Eli sen verran omaa tarinaa. Olen 37-vuotias nainen. Alkoholi ollut ongelma jo ensimmäisestä ryypystä lähtien jolloin olin 13 wee. Aina täydet lärvit. Vuosien mittaan rupesi tulemaan putkia, pitempiä ja pitempiä. Olen käynyt monet katkot, pidemmät hoidot, pisin raittius 3-vuotta sitten vuosi ja kolme kk. Mut nyt taasen mennyt vuoden päivät se mäyräkoira väh.päivässä. Töissä olen pystynyt jotenkuten käymään, mutta nyt en enään jaksa. Aa-kerhoissa olen käynyt, mutta nyt jotenki en kehtaa mennä sinne, kun niin monta retkahdusta ollut ja aina menen sinne ja käyn pari kertaa ja taas selittelyä, selittelyä miks aina ne jätän. Katkon kautta lähtisin taas heti tähän uuteen alkuun, mutta en millään halua taas että vanhemmat tietää , että tilanne näin paha. Uskallanko ottaa antabuksen vaik maksa-arvot varmasti koholla? Niin kauhee on tää olo taas tänäänki ollut, et mä en yksinkertaisesti enään jaksa. Hankala kirjottaa puhelimella, mut varmaan ymmärrätte. Ja, vielä se, että olen aina tiedostanut tän sairauden ja tiedän, ettei mikään kohtuukäyttö ole enään mahdollista
Mene vaan takaisin sinne AA:han ja kerro ihan rehellisesti tarinasi ja näitäkin mietteitä jota tännekkin kirjoitit. Kyllä he ymmärtävät koska hekin ovat alkoholisteja. Harkitse myös kertoa vanhemmillesi tilanteestasi jotta saat riisuttua raskaat kulissit ympäriltäsi.
Raittius on iloinen asia.
Prossa: Kiitos, näin teen. Marssin huomenna kerhoon ja kerron taas miten on käynyt 
En oikeen osaa käyttää vielä tätä plinkkiä, mutta eiköhän se tästä. Aivan, mahtavaa, että tällainen paikka on. Olen saanut paljon voimia tänään, kun olen lukenut täällä kaikkien tarinoita
AA-ryhmis on jopa 10-20vuotta “kentän” ja AA:n väliä laukanneita alkoholisteja. Monellakin tarina menee niin että on ollut mukana AA:ssa jo 30vuotta, mutta raittiita vuosia saattaa puhe-hetkellä olla 2,10…6…mitä kelläkin… ainakin pk-seudun ryhmissä on jatkuvasti myös muita retkahtaneita ja 1askelta luetaan tiuhaan tahtiin… Että et oo eka etkäs vikakaan veneestä pudonnut
Aivan mahtavaa tsemppiä saa täältä. Kiitos paljon. Nyt käyn koiran kans lenkillä ja otan sen viereen ja hikoilen ja kaikkee ens yön
Ja tsemppiä vaan, ja voimia toivotan. Pääasia että yrität …ei se koskaan hukkaan mene.
ja, vaikka tästä voi minulle huutia tulla, niin ellei AA sinun kohdallasi asiaan auta niin ei tämä maailma vielä mitenkään pystyssä ole.
Sitten voi vaan olla aika kokeilla raitistumista ihan uusilla ajatuksilla… jokaiselle on olemassa se oma mahdollisuutensa!
Älä luovuta, se voi olla ihan just nyt nurkan takana, se selviytymisen oivallus!
Hei ja tsemppiä koitokseen!
Minä koen itse, että raittiudessa on mahdollisuus menettää vain oma synkkyytensä. Siitä poispääsemiseen on vaatinut minun kantaa vain oma korteni kekoon. Eli omia saappaita vaan etsimään ja sitten kun alkaa löytymään sopivat, niin niillä tallustamaan.
Mutta pitää muistaa että AA on täynnä naiseniskijöitä 
Siellä moni setä alkaa tehdä tuttavuutta naistulokkaan kanssa. AA:han en suosittele pukeutumaan ihonmyötäisiin pyllyfarkkuihin ja tissipaitoihin Eräs tulokas ryhmässämme tuli näissä varusteissa AA:han ja sai heti AA-naisenjahtaajat peräänsä… En suosittele myöskään sukkahousuja (näkyville) sillä monella miehellä on nykyään sukkahousufetissi… Naisena AA:han kannattaa pukeutua tosiaan avuntarvitsijan näköisenä. Vaikka siihen paljon parjattuun tuulipukuun Myöhemmin jos raittius saa tuulta allensa, silloin voi hieman muuttaa vaatetustaan… Rakkauspommitus jota mies AA:laiset naiselle suorittavat on myöhemmin laantuva…
Tervetuloa raittiutta haluavien porukkaan. Muista, että AA on muutakin kuin ensimmäinen askel. Ainakin pääkaupunkiseudulla on useita naisten ryhmiä, mielestäni juuri niistä voisit saada kaipaamaasi tukea.
Joo eikä ne naisteniskijät ole kaikki edes vanhoja äijiä 
. Ite olen kolmekymppinen mies ja oon murrosiästä asti tuntenut valtavaa himoa vanhempiin naisihmisiin. Joka kerta kun meen AA-palaveriin, mieleni pohjalla on ajatus: “löytyisiköhön täältä jotain hottiksia 40-60 vuotiaita naisia seuraksi”. Kerrankin yhellä nelikymppisellä sekakäyttäjä muijalla pullotti ihan helevetin isot ryntäät paidan alla enkä saanut lainkaan silmiäni irti niistä 
enkä keskityttyä omaan puheenvuorooni 
. Sukkahousufetissi? Mikään ei saa kypsiä aikuisen naisen sääriä näyttämään paremmalta kuin kunnon kiiltävä nylon-peite… Itse asiassa naisella saattaa olla pitkät housut ja vain sukkahousujen peittämät nilkat ovat paljaana näkyvissä niin jo tämä saa minut kiihottumaan 
.
Nousten hieman KaleviKalsaria asiallisemmalle, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneelle tasolleni, voisin todeta että hienoa kun olet onnistunut välillä pitämään noinkin pitkiä raittiita jaksoja. Elimistösi on niiden aikana ehtinyt palautua ja olet välttynyt haima- ja maksatulehduksilta ja muilta ikävyyksiltä. Alkoholismista toipuminen vaatii yleensä monia yrityksiä ja käsittääkseni vain yksi viidestä alkoholiriippuvaisesta onnistuu lopettamaan juomisen pysyvästi. Ihan sama se on niiden kaikkien muidenkin kohdalla, joten ei ole mitään syytä hävetä AA:han mennessäsi. Mahdollisuutesi ovat luultavasti aika hyvät, kun et enää ole siinä vaiheessa että kieltäisit ongelmasi.
Itselläni on ollut viimeiset neljä vuotta ongelmia viinan kanssa ja vedän joskus sellaisia yli viikon rännejä, jotka päättyvät esim. vasta sitten kun mahalaukkuni on tulehtunut ja alkoholi on syövyttänyt vuotavan mahahaavan joka saa minut yökkäilemään pikimustaa verioksennusta… Välillä minäkin onneksi onnistun olemaan muutaman viikon selvinpäin. AA:ssa olen käynyt vain neljä kertaa, kun en oikein tykännyt siitä että ryhmissä on aina mukana joitain “sikailijoita” joiden jutuista ei ota muuta selkoa kuin sen että niissä on paljon kirosanoja. Katkolla olen ollut kerran, viime lokakuussa.
En ole aktiivijuojana ehkä paras ihminen neuvomaan sinua, mutta tsemppiä kuitenkin juomisen lopettamisessa. Tuskin kenelläkään meistä Lopettajiin kirjoittavista on muuta todellista vaihtoehtoa kuin täydellinen pidättäytyminen alkoholista.
Heissan!
Itselläni on ollut sama ongelma, eli ensinnäkin hävettää mennä takaisin ryhmään, kun jätin sen tahallani vain parin kk käymisen jälkeen vähän ylemmyydentuntoisena ja varmana raittiudestani; siitä, etten enää moista tarvitse. Nyt huomaan että kyllä vaan olisin tarvinnut. Nöyrtyä piti taas kuningas alkoholin edessä.
Eli nyt olisi siis aika taas mennä ryhmään. Mutta kun nyt kerran täällä otettiin puheeksi tuo naiseniskemis-topikki, niin täytyy kertoa omakohtainen kokemus, että koin olemisen siellä ryhmässä muiden tuntemusten ohella seksiobjektimaisena, ja huom! olen sentään 5-kymppinen! Jossain tilanteessa seksiobjektina oleminen on ihan jees, etenkin nuorten miesten sellaisena 
mut EI siinä tilanteessa, kun on kyse tavallaan elämästä ja kuolemasta. Muuten ei meikäläiselä ole mitään sitä vastaan et löytäis kumppanikseen jonkun raittiin alkoholistin…
Hei Susanne ja tervetuloa tähän sangen kirjavaan joukkoomme. Olet tehnyt hyvän päätöksen, nyt on todellakin aika lopettaa. Keinot on monet ja sinun täytyy niistä vaan sitten omasi löytää. Omat keinoni olivat; pari käyntiä A-klinikalla, psykoterapia, Antabus, alkoholismista lukeminen esim. Lilli Loiri-Sepän Selviämistarinointia, ja sitten tietty tämä plinkki. Tää on ihan pro !
Kaikkea hyvää päivääsi.
^Hyviä vinkkejä jaana.murulta. 
Minäkin suosittelen tuota Lilli Loiri-Sepän kirjaa kenelle vaan, joka yrittää vähentää/lopettaa. Siinä on itse kerrottuja elämäntarinoita laidasta laitaan. Yhdistävänä tekijänä kaikissa kuitenkin alkoholinkäytön onnistunut lopettaminen. Ainakin minulle kirja antoi aikoinaan valtavasti uskoa siihen, että alkoholiongelmastakin on mahdollista “selviytyä”.
Ja tämä keskustelupalsta on tosiaan myös ihan huippu!
Lämpimästi tervetuloa, Susanne!
Tämä on taas näitä Kalsarin p-juttuja. Ehkä typerä käsitys huumorista. Mitään tuollaista en ole havainnut ryhmissä.
Tervetuloa sekaan!
Minä kuulun meihin joskus tipahtaneisiin! Aikanaan pääsin kuolemaa edeltävästä tilanteesta kuiville ja raittiuteen kiinni ja sitä auvoa kesti yli kolme vuotta. Sitten alkoi taas juominen kiehtoa ja kun sopiva nyrjähdys elämässä osui kohdalle, lähti juominen totaalisesti käsistä. Tuurijuopon tyyliin vedin kuusi vuotta ja olin elämässäni monella muullakin tavalla melko hukassa. Sitkeän taistelun myötä pääsin tuureistani lopulta eroon ja olen nyt saanut elää vapaana ja vapautuvana vuoden päivät. On ollut kyse sekä juomiskierteestä että elämälle itselleen vapautumisesta… Jees, sen olen kohdallani saanut taas todeta, että kun kaiken on muututtava, on KAIKEN muututtava
Minulle noiden kuuden vuoden aikana oli varmaan vaikeinta sietää sellaista sisälläni jäytävää ristiriitaa ja häpeää. Että miten minä, joka jo kerran muutin elämässäni kaiken, vapauduin hyvin vaikeasta juomiskierteestä sekä monista muista ongelmistani (niitähän riitti akselilla paniikki-itsetunto-talous-ihmissuhteet-jne.), saatoin yhä sittenkin mennä ns. vanhanaikaiseen! Tuntui saman tien, että jotenkin kadotin itseni ja tieni, sen myötä kipinän ja intohimoni. En tiennyt, mitä halusin ja mitä tavoittelin, kun halusin yhä olla raitis, mutta toisaalta halusin taas juoda! Eihän silloin voi luottaa itseensä lainkaan. Kyllä on minullekin, nääs, tullut elämässäni selväksi kovin kovalla tavalla, mistä minun juomisessani on kyse. Se ei ollut minulle epäselvää etenkään niiden kuuden vuoden aikana, jona nuo tuuriputket kuuluivat asiaan enemmän taikka vähemmän.
Onneksi kävi niin, että sitten minä yksinkertaisesti jouduin elämässäni tilanteeseen, jossa kaikki mahdollinen kuvioni valheellisuus tuli ilmeiseksi. Oli kyse muustakin kuin jo harvinaiseksi käyneestä juomisestani. Mutta sekin liittyi kuviooni, että olin pystyttänyt elämääni kulissit, jotka vähintään näyttäisivät siltä kuin kaikki olisi ok, vaikken minä yhtään viihtynyt elämässä, jota tuntui aina elävän joku muu kuin minä itse. Enkä mä niitä kulisseja tyhmyyttäni tai valehtelemisen ilostani pystyttänyt: kyllä minä yritin niistä tavallani hakea vain jotain turvaa, seesteisyyttä, jonkinlaista varmuuden tunnetta tai sen korviketta. Mutta sehän ei tule sen enempää ihmissuhteista, duuneista, statuksista, omistuksista, saavutuksista jne. kuin alkoholistakaan. Jotenkin minua helpotti siis se, kun ymmärsin jollain tavalla riippuvani vähän niin kuin kaikessa elämässäni, en vain juomisessani. Tajusin, että juominen on tapani reagoida erinäisiin impulsseihin silloinkin, kun en itse edes halua juoda. Tajusin yrittäväni muuttaa itseäni jatkuvasti joksikin aivan muuksi, mitä olen, jotta joku muu saisi tahtonsa läpi, tuntisi oman olonsa edes hetken varmemmaksi - ja näin välttyisin itse kuulemasta ikinä päättymätöntä valitusvirttä. Jep, minun oli ensitöikseni irtauduttava myös sairaalloisesta ihmissuhteesta siitä huolimatta, että muutos pakottaisi minut kohtaamaan epäonnistumisen ja pettymyksen tunteita ym. skeidaa ja vieläpä selvänä. No, se ei ollut lopulta mikään iso hirvitys, mutta varsin oleellinen osa sen muutoksen toteutumista, johon sitten ryhdyin ja joka tässä on koko ajan menossa (Luojan kiitos, elämäni on tällä hetkellä jo taas jotenkin jäsentyneempää, koska vaikka muutokset olisivat positiivisia, ne vievät aina myös energiaa eikä tuo em. asia ollut todellakaan vain ainut muutos, vaan pikemmin lähtökohta paljolle muulle).
Viime talvena minä hoksasin semmoisen, jo aiemmin toimineen, jutun, että minun pitää itse päättää itseni puolesta kaikenlaisia asioita. Yksi oli se, että minun on ihan itse päätettävä, juonko vai en. Se ei voi riippua mistään tai kenestäkään muusta. Jos elän jatkuvasti kannalla, että siinä ja tässä tapauksessa voisin ehkä mahdollisesti juoda, niin minulle se tarkoittaa kyllää juomiselle. Päätin, ettei juominen ole tästä lähtien vaihtoehto, ei missään tilanteessa. Ei ollut helppoa ja siksi tukeuduinkin toisiin! Pistin kokonaan sivuun sen joutavan häpeäni, että mitä helvettiä minä maailman valaistuneimpana raitistelijana nyt lankesin, ja aloin kuunnella toisia. Aloin kysyä ja etsiä, puhua suoraan ja mitään säästelemättä, mikä mulle on vaikeaa, mitä elämässäni oikeasti tapahtuu jne. Ja toisaalta lakkasin odottamasta, että kukaan voisi minulle juuri minun totuuksiani kertoa ja ratkaisujani tehdä. Päätin ottaa vastuun itsestäni ja tukeutua toisiin, jotka halusivat toimia saman suuntaisesti. Huomasin, että minä saatan taas tuntea toisia ihmisiä kohtaan jopa yhteyttä, toveruutta, ystävyyttä, välittämistä yms. Joo, ja ihan vain siksi, että suostuin itse pistämään vähäksi aikaa sivuun sen häpeäni - ikään kuin “unohdin” itseni.
Olen saanut paljon sellaisesta ajattelutavasta, jossa keskeistä on yksinkertaisesti tosiasioiden hyväksyminen. Niiden, joille voin jotain ja niiden, joille en voi. Yksi asia on alkoholismini. En minä voi sitä poistaa, se ei poistunut kolmessa vuodessa eikä sen seittemässä terapiassa, joissa saatoin hoitaa itseäni ja tasapainoistua kaikin tavoin. Viime vuodet olivat siis vähän kuin kertausopintoja 
Mutta voinhan minä yhä edelleen ELÄÄ alkoholismistani riippumatta. Eihän se määrää kuin yhden säännön elämääni: älä juo. Silleen se on iso sääntö, että kohdallani kaikki muu terveys, mielenterveys, sosiaalinen terveys jne. tuntuisi monelta osin perustuvan tuolle kiellolle. Ja koska tuon kiellon noudattaminen tekee niin monta muuta ja merkityksellisempää asiaa mahdolliseksi, se ei miltään kiellolta tunnukaan. Saan elää ilman alkoholia, vaikkei ole pakko. Ei nimittäin ole, kyllähän minä myös saisin juoda, jos todella haluaisin. Siinähän se onkin, kun saa alkaa valita sellaisten asioiden väliltä, mitä haluaa ja mitä ei halua
Ei tämä yhtä oivallusten ja eheytymisen auvoa ole ollut eikä ole. Minä sain aika lailla ensimmäisten asioiden joukossa hyväksyä senkin, että kaikki vaikeudut hetken mieliteoista elämänrakenteellusiin ongelmiin tulevat vastaan. Ainakin nyt kuluneeseen vuoteen tuntui liittyvän vahvasti se, että vapautuminen ja ahdistus kulkevat käsi kädessä. On vanhasta luopumista ja uuteen ryhtymistä ja vaikka mitä suunnittelen, en voi ikinä tietää, mitä eteen tulee. Tämä tosin on ilmentynyt elämässäni jo näinkin lyhyessä ajassa siten, että yllätysmomentilla on iso osa niin ikävyyksien ja ahdistusten kuin kaiken mullistavien ja onnellisten käänteidenkin kanssa! Sepäs se: joskus on suostuttava siihenkin, että elämässä voi tapahtua myös täysin odottamattomia onnellisia käänteitä. Siis nimenomaan suostuttava siihen, ettei sitäkään voi itse ennalta määrätä tai tuomita kohtalokseen, miten yksin tai varjoon tai epäonnekkaaksi tai luuseriksi tjms. jää.
Vähä vähältä kaikki tapahtuu, muutos on hidasta ja monivaiheista eikä elämässä ole ohituskaistaa. Eikä elämä ole reittilento eikä pakettimatka. Eikä se löydy mistään noin muutenkaan. Sellainen on minun kokemukseni! On ollut hyvä asettua aloilleen ja tarkastella yksinomaan sitä, millainen minä itse olen, mikä minulle on tärkeintä, mitä haluan ja tavoittelen ihan itse ja siitä riippumatta, kestääkö terveys, jatkuuko elämä vanhuuteen asti tai onko kukaan edes näkemässä sitä, mitä tavoitteillani saavutan. Tällainen itseeni meneminen on voinut jotenkin toteutua vasta siitä lähtien, kun olen avautunut ulospäin. Olen avautunut ennenkin, mutta nyt avaudun ehkä rehellisemmin - en esimerkiksi siksi, että pyrkisin sillä avautumisellani miellyttämään ketään toista minuun itseeni tyytyväisemmäksi tjms. Ja hoplaa, olen myös sen saanut kokea todeksi, että jotkut voivatkin pitää minusta tai löytää kanssani jonkin syvemmän yhteyden juuri siksi, että minä itse alan olla ja toteutua omana itsenäni! Minua saattaa joku voida peräti rakastaa sen takia, että minä olen minä enkä kukaan muu. Ihme juttuja 
Mutta niin arvelen, että sen laatuinen umpihankihiihto on edessä jokaisella, joka vapautuu omista kahleistaan. Kun hiihtää hankeen, tulee nähdyksi sekin, mistä juuri sinä olet mennyt! Voi tätä aforistisen ilotulituksen riemua taas
Johan oli Antiloopilla asiaa. Tuossa oli niin monia hyviä pointteja, etten nyt lähde edes tuota pilkkomaan sen enempää, tästä tulisi muuten kilometrin mittainen postaus.
Mitä nyt itse tässä vaiheessa mietin on se, että kun minäkin nyt näissä raittiissa porukoissa olen pienen hetken pyörinyt, niin yksi iso muutos ihan huomaamattakin on tapahtunut. Se on se, että minä olen tässä porukassa ollut ihan sen takia, että minä tarvitsen tätä porukkaa ja sitä, että saan puhua omista tuntemuksistani niiden oikeilla nimillä. Voisin myös valita olla puhumatta, ja se olisi ihan fine, mutta olen havainnut paljon paremmaksi keinoksi puhumisen.
Niin, siihen pointtiin!
Ennenhän minä olisin tällaista juttua heittänyt vain se ainakin tiedostamattomana vaikuttimenani, että saan tällä tavalla todistaa omaa älykkyyttäni ja etevyyttäni. Besserwisseröintiä. Heikkoa itsetuntoa. En sen takia, että hoitaisin jotakin minussa olevaa rikkinäisyyttä, tai ehkä hoidinkin tietyllä tavalla. Mutta se edellinen tapa hoitaa itseäni, itse asiassa vain lisäsikin sitä kuormaa omaan itseeni. Nyt yritän heittää sieltä jotain pois. Siinä on iso ero. En ole näissä porukoissa sen takia, että pyrkisin todistamaan jotain omaa ylemmyyttäni. Ja juuri sellainen olin ennen pakotettu olemaan, koska en osannut toimia millään muullakaan tavalla. No onhan se selvää, että tuollainen vaikuttaa negatiivisesti mm. ihmissuhteisiin.
Olen ennen ollut todella hyvä näyttelemään, että minulla menee hyvin. Olenhan siihen haaskannut, niin paljon energiaa, että pakostakin siinä edistyy. Mutta nyt ymmärrän sen, että maineella, rahalla ja tavaralla ei ole mitään tekemistä ihmisen hyvinvoinnin kanssa. Mulla oli kulissit ja ihan hirvittävä olo niiden kulissien sisällä. Antilooppi tuossa äsken hienosti niistä kulissien luonteesta kirjoittikin.
Kilpajuoksu on minun kannattanut lopettaa. Koska minähän juoksin vain itseäni karkuun. Ja tuolla tavalla karkuun juoksemalla sitä vain etääntyy ja etääntyy koko ajan itsestään. Sitä tavallaan vain ruokkii tiedostamattaan itse koko ajan sitä sairauttaan. Tai se sairaus on jopa niin viekas, että se ruokkii itse itseään, jos siihen ei osaa kiinnittää huomiota. Niin, sanoihan se Rokkakin Tuntemattomassa Sotilaassa: “älä sie huoli, kyllä se naapuri tulee siun perässäs vaikka pohjanlahdelle saakka, jos täst karkuun lähdetään”.
Joten mikä tepsii? Tosiasioiden kohtaaminen. Karkuun saa tosiaan juosta, vaikka lopun ikäänsä. Ei niiltä omilta demoneilta kunto kesken lopu.
Ehdottomuus. Se, että itse alan ymmärtämään että olin koko juoma-ajan sairas ja voimaton toimimaan mitenkään toisinkaan. Jos jollain on ongelma juomattomuutesi kanssa, älä korvaasi lotkauta enää tuolle ihmiselle.
Mulle heitettiin silloin juoma-aikana näin jälkeenpäin loistavaksi kysymykseksi osoittautunut heitto: “Mikset sä rakasta itseäsi?”. Siinähän se onkin koko homman juoni ja onneksi olen saanut mahdollisuuden lähtä kohtaamaan itseäni ja tuohon kysymykseen alkaa muru murulta ja pala palalta löytymänä vastauksia.
Moi Susanne ja tervetuloa joukkoon. Heitän vain pari kommenttia, olen lähdössä asioimaan nimittäin. Palaan ketjun aiheisiin, ovat hyviä.
AP mainitsi ahdistuksen. Minä täydennän siten, että jos olen kokenut ahdistusta tai epävarmuutta jostain esim. viime vuonna, se ei ollut entistä maahan lyttäävää lamautumista vaan jonkinlaista “toiveikasta” ahdistusta. Voiko tällaista edes olla? Ei kait. Ehkä kyse olikin jostain muusta. Olen jotenkin parantumaton optimisti. Syytä ollakin, koska tähänkin asti asiat ovat hoituneet. Johonkin suuntaan aina. Ja joku yllättäväkin suunta on ollut parempi kuin entinen toivottomuuden suo johon aikaa myöten uppoaa aina vain syvemmälle.
OK, lähtee offiksi joten vain yksi huomio vielä. Plinkissä tulet törmäämään silloin tällöin aika kirjaviin ja osittain ala-arvoisiinkin mielipiteisiin itseapuryhmistä. Suomessa voi melkein käyttää synonyyminä AA:ta. Muodosta oma mielipiteesi tutustumalla tarvittaessa useaampaan ryhmään. Voi olla, että on juuri sun juttusi. Tai sitten ei.
Kannattaa aluksi heittää verkkoja useampaan suuntaan. Ja sitten katsoa mitä niihin tarttuu.
Tsemppiä.
Susanne, saanko esitellä hänen itsensäkin puolesta ja lupaa kysymättä: ei niinkään parantumaton, vaan realistinen optimisti, herra Andante Olen nimittäin itse kokenut tuon optimismisi pikemmin tosiasioihin ja omaan vastuuseen herättelevänä, laajempaa katsantoa tavoittelevana perusasennoitumisena elämään kuin niinkään esim. painostavaksi, jollaiselta taasen voi tuntua tietynlainen abstrakti ja jotenkin koskettamaton muka optimismi. Vaikea sanoa, missä on minkäkin sortin optimismin raja, mutta sä pidät hyvin esillä usein sellaista näkökulmaa, joka asettaa valittavaksi eri suuntien väliltä. Kuten, että jäädäkö alituisesti murehtimaan asioita vai etsimään niistä mahdollisuuksia. Jotenkin noin olen tulkinnut sinun katselevan elämää, katselet siinä olevaa toivoa mieluummin.
Ylipäätään voisin sanoa, että vastuu itsestä ja elämästä ei avaudu minullekaan esimerkiksi minään taakkana tuntuvana velvollisuutena, vaan pikemmin hyvin myönteisenä ja vapauttavana asiana. Olen vapaa elämään omaa elämääni. Sellainen on suunta! Ja jos aivan realisti olen, en voi myöskään vähätellä esimerkiksi noita tuurivuosiani miksikään totaalisen taantumuksen ajaksi. Kyllä minä olen silloinkin vain yrittänyt parhaani ja tehnyt niitä asioita ja valintoja, joihin olen silloin uskonut. Osaa voi sanoa hyviksi ja onnistuneiksi ja osaa vääriksi ja epäonnistuneiksi. Jos haluaa. Mutta, mutta… Yhä vähemmän koen tarvetta arvottaa sen aikaisia valintojani ja niiden seurauksia hyviksi tai huonoiksi. Se on aika onnellista, koska koen sen liittyvän juuri syyllisyyteni ja häpeätaakkani kevenemiseen. Sekin on muuten sellainen juttu, jonka kohdalla on vain opeteltava kuuntelemaan toisia: syyttävätkö he minua tavalla, jolla uskon itse heidän minua syyttävän - ja jos syyttävät, mihin he itse tarvitsevat syytöksiään saati minä itse, mihin minä tarvitsisin heidän syytöksiään, miksi uskoisin mahdollisten syytösten kertovan minusta jotain kokototuutta? Ja niin eespäin Tämä muuten auttaa siihenkin vaivaan, jos on ollut taipumusta paeta omaa, joskus aiheellistakin syyllisyyttä vaikkapa juomiseen. Tai siihen syyllisyyteen juuttumiseen, mikä sekin tuntuu joskus olevan jonkinlainen ansa.
Anyhau, sanoi koira toiselle. Realiteetti on, että elämä on elettäväksi annettu eikä vain siitä selvittäväksi.
Olipas taas osuva kirjoitus Antiloopilta. Aika jännää, että viimeinen lauseesi tekee hyvän aasinsillan tilanteeseeni. Mulla on nimittäin kiikarissa yksi vapaaehtoishomma joka sopisi tällä kertaa todella hyvin. Otin eilen yhteyttä jo tuttuun kaupungin vapaaehtoistyön välitykseen. Ja siellä oli yksi jobi joka välittömästi iski silmääni. Täkäläinen Johanniter-Unfallhilfe (Suomessa: Johanniterhjälpen) etsii henkilöitä jotka kävisivät terapiakoirien kanssa moikkaamassa vanhuksia ja vammautuneita. Kummaltakin saralta mulla on aika paljonkin näyttöä. Eli odotan yhteenottoa ja olen aika positiivisella vireellä. Jos ei nyt ole tarvetta niin voinhan kurkata onko niillä jotain muuta. Evankelilainen organisaatio ja yhteishyödyllinen. Linjassa oman maailmani kanssa.
OK, ettei menis pelkäksi omien asioiden esittelyksi, on pointti siinä, että tällaisia juttuja voin suunnitella ja toteuttaa pelkästään raittiina. Ja sen verran vakautuneena ettei muut pikku murheet - kuten edessä oleva asunnon irtisanominen - heilauta paattia. Täytyy osata eritellä asioita. Kuitenkin tosi hyvä, etteivät minun murheeni tällä hetkellä ole enää juovien murheita. Eli jopa vastoinkäymisistä voi iloita - perverssiä!
Nimenomaan, kun tää ei ole vain sitä, että ollaanpa nyt kuivin suin ja alkoholittomalla dieetillä, vaan jotenkin koko jujun alku ja juuri! Että löydetään itsemme vaikka intoilemasta terapiakoirahomman äärellä ilman, että olisi koskaan tullut moinen mieleenkään (Sopii kyllä taatusti ns. vartalotyypillesi, Andante, vaikuttaa tosi hyvältä!) Minäkin oon tässä hakeutunut uusiin hommiin ja hakenut joustoa sillä tavoin elämääni, jotta siinä olisi parhaiten tilaa ha energiaa asioille, jotka ovat mulle kaikkein tärkeimpiä. No, ei nyt ihan sekään valinta osoittautunut toimivimmaksi mahdolliseksi, mutta mitäs sitten: voin tässä hyvin tsekkailla rauhassa uusia mahdollisuuksia ja etsiä kaikessa rauhassa ihan siitä piittaamatta, vaikuttaisiko se jonkun mielestä vaikka joltain ihmeen poukkoilulta tjms., koska itse tiedän nyt selvemmin, mitä haluan eikä se todellakaan rajoitu vain pelkkään duuniin yms. Tämmöisten juttujen kirkastuminen ja asteittainen niille avautuminen, rohkaistuminen ynnä kaikenlaisen luovuuden ja ennakkoluulottomuuden heräilykin tuntuisi kovasti juontavan juurensa siihen hetkeen, kun lopultakin sain lyödä alkoholin kanssa pääni siihen seinään, mistä se ei enää mennyt läpi. Eli mm. putkan Kyllä minä jotenkin uskoin ja muistin kokemuksestakin, että hissuksiin kaikki alkaa avautua ja liikkua ja tiedän yhäkin olevani paljosta vapautumisen edessä - ja siihen liittyvän ahdistuksen (kyllä, minäkin tunnistan “myönteisen ahdistuksen”) - mutta nyt, kun tuntuu, että jotakin napajäätä on taas sulamassa, niin kokemuksellisesti ottaen se on kyllä sata kertaa jykevämpää rytinää kuin muistinkaan - tai oikeammin, luulin, koska ennen oli ennen ja nyt on nyt