “vanhat” kaverit jäi, kun aloin käyttää kamaa ja näihin kama kavereihin taas oon katkassu välit lukuunottamatta muutamaa luukkua, mutta nehän nyt ei oo mitää kavereita. Vanhempii on ihan hyvät välit tai äitiin, isää en oo koskaan nähnytkää. Sisaruksiakin on, mutta ne on ihan pieniä vielä. Avopuoliso on tärkein ja läheisin ihminen, mutta se on kans koukussa bubreen ja oottaa korvaushoitoon pääsyä. Sillä on hoito vaan pidemmällä ja sillä on jo varmaa, että joskus pääsee korvaushoitoon. En vaan haluis kuormittaa sitä näillä mun ongelmilla hirveesti, kun sillä on oma hoito vielä kesken. Tietysti jotain puhutaan tästäki aina välillä, mutta en oo kertonu kuinka paljon tämä mua todelisuudes stressaa tai mitä tämä nyt onkaan.
