Hei Nurturing Mother. Kuvauksesi perusteella miehesi asenteessa on hyvää ja huonoa. Hyvää se että keskittyy muihinkin asioihin kuin ongelmalapseensa ja jaksaa heittää vitsiä. Elämän pitää jatkua, vaikka perheessä olisikin huumeidenkäyttäjä. Huumeenkäyttäjä perheessä vaikuttaa pahimmillaan kuin Harry Potterien ankeuttaja-otus - se tappaa ympäriltään ilon ja imee elinvoiman. Ilon hyytyminenhän ei edistä millään tavoin lapsen kuiville pääsyä, se vain saa omaisen kieppumaan voimattomana hänen ympärillään ja hänen voimapiirissään.
Huonoa on se, jos tunnet jääväsi yksin tragedian kanssa. Puolisoiden pitäisi olla toistensa tukena, varsinkin hädän hetkellä. Moralisoimaan en rupea, koska oma vaimoni on kokenut monet monituiset kerrat olevansa ongelman kanssa yksin. En todellakaan ole mikään esimerkkipuoliso, ja siksi kehotan tekemään niin kuin minä sanon, en niin kuin minä teen. 
Yksi virhe huumeenkäyttäjän omaisella on se, että elämä rupeaa pyörimään tämän mustan aukon ympärillä, ja muut asiat, kuten ilo ja harrastukset, näivettyvät pois. Päinvastainen virhe on, että asia etäännytetään kauas ja unohdetaan - voisin kuvitella että tyypillinen miesten virhe. Se syntyy luonnostaan, koska huumeidenkäyttäjän kohtaaminen ei ole erityisen palkitsevaa ja koska kaikki auttamisyritykset tuntuvat jokseenkin turhilta. Miksi tehdä jotain kun siitä ei tule muuta tulosta kuin paskan maku suuhun?
Voisin myös kuvitella, että nistin isällä ja äidillä tulee helposti toisiaan vahvistava päinvastaisten suhtautumisten kierre. Siis äiti alkaa valvoa öitä, itkeskellä salaa ja panikoida. Isä yrittää järkiinnyttää lastaan ja rauhoittaa vaimoaan. Parin kerran jälkeen hän turhautuu kun kumpikaan ei onnistu, ja lähtee mieluummin vaihtamaan tojotan vetohihnaa. Siinä sentään näkee työnsä tulokset. 
Vaimo kokee että mies ei välitä hänestä, ja tod.näk. mies ajattelee samaa päinvastoin. Siinä on sitten triangelidraama, johon sekaan tulevat vielä nistin pikkusisarukset.
Parhaimmillaan näistä puolisoiden päinvastaisista asenteista (taipumus murehtimiseen ja taipumus välinpitämättömyyteen) voi saada jonkinlaisen balanssin, niin kuin minä kuvailin meidän perheessä olevan (parhaimmillaan, ei aina!). En nyt osaa sanoa, miten tällaiseen tilanteeseen pääsee. Miehen pitäisi hyväksyä se että vaimo hermoilee, ja vaimon pitäisi hyväksyä se että mies vitsailee vakavassa tilanteessa? Parisuhde ja nuoremmat sisarukset pitäisi priorisoida nistin auttamisen edelle, jos selvästi näkee että apu ei tavoita kohdettaan?
Meillä oli muuten vaimon kanssa aviokriisi muutama vuosi sitten. Siinä oli taustalla varmaan muutakin, mutta tuo edellä kuvattu huumelapsi-efekti vaikutti suhteemme kriisiytymiseen ihan selvästi. Me ratkottiin asiaa loppujen lopuksi avioliittoneuvojalla asti ja päästiin taas siihen että jatketaan elämää yhdessä.
