Nistin suhtautuminen läheisiin

Vilpola
1

Mä halusin kirjoittaa tänne nistin näkökulmasta, eli miten päihteet vaikuttaa ihmissuhteisiin ja mitä läheisiltä toivoisi. Tuli aluksi juttua parisuhdejutuista, mut kirjoitan jatkossa lisää muista tähän liittyvistä aiheista. Jos siis oon oikeassa paikassa ja jos teitä kiinnostaa lukea. Jos vaan jotenkin pystyn omien kokemusten kertomisella auttamaan etenkin teitä, joiden lapsi on päihderiippuvainen, oon tosi iloinen!

Esim. vähän mun parisuhteesta:

Mun poikaystävä ei käytä päihteitä, joskus vähän dokaa, mut mitään laittomia aineita ei käytä. Ollaan tunnettu n. 10 vuotta, ja seurusteltu vaihtelevasti monta vuotta. Jossain vaiheessa mulla oli paha alamäki ja silloin jätin miehen, jotta se ei joutuis kärsimään mun säädöistä. Oon nyt 24, se 27, silloin taisin olla 20. No tulin sit raskaaksi ja se huomattiin vasta 13. viikolla. Ei voinut aborttia tehdä, eikä mies olis halunnutkaan, kun sillä on krooninen vauvakuume. Sain keskenmenon muutaman viikon päästä tosta ja tietty alamäki alkoi uudestaan. Mut ton keskenmenon jälkeen jatkettiin yhdessä, tosin en enää tiedä, kuinka monta kertaa ollaan oltu “tauolla”.

Asutaan edelleen eri osoitteissa, mut nyt taas ollaan aika tiiviisti yhdessä. Mulla on meidän erojen aikana ollut pari muuta suhdetta ja oon yrittänyt päästä elämässä eteenpäin, kun en tätä miestä haluis loukata tai satuttaa. Ja kun selvästi nään, että me halutaan elämältä ja suhteelta eri asioita. Tuntuu siltä kuin joku magneetti vetäis meitä toisiamme kohti. Jos ollaan “tauolla”, niin sit haluun olla sen kanssa ja kun ollaan yhdessä, haluan suhteelta eri asioita.

Mut mies ei vaan luovuta. Se yrittää sanella ehtoja mun päihteidenkäytön suhteen, huonolla menestyksellä, mut vetäisin varmaan vieläkin enemmän, jos se ei yrittäis saada mua vähentää käyttöä. Se panostaa meidän suhteeseen tosi paljon ja näköjään kestää loputtoman määrän potkuja päähän. Sen äitipuoli on nyt ainakin puol vuotta hokennut sille, että musta ei seuraa mitään hyvää. (Mulla oli ennen hyvät välit epäviralliseen appiukkoon ja anoppiin, mut ne ei tienneet ihan kaikkea musta.)

Mulla on jatkuvasti syyllinen olo, kun nään miehen loukkaantuvan ja pahoittavan mielensä mun takia. Vastapainoksi yritän olla sille kiltti ja viettää sen kanssa aikaa mahd. selvänä. Koskaan en oo täysin selvä, mut silti yritän ajoittaa käytön niin, etten oo ihan kuutamolla sen kanssa. Ja välillä kun oon pitänyt taukoja kaikista aineista, tai pääasiallisesta aineesta, on ollut huonoin omatunto, kun oon retkahtanut ja tiennyt sen pettyneen muhun.

Sen verran haluisin muistuttaa teitä nistin kanssa seurustelevia, että ei nisti voi lopettaa käyttöä teidän takia! Sen pitää lopettaa siksi, että se haluaa sitä ITSENSÄ takia. Hyvin harvoin toisen takia lopettaminen oikeasti kestää. Mä oon muutaman kerran lopettanut kovan painostuksen takia, enkä niillä kerroilla oo kovin kauan ollut kuivilla. Jos oon itse päättänyt itseni takia lopettaa tai pitää taukoa, on se onnistunut paremmin.

Lisäksi jos nisti sanoo, että haluaa lopettaa käytön, vaikka käyttää edelleen, niin ei se välttämättä oo valehtelua. Sitä voi haluta kaikenlaista, mut silti voi kestää vuosia ennen kuin on valmis oikeesti lopettamaan. Lopettaminen on niin tuskallista ja vaikeeta, että helpompi on käyttää, vaikka siitä ei mitään iloa oliskaan ja joutuu vetämään paljon vaan saadakseen reflat loppumaan. On helpompaa mennä tuttuja latuja pitkin kuin hypätä tuntemattomaan. Ja niiden, joiden kulissit on edelleen pystyssä, on tosi vaikea kertoa läheisille käytöstään. Esim. mun porukat tietää mun käyttäneen kamaa tyyliin 10 vuotta sitten - sen jälkeisistä jutuista ei tiedä kai mitään. Läheisille kertominen on ainakin mun mielestä jopa käytön lopettamista vaikeampaa. Ehkä yks syy siihen on se, nistejä pidetään ö.luokan kansalaisina ja etenkin vanhemmille on kova pala saada tietää, että oma lapsi on sellainen.

Tällaista tänään silmät ristissä, sori kirjoitusvirheet ja hyppiminen asiasta toiseen!

2

Mulla joskus tyttökaveri inhos vaan suonensisästä käyttöä yli kaiken, muuten ei ongelmia. Mutta sitten sen alkoholin käyttö meni sellaseks että sanaton sopimus kai oli (/on jos nyt jatkuu) että minä en vittuile viinanjuonnista eikä hän minulle musita päihteistä.

Ongelma on vaan, että humalaisia ei jaksa ku humalassa, joten oon jättäny aika vähälle nyt yhteydenpidon - jos itse en ole alkoholi-kännissä niin eipä yhtään huvita katella muita siinä olevia. Kun kuitenkaan nuo muut käyttämäni aineet ei tunnu vievän sillä tavalla kuutamolle tajua kuin alkoholi. Ja lisäksi mun fyysinen terveys on nyt siinä pisteessä että alkoholi on ainakin sillä tavoin miten näissä piireissä sitä käytetään poissuljettu, mutta moni muu aine ei.

Tietysti vanhemmat, sukulaiset ja muut ajattelee, että “kovista huumeista” menee pää kovasti sekasin - no kai se menee jos käyttää paljon ja pitkään, mutta muuten näkisin henkisesti ja fyysisesti itselleni tuhoisimpana alkoholin. Kun siitä edes ei ole mitään hyötyä mihinkään vaivaan. Joten koitan pysyä siitä erossa ja jos tuntuu siltä, niin tuntemuksien mukaan käyttää jotain muuta, oli sitten läheiset tai yhteiskunta mitä mieltä tahansa.

3

Hei

ja kiitos teille molemmille, minä ainakin mielelläni kuulen käyttäjän näkökulmaa näihin asioihin. Poika on joskus sanonut minulle, ettei välitä puhua minulle asioistaan, koska en yhtään ymmärrä hänen olojaan. Sanoin siihen, että vähän paha ymmärtää sellaista, mistä ei mitään kerrota, mutta ehkä juuri tuo, mitä nasaalisti sanoi läheisille kertomisen vaikeudesta pätee tässä kohtaa.

Jäin tässä miettimään tuota, mitä jm8k sanoit fyysisestä terveydestäsi ja alkoholinkäytöstä. Poika oli tässä isälleen sanonut, ettei halua nykyään käyttää alkoholia, koska jo parista oluesta tukee huono olo. Mietin, että onkohan tässä nyt jostain samasta jutusta kyse.

senjamilena

4

Hei vaan senjamilena sekä nasaalisti ja jm8k,
käyttäjien kokemukset aiheuttavat läheisissä usein ristiriitaisia tuntemuksia ja olotiloja riippuen siitä, miten pitkällä he ovat oman itsensä kanssa lapsensa tai muun perheenjäsenen huumeriippuvuuden käsittelyssä.

Läheisen ollessa vielä perheen riippuvuusongelman kanssa alkuvaiheessa, yleisin kokemusperäinen havaintoni on että läheisten ahdistus ja pelko kasvaa, kun he lukevat tai kuuntelevat käyttäjien tarinoita. Jotta näin ei kävisi, ne vaativat jatkotuekseen purkukeskustelun jossa käyttäjän tarina puretaan pienempiin osiin, jotka sitten keskustellaan vaikkapa ryhmässä tai kahdenkeskisessä tuokiossa auki. Kun läheinen on pahimmassa kriisissä ja trauma on korkeimmillaan, eivät kaikki viestit välity oikeina tai niitä ei kykene vastaanottamaan lainkaan.

Kun läheinen pääsee pidemmälle asian suhteen ja ymmärrys ongelman luonteesta on lisääntynyt esimerkiksi vertaistuen avulla, niin silloin jossain vaiheessa käyttäjän kertomukset alkavat pikkuhiljaa vaikuttaa ja muuttua oikeanlaiseksi toiminnaksi. Tässä vaiheessa läheinen on siis jo alkanut itse sisäistää esimerkiksi sen, mitkä ovat niitä toimintatapoja ja -malleja, joilla hän voi parhaiten vaikuttaa esimerkiksi siihen miten toimia jotta ei tietämättään ja hyvää lapselleen tarkoittaen mahdollistaisi huumeidenkäytön jatkumista.

Kaikkien huumeriippuvuuteen liittyvien ja läheisiä koskettavien asioiden ja ongelmien käsittely vie aikaa, mutta ne on ratkottavissa tavalla tai toisella. Joskus asiat ratkeavat helpommin ja nopeammin, joskus aikaa kuluu enemmän ja ratkaisu löytyy vaikeamman kautta. On hyvä muistaa, että yksilön toiminnan muutos ei tapahdu siten, että ajatusten ja toiminnan “oikeanlainen” tiiliskivi siirtyy noin vain henkilö A:n päästä henkilö B:n päähän. Kyllä sitä tiiliskiveä joutuu henkilö B itse halkomaan ja pilkkomaan, joskus jopa murentamaan pieniksi murusiksi, ennenkuin sen voi siirtää omaan päähänsä, koota siellä, muokata omanlaiseksensa ja muurata oman sokkelinsa yhdeksi lujaksi kannatinkiveksi ja tukipilariksi. Vasta tämän jälkeen ajattelun ja toiminnan muutos voi tapahtua aidosti, kestävästi ja pysyvästi.

Huolimatta siitä, mitä olen edellä kirjoittanut pidän kuitenkin hyvänä ja tähän kokonaisuuteen sopivana tapana myös sitä, että käyttäjät täällä Vilpolassa kertovat omia kokemuksiaan ja tarinoitaan. Vilpolan vertaisryhmäluonteen huomioiden toivon kuitenkin, että kirjoittamissanne viesteissä korostuu etenkin omakohtainen toipuminen, miten se tapahtui ja miksi, miten elämänhallinta palautui, miten suhteet vanhempiin ja sisaruksiin korjaantuivat ja miltä tulevaisuus eli elämä edessänne omasta mielestänne näyttää. Näin toimien tukisitte minun mielestäni parhaiten meitä kaikkia vilpolalaisia.

Tästä jatkamme eteenpäin, mieli toivoa täynnä ja kurssi kohti yhteistä määränpäätämme.

5

Mielelläänhän sitä kuulisi noita toipumistarinoita. Kun välillä on oma usko niin koetuksella sen suhteen, että onko se edes mahdollista. Ne päihteidenkäyttäjät (narkkarit, sekakäyttäjät), jotka jotenkin tiedän tai olen kuullut, eivät ole ainakaan kokonaan päässet kuiville. Ja sekovuosien aikana asiat on saatu niin täydellisesti solmuun, että normaalielämän aloittamisen vaikeuden kyllä ymmärtää. Mutta kait joku sentään selvinnytkin on :unamused:

Petunia

6

Halusin vain Petunialle kertoa, että onhan noita selviytymistarinoita, mutta harvoin kai niistä enää täällä ollaan kertomassa. Itse ainakin koen monesti, että kun sekavat vuoteni ovat takanapäin, en halua hirveästi niitä muistella. Toisinaan iskee tarve kuitenkin kaivella menneitä ja siksi ajattelin tulla piipahtamaan tänne. Olen ollut kuivilla yli puolitoista vuotta ja ajattelin tässä jakaa tarinani.

Päihde, joka on eniten minulle ongelmia aiheuttanut, on bupre. Käyttänyt olen kaikkea tutkimuskemikaaleista kokaiiniin kahdeksan vuoden ajan. Ensimmäiset vuodet käytin kovempia huumeita harvemmin, mutta pilveä meni joka päivä. Loppuaikoina buprea meni päivittäin, eikä pilveen enää ollut varaa… Rehellisellä työnteolla kun ei pääse päihderiippuvainen rikastumaan Sitten alkoi biologinen kello tikittää sekä minulla, että puolisolla. Lopetin kaiken, kun tulin raskaaksi, jopa tupakan- ja pilvenpolton. Nyt olen ollut kuivilla puolitoista vuotta, mitä nyt muutaman kerran juonut 2-7 olutta lapsen jäädessä isukin hoitoon.

Buprea ei onneksi enää tee mieli, sillä olin loppuaikoina sen verran huonossa kunnossa, että yritin omin voiminkin lopettaa käytön. Lopettaminen ei onnistunut yksin ja lopulta hain apua katkolta, jossa vietin yhdeksän päivää. Sen jälkeen käytin vielä puolisen vuotta. Luulen, että avain selviytymiseeni oli puhtaasti vahva oma tahto. Halusin niin kovasti toisenlaista elämää ja ennenkaikkea lasta, että olin valmis tekemään sen eteen mitä tahansa. En nyt siis kehota ketään hankkiutumaan raskaaksi, jotta pääsisi kuiville. Kaveripiirissäni on valitettavan paljon enemmän epäonnistumisia, kuin onnistumisia tällä saralla. Hautaankin on yksi äiti päätynyt, joten ei näin! Pointti on kuitenkin se, että kannattaa miettiä tarkkaan, mitä elämältä haluaa, oli se sitten ammatti, perhe, talo tai mitä tahansa ja tajuta se fakta, että unelmasi ja huumeet eivät mahdu samaan lauseeseen. Näin sen edelliskeväänä itselleni perustelin, kun sain tietää odottavani pientä pelastajaani.

Miehille tämä on tietysti hieman hankalampaa, kun he eivät vielä odotusaikana tee konkreettista vahinkoa lapselle. Tietysti tähän voisi laskea äidille aiheutetun stressin, joka ei tietenkään ole vauvalle hyväksi. Itseäni surettaa toisinaan se, että puolisoni käytti vielä joitain kertoja raskausaikanani - aikana, jolloin olisin eniten tarvinnut tukea. Muutaman kerran hän on käyttänyt lapsen syntymän jälkeen, joista toisella kertaa hän ei edes kertonut asiasta, vaan sain sen selville myöhemmin. Siksi kai tulin tänne, sillä minulla ei ole ketään muutakaan, kelle voisin näistä kertoa. Vanhat ystäväni olen hylännyt eivätkä uudet tiedä menneisyydestäni, mikä tuntuu minusta todella hyvältä. Heidän seurassaan saan olla ihan tavallinen äiti, ilman huumehörhö-leimaa otsassa.

Minulle uusi elämä oli sikäli helppo aloittaa, etten ollut sotkenut elämääni kovin pahoin doupatessani. Olin opiskellut satunnaisesti ja työskennellytkin hieman. Olin aina pitänyt itsestäni hyvää huolta, kuntoillut ja syönyt erittäin terveellisesti. En ollut koskaan varastanut mitään, ellei nyt lasketa teiniangsteissa pöllittyä huulikiiltoa… Minulla ei myöskään ole rikosrekisteriä, enkä koskaan ole joutunut oikeuteen, muuta kuin vastaajan penkille ja “katsomoon”. En myöskään koskaan käyttänyt suonensisäisesti. Ne muutamat kerrat, kun meinasin sille tielle lähteä, kaverit onneksi estivät aikeeni. Minulla on aina ollut hyvät välit vanhempiini, enkä ole koskaan saanut sakkoja, ellei nyt lasketa yhtä parkkisakkoa :laughing: Minulla oli siis loistavat puitteet selvään elämään, mutta elämäni tuntui niin tyhjältä ja tarkoituksettomalta ilman päihteitä. Kunnes iski vauvakuume…

Kauhean sepustuksen sain aikaiseksi :open_mouth: Ehkä voisin jotain osaa tekstistä käyttää kirjassani, jota olen kirjoittamassa päihderiippuvaisille ja heidän läheisilleen. Sitä en tiedä, saanko kirjaa koskaan valmiiksi, muutamia hassuja lauseita olen vasta saanut aikaiseksi - nekin paperille. Minulla on elämässäni asiat nyt niin hyvin, että on vaikea uskoa, että vain kaksi vuotta sitten istuin jonkun virolaisen miehen auton etupenkillä ase osoittaen penkin läpi selkääni. sieltä tähän päivään tuntuu ikuisuudelta, niin paljon on tapahtunut tässä välissä. Ja kuinka ihanaa todella huomata tämä nyt, aiemmin en ole tätä pahemmin muistellut. Loppuun haluaisin vielä siteerata Matti Nykästä; “Elämä on ihmisen parasta aikaa”. Indeed.

7

Kyllä mäkin tunnen lopettaneita. Tietenkin mitä pidempään ja mitä kovempia aineita vetänyt; sen vaikeampaa. Sit on vielä piikki-koukku erikseen ja sosiaaliset suhteet. Virallisesti riippuvuus on kolmen osa summa; psyykkinen , fyysinen ja sosiaalinen. Mulla on tosi hyvä kynnys fyysisiin viekkareihin mut sit jos on viekkareis ni pää alkaa hajoamaan ja jos tarjotaan tai soitetaan ni ellei lupaa saa ni ennen sit äijän kans riita et pääs hakemaan kamaa, et kyl nistit keinot keksii :unamused: . Meit oli alkuun sellainen porukka jossa lähinnä käytettiin pilveä ja pillereitä sekä alkoa. Siitä jo ku osalla alkoi menemään lujempaa niin puolet porukasta poistui; ylikin. Mul on molemmat siskot käyttäneet pilveä ja pillereitä mut ei montaa kk:tta, avokki poltti aikoinaan 1½v päälle pilveä jatkuvasti mut on AMK- tutkinnon ja vaki-paikan saanu ja aina ollut töissä…

Sit näistä pidempään käyttäneistä suurin osa on joko vahingossa tai tahalleen jäänyt raskaaksi ja lopettanut sitä kautta. Myös miehiä tunnen ketkä lopettaneet naisensa raskauden takia; tosin monet ovat esim eron jälkeen retkahtaneet uudelleen, mut mun mielestä se on muutenki ollut sellaista “kuiva-narkkausta” koko lapsen tai kahden ajan, et pidetää käyttäjiin yhteyttä, katsotaan vierestä ku toiset vetää, mietitää et ku vois vetää ja osa jopa on myynyt lisä-tienestiä saadakseen vaik ite käy testeissä… Osa taas on tehnyt abortin ja mulla on 5 tuttua kellä muksut otettu pois sen ekan vuoden sisään ja elävät ku koko lasta ei olis ollutkaan :frowning: … Eli se päätös on ollu kuten kuivil olevan alkoholistin, et “oon täs nyt pari vuotta ilman ja katotaa sit jos vielä vedän”.

Tuo porukka on tosin niin tiivis ku itekii olin vielä vuos sit jonkun verran kuvioissa ku ei ollu bubre-annos lainkaan kohillaan ja joutu hakemaan lisää (jonka klinikka tiesi kyl ku kerroin). Se on tosi inhottavaa et ite et enää piikitä ja muut piikittää sun edes tai pyytää hakemaa vermejä ja kehuu jotain lääke-kama-mixei vaik ite et käytä. Mä henk. koht. päätinkin että sit ku kh annos on kunnossa, niin en enää käy kenenkää käyttäjän kotona ja kukaan käyttäjä (luk. ottamatta avokin veljeä joka 10v käyttäny kannabista, työelämässä, omat autot jne tai serkkua joka ei piikitä ja joka pääs irti bubresta eikä vedä 100% varmast täällä mitään tai tuo tänne meille mitään huumeita jota me ei käytetä; viittaan siis ainoastaan kukkaan mut sitä ei meillä ole ku kerran 3kk:des about) ei tänne meille tule.

Tuo päätös pitää olla vain niin voimakas ja ku tulee eka viekkarit ja huomaa ettei se selvä elämä aina todellakaan kovin helppoa ole! Sit vielä kun näkee näitä “kavereita” ni sitä huomaamatta retkahtaa vetämään ku hekin vetävät joten seuraa on pakko vaihtaa. Ite yritin vielä 3-4v sit päästä eroon vaihtamatta seuraa ja vuos sit huomasin ettei siitä mitään tule vaikka olinkin amfetamiinin, kontit, herskan ja muutaman muun aineen jo lopettanut itse omin voimin nyt melkein 5v sit. Mulla siis oli mahdollisuus saada niitä ja muut käytti mun vieressä, mut mä olin psyykan itseni vihaamaan niitä aineita koska ne pilas mun elämän aikoinaan enkä todellakaan tahtonut kokeilla pitäisinkö siitä vielä vai en; se on täyttä venäläistä rulettia!

Mä koen itseni kuivilla olevaks ainakin siten, että mä en ole sekaisin, mä käyn koulus eikä kukaan edes tiedä mun olevan korvauksessa, otan vain sen määrän mikä on pakko ja otan sen oikein = liuottamalla, en myy tai anna lääkkeitä ja olen jo pudottanut kuudesosan muutenkin aika pienestä annoksestani pois; kohta taas milli pois ellei jopa 2mg. Mun äiskä sano vajaa vuos sit et enää hän ei pelkää et koska tulee soitto et mä oon kuollut tai koska saa taas pettyä et oon retkahtanu; ainoa huono puoli siinä on ettei enää laihdu sen takia ku ei syö kunnolla jos on huolia… Välit siskoihin on palautunu ja elämänlaatu on aivan eri ku mitä ennen ku joutu kaduilta hankkimaan kamaa. Lisäksi mä olen jo ennen korvausta vähentänyt Xanorit 3mg:st nolliin ja Diapamit 30mg:st 2*2mg/pv. Oon ainoa klinikalla kuka saa vain 2mg:n pameja. Respatkin oon pyytäny muotoon 2tbl/vko, koska niin en jää kooukkuun, unilääkkeet ovat vahvimpia, mut niitä on puolikas 4 illalle viikossa enkä läheskään aina tarvitse edes sitä. Mut lähes poikkeuksetta entiset käyttäjät jotka ovat päässeet aineista eroon, joutuvat vielä jonkun aikaa lääkkeitä sen jälkeen; useimmat käyttäjät kun päihdyttävät itsensä myös lääkkeillä ja käyttävät rauhoittavia viekkareihin… Tuolla plinkin tieto-osiossa oli se prosenttiki, mun muistaakseni se oli joku 70% huumeidenkäyttäjistä jotka käyttää tai on riippuvaisia myös rauhoittavista ja tauhoittavia jos on vetänyt vuosikausia ni niiden seinään lopettaminen on jopa hengenvaarallista; määrästä ja käytön pituudesta riippuen…

Mut paras tapa oikeasti päästä kuiville on, et narkomaani itse sitä haluaa, on valmis uhraamaan asioita sen eteen ja pääsee suht lyhyellä ajalla hyvään laitos-hoitoon. Esimerkiks Järvenpään sos. sairaalassa on todella hyvä % kuiville päässeistä ja vuosi kuivilla olevista potilaista muihin laitoksiin nähden. Tosin se on sellainen paikka et kaikilta paikkakunnilta ei pääse lainkaan ja esim meiltä pääsee kerran 10v:teen. Sekin tosin lopetus-uhan alla… :unamused: Kaiken lisäks vielä kuiville pääsemisessä on 5 eri vaihetta. Ensin on esiharkinta-vaihe jolloin aletaan miettiä että onko tässä käytössä nyt mitään järkeä mut asialle ei tehdä mitään. Sen jälkeen harkitaan lopettamista ihan tosissaan ja mietitään siihen keinoja. Sit aletaan jo yrittämään kuivilla oloa mut se on sellaista retkahtelua yleensä. Sen jälkeen on toteutusvaihe jolloin opetellaan sitä kuivilla oloa ja vastoinkäymisten sietämistä selvänä, mut usein retkahdellaan satunnaisesti. Lopuks on ylläpito-vaihe, jolloin ylläpidetään raittiutta. Nämä vaiheet eivät mene välttämättä tuossa järjestyksessä ja voi olla että hypätään useampi vaihe edes- tai takaisinpäin, mut lopputuloksena tän prosessin jälkeen (tai tuo ylläpitovaihe kestää jopa lopun elämän, mut ei niin vahvasti ku ekana vuonna) pitäis olla sit kuivilla, ellei vaihda riippuvuutta toiseen kuten alkoholiin tai pelaamiseen; osa urheiluun, siivoamiseen jne. Mulla noi eri vaiheet vaihtelivat todella pitkään. Ekan kerran lopetin vajaa 3v:n käytön jälkeen mut en vapaa-ehtoisest. Sen jälkee käytin vielä ihan “hauskuuden” vuoksi yli vuoden kunnes sit aloin miettiä lopettamista. Ku tapasin nykyisen avokin ni ekat 5v aluks vähemmän ja lopuks todella kovasti [y]yritin[/i] lopettaa mut olin niin kiinni siinä piirissä ja koukus piikkii & bubree et sit lopult aina retkahdin… Mut tiesin 4 ed. vuotta et mä lopetan jonain päivänä, en vain uskonut et pystyn sen tekemään. Helpoiten on päässeet ne ihmiset irti, ketkä ovat paikkakuntaa vaihtaneet. Tosin tunnen myös näitä ketkä tulleet “rauhoittumaan” tänne paikkunnalle tai lähteneet täältä toiselle paikkunnalle ja ovat samoissa kuvioissa heti, koska narkki narkin tunnistaa aina ja esim. klinikalla on tosi helppo tutustua. Mut jos on oikeasti vaihtamassa sen takia paikkuntaa että pääsee eroon seurasta, ni tunnen monta ketkä on onnistuneet.

Noi nyt oli kaikki offia topicist, mut mä ite ku käytin, ni pidin vanhemmilt mahdollisimman paljon salassa koska he ei hyväksyneet mun elämäntyyliä enkä tahtonut huolestuttaa… Mun mielest oli mun oma asia jos oman elämäni pilaan ja vihasin sitä et läheiset yritti mua estää. Olin todella manipuloiva rahan suhteen ainakin ja jäin todellakin siihen “teini-ikään” käytöksestäni. Sit ku alko olemaan selvänä ni vasta pystyy kasvamaan ihmisenä eteenpäin noissa tunne ja ongelman-ratkaisu asioissa. Se oli muutenkin tosi hienoa ku käytti, et oikeasti oli paljon ihmisiä joista monet olivat ennen koulun suosituimpia ja nyt kaikki oli mun frendejä; tuns kaikki kaupungin käyttäjät. Siitä vain tulee ongelma kun tahtoo eroon, koska jos sulla on mitään hyödyllistä (lääkkeitä tai rahaa lainattavana tai myytävänä), ni sua ei kovin helpolla rauhaan jätetä… Mä oon kerran muuttan ja vaihtan numeroa sen takia. Mä ite en oo tehny muita rikoksia ku mitä myyny lähinnä lääkkeitä saadakseni rahaa, joten ku porukat ei mulle lainanneet yhdessä vaiheessa ni lopulta tehtiin sellainen kompromissi et saan korkeintaa 20€ ja ku se on maksettu niin sit voin lainata sen 20€ lisää. Mä sit aloin oikeasti pitämään raha-asiat kondiksessa niin, et exältä ku oli jo luotto-tiedot menneet, ni mun nimis oli asunto ja puhelin. Mä maksoin samantien ku rahat tuli ne pois et ne on jatkossakin (no jäi muutama vuokra ja yks puhelin-lasku joista ei tullu myöhästymis-ilmoituksia vuoteen ja 9kk:den lasku kerralla maksamatta mut sossu auttoi, osalla vuokraaja mikäli ei yksityinen auttaa), mut porukoille oli maksettava jos aikoi lainaa saada. Toinen hyvä keino oli pyytää kaikkea tarpeellista esim. tomaatti-murskaa, pastaa, vesspaperia, suihkugeeliä, dödöä, lamppuja, pattereita jne. jne. sellanen kori joulu-lahjaks; yleishyödyllistä koska kaikki on aina loppu, ni riittivät sit useamman kk:den… Meillä ainakin vanhemmat antaa samalla raha-määrällä lahjoja kaikille joten tuosta meni aina sellaset 100-150€ mun lahjoihin. Ruokaa sain tietty tulla selvänä syömään, mut esimerkiks ruoka-jonoista ja välillä kavereilta saa ruokaa. Monet väsää itse jotain, koska se on halvempaa; kunhan vain viitsivät. Piri-nisti ei syö oikeastaan mitään, samoin moni muun aineen käyttäjä ei tunne kovin paljon nälkää joten lähestulkoon aina käyttäjät ovat laihoja…

No tuli kirjoitettua tosi paljon mut toivon et jotakuta auttaa… Ja Petunia, jos sulla oli se sisko ni mun toinen sisaruksista on sanonut näin jälkikäteen et oli todella vaikea vastailla mitään musta ku kyseli et miks en opiskele tai ole töissä; aina jotain epävarmaa… Sanoi myös et ku äiskä on sanonut et toisaalta on “mun asia” ja toisaalt “ei siin oo mitää salattavaa” ja itekii salaa asioita. Et kannattaa katsoa et sisarus saa oikeasti tarvittaessa puhua ihan ammattilaisen kanssa, koska tottakai on muuttuneesta sisaruksestaan huolissaan. Mullakin molemmat siskot yritti jeesata ja pitää yhteyttä mut aina olin sekasin joten aika paljon meni välit huonommaks… Toisen siskon ystävät tiesi että käytän joten hänellä ei ollu tuota ongelmaa mitä täl mua 1½v nuoremman siskon kanssa ja iteasias tää sisko ei vieläkään asiasta oikein puhu, et en tiedä ku ei puhu monesta muusta kipeästä asiasta et vaivaako sen verran vähän kuitenkin nykyistä elämää (oma talo avokin kanssa ja muksu tulossa sekä työt molemmilla), ettei tarvitse siihen puhe-apua. Mut paljon tsemppiä kaikille ja ohjaaja osaa varmaan nuo vaiheet vielä tarkemmin sanoa mitkä tuossa kuiville pääsyssä esiintyvät. Toivottavasti tää auttoi jollain lailla edes jotain… Voimia!

8

Sande ja Malibu kirjoittivat osan omasta elämäntarinastaan ja lopettamismotiiveistaan, kiitokset teille molemmille. En nyt ruodi tai erittele niitä tässä vaiheessa sen kummemmin.

Petunialta kysyisin, minkälaisia ajatuksia ne sinussa aiheuttivat? Heräsikö lisäkysymyksiä? Entä muille keskustelussa mukanaoleville?

9

Malibu, pitkä viestisi antoi minulle paljon ajateltavaa. 24-vuotias poikani on käyttänyt 9-10 vuotta huumeita, neljä viimeisintä vuotta suonensisäisesti amfetamiinia ja joskus subutexia. Tämä koko kymmenen vuotta on ollut yhtä helvettiä, mutta neljä viimeisintä aivan tulimerta! On ollut putkareissuja, pikkurikoksia, velkaantumista, opintojen keskeytymisestä ja töiden loppumisista puhumattakaan. Kolme kertaa on kuolema ollut lähellä verenmyrkytyksen vuoksi. Pojan luonne on vähitellen muuttunut yhä itsekkäämmäksi ja mielentilat yhä ailahtelevaisemmiksi. Olen yrittänyt saada häntä lopettamaan. Tai oikeammin auttaa häntä lopettamisyrityksissään. Hänellä on ollut niitä kaksi kahden viime vuoden aikana, yksi laitoskatkaisu 3kk ja sitten toinen avohoitoyritys suunnilleen saman verran. Kumpikin on päättynyt retkahdukseen ja entistä pahempaan käyttöön. Viimeisen yrityksen loppumisesta on noin kaksi kuukautta ja nyt hän haluaa taas yrittää lopettaa, mutta ilman hoitopaikkoja, itsenäisesti. Hän on päättänyt vaihtaa paikkakuntaa. Siihen hän tarvitsee minua - rahoituksen vuoksi. En uskonut ollenkaan koko ideaan, varsinkin kun vahvasti tuettunakaan lopettaminen ei onnistunut. Mutta hän sanoi, ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa! Että tämä on ainoa ja viimeinen! Ei auttanut muuta kuin suostua, vaikka olenkin todella peloissani. Nyt hän on aivan yksin vieraalla paikkakunnalla, josta olen hankkinut hänelle asunnon. Omilla luottotiedoillaan hän ei saisi minkäänlaista kämppää. Lisäksi hän on aloittamassa opiskelua - usean vuoden huumehengailun jälkeen. Eikö kuulosta epätoivoiselta! Tai liian nopealta ainakin? Nyt kun luin Malibun selviytymiskertomuksen, en enää ikuitenkaan ihmettele poikani ideaa lähteä muualle. Lähellä asuvat kamakaverit ovat ilmeisesti ihan oikeasti mahdoton yhtälö kuivilla olemiseen. Ymmärrän nyt vähän paremmin myös vieroitusoireita Malibun kirjoituksen pohjalta. Ilmeisesti varsinkin subu on siinä lajissa karmea aine. Huoli on suuri kun poika on kaukana yksin. Toisaalta toivon, että saan vähän hengähtää, kun hän ei ole tässä lähellä “häiritsemässä” elämääni. Olen aika väsynyt kesän jäljiltä. Ehkä saan hiukan voimia ja pystyn vähän palautumaan. En toki usko että tilanne ratkeaa tai muuttuu yhtäkkiä. En uskalla luottaa enää mihinkään. Mutta kunpa pystyisi vähän elämään itselleenkin.

10

Nurturing Mother, tervetuloa mukaan porukkaan!

Pojallasi on ollut kaksi hoitoyritystä, ja nyt hän sanoo yrittävänsä kolmatta kertaa lopettaa, tällä kertaa itsekseen ja omin avuin. Hoitomotivaatio siis on olemassa, ainakin jonkinlainen. Se on tietysti hyvä juttu. Sama koskee muuttoa toiselle paikkakunnalle, se auttaa häntä karistamaan sen tutun jengin kannoiltaan. Vaikka retkahdukset ovat seuranneet näitä edellistä kahta yritystä, niin kokemus kertoo että niistä jää aina jotain itämään. Sama asia sanottuna toisesta näkövinkkelistä on, että jos maanvilvelijä kylvää siemenet routaiseen maahan niin ne kaikki eivät suinkaan idä, lähde kasvamaan ja tuottamaan satoa.

Huumeriippuvuus on sairaus, josta toipuminen harvoin onnistuu kerralla. Retkahdukset kuuluvat sairauden kuvaan, ja juuri ne ovat läheisille ja vanhemmille niitä vaikeimpia hetkiä. Kun toivo ja usko toipumiseen on noussut, on läheiselle todella raskasta kun lapsi jälleen retkahtaa. Ei siis ole ihme, että usko ja toivokin retkahtaa. Sama lähes aina muuten koskee myös käyttäjää.

Nyt sinulla on hetki aikaa hengähtää, kuten itse kirjoitat. Yritä tehdä niin. Oletko lukenut kaikki Vilpolan tähänastiset kirjoitukset? Onko niissä muissa kuin Malibun kirjoittamissa sellaista, joka herättää sinussa ajatuksia toimia poikasi suhteen uudella tai erilaisella tavalla?

Sanon sinulle samaa kuin kaikille muillekin, älä menetä toivoasi. Haemme yhdessä kaikki vilpolalaiset vertaistuen avulla uusia tapoja ja vaikutuskeinoja sinun itsesi voimaannuttamiseen. Onko muilla kommentoitavaa Nurturing Motherille?

11

Kiitos Lauri nopeasta palautteesta! Ehdin vasta nyt tänään lukea muut viestit. Tuttua asiaa. Tuttuja tunteita. Aluksi oli pahinta pelko ja jatkuva ahdistus. Sitten totaalisen epäonnistumisen tunne. Sellainen tunne, että on epäonnistunut tärkeimmässä elämäntehtävässään, äitinä olemisessa. Seuraavassa asioita, jotka ovat auttaneet edes joten kuten kestämään tilannetta: ystävät, vertaistuki, työ, mielialalääkkeet (ilman niitä ei tulisi mitään!), toinen “normaali” lapsi, aviomies (jonka kanssa tosin välillä on välit kiristyneet tämän asian vuoksi lähes eroon saakka). Vieläkään en ihan ole oppinut uskomaan, että äiti ei voi tehdä mitään. Olen mm. vienyt poikaa katkoihin, sairaalaan ja selvittänyt kaikkia mahdollisia hoitosysteemejä ja kertonut niistä pojalle. Olen hankkinut hänelle terapeutin ja psykiatreja. Olen auttanut koulunkäynnissä (muuten olisi jäänyt kesken), hankkinut pari asuntoa ja paljon paljon muuta. Ehkä liikaakin. Voi olla että vähempikin olisi riittänyt, tai että olen omalla toiminnallani varsinkin alkuvuosina edesauttanut hänen kamankäyttöään. En kuitenkaan millään usko, että poikani olisi lopettanut aineiden käytön, jos olisin vetäytynyt ja jättänyt hänet aivan oman onnensa nojaan. Pelkään että hän olisi ehkä kuollut. Ja silloin vasta syyllisyydentuntoinen olisinkin. Äidin ja lapsen suhde on biologisesti niin symbioottinen, ettei äiti voi hylätä. Äiti uhraa vaikka itsensä lapsensa puolesta. Vaikka teoriassa tietää, miten pitäisi toimia ja käy ulkoa vertaistukiryhmän ohjeistukset, ei käytännössä kuitenkaan pysty hellittämään. Muuta kuin ehkä hetkittäin, vähäksi aikaa.

Tämä uusi nettivertaisryhmä on tervetullut juttu! Olen jo pitempään kaivannut tällaista!

12

Huomenta Nurturing Mother ja muutkin,
kirjoitat tiivistetysti auki kaikkien läheisten ja erityisesti äitien tunteet, siteeraan tässä tekstiäsi: “Aluksi oli pahinta pelko ja jatkuva ahdistus. Sitten totaalisen epäonnistumisen tunne. Sellainen tunne, että on epäonnistunut tärkeimmässä elämäntehtävässään, äitinä olemisessa. Seuraavassa asioita, jotka ovat auttaneet edes joten kuten kestämään tilannetta: ystävät, vertaistuki, työ, mielialalääkkeet (ilman niitä ei tulisi mitään!), toinen “normaali” lapsi, aviomies (jonka kanssa tosin välillä on välit kiristyneet tämän asian vuoksi lähes eroon saakka).”

Pilkon seuraavaksi tuota Nurturing Motherin kirjoittamaa pienempiin palasiin:
Pelko, ahdistus ja epäonnistuminen kulkevat käsi kädessä läheisten matkassa, oli sitten kyseessä äiti, isä, sisko tai veli. Nykyisin ketjuun kytkeytyy valitettavasti yhä useammin myös mummo tai/ja vaari, isovanhemmat siis. Pelko, ahdistus ja epäonnistuminen johtavat lähes vääjäämättömästi syyllisyyteen ja itsensä syyllistämiseen. Juuri kuten kirjoitat, kokee epäonnistuneensa tärkeimmässä elämäntehtävässään. Mikään ei ole helpompaa kuin hokea hokemasta päästyään käyttäjälapsen äidille tai isälle, että tapahtunut ei ole sinun syysi ja lakkaa nyt syyllistämästä itseäsi. Tämä hokeminen kun on vain yksi muuttuja niinkutsutun läheisriippuvuuden yhtälössä. Ajattelun ja asioihin suhtautumisen muutos ei ole kuin tiiliskivi, joka siirtyy vaikkapa Laurin päästä Nurturing Motherin päähän tuosta vaan. Parhaimmillaan vertaistuki auttaa meitä kaikkia käsittelemään omaa asennettamme, suhtautumistamme, tunteitamme ja toimintaamme muiden vertaisten kautta. Ryhmässä voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä, kulunut sanonta mutta niin se vaan on. Ryhmässä voi näyttää ja purkaa kaikki tunteensa, myös ilot ja valonpilkahdukset, ilman että kukaan syyllistäisi tai osoittelisi sormella. Onhan selvää, että ne ikävät ja surulliset asiat mitkä ovat sisimpään kertyneet ja patoutuneet jopa vuosien epätoivoisen taistelun ja vääntämisen aikana, eivät yhdellä kerralla korjaannu tai parane.

Asioita, jotka ovat auttaneet edes joten kuten kestämään tilannetta:
Ystävät ovat kaikki kaikessa. Kuten kaikki vilpolalaiset ovat varmaan huomanneet, huumeiden käyttäjän läheisten todelliset ystävät jäävät veneeseen, vaikka myrsky ympärillä raivoaa. Heitä tarvitaan silloin, kun hätä on suurin. Usein riittää pelkkä kuuntelu, myötäeläminen, empatia.
Vertaistuki on enemmän kuin ystävä, toisella tavalla enemmän. Voidaan hyvin puhua kokemusperäisestä asiantuntijuudesta, jota ei voi oppia tai opetella missään oppilaitoksessa. Vertaisryhmäläiset jakavat omaa asiantuntemustaan pyyteettömästi muille ja vastaanottavat muiden asiantuntemusta rakentaakseen sen oman tiiliskivensä omaan päähänsä. Se rakentaminen ei aina tapahdu hetkessä eikä kahdessa.
Työ on monelle henkireikä. On muuta ajattelemista ja tehtävää, kuin alituinen huumeriippuvuuden pohdiskelu. On hyvä kuitenkin muistaa, että jos töissä käynti tulee ylivoimaisen raskaaksi, niin pitää osata myös hellittää ja antaa hetkeksi periksi.
Mielialalääkkeet ovat mainio kainalosauva tukena toipumiselle. Ne lataavat aivojemme reseptoreihin niitä välittäjäaineita, jotka sieltä ovat huuhtoutuneet pois alituisen surun ja murheen virtaan.
Toinen normaali lapsi avaa sen toisenlaisen näkymän ikkunasta ulos, jossa aurinko paistaa ja pilvetkin ovat poutapilviä eivätkä huumepilviä. On tärkeää yrittää osata nauttia myös voimaannuttavista asioista, vaikka se onkin vaikeaa. Joskus niistä toisista normaaleista lapsista voi tulla näkymättömiä lapsia johtuen siitä, että vanhempien kaikki ponnistukset ja huomio suuntautuu epänormaaliin lapseen. Ymmärrettävää, koska sairas lapsihan tarvitsee apua ja tukea, ei suinkaan terve. On upeaa, että Nurturing Mother olet jaksanut panostaa myös normaaliin lapseesi.
Aviomies, puoliso, perheenjäsen, lasten isä on tottakai tärkeässä asemassa kun haetaan yhteistä linjaa käyttäjälapseen suhtautumisessa. Isien suhtautuminen on usein erilaista kuin äitien. Se ei tarkoita sitä, että he eivät olisi huolissaan asiasta. Voisiko Vilpolassa toistaiseksi mukana oleva ainoa isä kommentoida tähän asiaan? Muidenkin kommentit ovat tervetulleita, mukaan vaan.

Tässähän tätä juttua taas olikin, tulkaapa muutkin mukaan niin saadaan yhdessä vertaistuki vauhtiin!

13

Lisäisin noihin Laurin listaamiin voimia antaviin juttuihin vielä huumorin. Tässä yhteydessähän se tietysti on lajiltaan melko mustaa, mutta kyllä se aina auttaa jonkun hetken yli. Minulla on tapana lähettää aina välillä pojalle tekstari “Kaikki ok?” johon hän vastaa “joo”. Miehen kanssa sitten mietitään, että mitähän se tarkoittaa ja mitä siihen pitäisi vastata. Että vastaanko vaikka näin: “mitä!?! oletko lopettanut huumeiden käytön!?!” Kyllä tuollainen vitsailu varmaan ihan kamalan julmalta kuulostaisi sellaisen ihmisen korvissa, joka ei tiedä mitä tuskaa sillä naurulla kevennetään.

14

Kävin tuossa kunnon aamujumpassa ja palasin koneen äärelle (pitää myös vähän tehdä töitä…). Tuosta puolisoasiasta sen verran, että olen itse monen monta kertaa kaivannut toista aikuista jakamaan esim.illalla iskevää kauheaa ahdistusta. Tyttäreni isä (josta olin jo eronnut) kuoli viitisen vuotta sitten lääke- ja alkoholimyrkytykseen. Että sitäkin kautta tuli yhdenlainen helvetti koettua :frowning:

Onneksi minulla on miesystävä, jonka kanssa voin puhelimessa keskustella, mutta se ei ole kuitenkaan sama asia. Ja on hyviä ystäviä, joiden kanssa jutella (kellään muulla ei ole päihdeongelmaista lasta). Samoin voin jutella äitini tai nuoremman tyttäreni kanssa, mutta yritän säästää heitä, koska molemmat ovat omalla tavallaan väsyneitä asian kanssa. Ehkä tämä nettiryhmä voikin toimia sellaisena paikkana, jonne purkaa pahaa oloa. Vaikka nyt juuri voinkin paremmin, niin niitä pahoja päiviä tulee.

Eli pakko myöntää, että olen kateellinen niille, joilla on myös lapsen toinen vanhempi jakamassa taakkaa. Tiedän myös monta tapausta, että keskustelu ei toimi tai ajan kanssa ajaudutaan jopa eroon (johon tietysti voi vaikuttaa useampikin seikka). Ja senjamilena tuo huumorin käyttäminen on hyvä juttu. Ei ihan helppoa, eikä aina suinkaan toimi, mutta esim. minulla ja nuoremmalla tyttärelläni toimii.

15

Petunia ja senjamilena,
huumorin kukka se on kaunehin kukka, vaikka se olisikin mustaa huumoria. Yleensä kestää aikansa, ennenkuin käyttäjän läheinen on siihen valmis. Vertaistukiryhmissä ohjaajana toimiessa huumori kukkii lähes jokaisella kerralla, ja se on hyvä asia se. Varmaan yleisin on tuo alla oleva juttu, eri tavalla muunneltuna.

Oletko Petunia ollut vertaistukiryhmässä? Jos olet, niin miltä se tuntui? Auttoiko ja helpottiko yhtään?

Kuulin äskettäin seuraavan vitsin, ei tosin ihan liity aiheeseen: “Kaksi kaverusta oli Itävallassa laskettelemassa, ja he jäivät lumivyöryn alle niin, että vain päät jäivät lumen päälle. Kului varttitunti, ja alkoi kuulua läähätystä ja tassutusta ja näköpiiriin ilmestyi Bernhardilaiskoira pieni konjakkitynnyri kaulassaan. Toinen kavereista huokaisi: Katso Arska, ihmisen paras ystävä! Tähän Arska totesi että: taitaa sieltä tulla joku koirakin!”

16

Tervehdys, olen se kuulemma ainoa isä joka on osallistunut näihin keskusteluihin. Kommentoin vähän suhdettani ympäristööni.

Vaimo on ollut ehdoton ykkösapu. Puhumme pojasta ehkä ei nyt päivittäin mutta paljon, ja usein neuvottelemme yhdessä, mitä sille nyt tällä kertaa sanotaan tai tekstataan. Jos olisin yksin asian kanssa, olisin tehnyt monta kertaa todella raskaita tyhmyyksiä. Täydennämme toisiamme niin, että vaimolla on ollut ajoittaista taipumusta vetää överiksi ja vatvoa asioita yökaudet, minä taas mieluiten olisin ajattelematta koko juttua. Vaimo pakottaa minut ottamaan kantaa tilanteisiin ja tekemään niille jotakin, minä taas olen luullakseni pystynyt rauhoittamaan häntä ja auttanut ottamaan niihin etäisyyttä.

Ammattiauttajista oli alkuaikoina jonkin verran apua. Oli edes joku ulkopuolinen, jonka kanssa saattoi puhua asioista. Viime vuosina ammattiapu on ollut lähes olematonta, mitä nyt poliisin kanssa on pari kertaa juteltu laitoksella tai kotiovella - hyviä tyyppejä ovat olleet ja ymmärtäväisiä.

Kavereille en puhunut pojan elämästä vuosikausiin muuta kuin tyhjänpäiväisiä osatotuuksia. Viime keväänä tulin kaapista ulos : kun ihmiset kyselivät, miten pojalla menee, aloin vastata että ei nyt kauhean hyvin. Kyselijästä sitten riippui, miten paljon kerroin. Joku jäi käsitykseen, että pojalla on vain hieman pitkäksi venähtänyt chillailuvaihe, toiselle kerroin että se käyttää huumeita ja katulääkkeitä, kolmannelle mainitsin pikavippikierteen, ja yhdelle taisin jopa kertoa hänen rikoksistaan ja ehdollisesta tuomiostaan. Tukea en ole saanut, yleensä kuulija on ollut hiljaa eikä ole aiheeseen palannut. Heillä ei ole kokemuksia vastaavasta, eivätkä he osaa asiaan suhtautua. Minulle tämä on kuitenkin ollut vapauttava kokemus : voin puhua asiasta vapaasti. En enää piittaa siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta. En hirveästi toitota tätä asiaa, koska tämä on pikkukaupunki. Ei ole hyvä nuoremmille sisaruksille, jos koko kylä kuiskuttelee selkämme takana että tuossa se narkkariperhe nyt menee. Itseäni ei haittaisi vaikka kuiskuttelisivatkin, kunhan lapsia ei ruveta kiusaamaan sen takia.

Naapurit tietävät luultavasti enemmän kuin myöntävät. Asumme kunnan vuokratalossa, ja täällä naapurit tuntevat toisensa ja juttelevat keskenään. Ovellamme on käyneet poliisit useamman kuin kerran. (Onneksi ei asuta missään keskiluokkaisessa omakotilähiössä - täällä maija pysähtelee toisinaan muillakin ovilla.) Pojan habituksen ja kaverien luulisi herättävän naapureissa arvailuja, ja naapuruston teineilläkin (suhteellisen kunnollisilla) on varmaan paljon tietoa hänen toilailuistaan. Jotenkin olen kokenut naapurien suhtautumisen tyylikkään hienotunteiseksi, ja tarvittaessa voisin heillekin kertoa enemmän.

Nuoremmat lapsemme, 8 ja 13 vee, ovat uumoilleet jo vuosia että isoveljessä on jotain pielessä. Viime keväänä vaimo sanoa paukautti molemmille, että isoveljenne on huumeidenkäyttäjä. Pienempi ei reagoinut näkyvästi, isompi taisi itkeä kerran. He ovat jo tottuneet piilottamaan omat taskurahansa niin, ettei isoveli niitä löydä, ja he tietävät autonavainten salaisen kätköpaikan. Tuntumani on, että he pystyvät viettämään normaalia elämää - vai onkohan vain oma käsitykseni normaaliudesta päässyt kieroutumaan pahasti? Joskus tietysti miettii, miten pahasti tämä sotkee heidän lapsuuttaan.

17

Juha61, hyvä saada miehistä näkökulmaakin mukaan. Uskon, että muitakin isiä liittyy mukaan Vilpolaan esimerkkisi kannustamana. Laittakaa HTT eli Hevosmiesten TietoToimisto välittämään viestiä.

Puolisoiden keskinäinen yhteen hiileen puhaltaminen ja etukäteiskeskustelu on monessakin mielessä avainjuttu. Se auttaa sopimaan tai tekemään kompromissin etukäteen asioista, joista ollaan eri mieltä ja sitten esiinnytään yhtenäisenä rintamana käyttäjälapsen suuntaan. Ja auttaa se myös parisuhteen hoitamisessa, se on usein lujilla näissä tilanteissa.

Kirjoitat juha61, että ammattiapu on nykyisin ollut lähes olematonta. Voitko kertoa tarkemmin, minkälaista apua olette hakeneet tai teille on tarjottu?

Kaapista ulostulo, kuten kirjoitat, on yleensä helpottava ja vapauttava kokemus. Ei tarvitse enää salailla asiaa, jonka aika moni on jo huomannut. Jokainen tietysti itse päättää, mitä kertoo ja kenelle. Juuri kuten juha61 kirjoittaa. Kannatan tätä lämpimästi, hyvin toimineita vastaavia esimerkkejä on riittävän monta. Onko muilla vilpolalaisilla tästä kokemuksia?

Sisarukset suhtautuvat heille asiasta kerrottaessa monella tavalla. Monet ovat sitä mieltä, että asiasta kannattaa kertoa sisaruksille mahdollisimman rehellisesti ja avoimesti ja heidän ikätasollaan. Voihan käydä niin, että he saattavat kuulla ja usein kuulevatkin asian koulukavereiltaan tai muilta ikäisiltään, ja silloin asiaa saa selitellä moninverroin enemmän. Kannattaa seurata sisarusten olotilaa ja antaa heille mahdollisuus jutella asiasta aina, kun he itse siihen halua ja kiinnostusta osoittavat. Kertokaapa muut, miten olette itse tällaisessa tilanteessa toimineet?

Tähän lopuksi haluan kirjoittaa vanhempien kolme tärkeintä tehtävää silloin, kun kokeilua tai käyttöä epäillään tai havaitaan:
1) Hae itsellesi tietoa huumeista ja niiden vaikutuksista, ettei lapsesi puhu sinua ympäri omilla argumenteillaan jotka usein ovat varsin järkeenkäypiäkin. Pahin mitä voi tapahtua on, että vanhemmat muodostavat mielipiteensä huumeista, esimerkiksi kannabiksesta, lapsensa puheiden perusteella.
2) Puutu heti, kun epäilet. On parempi puuttua, ja huomata olleensa väärässä kuin olla puuttumatta ja kohdata lähes ylitsepääsemätön ongelma. Mitä aiemmin asioihin voidaan puuttua, sitä suurempi mahdollisuus on vaikuttaa lapsen kokeilun tai käytön loppumiseen.
3) Hae itsellesi ulkopuolista apua ja tukea, ja yritä saada myös lapsesi mukaan keskusteluihin. Mene ja liity rohkeasti vertaistukiryhmään, ellei se tunnu hyvältä niin pyydä kahdenkeskinen tapaaminen. Jos sinun on helpompi puhua puhelimessa tai kirjoittaa asiasta, niin soita päivystävään puhelimeemme tai liity Vilpolaan. Älä jää yksin tuleen makaamaan.

Mitä olette näistä kolmesta kohdasta mieltä? Haluaisitteko lisätä tai muuttaa jotain?

18

Tuo sisaruksille kertominen on minun kokemukseni mukaan aivan kamalan vaikeaa. Lykkäsimme sitä vuositolkulla ja hämäsimme itseämme varmaan jollain “jos tää vaikka menis ohi” -ajatuksilla. Kuten Juha61 (joka siis on mieheni) tuolla sanoo, minä sitten lopulta kertoa"paukautin" asian ilman mitään suunnitelmaa. Ei varmaan ollut psykologisesti viisasta, mutta toisaalta se nyt oli luonteva hetki, joka lopulta tuli eteen. Tilanne oli sellainen, että olin pikkulasten kanssa saunassa (mies ei ollut kotona) ja sillä välin esikoinen oli löytänyt auton avaimet ja häipynyt. Olin tosi kiukkuinen ja ajattelin, että ei herran tähden voi olla niin, että nämä nuoremmat saa sen kuvan, että on ihan ok ilman lupaa viedä isän ja äitin auto. Siihen mennessä oli jo tapahtunut ties mitä kioskiryöstöstä ruveten. Eli pikkusisaruksilla oli se käsitys, että isoveli tekee näin ihan selvästä päästä. Niinpä sitten pamautin näille punaposkisille söpöliineille, että isoveli käyttää huumeita. 13v. poika vajosi heti ihan alamaihin ja alkoi itkeä. 8v. tytär ei tiennyt, mitä huumeet on ja sitä sitten siinä selitin. Hän oikein fiksusti oivalsi ja kysyi, että vähän sama juttu kuin Narniassa ne turkkilaiset karkit vai. Just niin! Siinä vaiheessa tyttö huomasi kyynelehivän isoveljen ja ilmoitti hienotunteisesti menevänsä “vielä vähän löylyyn”. Hänhän ei koskaan mene yksin löylyyn! Eli hän antoi minulle ja isoveljelle kahden keskistä aikaa. Pojan mielestä oli ihan kauheaa, että meille voi tapahtua tällaista, hän on kaiken kaikkiaan vähän synkempi luonne, kuin sisarensa, joka sitten myöhemmin totesi, että hän on nyt päättänyt ajatella positiivisesti eli kaikki voi aina muuttua hyväksi. Minun kultainen, aurinkoinen tyttö! Pojan kanssa juteltiin asiasta vielä myöhemmin uudestaan ja mietittiin esim. sitä, mitä hän sanoo, jos joku kaveri kysyy tästä asiasta. Nähtävästi kukaan ei ole kysynyt, vaikka moni ehkä tietää jotain. Poika myös sanoi, että asiaa mietittyään ei enää välitä siitä niin paljon. Mutta kyllä hänellä on hyvin negatiiviset tunteet isoveljeä kohtaan, mikä on senkin takia ymmärrettävää, että isoveli on aina ollut hänelle ilkeä. Tyttö ei taida paljoa asialla päätään vaivata. Ainakin hän tässä kerran sanoi, että sanokaas nyt vielä, mitä ne huumeet on ja kun alettiin selittää niin hän totesi, että ai niin joo ja lähti pois eli ei halunnut sitä asiaa sen kummemmin kaivaa esille. Jonnekin alitajunnan takavarastoon he molemmat sitä asiaa taitaa siis työntää eli varmaan pitäisi siitä enemmän jutella.

19

Kiitos Juhalle isän ja miehen näkökulman esille tuomisesta! Lasten ongelmien “vatvominen” on ilmeisesti naisten aluetta, harvemmin kuulee mitään miehiltä. Oma mieheni kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin Juha61. Ehkä teitä on enemmänkin. Ehkä mieheni ei olekaan vain poikkeuksellisen empatiakyvytön ihminen, kun hän yrittää keskittyä muuhunkin elämään kuin pojan asioihin. Ja kun hän ei jaksa puhua pelkästään pojan ongelmasta, vaan saattaa heitellä jopa vitsiä ja huumoriakin välillä. Mutta täytyy silti sanoa sulle Juha (vaikka ehkä olet itse erilainen kuin mieheni), että kyllä tunnen välillä olevani hyvin yksin tämän tragedian kanssa. Kyllä oikeesti olen saanut paljon enemmän tukea ystäviltä ja veraisryhmästä kuin mieheltäni. Toki käytännön asioissa hän auttaa. Ehkä hyvä edes niin.

Senjamilenalle ja muille joilla on toinen ns. normaali lapsi: tunnen välillä huonoa omaa tuntoa siitä, että toinen, ongelmaton lapsi jää sivuun, kun narkkariveli vie kaiken huomion. Toinen poikamme on pari vuotta nuorempi. Hänellä on aina sujunut kaikki normaalisti: koulu, kaverit, työ, raha-asiat. Nyt hän opiskelee ja hänellä on aivan ihana tyttöystävä. Onneksi hän ei asu enää kanssamme. Kun hän vielä asui, huomasin hänen kärsivän tilanteesta. Välillä olemme puhuneetkin asiasta. Hän ei tahdo millään ymmärtää, kuinka veli yhä uudestaan retkahtaa ja lähtee vetämään kamaa jopa likaisilla välineillä, joista tietää voivansa saada verenmyrkytyksen. Keskenään pojilla ei ole enää yhteyttä, valitettavasti. Huumepoikamme on varastanut veljeltään mm. rahaa, ehkä on syyllinen olo senkin vuoksi. Hänen on myös mahdotonta ymmärtää, että pikkuveli on hänestä huolissaan! Ja kuitenkin pikkuveli hänestä välittää niin paljon ja toivoisi, että veli vielä kuntoutuisi. Koko lapsuuden veljekset olivat parhaat kaverit, leikkivät kotona, mökillä ja matkoilla aina yhdessä! Tällainen surullinen tilanne. Varmaan tuttua muillekin.

20

Jaa jaa Nurturing Mother - viimeinen kappaleesi, jossa kuvailet tilannetta nuoremman lapsen kannalta on aivan kuin suoraan meidän tilanteestamme! Voin allekirjoittaa sanasta sanaan. Olen usein tuntenut syyllisyyttä siitä, kuinka paljon käyttäjäsisarus on vienyt voimiani ja aikaani ja nuorempi, kunnollinen, on jäänyt syrjään. Olemme myös puhuneet asiasta ja asiat ovat silti osin selvitettyjä. Yritän nyt myös panostaa häneen kaikin tavoin (paitsi, että elää kiihkeintä normaalin nuoren normaalia elämää, johon ei äiti kauheasti mahdu - eikä tietty tarvitsekaan).

Ollaanko me päihdenuorten vanhemmat jotenkin klooneja toisistamme, kun kaikkien kirjoitukset tuntuvat sopivan myös omaan elämään?