Ensimmäinen alkoton päivä alkaa olla sitten lusittu. Mietteet tietenkin pyörivät vain yhtä ja samaa kehää, ei ole kovin puhelias tai kirjallisesti nokkela olo. Ollaan sitten hiljaa vaan. Nämä valoisat kesäyöt eivät oikein sovi yhteen krapulanvieton kanssa. Olisipa vain pimeää ja viileää…
Niin. Loppupelissä niinsanottu kohtuukäyttö on oikeastaan ihan hölmön hommaa. Kun koko dokaamisen ideahan on päästä känniin, ja sen myötä ehkä löytää jotain uutta jännää omasta sisimmästään. Kuka sitten etsii mitäkin, mutta mulla tuntuu että kaikki tarpeellinen alkoholilla saavutettava “hyvä” on tätänykyä saavutettu.
Siinämielessä ihan jännää seurata omaa elämää että oisko sitä kuitenkin ihan lopettaja, eikä vähentäjä. 35 ensimmäistä vuotta elämästä on kuitenkin oltu lähestulkoon absolutisti. Erittäin mukavaa aikaa. Vimeiset 6 vuotta kovaa käytön kasvua ja kalma kutsuu tasantarkkaan 10 vuoden sisään jos ei laita pistettä vielä nyt kun siihen on motivaatiota.
No huomenna toki tietty eri mieltä, mutta onpahan nyt tämäkin tuumailu ikuistettu nettiin jos näitä joskus itse vaikka lukisi ja viisastuisi… 
Toinen päivä. Kymmenen kilometrin aamulenkki, muutamalla pienellä asialla piipahdus, järkeviä ja tarpeellisia ostoksia, vähän siivoilua ja laskujen makselua. Ja olo on silti täysin kelvoton.
Ei auta yhtään vaikka kuinka toistelee itselleen että päihteet ne vain ovat sotkeneet aivokemiat, ei paha olo johdu siitä että minä olisin kelvoton tai elämäni täysin turhaa ja aina vain synkkää.
Ehkä päivä numero kolme on jo parempi. Onhan?
Jaa-a. Moni seinään lopettanut juoppo on kuollut juurikin kolmantena päivänä aivan yllättäen niille sijoilleen!
No on se sitten hyvä etten lopettanut seinään! Enhän mä ryypännyt kuin pari päivää joskus toukokuun puolessavälissä ja sen jälkeen loiventelin seitsemän viikkoa 
SMiRC, minullekin kävi aikoinaan kuten sinulle, eli lopetin juomiseni monet kerrat. Nyt viimeinen lopetukseni tapahtui siten, että vuosia sitten menin yhtenä iltana AA-palaveriin. Siellä raittiit alkoholistit paljastivat sen jujun, miten he ovat pysyneet raittiina. Sinne on ainoana pääsyvaatimuksena halu lopettaa juominen. Jos haluaa uudestaan juomaan, se on ihan mahdollista.
Nyt kun olet työtön, sinulla voisi ehkä olla jonain iltana aikaa mennä aa-ryhmään. Ei maksa mitään.
Mitä mieltä olet?
Voihan perse, pitäiskö sitä tässä yksi sunnuntai mennä sitten kuitenkin paikalliseen AA-gruuppiin mukaan, hmm? Sopisi näin täyspalkattuna oikein hyvin tuommoinen sunnuntaikävely ja sielujen syntyjen pohdiskelu. Mutta niin kovasti kun olen kuitenkin dissanut koko konseptia, hardcore-ateistina, skeptikkona ja vähintäänkin raudanlujana agnostikkona! Pitääkö mut näin pahasti murtaa että AA-kokouksiin pitää mennä? Vois kyllä tehdä NIIN hyvää!!! Alkoholistin masokismilla ei ole nähtävästi rajaa… 
^ Menee jos haluaa/uskaltaa/viitsii ja jos ei halua/uskalla/viitsii niin ei mene. Tarvinneeko siitä menemättömyydestä tehdä kuitenkaan niin iso numero. 
Eikä sitä niin murtunut edes tarvitse olla mennäkseen. Mä oon joskus käynyt ihan vaan toipumiskokemuksia kuuntelemassa, ikäänkuin opintokäynnillä.
Alkoholistin masokismiahan on jatkuva ryyppääminen, ja sen kanssa tuskailu, vaikka menisi kaikki asiat miten pskaan kuntoon. Lopettaako vaiko ei? Etenkin siinä vaiheessa kun vähentäminen ei tunnu millään onnistuvan, ja kohtuukäyttökin on vain abstrakti koolla alkava sana ilman käytännön merkitystä. 
“Should I stay or should I go? If I go it will be trouble, and if I stay it will be double”!
Mitä tuolla on sen kanssa tekemisistä käykö palavereissa. Täysi pakana minäkin olen mutta en minä mitään haavaa ole sielulleni saanut vaan sen sijaan tukea juomattomuudelle.
Ihmiset vaan pelkäävät menneä. En kyllä ymmärrä miksi.
Voi Dave. Yksi syy on se, että jutut jotka siellä puhuu eivät valitettavasti säily niiden seinien sisällä. Aina joku lähtee juomaan ja sanainen arkku aukeaa. Tietysti jos on ollut niin pohjalla, ettei tällä seikalla ole mitään väliä, on asia eri. Voihan sitä tietysti käydä vain kuuntelemassa. Kyllä sieltä apua saa ja moni selviää päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi, jopa vuosiksi. Sori tällainen kirjoitus.
En kiistä etteikö näin voisi olla. Kuitenkaan en ole koskaan kuullut mistään toisten asioden kertomisesta mutta enhän minä kaikkea ole kuullut.
Ei palavereissa tarvitse eikä aina kannatakaan puhua arimpia asioitaan. Ne voi käydä puhumassa vaikkapa ammattiauttajalle, psykiatrille tai papille. Itse olen jakanut ne palavereissa valitsemieni luotettavien ihmisten kanssa. Eikä sellaisen luottoihmisen, “kummin”, tarvitse olla ystävä. Luottamus ja elämänkokemusten tuoma viisaus on tärkeintä.
Tärkeää on sekin, että itse ei levitä kaikkea kuulemaansa, mutta voi kuitenkin ottaa opikseen toisten onnistumisista ja virheistä.
Olen jo pitkään suhtautunut ajatukseen periaatteessa positiivisesti ja jopa leikitellyt ajatuksella, katsellut aikatauluja ja osoitteitakin. Olen vain aika vetäytyvää sorttia ja sos.tilanteiden pelkoakin on jossain määrin. Jonkun hypomanian iskiessä saatan hyvinkin jonain kauniina päivänä ottaa ja mennä.
Yks kaveri on houkutellut NA-ryhmään - mullahan on ollut kuvioissa myös bentso-ongelmaa sekä muiden päihteiden satunnaiskäyttöä. Tai no, bentsoistakin tulee ongelma oikeastaan vain silloin kun juon, enkä muista/malta/viitsi pitää lääkkeistä taukoa, ja sitten on edessä pakolliset viekkarit. Psyykkistä lääkeriippuvuutta omasta mielestäni ei ole (tai se on melko mitätön verrattuna alkoholiriippuvuuteeni).
Enkä mä kyllä pelkää että sieltä kukaan mitään juttuja levittelisi. Nykyisessä elämäntilanteessa ei ole edes mitään pelättävää enää, ei ole ketään keneltä tarvitsisi salailla alkoholiongelmaa tai mt-ongelmia. En ole kaapissa enää. Kaikki läheiset (ja monet etäisemmätkin) tietävät täsmälleen, että pidän pitkiä tipattomiani siksi koska käyttö on ongelma. Baarintäditkin myyvät vissyjä kehujen kera silloin kun sillä päällä olen.
Huh! Silloin se vasta vaikeaa oli kun oli töitä, opiskelua ja seurustelua. Jatkuvaa piilottelua, valehtelua ja kaikki alkoholistin perinteiset silmänkääntötemput. Onneksi se aika on ohi.
Jups, eli kolmas päivä täällä tänään ja alkaa jo viinanhimo helpottaa. Ensimmäiset kaksi päivää menivätkin vain väkisin selvänä, antabuksen ansiosta. Sekin vähän potuttaa, ahdistaa ja mietityttää. Että miksi olen tullut niin 100% riippuvaiseksi antabuksen katkaisuavusta, joskus ennen osasin lopettaa ilmankin. Nykyään osaan JATKAA ilman, mutta sitä ensimmäistä selvää päivää metsästän viikkotolkulla, jos ei tabletteja ole.
Neljäs päivä. Eilen ensin retkahdin ja sitten en retkahtanutkaan. Hain iltalenkillä kolme pulloa ykkösolutta, tulin kotiin ja kaadoin viemäriin. Mikähän siinä ykkösessä on viime aikoina alkanut viehättää?
Onneksi tänään menevät viimeiset rauhoittavat. Tai onneksi ja onneksi. Tiedän että hankalia päiviä ja öitä on taas tulossa, mutta bentsojen lopetus kuului tähän suunnitelmaan myös, ja viimeisten napsiminen on vain haitannut selviämisprojektia. Pää ei kirkastu kunnolla enkä saa mitään hyvänolontunnetta viinattomuudesta.
Otin uudet satsit antabusta etten saisi mitään hienoja ideoita lievennellä bentsoviekkareita oluella.
Lääkkeiden lopettamisen ahdistavin vaihe on kai se lopettamisen suunnittelu, kun lajittelee pieniin kasoihin viimeisiä nappejaan ja laskelmoi että milloin ja kuinka pahat vieroitusoireet on tulossa.
Mistä sitä tietää, ehkä tällä kertaa ei tule muuta kuin pari unetonta yötä. Valvomisen mä kestän. Päiväahdistusta en.
Ajatukset ailahtelevat hyvin optimistisista hyvin pessimistisiin. Mieliala? En tiiä. En mä koe että omaisin mitään mielialaa tällä hetkellä.
Viides päivä. Etäisyys viimeiseen drinkkiin alkaa tuntua mukavalta. Vähän kummallinen olo: paljon ajatustoimintaa päässä, mutta en saa puettua mitään sanoiksi. Ihmisten ilmoilla teki mieli sanoa kaikille että “anteeksi, en ole hidasälyinen, en vain tänään osaa puhua.”
En kyllä nähtävästi osaa kirjoittaakaan. Tämä on sitten varmaan niitä vieroitusoireita. Pääasia että olen viinatonna.
Olen menossa nukkumaan, pikaiset tsempit vain. Olet hyvällä tiellä. Yleensä annan toisten hoitaa puhumisen, etenkin nyt kun en jaksa enää kauheasti pitää silmiä auki. Sen verran hiljaista on nyt kuitenkin ketjussasi, että tähän väliin ajattelin ilmoittaa lukevani yhtenä harvoista tätä sinun juttuasi. Kuulostat lämpimältä ihmiseltä, ja projekti etenee hyvin. Joku sanoi ketjusi alussa, että “kesäränni” kuulostaa vähättelevältä ilmaisulta. Omaan korvaan se kuulosti jotenkin äijämäiseltä, ja hämmästyin kovasti kun selvisi että oletkin kolmekymppinen nainen. Ja ehkä jossain vaiheessa kun raittiutta on edes se kouriintuntuva määrä, voisi pohtia että miksi tämä kuulostaa sataan kertaan tehdyltä tutulta rutiinilta? Myös se ränni, ihan kuin vesi menee rännissä aina sateen sattuessa, menet sinä samassa putkessa aina tietyin väliajoin? Tällaista vapaata assosiaatiota näin yöaikaan väsynein mielin vähän harrastelin täällä. Oisko jonkun “raittiusrännin” aika? Pulputtelee menemään vaan jossain raittiusputkessa mukavasti… Hyviä öitä ja tsempit tosiaan jatkoraittiudelle!
Ihmettelet, mikä siinä ykkösoluessa on alkanut viehättää. Yksinkertainen vastaus on alkoholi.
Huomenta SMiRC. En tiedä onko teidän ykkösessä niin paljon alkoholia, että se viehättäisi. Luulen ennemminkin, että ykkönen antaa sinulle vanhaan tottumukseen liittyvän turvallisuuden tunteen. Sama fiilis mulle tulee sinun loiventamisstrategiastasi. Ei asteittaisessa käytönlaskussa mitään vikaa ole - jos se toimii. Juomisen lopettamiseen kuuluu vain hyvin paljon enemmän kuin aineen poisjättäminen. Kokonaisvaltainen tapojen muuttaminen on oleellista. Ja vaikeaa. Tavoilla ymmärrän sisäänopeteltuja säännöllisesti palautuvia käyttäytymismalleja. Nämä pitäisi ensin tunnistaa ja sitten muuttaa. Ja löytää jotain tilalle. Onnistui itselleni helpommin kun en raahannut mitään sellaista mukana joka olisi pitänyt vanhan moodin lähellä. Kuten esim. alkoholittomia juomia.
Huomenta!
Ensinnäkin, kiitos tsempistä Iiris82 - Mä vissiin kuulostan joskus äijämäiseltä, kun olen käytännössä kasvanut äijämäisten ryyppyremmien katveessa 
ja lomamuisto&andante: Niinpä niin. Se ykkösoluen harrastaminen on ehkä yksi näitä itseään vastaan kääntyneitä vähentelystrategioita. Toisaalta se toimii, kyllä sikspäkki ykköstä on pienempi paha kuin sikspäkki kolmosta. Vaikka kuinka kaivelen päätäni ja tuijotan kulmat rypyssä peiliin, en löydä varmuutta asiaan: Huijaanko vieläkin itseäni?
Viitisen vuotta sitten kun monivuotisen päivittäisen käytön jälkeen aloin a-klinikan avustuksella harjoitella juomisen lopettamista, tein juhlallisia lupauksia, että Enää En Ikinä Juo. Oli valtaisat raittiuseuforiat ja yhtä pahat mahalaskut. Alkuvaiheessa juomattomuusputkia seurasi aina todella rajuja itsetuhoisia räkäkänniputkia. En ollut koskaan aiemmin juonut niin rankasti kuin silloin kun kuvittelin raitistuvani. Riekuin kylillä, hölmöilin, jätin vuokria maksamatta, en syönyt, vierailin päivystyksessä ja katkolla ja niin edelleen.
Sittemmin totesin, että okei, ehken onnistu täysraittiudessa ainakaan vielä, ehkä mulla on sitä kuuluisaa “viinaa juomatta” tässä elämässä, joten aloin keskittyä juomisen haittojen minimoimiseen.
Kehittelin sääntöjä, strategioita, aloin laskea annoksia, kytätä kelloa, otin etäisyyttä pubeihin - ja näistä vähentämiskeinoistahan voisi jauhaa ikuisuuksiin. Olen oppinut vähitellen tunnistamaan omat heikot kohtani, ja juominen on totisesti vähentynyt, tai ainakin muuttunut vähemmän turmiolliseksi.
Silti, joskus juomakauteni jatkuvat ja jatkuvat ja toleranssi kasvaa, ja lopulta viikossa uppoava olutlasti on aika hirveä. Sallinko mä nyt sitten itselleni juomisen sillä varjolla, että se on jotenkin mukamas entiseen verrattuna niin harmitonta? Mitä pitäisi tehdä? Ikuinen raittiuslupaus, joka ei pidä? Vai todeta, että kyllä mä varmaan vielä tulen monesti retkahtamaan - ja sitten salaa itseltäni kyttään kalenteria, että milloin tulee uusi juomattomuusennätys, että voin taas ottaa, että voin taas alkaa tehtailla uutta ennätystä?
Kuudes päivä juomatta, ja bentsopöhnäkin lienee poistunut päästä, mistä olen iloinen. Laskin aika suurista määristä nolliin aika nopeasti, ja alkuviikon vaikeudet varmaan johtuivat siitä. Kaksi riesaa pois viikon sisään, hyvä minä. Yö oli uneton, vapisuttaa ja vähän näköhäiriöitä, mutta ei haittaa, kun oli odotettavissa.
En vieläkään tunne itseäni mutta yritän olla kärsivällinen. Yleensä jokaista juomisepisodia seuraa tällainen hämmentynyt hiljaisuus ennen uuden oivalluksen saapumista. Onneksi niitä oivalluksia sentään vielä on saapunut.
Kuule SMiRC, ei sinun enää tarvitse retkahtaa. Olet yrittänyt kohtuujuontia ja loiventavia. Niitähän sinun ei enää kannata kokeilla, kun lopputulos tähän asti on ollut sinua haittaava juominen.
Tiedät kyllä, mistä miljoonat alkoholistit ympäri maailmaa ovat saaneet tukea elää raittiina päivän kerrallaan.
Sinun on itse omassa päässäsi ja sydämessäsi päätettävä, haluatko ottaa heidän tarjoamansa avun vastaan. Valinta on yksin sinun.