Hei jälleen! Tuntui pahalta lukea Mutsin tarinaa, olet sie joutunut pitkän, kivikkoisen taipaleen taivaltamaan poikasi rinnalla ja se taival jatkuu yhä vaan 
Otin töistä lomapäivän jotta pääsin poikani oikeudenkäyntiin, mutta kävikin niin että romahdin täysin siellä odotusaulassa, iski ahdistus/itkukohtaus ja oli pakko lähteä ulos 
Sain kuitenki tavata poikaani poliisiputkassa tunnin verran ja saimma juteltua asioista. Poikani sanoi elämässään olevan kaksi tavoitetta, pysyä täysin ilman päihteitä ja olla isä lapselleen. En tiiä mitä ajattelisin, niin monet kerrat olen tipahtanut pilvilinnasta ja se on tehnyt kipeää 
Jotenki on niin turtunut olo, koko ajan haluttais vain nukkua, haluttais nukkua kokonaan pois
Hei särkynyt sydän! Ihanaa huomata että olet ajatellut minua 
Monenlaisia tuntemuksia on päässä pyörinyt, toivottamasta toivoon. Koiruus taitaa olla juuri se joka mulle suurimman lohdutuksen antaa, kömyää kainaloon ja kuvittelee olevansa pikkuriikkinen koiruus 
Moi!
Kiitos osanotosta, “sydän karrella”. Mullakin on aamuisin sellainen olo, että tahtoisin vain nukkua, nukkua ja nukkua. Vaikka en saa unta. Pahimmillaan toivon minäkin ikuista unta, mutta tiedän, että kun nousen ylös ja ryhdyn aamutoimiin, olo paranee. Ja onhan elämässä vielä paljon elämisen arvoista. Ymmärrän tunteesi oikeudenkäynnin odotushuoneessa.
Niin kamalalta kuin kuulostaakin, olen monesti toivonut ja toivon nytkin omalle pojalleni linnareissua. Se voisi pysähdyttää ja antaa aikaa toipua. Ellei sitten olisi rikollisuuden korkeakoulu. Itsekkäätkin syyt on mukana toiveessani. Ei tarvitsisi olla huolissaan vähään aikaan. Katsomassa kävisin kyllä. On hän viestitellytkin, että vankila odottaa lähiaikoina.
Hyvät tavoitteet pojallasi on. Olla isänä ja raittiina. Se, että omalla pojallani oli muutama hyvä vuosi johtuu uskoakseni siitä, että hän oli erittäin kiintynyt poikaansa. Ja on edelleen. Pojan poika varmaan kyllä on pettynyt tällä hetkellä, vaikka ei sitä suoraan myönnä. Hän tietää, että isä on narkkari. 13-vuotiasta ei voi pitää pimennossa.
Toivotaan ja uskotaan, että poikasi pääsee tavoitteisiinsa.
Hei mutsi!
Entisenä narkkina olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei isoa rahasummaa kannata pojalle antaa, jos hän sai 30000€ kulumaan parissa kuukaudessa. Vielä isomman rahasumman saatuaan hän varmaan ostaisi niin paljon päihteitä, että kuolisi niihin etenkin, jos on viime ajat ollut ns. pienillä määrillä, jolloin tolet ovat laskeneet! Ainakin itse toimin näin: eli mitä enemmän oli rahaa käytössä, sitä enemmän päihteitä ostin ja sitä enemmän myös niitä käytin. Ja tietenkin vastaavasti kun rahaa oli vähemmän, tuli kitkuteltua vähemmällä päihdemäärällä.
Jos poikasi on todella velkaa sinulle sen summan, joka asunnon myynnistä sait itsellesi, niin sitten voit vaikka blokata pojan puhelut ja viestit (onnistuu helposti kännykän asetuksista), jolloin hän ei voi kinuta itselleen rahaa, etkä joudu lukemaan hänen viestejään. Viesteistäsi saa sellaisen kuvan, että todella tarvitsisit taukoa pojastasi ja hänen viesteistään ja asioistaan!
Mikäli hänelle taas oikeasti kuuluisi osa rahoista, voitte sopia, että hän saa x määrän samaan aikaan joka viikko tai kuukausi. Piste.
En tiedä, onko pojallasi vielä luottotiedot jne. kunnossa, mutta itseäni aikoinaan auttoi päihteettömän elämän aloittaminen, kun vanhemmat olivat auttaneet taloudellisesti, joten oli luottotiedot kunnossa. Vanhemmat ovat myös maksaneet velkojani, jotka ovat olleet lähinnä luottokorttilaskuja. Tässä mielessä koin hyväksi sen, että vanhemmat auttoivat taloudellisesti ja ovat itsekin sanoneet näin, koska eivät halua mulle maksuhäiriömerkintöjä. Moni on vanhempieni toiminnan tuominnut, mutta koska heillä oli tähän varaa, en näe kenenkään tässä tapauksessa kärsineen. En olisi lopettanut päihteiden käyttöä yhtään aikaisemmin, jos he eivät olisi antaneet rahaa silloin kun päihteitä käytin!
Moi Nasaalisti!
Kirjoitat viisautta.
Poikani luottotiedot menivät jo vuonna 0. Laskut sedimontoituivat avaamattomina hänen asuntonsa lattialle. Lisäksi hän sortui antamaan kännykkäliittymänsä huumeuransa aloitteluvaiheessa virolaisen kovan luokan huumerikollisen käyttöön. Perintätoimiston lähettämät laskut maksoin silloin minä. Asuin vielä silloin pojan kanssa. Se rikollinen löytyi sitten tapettuna. Poikani oli viimeinen, joka hänet oli tavannut ennen kuolinreissua. Sekin aiheutti paineita, poika ei kylläkään ollut epäiltynä. Mutta siitä on 16 vuotta. Naapurimaiden diilerit etsivät silloin uhreja baareista, joissa pääkaupunkiseudun nuoriso kävi. Siinä meni lankaan moni muukin, mm. pojanpoikani äiti.
Muutama vuosi sitten, kun pojallani oli hyvä jaksonsa, hän hoiti asioitaan ja sopi ulosottomiehen kanssa kuukausittaisista lyhennyksistä. Systeemi toimikin aluksi. Nyt on kuitenkin taas avaamattomia laskuja yllin kyllin ja talous niin sekaisin kuin voi olla. No, sehän ei ole minun vastuullani. Kun hänellä oli asunto, maksoin hänen yhtiövastikkeensa sen jälkeen, kun taloyhtiö uhkasi ottaa asunnon haltuunsa maksamattomien vastikkeiden takia. Oma asunto hänellä oli, kun jaoin mieheni kuolinpesän sen jälkeen kun kun se oli viisainta jakaa, koska vuokralle panemani yhteinen asunto oli menossa ulosmittaukseen. Lunastin sen itselleni. Rahaa ei liikuteltu, koska asia hoitui pojan velan takaisinmaksuna silloinkin. Verottajahan toki otti omansa.
Puhelimeeni yritin jo viikko sitten estoa pojan numerolle, mutta en onnistunut ja koko systeemi lukittui. ei onnistunut netisääkään. Pitäis soittaa Elisaan varmaan. Ja kun minulla on puhelin kiinni, poika panee viestejä puolisoni puhelimeen.
Pojalle ei enää kuulu mitään asuntorahoista, ei olisi kuulunut sitäkään, mitä annoin. Toivottaman sinsilmäisenä uskoin, että hän pystyy rahalla toteuttamaan haaveensa, vuokraamaan asunnon kaupungista, jossa hänen poikansa asuu, menemään siellä katkolle ja aloittamaan alusta. Niin hän itsekin uskoi. Häntä ahdisti entiseen asuntoonsa liittyvät muistot ja kuvitteli pääsevänsä niistä ja koko huumerumbasta eroon vaihtamalla paikkakuntaa. Mutta ei ihminen itseään pakoon pääse, vaikka menisi timbuktuun.
Sen uskon, että rahaa menee kamaan sitä enemmän mitä sitä on. Ja sitten tää mun lähes nelikymppinen pienokaiseni vielä lainaa muille silloin kun sitä on. Ja edelleenkin uskoo saavansa saatavansa takaisin. Minä en usko. Siis hän on niin suossa kuin suossa voi olla, mutta psyykkaan itseäni siihen, että en ole vastuussa enkä voi oikeastaan tehdä yhtään mitään muuta kuin lopettaa rahan antamisen (“lainaamisen”) totaalisesti ja oikeastaan panna välit poikki joksikin aikaa. Mutta nää äidin tunteet on häiritseviä. Tajuan olevani läheisriippuvainen. Tunnen myös tekeväni surutyötä siitä ihmisestä, jota hän olisi ilman kamaa. Poikani on kuollut vaikka elää.
Onnittelut että, olet päässyt kuiville. Osaan kuvitella vanhempiesi helpotuksen, koska aikanaan hetken koin sellaista minäkin.
Mutsi
Hei täältä lumikinosten keskeltä kaikille! Jotenki liianki rauhallinen olo ollut jo jonku aikaa. Poika on edelleen tutkintovankeudessa, vaikuttaa siltä että oikeudenkäyntejä tulossa vielä lisää. On ollut rauhallisella mielellä, meinaa että on vastattava teoistaan. Samaa sanoi silloin kun ensimmäisen kerran joutui vankilaan. Vapaudettuaan muutaman kuukauden jaksoi olla ihmisten lailla, sitten veri veti entisiin touhuihin Mietityttää vain koko ajan poijan lapsi, on edelleen sijoitettuna sijaisperheeseen. Poijan ex:n kans emme ole olleet yhteyksissä pahemmin, en oikeastaan tiiä miksei saa lasta itselleen. Poika selitti että se johtuu hänen jutuista, en tiiä 
Olen miettinyt että häätyiskö miun hakea apua viininlipittämiseen, ainakin parina iltana viikossa tulee otettu muutama lasillinen ja sattuipas kerran että heräsin soffalta aamuyöstä Tiedän että se on mulle ongelma, ja tiedän että tarvitsen apua. Rahan kerjääminen on loppunut ja täällä yritän saada kuumeisesti talouttani kuntoon. Aivan älyttömiä summia olen poijalle antanut, nyt on tullut seinä vastaan täysin. Onneksi mulla on tuo koiruus ja työ, jotka pitävät minut elävien kirjoissa.
Moi sydän karrella ja muut!
Minkä ikäinen on lapsenlapsesi, “sydän karrella”? Minun on 13-vuotias. Tällä hetkellä hän on kotonaan, välillä oli osittain nuorisokodissa omien töppäilyjensä takia. Pohjimmiltaan kyllä siksi, että hänen huumeista vuosia kuivilla ollut äitinsä ei osaa toimia murrosikäisen kanssa, haukkuu luuseriksi ja paskiaiseksi ja päätoimisesti huutaa. ehkä ei enää, koska koko perhe (pojanpoikani isäpuoli mukaan lukien) on saanut tukea ja opetusta murkun kasvatuksessa. Isäpuoli on sen ikäinen, että hänellä on lapsenlapseni ikäisiä lapsenlapsia itselläänkin. Mielestäni oikein mukava ja rauhallinen mies.
Viininlipittely on ongelma minullakin. Viikko sitten vedin lärvit, vaikka oli tarkoitus ottaa vain vähän “sydänlääkettä”. Seurauksena tuttu tunne seuraavana päivänä: voimattomuus ja lisääntynyt masennus. Tsemppasin sitten viikon täysraittiina, eilen vain kohtuullinen määrä viiniä puolison kanssa. Olen joskus käynyt A-klinikallakin parin kuukauden terapiassa omasta aloitteestani. Se kyllä auttoi jonkin verran ainakin väliaikaisesti. Ryhmät ei oo mun juttu.
Sisäinen taisteluni on jatkunut ennallaan radalla: “annan rahaa-en anna, en reagoi poikani yhteydenottoihin-reagoin taas”. Järjen ja sydämen ääni ovat ristiriidassa. Kävin elämäntaito-valmentajan vastaanotollakin (muista yhteyksistä minulle tuttu nainen) ja uskoin siellä, että pystyn hylkäämään poikani ainakin joksisin aikaa. Vaan annas olla. Parin päivän kuluttua olin taas netissä tekemässä ruokasponssia. Ulkopuolisen on helppo sanoa: “hylkää se rontti”. Ei tätä tunnetta tajua ellei ole itse sen kanssa taistellut. Tällä palstalla varmaan on niitä, jotka tajuavat.
Vuosien takaisessa vertaisryhmässä ohjaaja antoi mielestäni hyvän neuvon: Jos ette pysty olemaan auttamatta, älkää syyllistäkö itseänne siitä. Edellisestä, eri järjestön vertaisryhmästä tulin yleensä syyllisenä kotiin. Olin antamalla taas mahdollistanut käytön eikä minussa ollut tarpeeksi lujuutta.
No, olen taas retkahtanut antamaan, en tosin suuria summia ja huomannut, että olen läheisriippuvainen enkä pysty karistamaan aikuista poikaani elämästäni. Kuitenkin olen rauhallisemmalla mielellä. En koe syyllisyyttä. Ja lopetan yhteydenottoihin vastaamisen aina, kun se minua hermostuttaa. Päivä kerrallaan.
Terkut “särkyneen” koiruudelle, rapsuta korvan takaa. Minulla ei ole eläimiä muuta kuin linnut syöttöpaikkani ympäristössä pihalla. Ne näen tästä keittiön pöydän äärestä ja välillä käyn juttelemassa niille. Näyttää taas säiliö olevan kohta tyhjä, joten täytyy käydä täyttämässä, että tiaisilla, mustarastailla ja punatulkuilla riittää syötävää. Niitä auttamalla en ainakaan mahdollista mitään laitonta.
räntäsateisin tervesisin
Heipä hei Sydän karrella ja Mutsi ja kaikki muutkin
Täällä HIRVEÄN lumimäärän keskellä ja lisää sataa! Vaihteeksi kauhea ahdistus päällä, surullista lukea noita teidän molempien kuulumisia. Täällä kans yksi kaiken mahdollistaja, hohhoijaa! Poika on tehnyt hullunlailla lumitöitä siellä ja täällä, taitaa olla välillä aika väsynyt. Äsken soitti ja sieltä kuului kauhea tappelu ja se jatku ja jatku, yritin välillä rauhoitella poikaa. No, tappelevat mitä tappelevat, vaan tosi paskamaista soittaa ja jättää linja auki. En ymmärrä, miksi suostun kuuntelemaan. Poika tietää kyllä, että hermostun kovasti. Haluaako todistella, että äidin pientä kiusataan, kun vaaditaan osallistumaan kotitöihin…
Mitenköhän ehtivät “aikuistua”, kun on perheenlisäystäkin tulossa. Kyllähän minä tiedän, että alkutyrmistyksen jälkeen, asiaan tottuu ja niinpä vain jokainen lapsi löytää paikkansa. Toivottavasti kaikki menisi hyvin. Ovat kyllä paljon vartioina, jos yrittävät katkasta päideongelmienketjua, joka on jatkunut kummankin perheissä lukemattomia sukupolvia.
On varmasti hyväkin miettiä omaa alkoholinkäyttöä, ettei pääsisi ryöstäytymään, vaikka en uskokaan teille niin käyvän. Onhan tosi inhimillistä “lohduttaa” itseään hiukan viinillä. Meillä on jäänyt alkoholi kokonaan pois elämästämme. Se on loppunut jotenkin itsestään, näinä raskaina vuosina. Nuorimmaisen kohdalla oli aina huoli siitä, että täytyiskö lähteä autolla liikkeelle. Oikeastaan lähes n,14 vuotta on kulunut ikäänkuin hälytystilassa! No, olihan se raivostuttavaa, tämän A-pojan kanssakin. Olimme esim. maalla, perikunnan mökillä, niin aikuinen tyyppi soittaa, että avaimet on unohtunut matkasta ja pari vara-avaintakin on unohtunut palauttaa piilopaikkoihinsa. Ei siinä muuta kuin "murtautumaan " kotiinsa, tuolla ne on jäljet vieläkin, takaovessa!
Minua ei kyllä häiritse yhtään, vaikka joku haluaisi ottaa alkoholia pari lasillista, kauheita känniörvellyksiä en voi, enkä suostu katselemaan.
Ja niinhän tässä kävi jälleen, että mielenkuohut ovat rauhoittuneet. On tällä kirjoittamisella kyllä suuri voima ja merkitys!
Paljon voimia ja virtuaalihalauksia kaikille meille kärsiville!
Hei! Täällä talvilomaa vietän, koiruuden kans harjoitellaan ahkerasti hihnassa kävelyä. On ollut kolmevuotiaaksi asti ihan pihakoirana, ei ole opetettu seuraamaan, mutta mullahan on aikaa Olen siis koiruuden saanut ihan aikuisena koirana Miun poijan lapsi täyttää tässä kuussa 4 kuukautta, kerran olen päässyt tapamaan kun olivat vielä perheenä Meillä kun on tuota välimatkaa reilut 600km Kevätlomalla olen ajatellut ajella lasta tapaamaan jos vain on mahdollista Saas nähdä miten se onnistuu kun on sijaisperheessä 
Tekee niin kipeää asian ajatteleminen Särkyneelle sydämelle onnittelut Mulla on sellainen kutina että teidän perheessä asiat järjestyvät parhain päin Jotenki on tuntunut kummalliselta kuukauden verran kun on tiennyt ettei poika voi soittaa tai laittaa viestä ja tahtoa rahaa. Kaikille kovasti jaksamisia ja voimia elämän karikoihin.
Aurinkoista talvipäivää kaikille! Ristiriitaiset ajatukset pyörivät päässä, poika luultavasti pääsee vankilasta ensi kuun puolessa välissä, niin oli hänelle sanottu. Asunto on mennyt, ei tiedä missä asuu vapaudettuaan. Tänne miun luo en häntä halua ja tuskin on itsekkään haluamassa kun ex ja lapsi ovat etelässä. Ahdistaa niin kovasti miten malttaa pysytellä aineista erossa, miten mie pystyn olemaan antamatta hänelle rahaa 
Koiruuden kans ahkerasti lenkkeilty, ja olen jopa saanut aikaseksi käydä treenaamassa salillakin (paikat olivat niin kippeinä ) Mutta päivä kerrallaan on meidän kaikkien mentävä, jaksamisia
Moi!
Ymmärrän, että poikasi vankilastapääsy ahdistaa. Minäkin toivon, että poikani pääsisi vankilaan vähintään vuodeksi.
Minulla on suossa räpistely jatkunut entistä pahempana mikäli mahdollista. Viime tiistai aamuna klo 6 poikani soitti ovikelloa ja pyysi päästä sisään nukkumaan. Oli nukkunut puutarhakeinussamme pihalle jokusen tunnin ja kohmeessa. Päästin hänet sissään ja hän nukkui toppatakki päällä sohvassa klo 16 asti. Olin varannut ruokaa, suihkuun olisi päässyt, pyykitkin olisi pesty jne. Herättyään hänellä oli niin kamalat vierotusoireet, että mistään ei tullut kuitenkaan mitään. Ei voinut syödäkään. Hän oli ihmisraunion näköinen, hankasi päätään, valui keittiön lattialle istumaan, tahtoi pois meiltä, mutta ei tahtonutkaan, heitti puhelimensa seinään jne. Puoliskon kanssa katselimme häntä ja päätimme poistaa hänet asunnostamme. Annoin pojalle hänen pyytämättämään 2 xanoria, että rauhoittuisi vähän eikä ryhtyisi riehumaan. No rauhoittuihan se jonkun verran ja lähti, kun lupasin tilille 250 e. Tällä kertaa hän ilmaisi tarvitsevansa sen tai ainakin osan siitä “lääkkeeseen”, kertoi käyttävänsä kokaiinia. Nykään hän pyytää aina juuri tuota summaa. Liekö parin päivän kokaiiniannoksen hinta??
Aina on joku tarina, kuinka juuri sillä hetkellä saadulla rahalla päästään alkuun ja kaikki järjestyy. On tiedossa työtä ja asuntoa ja vaikka mitä. Mutta nähtyäni nyt livenä hänen tilansa, en usko mihinkään. Perjantaina tuli taas sen tasoisia viestejä ja puheluita (yhteen vastasin) sekä minulle että puoliskolleni, että soitin poliisille. Poliisi otti osoitteeni muistiin ja kysyi pojan nimen. Apua olisi kuulemma tullut välittömästi, jos poika olisi tänne ilmaantunut. Poika uhkasi tulla meille riehumaan ja taloa hajottamaan. Ja ilmoitti ryöstävänsä ystäviämme ja naapureita ja yleisestikin saavansa meidät kärsimään.Suljin puhelimeni, siksi viestit ja soitot myös puolisolleni. No, ei tullut poika riehumaan, vaikka en antanut rahaa. Nyt häneltä on taas tullut viestejä, mm. ollut putkassa toissayön, mitä en ihmettele.
Ja juuri äsken tuli 250 euron anomus viestinä. Ja suunnitelma elämän järjestelystä. Mutta kun ainoa toteuttamiskelpoinen suunnitelma mielestäni on katkohoito, kuntoutus ja tukiasuminen. Minä en jaksa pojan elämää järjestää kuntoon tuosta kaaoksesta. Yritän olla antamatta pyydettyä summaa. Eilen laitoin 20 e ruokaan ja tupakkaan.
Mielestäni poikani tarvitsisi psykiatrista hoitoa, pakkohoito suljetulla. Vaan eihän Suomessa semmoiseen pääse näillä ehdoilla.
Tää on stressaavaa. Oon itse kohta laitoshoidossa. Mutta päivä kerrallaan. Salilla kävin minäkin torstaina ja nyt lähden ulos lenkille.
Jaksamista kohtalotovereille!
Hyvvää aamuyön huomenta Sydän karrella ja Mutsi sekä kaikki muutkin kärsivät
Tosi helppo myötäelää kärsimyksiänne ja suruanne. Täällä myös yksi kärsivä. Päivän pari tuntui mukavalta, kun korvaushoitolaisella ja tytöllään menee hyvin ja elämä vaikuttaa lupaavalta. Olin mukana pojan hoitoneuvottelussa, aivan mahtava tilaisuus. Siellä oli moniammatillinen hoitotiimi paikalla ja joka puolelta tuli positiivista palautetta, kyllä varmaankin nostaa pojan itsetuntoa ja luottamusta elämään.
Päihdelääkäri kyseli pojalta käyttöhistoriastaan, mikä tilanne oli aloittaessaan ja miltä tuntui jne. Kyseli myös lopetusyrityksistään, rikoksistaan, veloistaan jne. Rauhallisesti ja kannustavasti laskeskeli, että jo reilun tonnin kuukausipalkalla pystyy hyvin maksamaan kohtuuajassa velkansa. Ja Interferonihoidostaan huolimatta on loistavassa fyysisessä kunnossa. Luulempa, että myös näille hoitotahoille, on mahtavaa nähdä jonkun tosissaan yrittävän ja sitoutuvan hoitoonsa.
Siis Suomessamme, lopettamista haluava narkomaani saa tukea uskomattoman määrän, tosi iso hoitokoneisto lähtee pyörimään. Mielestäni tosi hitaasti, mutta reilun 10 vuoden käyttöhistoriallaan, tuskin nopeampi kuntoutus onnistuisikaan. Ja vielä on paljon edessä, varmaankin jossakin vaiheessa pureudutaan niihin alkuperäisiin syihin, siis mitä kaikkea paetaan huumeisiin. Harmi, että aika harva käyttäjä kykenee luottamaan avun saantiin, oma halu muutokseen lienee kaiken edellytys.
No, ettei menisi täysin hehkutukseksi, heräsin tai A-tyyppi herätti älyttömillä kännihöpinöillään. Käskin painua helevettiin, mutta inkutti vain, että kello on viisi ja, että heräänhän muulloinkin tosi aikaisin. Kylpytakki päällä heilui ja keitti kahvit. Ajattelin, että taas on kussut housuunsa ja huomasin, että pyykkikone on päällä. Kylmästi vain kieltää, ettei ainakaan 5 vuoteen ole kastellut itseänsä ja, että olen itse käynnistänyt pesukoneen. VOI VITUN KÄNNIDEMENTIKKO!!!
Kahvit juotuani tajusin, että kello on vasta kolme. Ja kylpyhuoneeseen mennessäni ymmärsin, että kännipaskojaan on suihkutellut ja ruvennut vaatteitaan pyykkäämään. Lattia täynnä kaljapaskan hitusia ja koiransa syöksyi nuolemaan näitä herkkuja. Ei vittu vieköön, MIKSI suostun tähän!!! Miksi suostun elämään ja katsomaan tätä paskaa.
No, yritän vielä nukkua ja katson vieläkö tunnen halua tarttua kirveeseen, perkele!
Paljon voimia meille kaikille!
Tässä ketjussa pohdittiin vankilan roolia ihmisen tulevaisuuden kuvaan ? En jaksa lukea koko ketjua. Tässä omat mietteeni asiasta. On kaiketi hyvin paljon kiinni siitäkin, miten läheisetkin suhtautuvat asiaan ? Ja miten palaaja jaksaa palauttaa itsetuntonsa. Poikani hautajaisissa oli paljon tatuoituja kavereita, mikä usein on viite johonkin. Useista tiesinkin, että ovat “istuneet”, tosin syitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että suunnilleen kaikki elävät nykyisin ihan normaalia elämää, on työpaikat, on perheet. Lusiminen nuoruudessa ei tarkoita aina koko elämän loppua.
Hei Zurussa ja kaikki muutkin
Katselin profiliasi Zurussa ja viestejäsi ajalta jolloin poikasi kuoli, tosi surullista luettavaa, olen tosi pahoillani poikasi kohtalosta.
Ennen joulua olin Irti Huumeista Ry:n tilaisuudessa, jossa päihdehoitaja kertoi päihdeongelman hoidosta vankilassa. Tuomio ei todellakaan välttämättä pilaa nuoren loppuelämää. Siellä on tarjolla niin lääkärien kuin psykologin palveluja, sekä päihde ja sosiaalipuolen tukea, mahdollisuus opiskella jne. Mutta sielläkin nuori tekee valintansa, haluaako apua vai ei. Meillä ei tosin ole vankilatuomioita odotettavissa, mutta asia on kuitenkin mielenkiintoinen ja en menisi vannomaan omasta puolestanikaan, välillä saan aikamoisia raivonpuuskia.
Pojan hoitoneuvottelussa lääkäri kehotti katsomaan Kuusikko kuntien päihdehoitoon sijoittamia euroja. Hitto, en osaa linkittää sitä tähän, mutta jos kiinnostaa niin se löytyy: Kuuden suurimman kaupungin päihdehuollon palvelujen ja kustannusten vertailu v. 2012
Siis Päihdehuollon erityispalvelujen kokonaiskustannukset 18v. täyttänyttä asukasta kohden:
Helsinki 120€
Turku n.70€
Tampere n.80€
Oulu n. 40€
pari kaupunkia jäi pois, mutta tämmöiset erot! Ja näistä ei puhuta ääneen.
Täällä meillä noille korvaushoitolaisille on varattu km. 5min. aikaa jutella, lääkkeen liottamisen lisäksi, ja sisällä on yhtä aikaa kaksi k-hoitolaista, niin kumpiko heistä puhuu? Tässä naapuri kunnassa, missä poika asuu, on liotukseen varattu 30min. Siellä ei tosin rakennetakaan mitään maanalaistaluolastoa!
Juttelimme tytön kanssa puhelimessa tänään pakkohoidosta. Hänen läheisillään (useammallakin) on tosi itsetuhoista päihteidenkäyttöä. Hän kertoi, ettei ymmärrä sitä, että hoitoonhakeutumisen vastuu jätetään ongelmaiselle itselleen, vaikka ovat tosi sairaita ihmisiä. Siis, voimme täysin rauhassa tappaa itsemme viinalla tai huumeilla, vaikka meillä olisi pieniä lapsiakin, kukaan ei puutu tai pakota hoitoon, onneksi lastensuojelu on kai jossakin vaiheessa mukana.
Joka tapauksessa, paljon voimia meille kaikille!
Hei särkynytsydän <3
Olen lukenut kirjoituksiasi ja vaikka olenkin “vain” päihdepuoliso (1% minusta, olen paljon muutakin).
Olen onnellinen puolestasi ja lastesi puolesta, että korvaushoito on heillä toiminut hyvin 
.
Munkin mielestä tietty hyvin diagnosoitu päihderiippuvuus vaatisi pakkotoimia, mutta tässä eräs tarina:
Nainen on hoidossa suljetulla osastolla tietyn kontrollia vaativan sairauden vuoksi. Huonekaveri on kahdeksannella kuulla raskaana ja huutaa päivät yöt ettei saa lääkkeitä (eli huumeita). Tämä nainen hissutteli pois suljetulta osastolta kenenkään hoitohenkilökuntaan kuuluvan huomaamatta. Huonekaveri huomasi, mutta vasta monta tuntia lähdön jälkeen. Huoneeseen jäi lapsenhoito-opas, kaikki vaatteet, hygieniavälineet ja passi?!
Tämmöstä. En todellakaan tiedä naisen todellista syytä psyk. sairaalassa oloon, mutta käsittäisin, että huumeiden himo meni kaiken sen avun, ymmärtämisen, lääkityksen, suljettujen ovien läpi.
Erittäin kärjistettyä: lukitse narkkari patteriin kiinni vuodeksi.
Narkkari jatkaa käyttöä. Miksi?
Siihenhän meillä kaikkiviisailla on vastaus, onko?
Siitä tulee hyvä olo.
Hei, kiitos Piiras tsempistäsi, mukavaa, että kirjoittelet!
Mutta missä ovat Sydän karrella ja Mutsi? Hyvää Ystävänpäivää teille!
Yritän pakkolukea, joululahjaksi saamaani ,Jari Tervon Revontuultentietä, oikeasti Roi:ssa Revontuultentiellä asuu hyvin läheinen ihminen. Ei ole lemppareitani Jari, tulee 70- ja 80-lukujen Alpo Ruutin kirja mieleen, jossa rahaton tyyppi voittaa bingossa joulukinkun ja mennessään kahville baariin, joku varastaa häneltä sen kinkun! Liikaa synkkisrealismia mulle, luen paljon sujuvammin ruotsalaisia dekkareita!
Myös mun 28 v poika käyttää suonensisäisiä huumeita…itse sairastan vakavaa masennusta hänen takiaan…poika ei halua lopettaa ja kaikelle lisäksi hänellä on skitsofrenia.Olen niin lopussa…tuntuu välillä siltä että en saa henkeä…Enn päästä hänet enää kotiin koska viime kerralla hän oli hyvin hyvin vihainen ja syytti kaikesta minua.Ei siihen itku eikä mikään muukaan autta…en tiedä mistä saisin itse apua…voimia sinulle❤
Moi!
Numerosta 0800 900 45 sain keskusteluapua viime sunnuntai-iltana. Numero on ilmainen, toimii joka päivä 24 tuntia ja vastaamassa ovat huumeongelmia tuntevat tyypit. Numero on tarkoitettu sekä käyttäjille että läheisille. Ylläpitäjinä ovat “Elämä on parasta huumetta”-järjestö ja Diakonissalaitos. Numero on tarkoitettu sekä käyttäjille että läheisille. Pääsin läpi ekalla yrittämällä ja sain järkeviä neuvoja (ei mitään uutta, mutta näkemyksiäni vahvistavaa) ja rauhoituin enkä antanut sinä iltana pyydettyä “sponssia”.
Tänään taas annoin. Perjantaina oli vaihteeksi uhkailupäivä ja mulla puhelin kiinni melkein koko ajan. Puoliso sai sitten taas osansa. Silloin en antanut mitään. Eilinen meni hissukseen, mutta tänään iltapäivällä alkoi anomuksia tulla. Ja jätkä vannoi olevansa huomisaamuna klinikalla, kun nyt ensin maksaa pikkuvelkansa (200 €) pois. En jaksanut panna hanttiin. Tyhmä tyhmä tyhmä.Vannomisiin en kyllä usko. Oiskohan ollut 579. vannonta tämä tämän kertainen.
Kovakalloinen olen, mutta ehkä antamisretkahdukseni ovat harventuneet kuitenkin. Vuodesta 1999 asti olen harjoitellut järkevää ja kovaotteista suhtautumista ongelmaan enkä vieläkään ole oppinut. Tosin välissä oli 3-4-hyvää vuotta korvaushoidon loppuvaiheessa ja heti sen jälkeen. Ja olihan jätkä vuosi sitten 2 viikon katkolla ja 4 viikon laitoskuntoutuksessa. Mutta sitten morsian jätti ja muitakin vastoinkäymisiä tuli. Ja entinen elämä alkoi välittömästi. Tällä hetkellä tilanne on huonompi kuin koskaan.
Voitaisko täällä keskenämme panna narkkarimme vaihtoon 
. Vieraalle on helpompi pysyä lujana.
Mahdollisimman rauhallista yötä kaikille t.
turhautunut mutsi
Hei Mutsi
Sinä suuri humoristi! Lähetä vaan se narkkipoikasi tänne. Hän viihtyisi varmaankin mainiosti täällä junttilandiassa! Vaikka eipä kai armaasta maastamme löydy paikkaa jonne huumepaskat eivät olisi rantautuneet.
Itse aikanaan leikittelin ajatuksella, että hommaisin pojan jonnekin syrjäkylille, vaikka karjatilalle, oikean fyysisen työn pariin. Mutta kukapa heitä ottaisi ja luulempa sielläkin monilla olevan ongelmia esim. alkon kanssa.
Taidampa itsekin soittaa tuohon vinkkaamaasi numeroon. Luulen aina haluavani irti tästä vatvomisestani, mutta niin se vaan pitää otteessaan, rikki ja vaurioitunut olen.
Mietin tuota huumoria, sekin olisi kyllä tarpeellista ja varmasti terapeuttistakin. Joskus, käydessäni AA:n avoimessa kokouksessa, niin siellä tyypit kertoivat rypemisestään paskassa, huumorin keinoin! Nauru raikas, vaikka oikeasti puhuivat tosi surullisista jutuista!
Kyllähän pojallesi on jäänyt muistoja korvaushoitoajastaan ja niistä paremmista vuosista, toivottavasti hän heräisi hakemaan uudestaan apua. Tuskin tuo tilanne on hänellekään kovin nautittavaa.
Paljon voimia sinulle Mutsi! Kirjoittelehan!
Hei! Tuulista maanantaipäivää täältä pohjoisesta. On ollut sellainen matalapaine tällä mammalla että ihan itteäkin ihmetyttää. Elämä on tuntunut niin raskaalta ja mustalta, päivät olleet niin pitkiltä ja mikään ei ole tuntunut miltään. Poika on edelleen vankilassa, kovasti puhuu ettei enää aineisiin sekoa, keskittyy vain olemaan isä lapselleen. Haluaisin niin uskoa ja luottaa häneen, mutta elämä on useasti aikaisemmin pudottanut vauhdilla maan pinnalle. Ja joka kerta on tuntunut kuin sydän pakahtuisi rintaan. Raha-asioiden suhteen tuli karu totuus eteen, niin paljon olen joutunut pojan vuokriin, sakkoihin ym… lainaamaan rahaa että oma taloun retuperällä. Jouduin ottamaan yhteyttä kunnan velkaneuvojaan jotta saisin jotain tolkkua näihin asioihin. Näin jälkikäteen ajateltuna on sitä ollut täysin ajattelematon, mutta nyt siihen tuli stoppi. Olen kertonut pojalle mikä tilanne minulla on ja hän kohteliaaseen tapaansa sanoo olevansa pahoillaan ja ymmärtävänsä minun tilanteen. Viinin lipittämiseen tein pari viikkoa sitten täydellisen stopin, melkein joka ilta otin lasillisen tai kaksi, milloin mihinki ahistukseen. Nyt häätyy vain odotella kevättä ja sitä että mieli kohenis. Voimia meille kaikille, elämä kulkee kulkuaan.