Niin raivona että punaista näin...

Vilpola
81

Hei Sydän karrella. Mutsi., Noppapeli ja kaikki muutkin

Eilen kirjoittelin hiukan kiireissäni viestiä sinulle Sydän karrella, luulin lähettäneeni sen, mutta ei, se oli hävinnyt jonnekin!
Minulle täysin käsittämätöntä!

Halusin hiukan tsempata sinua… Ai niin, nyt muistankin! Olen käynyt nyt ryhmäterapiassa ja viimeksi oli puhetta siitä, että koska olemme vain IHIMISIÄ, niin emme ole täydellisiä, kuin esim. jumalat. Kaikki me olemme tehneet virheitä ja pahojakin esim. suhteessamme narkkareihimme. Muista olla itsellesi lempeä ja armollinen. Ja varmaankin asiat myös järjestyvät teilläkin!

Ainut sarjakuva jota diggaan on Kaleva.fi etusivulla ilmestyvä Naapurit-sarjakuva. Siinä on päähenkilönä Sulo, joka on pirun pessimistinen. Pari päivää sitten, Sulon kaveri kyseli hänen vointiansa ja Sulo kertoi, että kaamosmasennus alkaa jo helpottamaan, mutta kevätväsymys on tuloillaan ja sen jälkeen kuuma ja liian valoisa kesä, ettei voi nukkuakaan! Onkohan mulla itsellänikin välillä tällasia tuntemuksia?
Paljon voimia sinulle Sydän karrella

Paljon voimia ja jaksamista Mutsi, sinne teille!

Noppapeli, tuntuu mukavalta lukea, että jaksat osoittaa myötätuntoa toisillekin, kiitos sinulle!

Nyt äkkiä lähetä-nappulan kimppuun…

82

Hei kaikki kohtalotoverit!

Kiitos myötätunnosta ja empaattisesti ajattelen myös teitä kaikkia.

Meillä on lähestymiskielto voimassa, väliaikainen ja ens tiistaina käräjäoikeudessa saadaan se 3 kk, mitä olen anonut alkuun. Poikani pääsi eilen putkasta reuhuttuaan siellä aikansa ja rauhoituttuaan viimein. Poliisin oletus oli, että hän ilmaantuisi pihallemme vapauduttuaan ja partiotkin kuulemma ottivat sen eilen huomioon ajeluissaan. Sen verran villinä oli poika ollut putkassa.

Kummallisia tunteita olen kokenut. Ensin helpotus, kun saatiin väliaikainen lähestymiskielto heti ja että poika oli telkien takana. Sitten eilen hän ei ilmaantunutkaan pihallemme ja lähetteli maltillisia viestejä, vaikka ei olisi saanut niitäkään lähettää. Vastasin puhelimeenkin aluksi, kun numeroa ei näkynyt ja ajattelin, että se voi olla poliisista. Poika suhtautui kieltoon silleen, että mitäpä tuo häntä koskee ja tärkeitä asioita voi hoitaa, kuten pyytää rahaa. Oikeitakin asioita oli, kuten varastoasioiden hoitaminen. Hänen vähäinen omaisuutensa on vuokravarastossa. Pulassa hän olikin, kun Kelassa käynti jäi putkassa olon takia väliin eikä toimeentulotukea nyt heti saa. Ilmoitin ekoista lähestymisistä asiaamme hoitavalle kivalle naispoliisille. Hän teki lähestymisistä rikosilmoituksen eteenpäin. Jotain viestejä tuli vielä, mutta kesyjä. Pysyin lujana, en antanut edes ruokarahaa.

Mutta yöllä valvoin ja heräsi taas äidintunteet. Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että laitan 3 kertaa viikossa pari kymppiä ruokaan ja tupakkaan. Ei sitten muuta. Olkoon lähestymiskiellon vastaista, mutta se antaa sielulleni rauhan. Tänään olen tehnyt selväksi pojalle, mitä teen ja kieltänyt yhteydenotot ja vaihtanut uuteen, salaiseen numeroon. Puolisoni numero hänellä tietysti on. Mutta eipä ole sitä lähestynyt.

Tunteet ovat vaihdelleet raivosta suruun. Olis niin ihan pitää yhteyttä siihen poikaan, joka hän ilman huumeita on ollut ja olisi. Pahin ahdistus on hellittänyt tänään. Alkuviikko oli suoraan sanoen kamala. Vaikka sitä on raivoa täynnä, on olemassa kuitenkin joku kummallinen rakkaus omaan lapseen.

Olen usein ajatellut yhtä kokemustani, kun työntelin vaunussa poikaamme elokuisena päivän ulkoilutiellä puiden katveessa hänen ollessa 1-2 kuukauden ikäinen. Muistan vielä sen paikankin ulkoilutiellä, missä tuli mieleeni, että tuollaisia viattomia kääröjä ovat kaikki rikollisetkin aikanaan olleet ja heillä on äidit, joille he ovat varmaan aina lapsia. En tiedä, kuinka yleinen tuollainen tunne on pikkuvauvojen vanhemmille. Silloin oivalsin jotain äitiydestä. Meille lapsi oli lottovoitto. emme saaneet biologista lasta ja adoptoitu vauva oli todella toivottu. Eikä hänen biologinen sukunsa mitään roistolaumaa ollut. Poika saatiin 10 päivän ikäisenä ja omalta se tuntui heti.

En kyllä silloin ajatellut, että nykytilanne olisi totta omalla kohdallani. Ja kun poika oli 18 v huokasin helpotuksesta, että nyt on varmaan kaikki hyvin ei tullut pojasta ainakaan narkkaria. Hän oli 15 v kun isänsä kuoli. Vaan tulipa sitten kuitenkin. Aina ehtii. Jos jostain olen kiitollinen niin myöskin siitä, ettei edesmenneen mieheni ja vanhempieni tarvinnut tätä helvettiä kokea. Sen kyllä sanoin pojallekin viime syksynä.

Ihmeellistä on elämä. Ja toivoahan meillä kaikilla on.

Rauhallisia viikonloppuja
mutsi

83

Hei täältä Lapista! Jotenki tutun kuulosta tuo siun teksti poikasi käytöksestä, mutsi. Mieki olen joutunut muutamaan otteeseen miettimään lähestymiskieltoa pojalleni, mutta hänen kohdallaan vankilareissut ovat ratkaiseet asian. Rehellisesti sanottuna olen antanut pojalle periksi kun olen pelännyt hänen käytöstään. Hän voi olla todella ilkeä kun haluaa rahaa aineisiin. Tavallaan olen iloinen hänen ex:n puolesta, ei poikani kanssa eläminen ole helppoa. Jos ei poika nyt tuosta viisastu, niin pikkuhiljaa hänelle käy niin ettei ystäviä enää ole. Ei kukaan halua olla tekemisissä täysin arvaavattoman ihmisen kanssa. Tänään töissä keskustelin asiakkaan omaisen kanssa ja keskustelun lopuksi hän sanoi että olet hyvä hoitaja :slight_smile: Nyt tämä hoitsu jaksaa taas sekä töissä että kotona :stuck_out_tongue: Aurinkoista kevättä meille kaikille sitkeille äideille ja isille :slight_smile:

84

Miten teillä on mutsi nyt mennyt?

85

Kiitos kysymästä!

En ole saanut aikaan kirjoitusta tänne. Oltiin tiistaina käräjäoikeudessa puoliskon kanssa. Poika ei tullut sinne, mutta hänelle oli todistetusti (putkaan viikko sitten) toimitettu tieto istunnosta. Tuli 3 kk lähestymiskielto, laajennettu eli poika ei saa oleilla talomme lähiympäristössä. Asialliset asiat saa hoitaa kuitenkin. Erimielisyydet raha-asioista (kuka velkaa kenelle) on hoidettava viranomaisten kautta, ei uhkailemalla.

Hyvä näin, vaikka vähän surettaa. Eilen lankesin vastaamaan tuntemattomaan numeroon , vaikka arvasin, että poika soittaa. Oli minulla hänelle asiaakin, kun olisin halunnut hänen postilokero-osoitteensa toimittaakseni sinne hänen meillä olevaa postiaan (perintätoimistoita ja ulosottovirastosta) ja kuvakalenterin, jonka tein syksyllä hänen poikansa kuvista vuosien varrelta. Vastaaminen oli kuitenkin virhe, koska poika onnistui vetoamaan johonkin tunnekohtaani ja vakuuttamaan menevänsä hoitoon perjantaina (huomenna) kun saa 600 !!! selvittääkseen velkansa ja että ensi keskiviikkona on oikeusistunto, jossa käsitellään kaikki hänen rattijuopumuksensa ja muut rikoksensa. Ja tämä nyt oli viimeinen kerta, kun hän tarvitsee jotain ja hän aivan varmasti puhuu totta. Pah.

Ja minä hölmö lupasin 600 ja kun lupasin, en voinut mielestäni enää pettää lupausta. Olen saanut perirehellisen kasvatuksen. Laitoin siis 600 ja olin sitten vihainen itselleni koko päivän. Puolisoni, joka ei yleensä ota kantaa näihin juttuihin näytti vähän synkältä ja totesi totuuden, jonka itsekin tiedän: vien pohjan pois koko lähestymiskiellolta jos toimin näin. Lohdutin itseäni ajatuksella, että tämä nyt oli viimeinen opetus minulle ja tietysti ihan pikkusen toivoin, että poika pysyisi sanojensa takana, vaikka tiesin, että lisää kamaahan sillä saa.

Tänään luin aamulla viestit vanhasta puhelimestani ja siellähän taas oli selityksiä uuden anomuksen pohjaksi. Nyt tarvittiin vielä 400 ja se on sitten siinä!. Sillä hän selviää niin, että pääsee pois Hesasta. Missä katko, missä oikeusistunto, joista viimeksi oli puhe? En ole laittanut enkä avaa vanhaa puhelintani. Puoliskolle oli tullut yksi viesti, jossa ilmoitetaan, että olis minulle tärkeää asiaa.

Jotenkin lähestymiskielto on purrut, koska varsinaista puhelinterroria puoliskon puhelimeen ei ole tullut eikä uhkailuja liioin. Lähinnä minulla on nyt vaikeata itseni kanssa. Läheisriippuvuus ja tottumus vanhoihin kaavoihin on syvemmällä kuin luulin. Onneksi lähdetään maanantai aamuna pois maasta useaksi viikoksi. Taloa päivystää puolison aikuinen poika.

En ymmärrä itseäni, miksi tulin laittaneeksi pojalle 600. Tää on jotenkin niin syvällä tunteissa ja käyttäytymisessä, että sitä ei voi tajuta jos ei ole itse kokenut. Varmaan tästä ryhmästä löytyy niitä, jotka ymmärtävät tämänkin.

Toivon vielä saavani poikani takaisin joskus. Poikani, en narkomaania joka häneen on asettunut asumaan.

Tsemppiä kaikille
mutsi

86

Kannattaisiko sun poistaa verkkopankista jne. poikasi tilinumero? Tällöin ainakin vaikeutuisi se rahan laittaminen ja tulisi mietittyä parikin kertaa ennen kuin rahaa hänelle siirtäisit. (kertomatta asiasta siis pojallesi) Oletko muuten tullut ajatelleeksi, että nuo summat mitä maksat vähän väliä, voidaan verottajan toimesta laskea lahjoiksi? Kaikki antamasi rahat ylittävät varmasti sen verovapaan lahjoitusten määrän vuositasolla.

Poikasi pyytää rahaa niin kauan kuin sitä hänelle annat, loppua ei koskaan tule.

87

Juu. Tiedän, että voi mennä lahjavero. Senkin takia on oikeaksi todistetut velkakirjat, jos nyt tällaiset omaisten väliset velkakirjat hyväksytään juridisesti. Velkaani olen myös saanut takaisin pojan asunnon myynnin yhteydessä. Ja oikeesti tahtoisin takaisin loputkin.

Tilinumeron poisto on varteenotettava juttu. Tuskin teen sitä kuitenkaan, kun oon niin tyhmä, että hyväksyn itselleni ehkä joskus pienen ruoka- ja tupakkarahan antamisen, tyhmää sekin. Mutta yritän pitää itseni kurissa :confused: .

mutsi

88

Hei vaan kaikille

Eilen-illalla taas häipyi viestini jonnekin??? Tosi ärsyttävää, en edes kauaa aikaillu viestin lähettämistä.

Voisko olla hiukan samaa, kuin terveyskeskuksen puheluun valittu ykkönen, jotta soittaisivat takaisin. Kaksi eri kertaa, eri puhelimista ja eri terveyskeskukseen, valittu ykkönen ei rekistöröitynyt heidän tiedostoihinsa. Nyt viimeksi, kun vastauspuhelua ei kuulunut, niin menin paikan päälle tarkistamaan asian. Puhelimessani näkyy soitto sinne ja kuuntelin musiikkia ja ohjeita, mutta heidän systeemiinsä ei rekisteröitynyt. Kuulin vasta nyt, että täytyy kuunnella heidän kuittauksensa, että pyyntö on kirjautunut.

Taidan olla aika yksinkertainen, mulle olisi kyllä riittävän haasteellisia vempeleet, jossa olisi vain yksi nappula!

No, asiaan:

Mukava kuulla Sydän karrella, että sinulla on valoisammat tunnelmat, kirjoittelehan tunnelmisiasi ja mietteitäsi!

Tuli mieleeni Mutsi, että se lähestymiskielto “velvoittaa” myös meitä, sitä hakeneita. En tiedä oikeastaan, että kuin kiellettyä yhteydenpito, oikeastaan on. Kun pari vuotta sitten haimme lähestymiskieltoa pojallemme, yhdessä hänen tyttöystävänsä kanssa ja se myönnettiin vuodeksi. Niin kohta sen jälkeen, poika ja tyttönsä kärysivät sen kiellon rikkomisesta. Olivat ratsatussa autossa ja poliisi tarkisti kaikkien henkilöllisyyden, oisko ollut huume- tai rattijuoppokuski. Uskomatonta, miten olen unohtanut tarkistaa heiltä näin KUOHUTTAVAA asiaa! Tätä lähestymiskiellon rikkomista soviteltiin yhtäaikaa kotirauhanhäirinnän ym. kanssa.

Voisko poikasi viekkareissaan uhkailla tai kiristää sinua tämän kiellon rikkomisesta?

Ja jälleen kerran, muistakaamme, kun olemme ihmisiä, emme ole erehtymättömiä tai täydellisiä kuin jumalat!

Paljon lämpöä ja aurinkoa, teille molemmille, sinne etelään! T. Särkynytsydän

89

Tervehdys teille kaikille! Aurinko on paistanut niin ihanasti, koiruuden kans käytiin pitkä lenkki. Ihmiset jotenki varuillaan kun näkevät koirani, osa vaihtaa toiselle puolle pyörätietä. Koiruuden tapauksessa voin sanoa että vaikka kokoa on niin sydän on pelkkää kultaa. Täällä ollaan jotenki niin sekavalla mielellä, poika vapautuu vankilasta muutaman päivän kuluttua. On elätellyt toiveita että ex:n kans voisi yhteistä tulevaisuutta suunnitella mutta nähtäväksi jää. En edelleenkään voi ymmertää miksi ei voi heti istua kaikkea mistä on tuomionsa saanut. Hänellä ei ole asuntoa, ei mitään… Toivottavasti on sanansa mittainen ja menee hoitoon. Tänne kotiin en häntä ota, sen olen päättänyt ja enää en hänen huumeiden käyttöä rahoita. Ennemmin laitan vaikka välit täysin poikki häneen :frowning: Aurinkoista kevättä meille kaikille :slight_smile:

90

Moi sydän karrella ja muut!

Varmaan ahdistavaa pojan vapautuminen. Samassa jamassa näyttää olevan kun minun poikani. Ei asuntoa, ei mitään. Käsittääkseni poikani terveyskin on kehno nykyään. Näillä näkymin ei ole pitkäikäistä lajia.

Ollaan oltu viikko Espanjassa, ei Aurinkorannikolla vaan ihan tavallisessa paikallisten ihmisten kaupungissa. Ollaan vielä 6 viikkoa. Ilmapiiri täällä on leppoisampi kuin koto-Suomessa. Poika on lähettänyt sähköpostia kirjaston koneelta pari kertaa. Minun nykyistä puhelinnumeroani hänellä ei ole, mutta eipä ole hätistellyt puolisoniakaan. Vanhaa liittymääni katson harvoin. Nykyisen salaisen numeroni olen ilmoittanut tuttavapiirilleni. Helpompi olo on meikäläisellä täällä kuin kotona.

Katsoitteko Inhimillistä tekijää perjantaina, siellä oli narkkarien vanhempia? Ohjelma näkyi netin kautta täälläkin. Aika hyvä. Ja hyvä, että ihmisille kerrotaan mitä helvettiä tämä on.

Jaksamista!
mutsi

91

Hei mutsi! Ihanaa lomaa teille, olette todella sen ansainnu. Tuntuu jotenki niin pahalta kun välillä tulee tunne että en tykkää pojastani enää. Miten olen voinut olla niin surkea äiti ja kasvattunut oman poikani niin pieleen :frowning: Ja oma pieni lapsenlapsi kummittelee mielessä yhtenään, en voi olla mummo hänelle, en voi seurata hänen kasvuaan :frowning:

92

Täällä mietin että miten olen elämäni elänyt että minulla on 400 euroa elämiseen kuukaudessa ja kuitenki töitä teen ja olen omasta mielestä ahkera ja tunnollinen. Sen olen päättänyt että ennen miun elämä päättyy kuin laitan koko tilini poikani päihteisiin.

93

Hei Sydän karrella ja Mutsi ja kaikki muutkin

Hienoa Sydän karrella, että suhtaudut poikaasi noin päättäväisesti. On totisesti oikein pelastaa itsensä.
Ihana kuulla, että kerrot koiruliinistasi noin kauniisti. Meilläkin on ollut hoitokoiria lohtuna, ne kyllä vaistoavat hirmu hyvin, kun tarvitsemme lohdutusta. Toivottavasti poikasi hakeutuu hoitoon!

Onpa hyvä Mutsi, että saatte levähtää ja kerätä voimia. Päättäväisesti olet sinäkin ottanut etäisyyttä käyttäjäpoikaasi, se on hyvä! Nauttikaa elämästänne!

Tosi hyvä tämä ohjelma huumeidenkäyttäjien vanhemmista. Lisää vaan tällaista, ehkä joskus koittaa aika, että käyttäjät ja läheiset eivät olisi paarialuokkaa! IsäRiikonen puhui viisaita rahahanojen sulkemisesta, kyllähän me kaikki sen tiedämme, että niin olisi viisainta toimia, mutta teemme kuitenkin toisin!

Tästä läheisriippuvuudesta on vaikea toipua ja hiton hitaasti se tapahtuu. Vaikka nyt ei ole mitään akuuttia päällä, niin olo ei ole kovin hyvä. Meillä A-poikakin menee huomenna katsomaan asuntoa itselleen. 7 kuukautta sitten hänellä loppui työt, syynä juopottelu johon ei nöyrtynyt hakemaan apua. Korvaushoitolainenkin kantaa huolta hänestä ja toi hoitopaikastaan ison nipun ohjeita päihdeongelmien hoitoon. Jospa 39,5- vuotias ymmärtäisi hakea apua itselleen.

Paljon voimia meille kaikille!

94

Huomenia täältä kaukaa! Te ootte pitkän taistelun käyneet päihteitä vastaan, Mutsi ja Särkynyt sydän ja kuitenki löytyy sitä perkisiantamattomuutta vieläkin ja sitä todella kunnioitan ja samalla ihmettelen. Minun poika vapautui vankilasta tänään ja hetki sitten soitteli jostakin vieraasta numerosta, yritin kysellä kuukumisia mutta hänellä kuulosti kovin kiire olevan, oli menossa jonku tyypin kans jonnekin. Pyysi rahaa lainaan, itsellä oli kuulemma vain muutama euro. Jälleen kerran sydämeni tuntui pakahtuvan rinnassa, päässä pimahti täysin :blush: Karjuin puhelimeen että oli luvannut mennä suoraan vankilasta hoitoon ja se asia oli sovittu aikaa sitten, mihin nyt tarvitsi rahaa ihan kohtuullisen ison summan :question: Kaikki poijan tekemät lupaukset haihtuivat savuna ilmaan kun vankilan portit sulkeutuivat. Kyllä nyt haluttais lasillinen tai kaksi viiniä, mutta tiiän että se ei auta kuin hetkellisesti. Ei tästä elämästä tule yhtään mitään, minun on pakko ottaa yhteys mielenterveystoimistoon, en jaksa tätä elämää. Jaksamisia meille kaikille äideille. T. sydän karrella

95

Moi!

Itketti kun luin viestisi “sydän karrella”. Niin tuttu tunne tuo sydämen pakahtuminen ja pään räjähtäminen. Mene ihmeessä jonnekin hakemaan apua. Itse olen sortunut lievään määrään rauhoittavia lääkkeitä. Ei ne tilannetta muuta, mutta ainakin kroppa rauhoittuu eikä tuu infarktia niin helposti. Mulla on herkkä autonominen hermosto. Lääkäri ne lääkkeet on kirjoittanut jo vuosia sitten paniikkihäiriöön.

Mun poika oli yöllä soittanut klo 3 yöllä puolisoni puhelimeen, joka onneksi oli hiljaisena. Tekstarikin oli tullut. Poika oli kuulemma pulassa, kun oli kultaryöstö mennyt pieleen ja tarttis multa 1500 e!!! Jos tämmöset jatkuu, ilmoitan poliisille lähestymiskiellon rikkomisesta. Toivo on mennyt multakin. Kaikki pojan puheet on puuta heinää. Olen toivonut vankilareissua jätkälle, mutta ei ollut kovin rohkaiseva tuo kertomuksesi poikasi paluusta.

Viime aikoina olen paljon ajatellut niitä onnellisia aikoja, joita vietettiin, kun poikani oli lapsi ja nuori ja sitten taas, kun hän välillä oli kunnossa korvaushoidon loputtua parin vuoden ajan kolmisen vuotta sitten. Kuuluu kai surutyöhön tämmöset muistelot. Olen runsaat 21 vuotta sitten kokenut ekan puolisoni äkillisen kuoleman (poika oli 15 v). Vaikka surin aikani, se oli helppoa tähän huumehelvettiin verrattuna. Isän kuolema saattaa kyllä olla yksi laukaiseva tekijä pojan huumeiden käyttöön, joka tosin alkoi vasta muutama vuosi myöhemmin. Mutta turha näitä syitä on pohtia. Tilanne on mikä on. Pakko yrittää unohtaa lapsensa ja elää omaa elämäänsä. Hahhah, helppo sanoa, kun nytkin ajattelen sitä hulttiota.

Kestämistä!

96

Ei niitä bentsoja kannata pelätä, jos niitä syö niin kuin psykiatri määrää. Itse en olisi ilman niitä varmaan edes hengissä tyttäreni kuoleman jälkeen. Alussa söin ihan hirveitä määriä (tosin lääkärin määräämiä määriä) ja kun aikaa kului, määrätkin laskivat. Nyt syön ehkä kolme viikossa. Silloin kun tuntuu siltä, että saan surusta ja ahdistuksesta sydärin…

Ajattelen niin usein teitä, jotka vielä pyöritte tuossa karusellissa. Muistan sen, miten hirveää ahdistus oli, kun näki tuhon tulevan kuin juna eikä voinut sen kulkua estää. Sen kierteen vierestä seuraaminen oli melkein yhtä hirveää, kuin se äkkipysähdys, jonka tyttäreni hirttäytyminen aiheutti. Nyt on piste, josta voi sentään edes yrittää rakentaa elämäänsä. Se pelkääminen oli melkein pahinta: että tyttäreni tappaa jonkun tai kuolee. Huumehommeloissa kummatkin on ihan realistisia pelkoja. Miten lohduttaa teitä, jotka heilutte kuilun partaalla ja ei edes voi sanoa, että, kunhan aikaa kuluu, niin kaikki järjestyy? Voin vain sanoa, että hakekaa apua, ottakaa lääkkeellistäkin apua, jos lääkäri sitä ehdottaa. Tiedän kyllä, miten hirveä kynnys huumeongelmaisten äideillä on syödä samoja lääkkeitä, joita lapsi käyttää väärin, mutta jos teillä on hyvä hoitokontakti, se on ihan turvallista.

97

Moi!

Kiitos lohdutuksesta xanttujen syöntiin. Pieni annostus on mullakin.

Eilen koin taas uuden jutun poikani suhteen. Se oli pannut sähköpostia, että on hakattu ja tarttee sen 1500, jota en oo antanut. Sorruin sitten katsomaan yleensä kiinni olevan vanhan liittymäni ja kuuntelin vastaajankin. Ensinnäkin oli kuvaviesti, todennäköisesti toissapäivältä. Kuvassa pojan naama veriseksi hakattuna, tekstinä 1500 e. Vastaajassa oli hätääntyneitä viestejä "äiti rakas auta, oon ihan pulassa ". En ole vastannut enkä laittanut rahaa, mutta se kuva oli niin hirvee, että mulle tuli kamala olo. Vammojen lisäksi poika oli haamu entisetään. Laihassa naamassa suuret surulliset silmät. Puoliso haki kaupasta brandyä sydänlääkkeeks. Jätin viestin tapahtuneesta meidän asioita hoitaneen poliisin vastaajaan, kun virka-aika oli jo ohi. Soitin myös Elämä on parasta huumetta putiikin päivystävään numeroon saadakseni vahvistusta siihen, että mitään en maksa pojalle. Se kuva tuli numerosta (selvitettiin fonectasta), jonka omistaja oli ihan outo arabinimi Vantaalta. En tiedä, oliko pojan lainaama puhelin vai oliko velkoja itse asialla. Nyt on tääkin päivä pilalla. Ei pääse Espanjassakaan näitä juttuja pakoon. Kun löytysi konsti, millä tappaa päästään äidintunteet. Mutta se kuva oli mielestäni äärimmäistä henkistä väkivaltaa. Ei äideille semmosia tartte lähettää. Mutta kun narkkarilla (omani on perusluonteeltaan on hyperempaattinen) ei ole empatiaa. On vain tarve saada rahaa kamaan. Nyt sen pitää kuulemma tehdä keikkaa, sekin meikäläisen syy tietysti, kun en anna rahaa. Kaikki on aina jonkun muun syytä, itse ei oteta vastuuta mistään. Lapsen kuolema on varmaan pahinta, mitä voi tapahtua, mutta nyt kyllä tuntuu siltä, että se helpottais, kun alkusurusta pääsis yli. Ja helpompaa se oli narkkarille itselleenkin. En todellakaan tahdo loukata teitä, joilta on lapsi kuollut. Nyt vain tuntuu tältä. Kuten A:n Äiti totesi, pahinta tässä on jatkuva pelko ja se, että ei voi tehdä mitään.

Yritän olla hoitamatta itseäni alkolla. Pulisonikin jo suututin, kun olin vihainen sen juomisesta, joka siis sai alkunsa siitä, että tarvitsin brandyä sydänlääkkeeks. Narkkarin omaisen läheiseltäkin vaatii melkoista osaamista olla tukena romahtaneelle pulisolle.

terveisin
tänään lamaantunut, mutta huomenna taas tuhkasta nouseva mutsi
Tsempataan

98

Ei mitenkään loukkaa sanomisesi. Itsekin olen miettinyt, että päästiinkö lopulta kaikki vähemmällä näin, että tyttö kuoli…Parhaassa tapauksessa tyttö olisi päässyt kuiville, mutta huonoimmassa kaman veto ja pyöritys olisi jatkunut vuosikymmeniä ja lopputulos olisi varmaan ollut sama: olisin haudannut lapseni. Kaikilla äideillä varmaan, joiden lapsi elää hirveää narkkari elämää, käy joskus mielessä se väsynyt ajatus, että kuolisi pois. Ei siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Olen tosi pahoillani puolestasi. Kuvien näkemisen on täytynyt olla tosi traumaattista. Voimia sinulle…

99

Iltaa täältä pohjoisesta! Surullista ajatella A:n äiti että menetit tyttäresi vaikka taistelit vuosia, mutta niin se vain menee elämässä :cry: Ei me äidit paljoakaan mahdeta kun vastassa on päihteet, ihan itse meidän tytöt ja poijat tekevät päätöksensä. Minun poika on ollut 7 päivää vapaalla ja jälleen rahan kerjääminen alkoi, laittoi viestiä kuin skinit hakanneet hänet ja rahaa tarttee ties mihin. Kävin juttelemassa mielenterveystoimistossa ja yritän mennä huomenna uudelleen. Nyt on vain sellainen tilanne että en selviä yksin tässä elämässä :blush: Älytön ahdistus ja kaikki tunteet säälistä raivoon ovat ajaneet minut ihan epätoivon partaalle, en oikeastaan halua enää elää :confused: en jaksa elää.

100

Hei sydän karrella

Ihan oikein, ei me äidit oikein mitään mahdeta kun vastassa on päihteet. Ainakaan kun käyttö on jatkunut useita vuosia.
Voimme kuitenkin hakea itsellemme apua ja tukea niin kuin olet tehnyt. Olet oivaltanut ettei sinun tarvitse olla yksin tämän asian kanssa .
Vellovan tunneryöpyn kanssa ei kukaan pysty elämään täysipainoista elämää.
Kun on kyseessä oma lapsi, tahtoisi tehdä kaikkensa ettei lapsen elämä tuhoudu. On hyvä kuitenkin tiedostaa, että mitä enemmän ikää lapselle tulee, niin onko hän enään “lapsi” joka kaipaa äidiltä ja isältä sellaista huolenpitoa kuin ihan pienenä.
Käyttäjän tunne-elämä pysähtyy käytön myötä ja empatian kyky katoaa.
Hän alkaa käyttäytyä lapsenomaisesti vaatimuksineen. Vaatimukset ovat vain rajumpaa tasoa kuin viisi vuotiaana. Ne ovat kuitenkin todellisia hänelle.
Pitämällä itse rajat mitä sietää toiselta, läheinen luo itselleen tilaa hoitaa omaa pahoinvointiaan.
Kun voimia kertyy, jaksaa tehdä ja harrastaa jotain mikä tuo hyvää mieltä ja ajatukset ovat jossain muualla kuin
omassa lapsessa. Kaikki ansaitsevat myös ilon hetkiä.
Käyttäjälle on tärkeää että vanhemmat hakevat itselleen apua, vaikka hän ei sitä itse tunnu tarvitsevan.
Tämän olen kuullut niin monelta toipuneelta käyttäjältä.

Terv. Ohjaaja Kerttu