Hei vaan! Kiitos jälleen viisaista sanoista, mutta luulen että minun luonteella on vaikea toteuttaa sitä että puhuis jostakin muusta poijan kans. Yleensä juttelemma niitä näitä ja aina jossakin vaihessa tulee poijalta ne sanat jotka saavat minut näkemään punaista eli hän pyytää rahaa “lainaan” En ymmärrä itteä että miten reagoin niin voimakkaasti, saan ihan fyysisiä oireita esim. vatsa menee sekaisin ja pää tulee kipeäksi 
Sitten puhelu menee khuutamiseksi ja loppujen lopuksi laitan rahaa pojan tilille 
Sinulla sarkynytsydän on hyvällä mallilla asiat poijan ja miniän kans, olen iloinen teidän kaikkien puolesta 
Terveisin sydän karrella
Hei Sydän karrella
Täällä aikamoisen kaaoksen keskellä yritän raivata näitä oleskelutiloja johonkin kuosin. Huomenna ainut vapaapäivä ennen joulua. Olen hukannut kassin jossa on jotakin joululahjaksi varaamiani juttuja, täytynee antaa vain joulukortti, jossa kerron antavani lahjat, kunhan tältä dementialtani ne löydän! Onneksi on pimeää ja kynttilöitten valo on niin armollinen…
On ihan totta, että noitten nuorten suhteen pitäisi osata olla kiitollinen ja onnellinen, MUTTA se pojan pitkä käyttöaika on jättänyt pahat vauriot myös meihin vanhempiin. Tuntuu, ettei uskalla oikein luottaa raittiuden jatkuvan, en varmaan kestäisi sitä pettymystä! Tosi turhaa ja väärin maalata piruja seinille, mutta näin se läheisriippuvuus toimii!
Olen tilannut Al-anonin lehden, pari vuotta sitten. Se ilmestyy kerran kuussa. Tässä joulukuun numerossa on Nimetön-nimimerkki kirjoittanut hyvän jutun “Salakavala syyllisyys”. Hän kertoo, että syyllisyys voi olla tiedostamatonta ja tuntua fyysisinä oireina: puristaa palleaa, kiristää vanteena rintaa tai tuntua pahoinvointina jne. Syyllisyys voi naamioitua pelkoon tai/ja huolehtimiseen ja vastuuntuntoon, joka voi muuttua haitalliseksi läheisen hallinnaksi. Läheisestä (päihdeongelmaisesta) kannetaan vastuuta ja jopa uhraudutaan hänen ongelmiensa takia ja omat tarpeet jää huomiotta ja uupumus uhkaa. Syyllisyyttä tunteva ei osaa tai pysty asettamaan terveitä rajoja ja suojelemaan itseään.
Päihdeongelmaiset osaavat erittäin hyvin syyllistää meitä läheisiä ja esittää vaatimuksiaan, vedoten syyllisyyteemme. Puhuminen (kirjoittaminen auttaa, mutta oman toiminnan muuttaminen on hidasta ja kestää kauan. Kyllähän syyllisyyden tunteminen, terveissä rajoissa, on toki hyväkin, pystymmehän sitä tuntien elämään kunnollista elämää.
Paljon voimia ja jaksamista sinulle sinne ja lempeää kynttilänvaloa ja kauniita ja lohduttavia joululauluja…
Särkynytsydän
Hei! Niin surullinen ja ahdistunut olo ollut jo pitemmän aikaa 
Joulu menee ihan töiden merkeissä ja varmasti hyvä juttu ettei koko aikaa murehdi tuota poikaa. Säälittääkin niin poika, ei ole enää hellua eikä lasta 
joiden kans voisi joulua viettää. Tänne kotiin en häntä halua, menee niin levottomaksi elämä etten sitä jaksa. Kylmä äiti oon mutta on niin monesti koettu mitä siitä seuraa, rahan kerjäämistä, riitelyä 
Kaikille rauhallista ja siunattua joulua 
Hei Sydän karrella
Olin äsken tuossa lähikaupassa ja siellä kuului Pohojois-Pohojalaisen Mikko Alatalon “Hyasinttien aikaan”-laulu. Älytön tunnekuohu iski, tippa silimässä pakkasin ostoksia. Voi, että tämä joulunaika herkistää, kaikki tuoksut ja musiikki ja kaikki kauniit koristelut, kukat ja kynttilät.
Mikko lauloi hulttiopoikana: …sinä siellä, minä täällä jossakin, usko pois (äiti) sua aina aattelin… voi nyyh!
Nyt täytyy alkaa kuorimaan pottuja ja silittään pöytäliinoja ym. ym…
Oikein hyvää ja rauhallista joulua sinulle ja kaikille meille huumeitten vaurioittamille läheisille ja myös käyttäjille
Neljäs joulu ilman tytärtäni.
Hyvää joulua teille kaikille omaisille!
T: A:n äiti
Joulutervehdys kaikille! Joulu meni ihan töiden merkeissä, mukavaa aina huomata kuinka asiakkaat arvostavat työtämme Pojan kans menee entiseen malliin, mitään ratkaisua hän ei ole tehnyt elämänsä suhteen. Olen yrittänyt kärsivällisesti kuunnella kun hän kertoo ongelmistaan mutta joka puhelun lopussa on sama juttu, raha Jotenki on niin masentunut ja ahdistunut olo, eikö mulla ole enää mitään muuta virkaa kuin laittaa rahaa pojalle? Meinaan nyt tehä ihan selvän pesäeron häneen, ei elämä voi olla sitä että "äiti, lainaatko 20, 40, 50 euroa milloin mihinki??? Miten voin olla näin surkea ja epäonnistunut äiti
Ja A:n äidille surunvalittelut ja voimia tulevalle vuodelle, kuin myös särkyneellesydämelle
Hei Sydän karrella
Kuulostaa hyvältä nuo suunnitelmasi irtaantua pojastasi, siis lopetella rahan antamista. Oletko kertonut pojallesi, että kirjoitat tänne? Luulisin, että hänenkin olisi hyvä lukea näitä tarinoita. Kyllähän käyttäjilläkin on tilanteita, jolloin nämä viestit läheisen kärsimyksistä menee perille, ainakin oman kokemukseni mukaan. Kerroimme aika avoimesti pojillemme avun hakemisesta, luulisin heidän oman syyllisyydenkin motivoivan heitä harkitsemaan lopettamista.
Tunnen äidin, joka ei koskaan luovuttanut narkomaanipoikansa mahdollisuudesta irtaantua huumekoukusta. Tilanne oli tosi huono, mutta niinpä poika pääsikin hoidonpiiriin, tosin elinikäisen psyykkisensairauden kanssa. Heidän tiensä on ollut pitkä ja kivinen ,( niinhän se on meillä kaikilla) mutta nyt he elävät hyvää ja päihteetöntä elämää, poika loppuelämänsä lääkityksellä. Koko ajan äiti oli Al-anonin suurkuluttaja ja saikin sieltä ymmärrystä ja tukea.
Itselläni on myös työ ollut kauan ainut terve osa-alue elämässäni, tokihan se on välttämätöntä toimeentulonkin kannalta. Mieluinen työ mahdollistaa näiden toivottomien ajatusten syrjään laittamisen.
Paljon voimia sinulle ja toivon parempaa tulevaa vuotta meille kaikille
Hei jälleen! Niin surullinen olo, voi tätä elämää Niinhän se kävi pojalle miten uumoilin, sekaisin kaikesta hommasi ittensä tutkintavankeuteen Nyt on olo ittellä että häätyy nostaa kädet pystyyn, ei vain voimavarat riitä Ehkä oon huono äiti mutta en jaksa enää Yli kymmenen vuotta tätä samaa, toivo on menny
Hei Sydän karrella
Ikävää se poikasi sekoilu, tosin nythän hän on “tallessa”, voi olla, että pysäyttäiskö tämä hänet miettimään. Hyvältä kuulostaa mietteesi, että ottasit hiukan etäisyyttä häneen. Olen kuullut joissakin tilanteissa, kun poikani on puhunut (hoitaville tahoille) siitä, että lähestymiskieltonsa sai hänet miettimään, että kannattaako enää huumeiden käyttöä jatkaa. Niin se vaan löytyi hänellekin se “pohja”, en vaan itse olisi siihen enää jaksanut uskoa.
Et sinä ole huono äiti, enkä minäkään! Nuo riippuvuudet kun ottavat ihmisestä vallan, niin eihän se ole kenenkään syy. Käytön alussa oisivat kyllä voineet valita viisaammin. Kun mietin poikani aitoa persoonallisuutta, ujo ja arka, niin ymmärrän sen, että päihteet varmaankin helpottivat oloansa. Mihin se johtaa, ei sitä arvannut hän eikä mekään, siis yli 10 vuoden helvetti!
Yritä keskittyä nyt itsesi vointiin, olet sen ansainnut! Huomasin sen, että vaikka täällä Vilpolassa on hiljaista, niin nuo lukijaluvut ja -kerrat on aivan merkittäviä, ajattele, tosi monia meidän kohtalotovereita! Mielestäni tämä kirjoittelukin auttaa ja tasottaa monesti tunnekuohuja. Ja yhtenä päivänä, loputtoman vatvomisen jälkeen, huomaat oivaltaneesi jonkun asian.
Paljon voimia sinulle ja kaikille meille kärsiville!
Parempaa Uutta Vuotta meille kaikille! Päivä kerrallaan täällä on menty, poijan oikeudenkäynti lähenee ja näyttää siltä että ei ihan pienellä tuomiolla pääse Töissä oon tehnyt ylitöitä ja väsyneenä en ole jaksanut miettiä tätä elämää. Surullinen olen että en voi olla mummo poikani lapselle, mutta jospa joskus aurinko paistais risukasaan. Onneksi mulla on tuo koiruus, se tuo lohtua tähän synkkään elämään Voimia sinulle särkynyt sydän poikiesi kanssa, olet heidän elämän tuki ja turva
Parempaa Uutta Vuotta meille kaikille! Päivä kerrallaan täällä on menty, poijan oikeudenkäynti lähenee ja näyttää siltä että ei ihan pienellä tuomiolla pääse Töissä oon tehnyt ylitöitä ja väsyneenä en ole jaksanut miettiä tätä elämää. Surullinen olen että en voi olla mummo poikani lapselle, mutta jospa joskus aurinko paistais risukasaan. Onneksi mulla on tuo koiruus, se tuo lohtua tähän synkkään elämään Voimia sinulle särkynyt sydän poikiesi kanssa, olet heidän elämän tuki ja turva
Hyvä sydän karrella,
vankilatuomio ei toki ole toivottavaa, mutta tässä tilanteessa voi olla myös pelastus. Sinä saat hengähtää kun tiedät poikasi olevan “turvassa” kaltereiden takana eikä hänen tarvitse sinulta lainata rahaa. Halutessaan vankilassa ollessaan saa myös päihdehoitoa, saa keskustella psykiatrin kanssa yms. tukea ja siihen saa keskittyä halutessaan rauhassa kun siviilielämän murheet eivät ole rasitteena.
Paljon voimia ja parempaa uutta vuotta sinulle <3
Hei! Toivottavasti vankeus on se asia joka saa pojan miettimään tekemisiään. Poika on kyllä ollut kerran aikaisemminki vankilassa ja silloin tilanne oli se että vauhti vain kiihtyi siellä Pelasi, tappeli ja joutui puukotetuksi, ja vaati vielä kaveriaan lähettämään aineita vankilaan, mutta onneksi kaveri oli sen verran fiksu että sanoi ei. Tässä vuosien saatossa olen menettänyt oman elämänhalun. Mitään ei jaksa suunnitella, mikään ei oikein kiinnosta paitsi työ ja koiruus. Sen verran poikaani tunnen että päällimmäisenä asiana hänellä on nyt ex:tyttökaveri ja oma lapsi. Suree sitä että on menettänyt heidät molemmat. Ex:ää kyllä ymmärrän kun ei halua jatkaa poikani kans, eihän heillä ole yhteistä tulevaisuutta jos ei ihmettä tapahdu Pakkaset täällä paukkuvat, ulos happihyppelylle häätyy
Hei Sydän karrella
Minäkin toivon kovasti, että poikasi heräisi pohtimaan narkkaamisensa seurauksia. Hänellä on vankilassa parhaat mahdollset asiantuntijat käytettävissään, jos itse apua haluaa! Toivottavasti on osunut nyt pohjaansa.
Oletko hakenut itsellesi apua? Kuulostat hyvin masentuneelta, masennus ja lamaannus on ollut minunkin seuralainen vuosikausia. Nyt käyn taas ryhmäterapiassa, kerran viikossa. Se tuntuu tosi mahtavalta. Eilen oli puhetta siitä, että kun aikanaan sain diagnoosin “neuroottinen masennus”, niin pitääkö tämä tieto itseäni vallassaan, siis uskonko siihen edelleenkin ehdoitta ja estääkö se tavallaan itseäni toipumasta ja kuntoutumasta. Aika monimutkaista ja mielenkiintoistakin. Ja kummasti tuo lamaannus liittyy aina kotiin, oli se koti sitten siellä tai täällä! Jotenkin on helpompi touhuilla muiden luona tai töissä.
Meillä nuoripari asustelee ja elelevät tuolla naapurikunnassa. Hyvin kattavia tukitoimia on tarjolla heille, aikalailla valoisalta näyttää. Alkopoikakin puhui jo asumisoikeusasunnosta! Olen katsellut niitä netistä ja asumisoikeusmaksun maksettuaan on vuokra noin sata euroa tai hiukan yli edullisempi kuin normi vuokra-asunnosta ja halutessaan muuttaa, saa sen maksun pois. Täällä on muuten paljon vuokra-asuntojakin tarjolla. Tuo alkopoika on niin sulkeutunut tyyppi, ettei koskaan puhu asioistaan, mikä mielestäni on outoa! ja joo, olen tietysti uteliaskin…
Täälläkin on jo pakkasia ja luntakin vihdoin, pakkasta on ollut max.-20c. Ei ole moneen vuoteen ollut -30c tai yli sen. Pikkuveljeni on intohimoinen liikkuja, nyt hiihto päällimmäisenä, ja suuri lapinystävä. Hän oli ystävättärensä kanssa Inarinkunnan hiihtokeskuksessa vuodenvaihteessa ja kertoi, että siitä hiukan pohjoiseen oli ollut pakkasta melkein -40c!
Hyvin kuitenkin tarkenivat ja hiihtävät vielä -20c:n lämpötiloissa!
Toivottelen paljon voimia sinulle Sydän karrella ja uskon täysillä, että aurinko paistaa vielä meidän kaikkien risukasoihin!
Tervehdys!
Rekisteröidyin lähes 9 vuoden tauon jälkeen taas tänne. Tuo “Sydän karrella” nimimerkin kirjoitus liippasi tosi läheltä nykyistä henkistä olotilaani. Luin sitten omia juttujani yli 8 vuoden takaa. Tavallaan kammottavaa. Esitän siellä samoja ajatuksia, joita ajattelen taas nyt.
Poikani oli noin 7 vuotta metadonihoidossa ja ns. toipui. Lääkärikin ihmetteli onnellista tilannetta ja pojalta kyseltiin, mikä sai hänet raitistumaan. Tosin pientä kannabiksen käyttöä oli, mutta sitä ei edes hoidossa juuri noteerattu. Hoito päättyi 4 vuotta sitten ja alasajovaiheen aikana ja hetken sen jälkeenkin poika oli ihana oma itsensä ja todella hyvä ja rakastava isä pojalleen, joka silloin oli alle 10-vuotias. Hyvää aikaa kesti hoidon loppupuolen ajan, ehkä 3 vuotta. Pojan poika oli huostaan otettuna 3-vuotiaana, mutta sijoitettiin puolen vuoden lastenkotijakson jälkeen äitinsä äidille, missä äitikin sai asua, kun kävi subuhoidossa ja nousi katuojasta, johon oli lapsensa lastenkotivaiheen aikana päätynyt. Nykyään ex-miniäni on naimisissa toisessa kaupungissa ja voi hyvin, pojanpoikani on jo 13 vuotias.
Luulin jo, että pahin oli ohitettu poikani elämässä. Aika pian metadonihoidon loputtua hän kuitenkin alkoi juopotella ja hänellä meni kovaa ja oli baarissa “hyviä” kavereita. Kaksi vuotta sitten hän sitten alkoi piikittää uudelleen. Aluksi kai subua, nykyään en tiedä mitä, arvailujeni mukaan joko amfetamiinia tai kokaiinia. Rahaa ainakin on palanut paljon. Vuosi sitten hän oli 6 viikon katkolla ja kuntoutuksessa. Sen jälkeen kuitenkin uusi morsian jätti ja pojanpoikanikin oli päässyt poliisin kirjoille 12-vuotiaana jäätyään kiinni viinapullon kanssa kotikaupunkinsa ostarissa. Siihen valui pojaltani sen katkon sato. Hän sortui taas. C-hepatiittikin todettiin katkolla tehdyissä tutkimuksissa. Pojanpoika on onneksi saanut tukea ongelmiinsa.
Taistelen edelleen saman problematiikan kanssa kuin 9 vuotta sitten täällä päihdelinkissä ja silloin olin taistellut sen kanssa jo 7 vuotta. Sorrun antamaan rahaa. Sen mahdollistaa saamani pari perintöä. Tiedän, että on hullua antaa rahaa, sillä vain mahdollistan käytön ja tuen huumerikollisuutta. Mutta saadakseni olla hetken rauhassa sorrun huutamisen ja itkemisen jälkeen antamaan. Nyt taas olen päättänyt olla antamatta mitään. Poika möi nimissään olleen asuntonsa lokakuussa. aika pitkään onnistuin estämään myynnin. Suuri osa rahoista on minulla, koska poikani oli minulle velkaa auttamisistani noin 90 000 €, siitä on virallinen velkakirja. Asunnon myynnin jälkeen hän sai kahdessa kuukaudessa kulumaan ns oman osuutensa asunnon hinnasta eli 35 000 €. Sillä rahalla hän ei suinkaan saanut asioitaan kuntoon, pikemminkin suurempaan sotkuun. Asunnosta saatuja loppurahoja hän nyt mauruaa. Viestejä tulee päivittäin ja eilen niitä tuli yli 10, kun en antanut mitään. Ei muka voi mennä hoitoon ennen kun on velat maksettu. Hoitoyksiköissä on kuulemma myös velkojia ja niillä on rälläkät ja vaikka mitä. Hahhah.
Siis 16 vuotta huumehelvettiä, välillä kuitenkin noin 3 vuoden auvoinen vaihe. En oikein jaksa enää toivoa ja yritän keskittyä pysymään itse järjissäni. Olen ollut 4 vuotta vanhuuseläkkeellä ja minulla on ymmärtäväinen puoliso, meillä on kahden lesken avioliitto, jota on kestänyt jo 14 vuotta. Oman poikani isä kuoli pojan ollessa 15-vuotias. Kovan kaman käyttö pojalla alkoi kun hän oli 19-vuotias, nyt hän täyttää kohta 37 v. Adoptoimme hänet aikanaan suoraan laitokselta ja hän on ollut ihana lapsi ja nuori ja on pohjimmiltaan ihana, herkkä ja empaattinen edelleenkin. Se ihanuus vain peittyy huumeisiin. Adoptiota en ole vieläkään katunut.
Töissä käydessäni olin välillä sairaslomilla ja masennuslääkeitä olen syönyt. Tällä hetkellä otan lievää rauhoittavien annostusta ja sorrun lipittelemään viiniä aika usein. Elämässä olen kuitenkin kiinni. Yritän pitää yhteyttä lapsenlapseeni, kävin SPR.n ystäväkurssin ja minulla on ihana 90-vuotias SPR-ystävä, jonka luona käyn joka toinen viikko. Kuntosalilla käyn kerran tai kaksi viikossa. Nautin luonnosta ja musiikista. Ja olen taas kerran päättänyt olla tukematta poikaani kunnes hän mahdollisesti joskus nöyrtyy ja todella menee katkolle tänään eikä huomenna ja tsemppaa vielä katkon jälkeenkin. Tällä hetkellä hän on asunnoton ja rahaton. Meille en häntä ota, koska en nyt kestä edes nähdä häntä. Ehkä pohja löytyy ja sitä kautta nousu… tai kuolema. Näin ei kuitenkaan voi jatkua.
Tästä taisi tulla vähän sekava esiinmarssi, mutta haluan osallistua keskusteluun täällä. Tukea sain aikanaan Omaiset huumetyön tukena-vertaisryhmästä ja olen yhdistyksen jäsen edelleen. Ehkä päädyn ja pääsen toisen auttajaksi vielä itsekin. Kokemusta ainakin löytyy siitä, miten olisi kannattanut toimia. ei tätä helvettiä kenellekään soisi.
Tsemppiä kaikille!
Hei
Nimimerkkki “mutsi” kirjoitus tuo esiin juuri sen miten tärkeää läheisen on huolehtia omasta hyvinvoinnistaan.
Pitkä tie sinulla “mutsi” on ollut, eikä loppupäivämäärää ole kirjoitettu.
Onneksi olet löytänyt elämääsi asioita ja harrastuksia jotka antavat sinulle ns. huumeettoman maailman.
Omissa päätöksissä on helpompi pysyä kun ottaa etäisyyttä käyttäjään. Toista ei voi muuttaa, vain itse voi tehdä ja toimia toisin.
Pojallasi on kuitenkin 3 vuoden hyvä jakso koettuna, siitä jäi hänelle varmasti jotain sellaista, johon palata kun siltä tuntuu. Toivottavasti päädyt itse esim. vertasitukiryhmään auttajaksi tai vaikkapa tukihenkilöksi. Meitä kolmannen sektorin vapaaehtoisia ei ole koskaan liikaa.
Terv. Ohjaaja Kerttu
Hei Mutsi
Surullista luettavaa sinun ja poikasi tarina. Poikasi on ollut pitkään korvaushoidossa, osallistuiko hän kaikkiin näihin hoitoon liittyviin tukitoimiin? Meillä k-hoitolaisten kalenterit on täynnä erilaisia menoja, liittyen juuri kuntoutukseen. Olen ymmärtänyt, että täällä korvaushoitolaisia velvoitetaan sitoutumaan eri tukitoimiin!
Puhuin nuorille, viestisi luettuani, juuri näistä vaaroista mm. alkoholin käytön suhteen. Tokkopa nuo aineet niin kauheasti eroavat toisistaan, että raitistuneen narkkarin kärsisi paljon ruveta ryyppäämään. Kyllähän se aiempi riippuvuus on jättänyt aivoihin jälkiä, jotka aktivoituvat uudelleen. Ja kaipa ne alkuperäiset huumekokeilutkin on tehty kännissä, uskoisin.
Toivon paljon voimia sinulle jaksaaksesi ikävän tilanteen kanssa! Itse olen myös harkinnut noita tukijuttuja läheisille, jotka ovat vasta alussa huumehelvetinkärsimyksissään. Olen kokenut nämä kirjoittelutkin tänne hyvin terapeuttisina.
Ja vielä, kun tuolla Savusaunassa Päihdelääkäri Kaarlo Simojoki vastailee asiallisesti noihin kannabis-kysymyksiin, niin toivoisin häneltä tietoja myös näistä muista mömmöistä ja mm. korvaushoidosta! Hän jos kukaan on asiantuntija näissä huumeasioissa!
Hei Sydän karrella
Miten jakselet siellä pakkasissa, koiruliinisi kanssa? Kirjoittele ihmeessä kuulumisiasi!
Terveisin Särkynytsydän
Moi särkynytsydän ja muut!
Kun poikani oli korvaushoidossa, oli mukana muutakin tukea kuin metadoni, lähinnä keskustelua oman hoitajan kanssa, lääkärikäyntejä ja sosiaalihoitajan palvelut asioiden hoidossa. Hänellä oli viimeisessä korvaushoitopaikassaan, Arabianrannan klinikalla tosi hyvä omahoitaja ja lääkäri. Ennen kaikkea, hän luotti heihin itsekin. Lisäksi osan aikaa klinikan lähitalossa toimi jonkinlainen kerho-oleskelutila, jota hän hyödynsi. Hän oli jo tavallaan luottopotilas, sai hakea viikkoannostuksensa lauantaisin, kun ryhtyi opiskelemaan Amiedussa rakennusalaa. Opinnot jäivät kyllä kesken, mutta muutaman tärkeän tutkinnon hän suoritti. Myös niinä parina kesänä, kun hän oli pikkupoikansa kanssa luonani mökillä, hän sai 10-päivän-kahden viikon metadonit mukaan. Hän huolehti hoidostaan hyvin, tosin pössytteli vähän kannabista ajoittain. Se tiedettiin klinikalla, näkyihän se seuloissa. Hoitopalavereissa olin mukana, niin kuin olin vuosikaudet ollut eri tahojen palavereissa, Olin tukihenkilönä sekä pojalleni että hänen poikansa äidille.
Se mitä kaipaisin näiltä hoidoilta, olisi toimintaterapia tai hoidettavan työllistämän edes osa-aikaisesti mahdollisimman pian jo hoidon aikana. Nyt meillä kävi niin, että poika oli hoidon loputtua enimmäkseen työttömänä. Hän olisi kyllä voinut saada terapeuttista tukea Leppävaaran klinikalta, mutta ei kokenut tarvitsevansa sitä. Ja kuten edellisessä viestissäni kerroin, vuosi sitten hän hakeutui katkolle Leppävaaraan kahdeksi viikoksi ja jatkoi sitten kuntoutuksessa Vihdin Terapiatehtaalla 4 viikkoa. Ehkä hänessä vieläkin olisi ainesta vastaavaan.
No joo, pari päivää sitten hän alkoi uhkailla, kun en antanut rahaa. Sanoi antavansa osoitteemme velkojilleen. Soitin poliisille ja keskusteltiin asiasta ja päädyttiin yhteisymmärryksessä siihen, että kysymyksessä on todennäköisesti pelkkä uhkailu. 200 euron takia tuskin kukaan lähtee asuttua omakotitaloa ryöstämään. Sovittiin, että soitan 112, jos joku meille tulee riehumaan. Muutenkin viestit pojalta ovat ahdistavia. Milloin hän on märkänä ja kylmissään kadulla, milloin räjäyttämässä poliisilaitosta ilmaan. Aivan skitsoa. Ei niitä kannattaisi edes lukea. Mutta uteliaisuus voittaa ja sitten lukeminen ahdistaa. Uskon, että elämme tällä hetkellä taitekohtaa. Tilanne kääntyy suuntaan tai toiseen.
Poika on varmaan itsekin tajunnut, että asunnon myyminen lokakuussa oli sulaa hulluutta. Osakekirjat olivat minulla pankin tallelokerossa ja useaan otteeseen hän viime vuosien aikana vaatimalla vaati niitä ja ilmoitti mm. tulevansa virkavallan kanssa niitä hakemaan. Juridisestihän hän oli oikeassa, asunto oli hänen. Vetosin siihen, että hän on minulle velkaa ja osakekirjat ovat minulla lainan panttina. Siitä tehtiin viime keväänä virallinen paperikin. Nyt syksyllä luovutin taistelun, kuitenkin niin, että olin mukana kaupanteossa ja rahat pantiin tililleni. Sieltä lupasin hänen käyttöönsä osan, jonka vähitellen siirsin hänelle hänen pyytäessään. Ja sehän sitten oli loppuun kulutettu vuodenvaihteessa. Siitä alkoi nyt menossa oleva pommitus. Ja aina se rahanpyyntökerta on mukamas viimeinen ja katkolle mennään huomenna tai viimeistään ylihuomenna.
Onneksi olimme puolisoni kanssa 2 kuukautta Espanjassa, ihanassa vanhassa, mutta elävässä, tavallisessa kaupungissa (ei turisteja) ja palattiin kotiin vasta viikko sitten. Oltiin samassa asunnossa jo vuosi sitten, historiallinen keskusta, talo 1700-luvulta, mutta asunto nykyaikainen. Kännyköiden ja tietokoneiden aikakautena ei asioista pääse kuitenkaan eroon, vaikka lähtee kauaskin. Netin kautta voi siirtää rahaa. Tietysti kännykän voi sulkea ja niin ajoittain teinkin. Häiriköinti alkoi onneksi vasta uudenvuoden aattona. kaksi viimeistä viikkoamme meni sitten osittain minun stressini merkeissä, ei kokoaikaisesti kuitenkaan.
Mutta todella, korvaushoidon jälkihoitoon kannattaisi mielestäni satsata enemmän. Hoidetuilta voitaisiin suorastaan vaatia sitoumus edes osa-aikaiseen työntekoon. Työpaikkoja kun ei vaan ole tarpeeksi. Vielä viime vuosikymmenillä oli suojatyöpaikkojakin sekä valtiolla että kunnilla. Semmoisia ei enää taida olla. Tuntuu, että on yhteiskunnan varojen tuhlausta, jos kalliin hoidon jälkeen asiakas jää tyhjän päälle.
Lopettelen tältä erää. Taas sanoi puhelin klink ja siellä oli puoliksi käsittämätön viesti. Tällä kertaa pyyntö oli vain 20 €. Yritän olla antamatta, eilen sorruin antamaan. Varsinainen oravanpyörä,
mutta porskutellaan!
Mutsi