Heips Lykely
voisithan koittaa ottaa etäisyyttä ja sanoa, että et jätä häntä iäksi. Kun hän ensin ihan oikeasti menee hoitoon ja pysyy siellä niin on mahdollista paluu yhteen. Ehkä hänelle silloin syntyisi se oma motivaatio, ilman sitä se ei onnistu niinkuin ei röökin lopettaminenkaan 
Ehkä sitten, kun ensiksi pistät hänet pihalle, löytyy se peppukin 
Tsemppiä 
P.s Lue nuo malibun ja nasaalistin kirjoitukset niin ymmärrät paremmin käyttäjiä
meidän juttu alkoi n. 6 vuotta sitte ( oltiin kyllä tunnettu jo kauan) mies silloin satuili että on jo lopettanut ja minä sinisilmäisenä uskoin.
Rupesin melkein heti odottamaan meidän tyttöä(5v) ja tytön ollessa n.1 1/2v muutettiin parin sadan kilsan päähän miehen “entistä elämää” karkuun. Minä asuin pääasiassa lasten kanssa (minulla aikaisemmasta suhteesta 2 lasta) yksin siellä parinsadan kilsan päässä 
miehen käydessä “töissä” vanhassa asuin kaupungissamme. Näin jälkeen päin tajuan olleeni todella tyhmä.
Siellä mies kuitenkin jo haki mielenterv.toimiston asiakkaaksi. Miehellä myös vahva adhd epäily, mutta tutkimuksiin vaaditaan puhtaat seulat ja se on jääny hoitamatta.
Muutin takaisin koska kaikki sukulaiseni ja kaverini jäi tänne.
Meillä myös poika joka täyttää ensi kuussa 2v.
Mies on ollut teini kun on sotkeutunut huumeisiin. Lopetus yrityksiä ollut jo ennen meidän seurustelua. Myös vankila reissuja ollut useita.
Olen useasti kysynyt että mitä en ymmärrä/tajua, järkevää vastausta en ole saanut. Nyt on pystynyt sen verta valaisemaan että en ymmärrä kuinka vaikeata on olla vetämättä ja päästä piikkikoukusta. Okei, en todellakaan voi ymmärtää koska en ole kulkenut samaa polkua. Koittanut tukea kun kolottaa, hikoiluttaa ja samalla paleltaa.
H-klinikan asiakkaana mies ollut jo jonkin aikaa ja olen mukana käynytkin jotta myös minä saisin asiantuntijan näkökulman. Lääkärin kanssa mietittiin korvaushoitoa.
Eilen sanoin tästä palstasta ja olen ehdottanut a-kiltalle menoa perheenä tai pariskuntana. Ja muitakin vaihtoehtoja toki on, mies myös niistä ottanut selvää mutta jäänyt siihen. Hänellä erittäin vaikea sosiaalisentilan pelko yms. mielenterveys ongelmia.
Tiedän että mies syyllistää minua milloin mistäkin asiasta koska sillä itsellään on niin paha olla henkisesti, olen oppinut tollaset jutut päästämään toisesta korvasta sujuvasti ulos.
Tän katkon jälkeen olen koittanut sitä nron vaihtoa, muttei siihen tuntuisi olevan haluja miehelle. Enkä mielestäni voi aikuista ihmistä pakottaa muuttumaan. Oma tahto siihen tarvitaan ja tukena olen parhaani mukaan.
Mies ei ainakaan ennen sitä vkon katkoa ymmärtänyt kuinka mulla on vaikeeta, hänhän tässä se sairas on.
Kyllä välillä tuntuu että vois hakata päätä seinään.
Nyt kun tulee tänne koitan jutella tosta oman asunnon hankinnasta. Mun on ollut erittäin hankala tuoda omaa pahaa oloa julki, kuinka siitä puhua kun kuulema aina vaan syyllistän?
Sen verta vielä että mies häpeää omaa vetämistään ja siksi ollut hänelle kova pala että olen siitä lähi piirissä puhunut avoimesti. Olen myös hänen isäänsä valistanut asian tiimoilta.
Olen lukenut muiden juttuja täältä viime yönä ja toivoisin sen takia että mieskin pystyisi näitä lukemaan. Meidän ongelmana on ollut se että liian paljon jauhettu paskaa ja minä en enää luota, aluksi ymmärsi nyt alkaa jo ärsyttämään mun epäluulo ja ärtymys mikä taas viittaa retkahdukseen.
Sanoinkin miehelle ettei tämä voi kaiken näiden vuosien jälkeen olettaa mun edelleen olevan ns. niin sinisilmäinen. Kaikki katsekontaktkin välttäminen, silmien “lasisuus” ja häröily puhukoon puolestaan.
Taitaa olla vaiken tuo totuuden kertominen minulle, kuinka voin auttaa jos toinen vaan valehtelee?
Lykely, mulla on todettu ADHD ja on kyllä muitakin diagnooseja. Mä en ite tahtonu raitistua aikoihin, koska kokemukset selvänä ihmisenä (lapsena ja nuorena) sosiaalisissa tilanteissa mm. oli todella huonot. Olin jo ennen käytön aloittamista masentunut todella pahasti ja muutenkin pettynyt maailmaan useita kertoja; jatkuvasti sai kuulla olevansa huono ihminen, vaikkei edes huomannut mitää pahaa tehneensä… Mulle vaikeinta oli ehkä myöntää, et mä ansaitsen olla onnellinen. Ennen ADHD:ta ei tunnettu, joten mulla esim. ala-asteen opettaja nolas usein koko luokan edessä ja vanhemmat saivat jatkuvast olla torumassa mua. Yllättäen se vaikutti myös luottamukseen muihin ihmisiin ja kavereiden saamiseen. A-asteella jo uskoinet jos joku tulee juttelemaa mulle ystävällisesti; ni hänellä on jotain taka-ajatuksia et sais mua pilkata myöhemmin… Olin nimittäin lapsena aika naivi, mut nykyään ei sellainen voi olla tai se käännetään sua vastaan…
Jos on huonoja kokemuksia selvästä kaudesta ennen huumeita, monesti pelkää ajautuvansa samaan elämään kuin aiemmin. Ei sitä tajua että ihmiset ovat muuttuneet ja itsekin voi muuttua. Puhumattakaan että uskoisi itsensä muuttuvan, koska ei oo koskaan aiemminkaan pystynyt olemaan mitä muut tahtovat; usein itse on vielä enemmän hukassa elämässä kuin muut. Tässä on selkeästi kyse ainakin muutoksen pelosta. Lopettaminen on suuri elämänmuutos, kaverit ja kaikki tuttu elämä jätetään.
Mun mielestä sun kannattais soittaa a-klinikalle ja sopia teille yhteinen aika; vaikka mies ei sitä tahtoisi. Ilmoitat et se on vähintä mitä voi tehdä; käydä kerran yhdessä palaverissa. Kannattaa myös sanoa ihan rehellisest et miks tarvit sitä… Mulla avokki ei tod. ois tahton lähteä “ilman ongelmaa” koska kai pelkäs et joku saa tietää tai näkee, mut mä vaadin sitä tulemaan parikin kertaa. Siellä sä voisit kertoa miltä susta tuntuu ja sanoa ettet oikeasti enää tiedä kauanko tällaista elämää jaksat tällaista pari-suhdetta. Hoitaja antaa molemmille suunvuoron ja pyytää kertomaan asioita toiselle ja syitä miks yhdessä yhä ollaan; siinä toisen on kuunneltava… Se myös antaa puolueettoman ja “virallisen” näkökulman et missä kohtaa ollaan (et molemmat tietää sen tasan tarkkaan), mitä tahdottaisiin muuttaa (ollaanko asiasta samaa mieltä), mitä tapahtuu jos asiat eivät muutu (tää voi yllättää käyttäjän aika pahasti) jne. Siinä myös kysellään yleisiä kuulumisia ja voi sit ihan suoraan vaikka itkeä jos siltä tuntuu… Mun mielestä se ois teille molemmille hyvä tilanne-päivitys ja mieskin vois punnita uudestaan et painaako elämässä enemmän päihteet vai puoliso. Vaikka puoliso painaiskin enemmän ni eihän tuo raitista, mut ehkä ymmärtää enemmän mitä sä käyt läpi; addiktin elämä ku valitettavasti on itsekeskeistä, koska kama määrittää koko elämän sisällön… 
Siinä sit kuitenkin tehdään joku väli-suunnitelma ja jos tilanne ei edisty niin tietää sit mitä odottaa ku sitä jo katsellut vierestä.
A-klinikka tukee tällaista parisuhde-terapiaa ainakin meidän suunnalla erittäin paljon, vaikka toinen on päihteetön. Voi myös olla, että koska oot katellu tuota menoa jonkun aikaa; mies uskoo ettet sä lähde mihinkään… Ite ainakin ajattelin myös et mun elämä, mun kroppa ja mun rahat; muut sopeutuu tai sit mä en tarvi niitä. Mä elän kuten tahdon koska ei mun elämä kuitenkaa tuu olee mitenkää upeeta (kokemus), ni miks sitä kattelisin.
Tutkimuksien mukaan (ei oo lähteitä nyt mut netistä oon luken) käyttäjä jää sille tasolle henkisesti, jolloin alkoi päihteitä käyttämään. Mun kokemuksen mukaan tää osittain ainakin pitää paikkansa; ongelmanratkaisu on teinien luokkaa, monella on todella pessimistiset ajatukset useasta asiasta, elämän eläminen jää väliin koska kaikki aika menee joko kamasta puhumiseen, sen hakemiseen, rahan etsimiseen ja elämä pyörii pelkän kaman ympärillä. Eipä sitä silloin edes tajua muuttua ihmisenä koska elämän rutiinit ovat kokoajan yhden asian ympärillä.
ADHD:seen on lääkkeet, joita hän saattaisi saada kunhan diagnoosi varmistuisi. MT-ongelmia voidaan hoitaa vasta sen jälkeen, kun raittiutta on takana vähintään ½v. Persoonallisuus-häiriöihin pystyy terapialla vaikuttamaan 30-40 ikävuoteen saakka jonka jälkeen persoonallisuus ei enää suuremmin muutu vaan ihminen kokee itsensä sellaisena loppu-iän (vaikea kirjoittaa mitä tarkoitan, mut tuo sanottiin Järvenpäässä, sanottiin myös et pers. häiriö testit tulisi tehdä 3 vuoden välein, koska pers. häiriöt voivat “kadota” tuona aikana). Tätä muutosta ei kuitenkaan voi tapahtua ellei ihminen ole selvinpäin.
Tärkein asia miehellesi olisi saada jokin pieni tavoite elämässä. Joku, jonka hän aikoo saavuttaa. Käyttäjillä harvoin tavoitteita on, koska he ovat kokeneet niin monta kertaa etteivät onnistu pääsemään edes huumeista eroon. Joillakin on työ tai joku muu asia josta yritetään kynsin hampain pitää kii. Sit jos se menee tai koulut ja työt keskeytyy ni usko omaan itseensä on niin nollilla; ettei usko raitistuvansa koskaan, puhumattakaan et selvityis tavallisesta elämästä. Se on rangaistus jota pitää hävetä ja kantaa ristinään lopun ikää… Raittius on todennäköisesti vielä liian suuri tavoite, mutta laitos-hoito jonka suorittaa loppuun esimerkiksi ois hyvä… Riippuen tietty siitä, tahtooko eroon päihteistä vai ei.
Monista asioista päihde-riippuvainen tietää jatkuuko asiat ennallaan vai ei. Jos toinen uhkaa lähteä ja on silti jäänyt; uskoo ettei se siitä mihinkään lähde. Myös se, että toinen katselee vuosia käyttöä, antaa syyn olettaa että hän tekee sitä niin pitkään kun/jos on itse valmis lopettamaan. Mulla on raitis mies (alkoholia välillä ottaa, muutaman kerran vuodessa parit savut; oli vuosia polttamatta mut työkaveri suostutteli kännis polttamaan joten harvoin ottaa jos mä sitä saan joltakin); on lopettan röökinpolton. Vakityö ja yhes ollaa oltu 6 ja ½v. Katteli mun lopettamis-yrityksiä jotka kesti joskus ½pv, toisinaan jopa pari vkoa 5 vuotta. Viime vuonna mäkin olin jo niin vittuuntunu tilanteeseen ku sitä ei kiinnostan puhua mun kans jos olin sekasin ja tiuski vain et ainoa vaihtoehto jonka avulla me voitais olla vielä yhdessä oli et mä raitistun jollain lailla. Olin Järvenpäässä hoidon ajan ja pääsin korvaus-hoitoon. Ei se ollut varmaa et pärjätäänkö me enää yhdessä ja muutama kk meni jo luottamuksen syntymisee mut yhdessä ollaan ja melko hyvin menee. Mitä mun masikset edelleen häntä haittaa (samoin mua), mut vasta nyt oon pääsemässä (ehkä) terapiaan. Olin kaikkien muiden vuoksi yrittäny raitistua paitsi itseni. Korvaushoito ei oo täys-raittius mut elämä on normaalia… Reilu 5v jakso katella mun sekoiluja; toisaalta näki sen varmast et mä en vaan siihen pystyny avo-hoidossa. Edellisestä laitoksesta haki mut mun pyynnöstä 3pv:n jälkee ku oltii oltu yhdessä n. vuosi. Mä vannoin lopettavani yksin, mut heti hain siideriä ja vedin omia lääkkeitä; oli tosi vihainen enkä tarkottanu loukata mut… . Mä vaa tahdoin “juhlistaa” laitoksesta pois pääsyä ja taas yritin yksin; sekä sain taas yhden kokemuksen lisää että laitokset ei vaa oo mun juttu! Tuo kokemus sit haittaa tulevaisuutta ku tahtoo eroon mut tietää ettei kestä laitoksissa oloa. Tuo kuvastaa addiktia valitettavan hyvin. Uskoi mua, vaikka mä en edes ite uskonut itseeni. Aina sitä haluaa lopettaa jos on alku-ihastuksen yli mennyt; se että asialle tekee jotain on vaikeampaa. Puhumattakaan et pysyis siinä päätöksessä… Mulla myös noissa päätöksissä olla raittiina oli monesti useampi “mutta”. Sai polttaa pilveä, syödä lääkkeitä ja juoda alkoa. Kerran olin reilu 3vkoa uudenvuodepäätöksellä “raitis” (juoden vähintää pullon punkkua, polttaen päivittäin pilveä sekä vetäen lääkkeitä), kunnes kyllästyin tuohon ja hain amfetamiinia…
Voimia sulle, mä toivon et sun mies on valmis lopettamaan koska on itse oltava valmis siihen; muiden vuoksi se ei onnistu!
PS. toinen valehtelee siks, ettei menettäis sua mut ettei tarvis myöskään muuttaa elämäänsä. Se on käyttäjän alitajuntaisia defenssejä (=minän puolustusmekanismit). Mä oon aina vihannu valehtelua mut silti valehtelin ja manipuloin ihmisiä kaman takia jatkuvasti; olin vielä siinä hemmetin hyvä kuten käyttäjät ovat. Jos oli karseet viekkarit ni mä vaikka hankin riidan, et pääsin vetämään; oli sit hyvä syy… 
Ei mikää ihme et luotto on menny ja sen palautumiseen menee aikaa… Persoona muuttuu kun käyttää, mua oikeasti välillä (tai aika useinkin) hävettää todella paljon kirjottaa tänne; kuinka kusipää oon ollu… Sitä ei vain tajua kun on koukussa, tai vaikka tajuais; ei välitä…
Mies ehdotti alkuaikoina jotta käytäisiin puhumassa jolleen, nyt jälkeenpäin asian tyrmänneenä tajuan että mua hävetti suunnattomasti mennä kelleen ventovieraalle kertomaan että seurustelen päihderiippuvaisen kanssa. Silloin en vielä todellakaan tiennyt mihin pääni olin työntänyt 
No… virheistä oppii. Ollaan asiasta puhuttu ja olen miehelle sanonut että toisaalta mulla on pelko perseen alla koska kun johonkin mennään juttelemaan niin mä todennäkösesti tulen sitä loukkaamaan omilla ajatuksillani jotka mun mieltä painaa. Että onko mies valmis kuulemaan mun näkökulman koko tähän touhuun, tai lähinnä siitä kuinka rikki mä oikeesti olen.
Lasten takia mun on vaan jaksettava ja purtava usein hammasta yhteen etten sano mitä ajattelen.
Miehelle olen jo kauan toitottanut että ei hänen meidän takiaan pidä lopettaa vaan oman itsensä ja oman elämänsä parantamiseksi. Nyt alkuvkosta klinikan lääkäri oli sanonut miehelle että pitää ajatella itseään mitä elämältään tahtoo!! Tuntuu jo että tää on niiiin monta kertaa jo käyty läpi, vieläkö jaksan uskoa ja yrittää tsempata? Kuka mua tsemppaa, ei ainakaan mies. Tällä hetkellä aika väsynyt fiilis, kun tuli kotiin oli taas subua vedetty, vaikkakin kieltää.
Riidan sain tänään aikaiseksi kun “nalkutin” hänelle että on aamulla lähtenyt 07 kouluun, raivonnut ennen lähtöä sukista kun mitään ei löydy ja tuli vasta illalla 20:40. Puhelimeen ei vastannut koska oli “kaveria jeesaamassa”. Tiedän kyllä mitä tekivät.
Viime vko oli vielä aivan eri ihminen muuttu taas samaksi kusipääksi kun ei enää kyennyt olla ilman subua.
Minä olen se joka soittelee klinikoille aikoja yms. asioita. Hoidan myös lapset ja talouden, ainakin omasta mielestä ja kaikkien muidenkin jotka sivusta tätä meidän elämää näkee. Miehen mielestä ei pidä paikaansa…
Huomenna soitan ajan sinne a-klinikalle. kiitos tästä vinkista malibu!!!
Tuppaudun nyt tännekin 
Ihan ekana haluaisin kommentoida niille joilla on käyttäjäkokemusta, että läheisille ei kannata sanoa, että “ei musta kandee kantaa huolta”. Se on mahdotonta. Ei voi samaan aikaan tykätä jostain ihmisestä ja olla kantamatta siitä huolta
Kun tässä päihderiippuvuudessa on aikapaljon kysymys aivokemiasta, niin jäin miettimään tällaista: Ihastuminen, rakastuminen ja rakastaminenhan ovat myös aivokemiaa. muun muassa sellaiset hormonit kuin oksitosiini ja vasopressiini (Anteeksi jos nimet menee vähän väärin…) ovat tärkeä osa empatian, läheisyyden ja välittämisen muodostumista.
No nyt, jos joku käyttää huumeita tai lääkkeitä tai vaiks paljon viinaa, niin käyköhän niin, että näitä hormoneita ei muodustu käyttäjän aivoissa? Tietääkö kukaan? Silloin periaatteessa käyttäjälle ei tule läheisyyden ja välittämisen kokemusta fyysisesti? Vedän tässä varmaan mutkia suoraksi, mutta noin ajatusleikkinä asia voisi mennä näin!
Toisekseen, asia josta en ole nähnyt täällä kirjoitettavan - eikö läheisriippuvuus voi koskea myös käyttäjää? Eli ei vain niin, että käyttäjän kumppani sairastuu läheisriippuvuuteen vaan myös käyttäjä itse?
Ekaa kertaa alan tajuta kuinka hankala käyttäjän ja läheisen suhde on. Siihen meinaa väkisinkin muodostua se ikävä tilanne, jossa läheinen on käyttäjän silmissä kontrolloija - ei välttämättä tekojensa puolesta, vaan vaikka siksi että käyttäjä tietää läheisen toivovan käytön lopettamista. Mä koen että on ihan hirveän vaikea pysyä tasavertaisina kumppaneina kun itse ei juuri juo edes alkoholia ja mies käyttää luoja tietää mitä.
No nyt, jos joku käyttää huumeita tai lääkkeitä tai vaiks paljon viinaa, niin käyköhän niin, että näitä hormoneita ei muodustu käyttäjän aivoissa? Tietääkö kukaan? Silloin periaatteessa käyttäjälle ei tule läheisyyden ja välittämisen kokemusta fyysisesti? Vedän tässä varmaan mutkia suoraksi, mutta noin ajatusleikkinä asia voisi mennä näin!
^Mä en osaa sanoa tähän muutaku omalla kokemuksella että tuntuis pitävän varmasti paikansa. Viimevkolla mies oli vielä streittinä ja oli aivan eri ihminen halaili, pussaili, nipisteli ja kutitteli mua. Mutta tämä vko on mennyt niin (repsahdus tuli) ettei ole edes vieressä nukkunut, ivaillut ja ollut ilkeä mulle vaan 
No nyt, jos joku käyttää huumeita tai lääkkeitä tai vaiks paljon viinaa, niin käyköhän niin, että näitä hormoneita ei muodustu käyttäjän aivoissa? Tietääkö kukaan? Silloin periaatteessa käyttäjälle ei tule läheisyyden ja välittämisen kokemusta fyysisesti? Vedän tässä varmaan mutkia suoraksi, mutta noin ajatusleikkinä asia voisi mennä näin!
^Mä en osaa sanoa tähän muutaku omalla kokemuksella että tuntuis pitävän varmasti paikansa. Viimevkolla mies oli vielä streittinä ja oli aivan eri ihminen halaili, pussaili, nipisteli ja kutitteli mua. Mutta tämä vko on mennyt niin (repsahdus tuli) ettei ole edes vieressä nukkunut, ivaillut ja ollut ilkeä mulle vaan
Ah Lykely, ihan sama tilanne täällä. Tuntuu että kamapäissään fyysinen läheisyys alkaa miestä ahdistaa. Osittain se varmaan on joku defenssi, projisointi - kun ne tietää pettäneensä luottamuksen. Mutta ei sitä tarvitse onneksi ymmärtää - tai no, ymmärtää on hyvä ehkä sen verran, että ei ala uskoa miehen ilkeyksiä vaan tietää mistä ne johtuu.
Lykely ja UusiTäällä, huumeiden käyttö vie tunteet mukanaan sinne meren pohjaan tai juoksuhiekan sekaan. Kovasti yksinkertaistettuna kyse on kemiasta ja aivokemiasta, kaman käyttö tyhjentää kertalaakista aivojen tiettyjen reseptoreiden varauksen, ja kestää aikansa ennenkuin ne palautuvat ennalleen tai edes lähes ennalleen. Päihdelinkissä on tästä oikein hyvä animaatio, löytyy osoittesta: http://www.paihdelinkki.fi/paihteet-ja-aivot. Käykääpä vilkaisemassa.
Yrittäkää muistaa, että kamoissa ollessaan se ei ole miehenne joka puhuu ja käyttäytyy kuvatulla tavalla, vaan huumausaine se siellä kiukuttelee, ivailee ja törkeilee. Huumausaineriippuvuus jyllää, on syntynyt pakonomainen tarve saada lisää kamaa, oman kehon tuottamat dopamiinit ym. välittäjäaineet on korvattu huumeilla jotka eivät toimi kuten omat välittäjäaineet, vaan vievät mukanaan totaalisesti. Riippuvuus vaatii aina vaan lisää, hyvä olo pitää saada heti eikä viidestoista päivä. Citius, altius, fortius vai miten ne olympialaisten kolme iskusanaa nyt menivätkään, ihan sama on huumeriippuvuudessa.
Läheisyyden puute syntyy siitä, että huume on tappanut tunteet hetkellisesti. Ja kun ei ole tunnepuolta, ei käyttäjä koe empatiaa ketään kohtaan ollessaan high-vaiheessa, paitsi ainoastaan itseään kohtaan. Itsekkyys on vallalla. UusiTäällä kirjoitti että: “Tuntuu että kamapäissään fyysinen läheisyys alkaa miestä ahdistaa”. Se johtuu ylläkuvatusta kemiasta.
Lohdullista on se, että kun miehenne kykenee luopumaan millä keinolla tai kikalla hyvänsä huumeidenkäytöstä eli parantumaan huumeriippuvuussairaudestaan, niin se vanha mukava rakastava ihana tiukkapeppuinen kutitteleva vikittelevä vokotteleva empaattinen halaileva pussaileva puolikin alkaa pikkuhiljaa löytyä ja nostaa päätään.
vokottelevaa ja halailevaa puolta odotellessa…
Noinhan se menee, mutta mä en tiedä olenko mä valmis rakastamaan niin epäitsekkäästi, että otan henkisesti turpiini kerta toisensa jälkeen ja olen itse palasina siinä vaiheessa kun mies ehkä alkaa tajuta, että riippuvuuksista irtipäästäminen voisi olla hyvä idea. En tiedä tahdonko muuttua sellaiseksi ihmiseksi, jollaiseksi väistämättä muutun jos jatkan tässä suhteessa ja tätä kestää vielä vuosia.
Lykely: kuulostaa siltä että sun miehen ongelmat ovat jo lapsuudesta lähtöisin oleva, iso vyyhti. Onko hän käynyt minkäänlaisessa terapiassa koskaan?
Mä en ainakaa oo tarkottanut sitä sanovani. Oon yrittäny sanoa et elää omaa elämää, vaikka se taustalla kummittelee kokoajan mitä toinen tekee. Aikuinen ihminen tekee omat valinnat ja jos hän pitää elämäntilannettaan hyvänä tai siedettävänä; ei hän tahdo muuttua. Korkeintaan sanoo jotain mitä odottaa toisen kuulevan, koska saa lisää aikaa elää elämäänsä kuten tahtoo. Mun kirjoituksissa lukee usein se, et ennen ajattelin niin.
Epäilen olevani itsekin melko läheis-riippuvainen… Mulla exä pahoinpiteli mua ja silti tahdoin nähdä ne “hyvät asiat” suhteessa. Vieläkin on kova pala jos mies lähtee illaksi työporukan kanssa, he kun yhdessä tuppaavat juomaan joskus hiukan liikaa. Itse sit kotona valvon ja mietin missä on. Nyt yritän antaa elää omaa elämää mut pelkään silti et löytää jonkun muun vaikka siinä ei järkeä olekaan… Äijä-porukassa suurimman osan illasta kuitenkin ovat. Mun isällä oli mt- ongelmia ja kännissä uhkaili välillä itsarilla, välillä tappaa koko perheen ja mä siinä olin ainoa joka auttoi vaikka ikää oli liian vähän… Ei tuota vaihetta kauaa kestänyt mut tarpeeks traumatisoidakseen minut että mä oon se, joka pilaa perheen elämän; onhan se hiukan ihme et vanhemmat tahtoo erota lapsien takia…
Uusi Täällä: Mies sanoo että on koittanut puhua siitä joskus. ’
Ja olen koittanut kovasti ehdottaa että menisi uudelleen…
Näin sivusta katsoen kärsii menneisyydestään kovinkin paljon. Ei näe asiaa niin että siitä vois olla hyötyä.
Lykely: mies tod. näk. kokee ettei hänen “aiempi minänsä” kelvannut. Perhe-syistä, varmasti koulu-syistä jne. Ainoa joka on kelvannut on huume-minä. Silloin todella pelkää sitä “omaa itseään” koska kuvittelee että kaikki on samanlaista kuin mitä ennen kuin aloitti. On kokenut liikaa itsestään huonoja asioita ja uskoo että parempi näin. Harvoin osaa edes yhdistää asioita lapsuuteen, lapsilla on kuitenkin vain yhdet vanhemmat; harva tietää mikä on “normaalia” ja mikä ei… Hän puhuu silloin kun on valmis siihen, se on henkisesti todella raskasta koska kokee samalla että häntä itseään arvioidaan silloisten asioiden takia…
Tsemppiä teille!! Mun on mentävä nukkumaa, laitoin ihan nopeesti oman mielipiteen asiasta ku siitä kokemusta on; tosin se ei oo absoluuttinen totuus mut voi siinä jotain perää olla sun miehenkin tapauksessa; jakselkaa kaikki!
Malibu, mä ainakin koen että mun miesystävän tapauksessa on jotain tollaista meneillään, että kokee huonommuutta ja ettei pärjää muuten kuin “päihde-minänään” tuolla ulkoilmassa. Hyvin ilmaisit asian , Kiitos.
Mun mies pari pvää sitten sano että se on se “helppoelämä”. Elämä meidän kanssa on paaaaljon rankempaa. 5v tyttö osaa erittäin taidokkaasti ärsyttää isänsä niin että mun on pakko välillä jo puuttua. Tuntuis että ne on kummatki välillä 5 vuotiaita
Malibu: Näin vois muutes olla myös meidän kohdalla. Vaikkakin oon miehelle(viimex tänään) sanonut miljoona kertaa että rakastuin aivan eri ihmiseen mitä nykyään kattelen. Ja että mä haluan sen saman vanhan ihanan takasi enkä tollasta mulkkuu. Aika pahasti, mut… elämä on.
Se vanhan elämän jatkaminen on se helpompi vaihtoehto. On tutut ja turvalliset (?) lääkkeet/aineet ahdistukseen ja muihin tilanteisiin eikä tarvi kärsiä viekkareita. Lisäks selvän elämän opettelu on todella hidasta ja hankalaa. Ite oon nykyään sitä mieltä et kuka tahansa voi paeta elämää aineisiin, mut ne ketkä uskaltaa elää ilman päihteitä; elää sitä oikeaa elämää josta saa kaiken irti.
Päihde-minä ja päihteetön-minä on tosiaan kyl 2 aivan eri asiaa. Itse käytän termiä “entinen minä” ku puhun käyttö-ajoista. Ei sitä päihde-ongelmainen itse huomaa, muut sen huomaavat kyllä. Harvemmin osataan edes yhdistää huonoa oloa päihdeidenkäyttöön vaan otetaan enemmän ainetta jotta olo paranisi. Jotta olisi edes mahdollista parantua, pitää myöntää itselleen että päihdeongelma ON olemassa ja että ei tahdo jatkaa samanlaista elämää. Vasta sen jälkeen on mahdollista asialle tehdä jotain… Eli silloin läheiset sit tulevat mukaan kun ihminen oikeasti on valmis muuttamaan elämäänsä itse… Mut tuolla toisessa ketjussa olitte hyvin kertoneet edistymisestänne. Mulle se, ku mies ei oikeasti enää vain tahtonut puhua ku käytin eikä tahtonut tietää MITÄÄN mun sekoiluista; aiheutti sellasen tajuamisen, et kohta olen yksin jos en pysty lopettamaan. Ongelman myöntäminen on vain erittäin vaikeaa, aina ku löytyy joku joka vetää enemmän tms. ja joka olis oikeasti paljon parempi hlö sinne hoitoon; itsehän kun ei ole kuitenkaan NIIN ongelmakäyttäjä… 
Olen käyttänyt subua 2008 alusta-2010 joulukuuhun päivittäin. Käytin myös oxyconttiinia,piriä,fenttalyynia ja bentsoja(paljon) tuolloin olin muutaman kuukausden selvänä,enkä ollut masentunut vaan helpottunut ja iloinen,mutta uskottelin itselleni että voin silloin tällöin ottaa ja tässä sitä ollaan taas… 2010 joulukuussa tapasin facebookissa elämäni rakkauden. asiat meni alkuun hyvin,kunnes käyttöni alkoi ja sitä myöten valehtelu,salailut ja muu asiaan kuuluva paska. Puolisoni yritti sanoa,että lopeta ja itse siihen tietenkin et joo… hajotin rakkaimpaani monia monia kertoja teoillani. vajaa viikko sit puolisoni näytti nämä sivut ja olin jo aiemminkin miettinyt lopettamista,mutta seuraava yö oli mietittävä miten puolisoani oon satuttanut ja käyttäytynyt muutenkin paskamaisesti. meillä on reilu neljän kuukauden ikäinen prinsessavauva viikko sitten olen ottanut viimeksi subua ja ylihuomenna lähden järvenpään sosiaalisairaalaan. edellinen lopettaminen oli tosi helppo vaikka lopetinkin kaikki seinään. Uskon samaa nytkin. en usko masennukseen tai puolen vuoden toipumisaikaan. Kenenkään saarnat ei minua auttanut lopettamaan,vaan kai se tuli mitta täyteen ja tiesin kaksi vaihtoehtoa… narkkaus tai lopetus ja valitsin viimeisen. Olen hajoittanut puolisoni ihan palasiksi,mitä en todellakaan ole tarkoituksella halunnut tehdä. Siinä “sumussa” vaan elää niin eri ajatusmaailmassa,ettei siinä osaa ajatella juuri kuin itseä. en osaa edes kuvitella miten paljon olen puolisolleni aiheuttanut surua,tuskaa,pettymyksiä ja kyyneliä… nyt kun lähden hoitojaksolle,niin toivon puolisoni saavan ajatuksiaan kuntoon ja myös itseään. En tiedä tullaanko asumaan vielä saman katon alla,mutta sen näkee sitten ja itse olen tilanteeni aiheuttanut,ei kukaan muu… tämä elämäni nainen on kuin luotu minulle ja kumpikin jossain vaiheessa olisi halunnut olla toistemme kans kuolemaan asti ja toinen lapsikin oli jo suunniteilla. Kyllä nisti tuhoa saa itselle,mutta enemmän läheisille… 
nyt lopettaminen on lähtenyt itsestäni ja motivaatio on mitä parhain. aion pysytellä selvänä ja tiukkana tämän asian suhteen. heti kun olen saanut itseni kuntoon ja puolisoni kans itsensä kuntoon,niin kuka tietää tuleeko meistä vielä yhtä rakastunut pari kuin ennen… sitä toivon,mutta pahinta pelkään… Nistinä ei välitä läheisistään ja tunteet on jossain sen paskan alla. sad but true lopettelen ja menen vielä kultani viereen kun aikaa on vielä puolitoista vuorokautta lähtöön… kirjoittelen kun kerkeän lisää… tai sit ku tuun raittiina ja selvänä järvenpäästä,moro! kaikille voimia!!!
speedway
Miksi et usko masennukseen tai puolen vuoden toipumisaikaan? Mielestäni tähän kannattaa kuitenkin varautua, että voi tulla. Sehän on sitten vaan positiivinen yllätys jos ei tule ja toivon ette sinule tulisi ja pääsisit helposti irti. Hauaisitko kertoa kuinka usein subua käytät? Ja tuleeko sinulle fyysisiä vieroitusoireita? Vaikka et käyttäisikään subua päivittäin vaan, vaikka kolme kertaa viikossa niin fyysisiä vieroitusoireita voi silti tulla. Ne ei ala heti vaan tulee vähän viiveellä, tuollaisessakin tapauksessa, että käyttää 3 krt. viikossa voi tulla useamankin päivän viiveellä. En halua pelotella sinua, mutta mielestäni kannattaa varautua kakkeen ja on hyvä tietää mitä voi olla tulossa. Paljon voimia ja uskon, että pystyt lopettamaan, kun sulla on noin paljon motivaatiota
