Ensiksi haluan pyyttää jo valmiiksi anteeksi, kun käyttäjänä tuppaudun tänne. Mutta minulla olisi kysymys mihin vain päihderiippuvaisten läheiset voivat vastata. Siis olen koukussa subutexiin. Elän muuten niin “normaalia” elämää kuin suinkin pystyn, en sekoile tai vedä mitään muuta. Olen myös ehkä aloittamassa korvaushoidon. Ja se kysymys on, että jos saisit päättää niin haluaisitko tietää lapsesi huumeiden käytöstä? Vai olla tietämättä? Olen miettinyt, että pitäisikö minun kerto äidilleni subutexin käytöstä ja mahdollisesti alkavasta korvaushoidosta vai ei. En haluaisi järkyttää tai huolestuttaa häntä kertomalla tämmöistä, mutta klinikalla hoitajani on sitä mieltä, että minun pitäisi kertoa.
Panitpa pahan…
En itse käyttäjänä vuosisata sitten kertonut isälleni. Hänkin lahjakkaasti teeskenteli ettei tiedä. Siskonikaan ei ollut tietävinään, vaikka näki ruiskut kämpässä ja kaverini piikittävän.
Äitinä ajatellen tilanne on monimutkainen. Minä olisin ollut onnellisempi, jos en tietäisi. Tosin tyttärelläni ei ollut tuota kertomisen valintaa, kun joutui huostaanotetuksi piikki kirjaimellisesti kädessään ja sitten mielisairaalaan.
Mietin pitkään kysymystäsi ja tämä on vain minun neuvoni:
Älä kerro! Kun kaikki kerran on hyvin ja olet jo pääsemässä hoidon piiriin. Jos tarvitsisit siihen apua äidiltäsi, neuvoisin toisin. Äitisi järkyttyisi valtavasti ja kahlaisi hysteerisenä netissä “lapseni on narkomaani”-sivustoja, kuten me kaikki olemme tehneet. Voit viestiketjuista lukea, miten huonosti etenkin me äidit voimme tällaisen tiedon kanssa. Jos asiasi ovat muuten kunnossa, et rikostele, sekoile ja menet korvaushoitoon, en suosittelisi kertomaan.
Jos tilanne muuttuu ja tarvitset apua, niin silloin kriteerit kertomiselle ovat olemassa.
Jos meillä tilanne olisi ollut toinen, luulen, että olisi ollut parempi, etten ainakaan kaikkea tyttäreni huumeidenkäyttöä olisi tiennyt.
TIETO TODELLAKIN LISÄÄ TUSKAA!
Ja olen varma, että joku äiti on täysin toista mieltä ja selittää sinulle kantansa myös 
Mutta neuvoja ja mielipiteitähän tulit meiltä pyytämäänkin?
Heippa Nuga!
Alkuun tahdon sanoa sinulle että hyvä että pääset hoidonpiiriin ja toivon niin kovasti että jaksat ja että oot ilmeisestikki motivoitunu hoitoon.
Monta mieltä esittämästäsi kysymyksestä voi olla, itse en anna mitään sellaista neuvoo mikä olisi yksi ja ainut vaihtoehto. Voin vaan omasta henkilökohtasesta kokemuksesta sanoa että mua itteeni helpotti ja palveli se että loppu salailu ja varmasti matkan varrella voi tulla sellaisia tilanteita että joudut ottaan apua tai tukeutua äitiisi. Kukaan ei voi tosiaan tietää mikä on se oikea vaihtoehto. Mieti ja puntaroi mikä palvelee sua ja äitiäsi. Nuga,sulle tahdon toivottaa hyvää kesää ja paljon paljon voimmia valitsemallasi tiellä! Kirjoittele toki lisempää,olisi tosi kiva kuulla susta jatkossakin miten jakselet 
Olen itsekki vahvasti sillä kannalla, että en kerro. En halua pahoittaa äitini mieltä ja “turhaan” huolestuttaa, kun kaikki on muilta osin kuitenkin hyvin. Äitini on kyllä tiennyt aikaisemmasta huumeiden käytöstä, tarkoitukseni ei silloinkaan kyllä ollut kertoa, mutta semmoista sekoilua oli hankala pitää salassa ja lopulta sitten jäin kiinni. Äiti tietysti järkkyttyi todella paljon. Tämän jälkeen kuitenkin ryhdistäydyin ja muutaman repsahduksen jälkeen muut aineet jäi. Ja jos nyt pääsen vielä korvaushoitoon, voin elää (vielä enemmän) melko “normaalia” elämää. Äiti on nyt vahvasti siinä uskossa, että olen lopettanut käytön kokonaan. Olen myös varma ettei hän edes epäile mitään. Siksi en näe mitään syytä miksi hänelle pitäisi kertoa. Hoitajani on kuitenkin eri mieltä. Ja siksi haluaisinkin kuulla teidän meilipiteitänne ja tuntemuksianne asiasta. Itse kun en voi yhtään tietää kumpi vaihtoehto olisi parempi.
Ohjaaja Pirjo: Kiitos!
ja todellakin olen motivoitunut hoitoon! Tällainen elämän tyyli alkaa tuntua jo aika raskaalta. Vielä pitää miettiä kerronko vai en. Äitiini en halua tässä asiassa tukeutua, jos ei pakottavaa tarvetta tule.
A:n äiti: Neuvoja ja mielipiteitä tieltä todellakin tulin pyytämään, kun en itse tähän oikeen osaa, enkä voi itse vastata. Olen täällä näitä keskusteluja lukenut, melkein kaikki ketjut. Se on entisestään vahvistanut mielipidettäni asiasta. En halua, että äitini joutuisi kamppailemaan samojen asioiden/tunteiden kanssa. Ei ole hänen vikansa, että olen itseni tähän tilanteeseen saanut, eikä hänen mielestäni tästä myöskään pidä kärsiä.
Haluaisin kuitenkin kuulla lisää mielipiteitänne asiasta.
Niin kysyin tuossa, että olisitko haluunnut tietää lapsesi huumeiden käytöstä. Mutta toki haluaisin kuulla muidenkin, kun äitien mielipiteitä asiasta.
Kysymykseesi: olisitko halunnut tietää lapsesi huumeiden käytöstä, on äitinä vastattava, että en. Jos olisin voinut olla tietämättä, niin tietenkään en olisi halunnut tietää.
Sen sijaan ihan toinen kysymys on, pitäisikö huumeiden käyttö salata läheisiltä. Ei missään tapauksessa. Mikä tahansa salaisuus, mikä tahansa asia, jonka joutuu salaamaan läheisiltään, on kaikille osapuolille kuluttava, todellisuutta vääristävä ja ahdistava. Joudut itse elämään jatkuvaa kahtia jakautunutta todellisuutta. Läheisesi näkevät, että jokin asia ei ole kohdallaan, jokin asia on todellisen kohtaamisen esteenä. Salaisuus ja häpeä vievät voimia, jotka elämässä tarvittaisiin ihan muuhun.
jean
Jean puhuu tässä ihan asiaa. Jos sinulla kerran on sellainen tilanne, että haluat lopettaa huumeiden käytön, niin tarvitset kaiken tuen, mitä vain on mahdollista saada. On myös tarpen muuttaa omia toimintamallejaan ja yksi niistä on valehtelun lopettaminen. On aika paljon helpompi jatkaa myös itsensä kusettamista, jos pitää jotain kulisseja yllä.
Hei,
Kiperä kysymys ja kuten huomaat, mielipiteitä on monenlaisia. Sinun on päätettävä, mitä teet. Pohdin pitkään, ennen kuin halusin vastata sinulle. Kuulostelin omia tunteitani äitinä ja narkomaanin puolisona (ex). Tulin tähän tulokseen: Kun (ei jos) kerran olet todella päättänyt lopettaa huumeiden käytön, miksi et siitä puhuisi äitisi kanssa. Oletko varma, ettei hän koko ajan ole kuitenkin epäillyt, elänyt epävarmuudessa? Valehteleminen on niin suuri osa narkomaanin elämää, että siitä oikeasti luopuminen on iso juttu. Mitä jos nyt tekisit sen ja saattaisit jopa yllättää äitisi - positiivisesti. Et kärähtänyt, vaan itse kerrot tilanteestasi, joka vielä meidän omiasten mielestä on hitsin positiivinen.
Oon miettiny tätä paljon, että kerronko vai en. Kävi tässä pari päivää sitten klinikalla ja sain kuulla, että minun pitää käydä nyt vielä pari kuukautta antamassaa seuloja ym. “Todistaa”, että minulla on ongelma subutexin kanssa. Siitä noin kolmen kuukauden päästä korvaushoidon arviointiin ja siitä puolenvuoden sisällä aloitetaan hoito. Eli olen korvaushoidossa (jos pääsen) noin 11 kuukauden päästä.
Korvaushoidon alkamiseen on nyt niin pitkä aika vielä, että en nyt ole ainakaan lähiaikoina kertomassa. Pelkään, että äitini alkaa painostamaan minua hoitoon menon kanssa (vaikka enhän minä sitä voi nopeuttaa). Alkaa painostamaan, että minun pitää unohtaa korvaushoito ja vierottautua. Eikä tajua että vieroitus ei ole helppoa, enkä ole siinä onnistunut.
Ymmärrän, että valehtelu tulisi lopettaa. Silti tuntuu todella vaikeata edes aatella, että kertosin. Pelkään miten äiti suhtautuu.
Jos syy siihen, ettet kerro on pelko siitä, miten äiti suhtautuu, niin pelko pois.
Tottakai äiti pahoittaa mielensä ja pelästyy, ehkä suuttuukin. Äidit ovat kuitenkin varsin sitkeitä otuksia ja kestävät yllättävän kamalia asioita. Sinun äitisi tuskin on tässä mikään poikkeus. Olethan lukenut viestiketjujamme ja huomannut sen, että kyllä ne äidit jaksavat uskoa ja toivoa ja tarvittaessa auttaa.
Alkuperäinen vastaukseni liittyi siihen, olisinko halunnut tietää eli en. Minäkin kuitenkin tiedon kanssa olen pystynyt elämään. Meillä se on vaikuttanut suhteeseemme sillä tavalla, että mielelläni kyyläisin ja kyttäisin. En luota. Jokainen hellepäivä, jonka tyttäreni viettää hihattomassa topissa, on ilon päivä. Ei ainakaan piikitä.
Nagu: Mä oon entinen käyttäjä, enkä kertonut vanhemmille tai sisaruksille käytöstä. Syynä oli se, et ne veti pultteja jo teinikännäilyistä ja aina jonkun mokan jälkeen elämä oli yhtä helvettii niiden kaa. Ei pydee kuvittelee millaista olis ollu, jos oisin rännäämisestä etc. kertonu. Nyt onneks kuivilla ja ilman mitään korvaushoitoja!
Eli vaik olis aikuinen voi vanhemmille kertominen vaan hankaloittaa elämää eikä niiltä välttämättä saa tukea vaan pelkkää valitusta ja kyttäystä. Jos yhtään pelkäät jompaa kumpaa jättäisin kertomatta jos oisin sä!
“Olethan lukenut viestiketjujamme ja huomannut sen, että kyllä ne äidit jaksavat uskoa ja toivoa ja tarvittaessa auttaa.”
Niin olen lukenut ketjuja joskus jopa hieman kateellisena, kun te jaksatte usko ja toivoa ja tarpeen vaatiessa olette valmiita auttamaan lapsianne, puolisoitanne… En usko, että äitini suhtautuisi asiaan samoin. Pahimmassa tapauksessa hän ei haluaisi olla kanssani tekemisissä enää ollenkaan, eikä uskoisi että olen menossa hoitoon. Tavallaan ymmärtäisin, toisaalta en. Olen kyllä menossa hoitoon, mutta en voi todistaa mitenkään että repsahduksia ei tule, enkä aio palata enää entiseen. Jos he eivät sulkisi minua ulos elämästään, saisin olla kokoajan todistelemassa, että en enää käytä.
Oletko ajatellut, että mitä sitten teet kun olet korvaushoidossa? Ajattelitko, että lopettaminen olisi silloin helpompaa? Voin nimittäin asiaa sivusta seuranneena sanoa, että eipä näytä olevan. Samaa kamaa sulla on elimistössä meni se sinne sitten suonen tai suun kautta. Ja niin kauan kuin käytät, et pysty täysin toipumaan ja masennus on jatkuva seuralainen.
Sanon nyt ihan kaikella rakkaudella, että mieti nyt vielä tuota korvaukseen menoa. Jos vaikka vaihtaisit sen hallittuun lopettamiseen. Tiedän pariskuntiä, jotka ovat jääneet korvaukseen vuosiksi. Heidän rakkauden täyteinen suhteensa on vaihtunut lääkkeiden jemmaamiseen ja toisen kusettamiseen. Monet ovat myös eronneet, koska toinen ei ole halunnut lopettaa hoitoa. Kaikki, jotka ovat hoidon joskus lopettaneet, ovat aloittaneet sen myöhemmin uudelleen. Tämä siis täällä päin. En tiedä onko asiasta olemassa mitään virallisia tilastoja, mutta varmasti olisivat masentavaa luettavaa.
Mun exä sanoi aikoinaan, että jos korvaukseen menee, niin ei taatusti lopeta. Niinpä se ei mennyt. Yksi tärkein syy siihen, miksi hän ylipäätään lopetti, oli se että hän ei enää jaksanut juosta aineen perässä. No, jos tietää, että ainetta on aina saatavilla, niin ei se lopettamista ainakaan helpota.
Olet ilmeisesti vielä nuori. Miksi uskot, että et pysty lopettamaan? Ovat monet muutkin sen tehneet. Ei retkahdusten määrällä ole väliä, vaan asenteella.
Nugan tilanne on täysin sama kuin omani. Ja koska tämä kysymys on askarruttanut omaakin mieltäni on pitkään, oli mukavaa että Nuga aloitti tämän keskustelun ja on ollut todella mielenkiintoista lukea teidän vastauksianne.
Olen painiskellut jo muutaman vuoden syyllisyyden kanssa, että salaan tätä vanhemmiltani. Yleensä kuitenkin päädyn aina lopputulokseen, että totuuden kertominen ei hyödyttäisi ketään, satuttaisi vain. Ja aivan itsekkäästäkin syystä jätän kertomatta, äitini reaktio olisi arvattavissa. Ensinnäkin jo se, että olen salannut tätä häneltä riittää siihen, että olen pettänyt hänen luottamuksensa koska en ole kertonut. Joutuisin vain puimaan sitä, kuinka paljon tämä äitiin sattuu enkä voisi odottaa minkään valtakunnan tukea, joten kaikille on helpompi näin. Syyllistys, jota äidiltä saisin seuraavat kymmenen vuotta olisi aivan liian raskas taakka.
Äitini on kuuluisa ylireagoinnistaan, se, että valehtelin hänelle jostain vähäpätöisestä asiasta teininä on näin kymmenenkin vuoden päästä vielä asia, joka pistää hänet epäilemään minua vaikka sen jälkeen olen muissa asioissa ollut sanani mittainen. Ja en liioittele lainkaan, äidillä on omat päänsisäiset ongelmansa joiden vuoksi hän on toisinaan niin…raskas ihminen. Jos kertoisin, hän ei luottaisi minuun enää koskaan. Vaikka ei olisi mitään syytä olla luottamatta ja olen sen osoittanutkin parhaani mukaan.
Toisinaan tunnen pienen kateuden piston sisälläni, kun esimerkiksi täällä vanhemmat epäitsekkäästi huolehtivat ja auttavat. Se on asia, josta olen aina jäänyt paitsi, meidän perhessä jokaisesta avunannosta on jäänyt vähintäänkin velkaa. Vrt. “Kun mä silloin kaksi vuotta sitten autoin sua ja lainasin sulle rahaa, niin sun pitää nyt auttaa mua tässä/tehdä vastapalvelus/jne” Kaikesta muistutellaan, että silloinkin mä sua autoin ja kiillotetaan omaa kilpeään. Sitä apua on saanut vain kun on pyytämästä päästyään pyytänyt, ei ikinä ilmaiseksi. Meidän perheessä on lapset kasvatettu jatkuvassa syyllisyydessä ja pelossa. Kun teininä yritin kertoa, kuinka pahoin voin ja viimeisenä hätähuutona viilsin tajuttomilla vekeillä käsivarteeni “HELP!” ja näytin sen äidille. Äiti tokaisi vain, että “Etkö tajua miltä toi musta tuntuu?” Ei hyvältä, ei varmasti, mutta ikinä ei mietitty miksi tein niin. Olisin vain niin kovasti halunnut, että joku ottaisi syliin ja lohduttaisi, veisi jonnekkin missä mua oltaisiin osattu auttaa ja haavat olisi tikattu. Eikä aina vaan syyllistäisi. Turha kai sanoakkaan, että toiveeni ei toteutunut ei silloin eikä myöhemminkään.
Dahlia: Olen yrittänyt monesti lopettaa, reflat vie kuitenkin aina voiton ja retkahdan, vaikka moni on pystynyt vierottautumaan minä en ole. Masennus on ollut minulla aina ihan lapsuudesta lähtien jatkuva seuralainen, joskus lievempänä josku voimakkaanpana. Korvaushoito antaisi minulle mahdollisuuden alkaa käsitellä tätä masennuksen aiheuttajaa, eikä elämäni pyörisi subun ympärillä niin paljon mitä nyt.
irvikissa: Tilanteeni on juuri samanlainen, ollut aina. En itse vain jotenkin osannut sitä kertoa.
Jos äiti on joskus jossain auttanut, olen ollut hänelle palveluksen velkaa. Tukea en äidiltäni ole saanut. Nuorempanakaan hän ei kai omalta pahalta ololtaan huomannut, kuinka huonosti voin. Tilanteissa jossa minulle oli sattunut jotain jonka vuoksi olisin tukea kaivannut, huomasin pian olevani äitini tukena, koska minulle hänen lapselleen oli sattunut jotain noin kamalaa. Kun perheellämme meni huonosti ja useimmiten meni, olin äitini tukena ihan pienestä lähtien. Olemmenkin enemmän kavereita, kun äiti ja tytär. Nyt jos kertoisin saisin olla hänen tukenaan.
Sama juttu, saisin juurikin vain olla hänen tukenaan kuten olen aina ollut. Eli salailu jatkuu ainakin omalla kohdallani, ei voimat riitä sekä itseni kuntouttamiseen että äitini koossapitoon. Jo se, että pikkusisko erotettiin ammattikoulusta liikojen poissaolojen takia oli äidille niin kova pala, sisko on kuulemma “Täysi luuseri” ja “Velttoilee vaan” ja hänellä itsellään on vaan niin paha olo siitä. Ei se ole siskolta kuitenkaan kysynyt, että mikä sen ajoi tuollaiseen. Kun jo noin pienestä jutusta nousee hirveä itkumyrsky ja syyllistys, en uskalla edes kuvitella mitä tapahtuisi minun kohdallani jos nyt kertoisin.
Nyt unohduttiin pelkkiin äiteihin, esim. isät ja sisarukset jäi kelkasta. Kaksoiselämä on kuluttavaa, se kulissien pystyssä pitäminen on kamalaa. Mutta joku ehkä tietää, toinen ehkä aavistaa.
Yksi on pelkonsa kanssa yksin sisarensa/lapsensa puolesta.
Aina voi sanoa “mä en nyt pysty, mun pitää hoitaa MUT” ja olla terveesti itsekäs, vaikka sen sanominen tuntuisikin maailmanlopulta. Silti se toimii.
Mulla ei ole kokemusta tässä kun äidistä, isäni ei ole koskaan ollut elämässäni läsnä. Siskonkin kanssa on aika etäistä, hänellä on omat kuvionsa enkä mahdu niihin. Mutta tottakai ketjun aloittajan kysymys koskettaa varmasti kaikkia narkkarin läheisiä yhtälailla, kaikkia niitä jotka välittävät. Ja tervettä itsekkyyttä suositan myös kaikille!
Minä olin epäitsekäs juuri niin kauan kuin pystyin. Nyt on vaihtoehto se, että menemme kaikki tai vain tyttäreni… 
Jaksoin aika monta vuotta kamalia käänteitä, mutta nyt jos en luovuta, menetän mielenterveyteni ja vaarannan myös toisen, päihteettömän lapseni tulevaisuuden. Vaihtoehtoa ei enää ollut.
Kyllä minäkin koetin tyttärelleni puhua myös omista tunteistani ja siitä, miten pahalta hänen huumeidenkäyttönsä ja elämäntapansa tuntuu. Ja tunsin siitä syyllisyyttä; lyönkö nyt lyötyä? Olin jo vuosia sitten ihan rikki ja ystäväni soitti tyttärelleni ja kysyi, eikö tämä näe mitä perheelle tekee. Tytön vauhti eikun kiihtyi. Silti jaksoin vielä monet käänteet ennen kuin romahdin.
Tänä aamuna tuntui siltä, etten pysty hengittämään tai nielemään ja sydän on kasassa= täysin psyykkistä. Toivottavasti lääkkeistä on apua, mutta oikeasti haluaisin vain, että tyttärellä on hyvä olla ja hän on turvassa.
Jollei tämä tapahdu, joudun oppimaan elämän jatkuvan surun ja huolen kanssa.
Älä sure= mahdotonta
Lakkaa huolehtimasta= liki mahdotonta
Lakkaa paapomasta= liki mahdollista
Anna periksi = välttämätöntä!
A:n äiti, olet kyllä uskomattoman sinnikäs ihminen, ei voi kun hattua nostaa sinulle. On niin helppoa sanoa toiselle, että kyllä se siitä, lakkaa huolehtimasta mutta kun toista rakastaa, se on mahdotonta. Toivon sulle kaikkea hyvää ja myös tyttärellesi. Ehkä hän jossain vaiheessa havahtuu ja ymmärtää sen, kuinka -paljon olet hänen eteensä tehnyt ja osaa arvostaa sitä.
Mutta älä unohda itseäsi, sinun on saatava elää omaa elämääsi. Se on niin helppo sanoa toiselle näin, mutta ketään ei voi väkisin auttaa, vaikka kuinka rakastaa. Uskon vakaasti että se stoppi tulee tyttärellesi jossain vaiheessa, se tulee kaikille. Itse elän parhaillaan sitä vaihetta, että olen ymmärtänyt ongelmani ja päättänyt viimein ottaa ohjat omiin käsiini. Kun hauskuus loppuu, tulee tilalle halveksinta itseään kohtaan ja halu muutokseen.