Minä myös pidän kiinni uskosta raitistumisen mahdollisuuteen jokaisen kohdalla. 
Oma raittius on kantanut retkahtamatta kohta neljä vuotta. Aivan samoin kuin Troylla sitä edelsi kuitenkin vuosien vähentämiset ja kohtuullistamiset. Ne eivät tuottaneet toivottua tulosta. Oivallus siitä, että lopettaminenkin on vaihtoehto oli aika järisyttävä. Lopettaminen oli tuon rulijanssin päälle ja sen rinnalla helppoa, niin väitän. Huomattavasti helpompaa, kuin yrittää jotain absurdia kohtuukäyttöä, josta en saanut mitään tyydytystä koskaan ja joka ei myöskään loppuviimein pysynyt hanskassa. Ei ihmisen tarvitse olla mikään ihmemies/nainen mcgyver lopettaakseen juomisen, eikä erikoistapaus. On vain älyttävä se, että juomattomuus on oikea ja mahdollinen ratkaisu. Alkoholi näyttäytyy tänään osin merkityksettömänä, mutta vihon viimeisenä aineena (vahingoittavana ja vangitsevana), kun sitä työni kautta jonkin verran sihtailen ja oman sekä perheeni/sukuni historian tiedostaen. Tuntuu hullulta miten sen ehdoilla on suostunut itsekin kulkemaan, sille alistumaan niin yksisilmäisesti nuoresta pitäen. Toisaalta olosuhteet ja kulttuuri ovat tukeneet osaltaan tilanteen muodostumista, niin että ihan kaikkea en omaksi aikaansaannokseksi voi kehua, vaikka persoksi humalalle hetimmiten osoittauduinkin.
Kyllä ja minun mielestäni mikä tässä on hienoa, kun sitä selvää aikaa rupeaa tulemaan vähän enempi, niin on se että miten ne ikivanhat negatiivisista ajatuksista koostuvat nauhat, joita on omassa päässään pyörittänyt ja totena pitänyt, alkavat näyttäytymään sellaisina joihin ei tarvitse enää uskoa. 
Addiktio ns. “aktiivisessa” vaiheessa on mielestäni ennen kaikkea mielen lukitseva tila.
Niin tuttuja nuo kirjoituksenne. Ihan smoin on minullakin lopettaminen mennyt. Ongelman olen tunnistanut jo kauan. Ehkä jopa ekasta kännistä asti. Lopettamisenkin olen tiennyt olevan ainoa vaihtoehto jos haluan hengissä pysyä- niinikään jo kauan. Kohtuukäyttäjäksi ei minusta ole- kaikki tai ei mitään. Muistan kuinka mahdottomalta tuntui ajatuksenakin se että lopettaisin juomisen. Se oli pitkällinen ja raskas surutyö. Tällä hetkellä. Nelisen( vaiko jo viitisen) vuotta raittina( tosin retkahdelleena) olleena, ovat unista häipyneet juomisunet. Joskus niitä on, mutta tiedän unessakin olevani raitis. Muutamia unia on nyt viimeaikoina ollut, että olen piilotellut viinaa ja suunnitellut juovani kun olen yksin. Viimeeksi olen alkoa maistanut pikkujouluissa ennen joulua. Join pari lasia viiniä ja pari lonkeroa. Kyllähän ne jo laukaisi himon- lisää on saatava. Onnekseni join ne niin myöhään, että juotavaa ei enää mistään saanut. Sillä meni se ilta enkä sen jälkeen ole alkoholia suuhuni pistänyt. Elämä ei tosiaan ole ihmeiden onnenmaaksi muuttunut, mutta kiitollinen jaksan olla lähes päivittäin siitä että lopetin. Nyt on rauhallinen mieli vaikka just nyt onkin mieliala matalalla. Tiedän, että juoda ei tarvitse, enkä halua. Flunssaisena ja väsyneenä nyt särkee päätäkin. Oikein mässäilin ajatuksella miten kauheeta olisi tähän vielä krapula pahoinvointeineen ja vapinoineen. Sydämentakomisesta ja paniikista puhumattakaan.
Hyvä näin. Olen kaikesta huolimatta onnellinen! Kokemuksesta( kuten täällä moni muukin on kertonut) voin sanoa että raittius vain paranee vanhetessaan( kuten joidenkin mielestä jokin muukin asia, hih)