Pakko tulla hämmästelemään sitä, että mies on edelleen selvä. 
Rahapäivä tuli ja meni, eikä mitään muutosta. Apuakin on hakenut. Nyt täytyy koputtaa puuta. Nok nok 
Dahlia, nauti! Ja koputamme kaikki puuta:)
Komp!
Ihana ajatus olisi tuo, että lapset saisivat selvän iskän 
-piiras
Oho! Onnea. Mutta tiedän, itse just nyt koen että selvyys se vasta pelottavaa onkin. Siihen ei osaa suhtautua. Jos mies on sekaisin, niin asioiden käänteet ovat ennalta arvattavia, kun se on selvä, sitä ei ikään kuin osaakaan toimia.
.
Luulen dahlia, että tuo hirttosilmukka on hyvä juttu.
Ja luulen myös, että ikä vaikuttaa näihin miehiin paljon. On himppusen eri asia parikymppisenä olla viihteellä ja vetää kamaa kuin kolmekymppisenä. Kolmekymppisenä alkaa olla valinnan paikka: kama tai elämä. Minkäänmoisen “normaalin” elämän kulissin ylläpitäminen hankaloituu huomattavasti kun ikää tulee.
Ihanaa että miehen asenteessa on muutos Sama on tapahtunut täällä. Se tekee onnelliseksi, mutta kuten vissiin aiemmin sanoin, myös pelokkaaksi. Jokaista ihanaa hetkeä haluaa vaalia, koska pelkään että mikä tahansa hetki voi taas tulla täyskäännös.
Totta turiset UT. Kolmekymppisen ajatukset jouksee hieman eri rataa, kuin parikymppisen. Muistan niitä aikoja, kun olin käyttäjä itsekin. Mitä mun päässä liikkui? No ei juuri mitään, sen voin sanoa. :mrgreen: Silloin mentiin päivä tai viikko kerrallaan, eikä paljon tulevaisuutta mietitty.
Mä oon päässyt kokonaan tuosta pelosta. 
En oikein tiedä johtuuko se siitä, että ollaan erottu, vai mistä? Täytyy ihan miettiä tarkemmin… Palaan astioille, kun olen asiaa enemmän pohtinut.
No niin! En kyllä ole pähkäilyistä huolimatta tullut mihinkään tiettyyn lopputulokseen. Luulen, että pelosta pääseminen on monen asian summa. Osaltaan varmaan asiaan vaikuttaa ero. Eli se, että olen päästänyt miehestä henkisesti irti. Olen nyt oman onneni luoja, eikä kukaan voi siihen vaikuttaa. Toisekseen varmaan myös tieto siitä, että mies on päässyt jo niin pitkälle, että en usko suurten romahdusten enää olevan mahdollisia. Ja sitten viimeisenä on ajatus siitä, että vaikka tuo romahdus tapahtuisikin, minä voin silti jatkaa pää pystyssä omaa elämääni. Toki se olisi valitettavaa lasten kannalta. 
Täällä siis edelleen mennään vesiselvällä linjalla. Mies on iloinen ja hyvinvoiva. Kuivanappailee kuitenkin välillä. Ymmärtää silti, että omat muistot itsensä päihdyttämisestä eivät ole aivan totta. Olo ei oikeasti ole niin hyvä, kuin mitä muistaa. Aivot huijaavat käyttäjäänsä.
Ennustan kuitenkin, että muutaman viikon sisällä mies syö muutaman lääkkeen. Tunnen sen niin hyvin, että pystyn huomaamaan, koska se petaa pientä “rentoutumista”. En kuitenkaan usko siitä seuraavan sen kummempaa, vaan jää yhteen kertaan ja selvä meno jatkuu. Katsotaan miten käy. 
Lueskelin pitkästä aikaa tätä ketjua ja huomasin, että aika paljon on puhetta miehestä ja hänen tekemisistää ja aika vähän minusta ja minun suunnitelmistani. Kaiketi se johtuu siitä, että ollaan niin paljon tekemisissä. Melkein joka päivä. Arki kulkee omalla painollaan. Mies auttaa paljon lastehoidossa ja kotitöissä. Ollaan oltu eron jälkeen kuin hyvät ystävät konsanaan sen jälkeen, kun alkujärkytys meni ohi. En ole vielä kykenevä miettimään omaa tulevaisuutta sen enempää, eikä kai sillä nyt ole niin väliä. Sen näkee sitten, mitä se tuo tullessaan. Nyt on ihan hyvä näin.
Tajusin juuri, että mies ei ole enää ladellut katteettomia lupauksia, eikä myöskään lähetellyt rakkauden tunnustuksia tai anteeksipyyntöjä eromme jälkeen. Minä koen tämän niin, että hän arvostaa päätöstäni, eikä yritä enää manipuloida. Olen siis päässyt todella helpolla tässä erossa. Saanut rauhassa käsitellä omia tunteitani ilman painostusta. Voin vaan kuvitella, miten vaikeaa on niillä, joilla on riitaisa ero tai niitä, joita toinen koko ajan lähestyy lupaillen vaikka mitä.
Tänä aikana olen myös pystynyt päästämään irti vanhoista kaunoista. Nyt vasta tajuan, kuinka paljon ärtymystä ja vihaa on ollut kätkettynä. Vielä vuosi sitten riideltiin ihan kaikesta mahdollisesta. Kaikki pikku asiatkin ärsyttivät. En viihtynyt kotona. Silloin ajattelin että se johtuu miehestä. Nyt huomaan, että kaikki on muuttunut. Minä olen muuttunut ja muutos on vaikuttanut myös mieheen. Kaikki riita ja ärtymys on kadonnut. On vain kaksi tyytyväistä vanhempaa, joille lasten hyvinvointi on ykkösasia.
Huomaan myös, että rakastan miehessä edelleen niitä samoja piirteitä, mihin aikoinaan ihastuin. Voisin edelleen kuvitella jakavani elämäni hänen kanssaan. Tämä rakkaus ei kuitenkaan kahlitse. Pystyn hyväksymään miehen sellaisenaan. Ymmärrän myös, että en voi olla onnellinen päihteitä käyttävän kanssa. Voin rakastaa, mutta voin silti elää omaa elämääni. Tämä on suuri asia. Tuntuu, että nyt en ole enää tippaakaan läheisriippuvainen. Olen vain minä.
Viimeyönä löysin tämän paikan… Yllättäen, vaikka olen tämmöistä paikkaa jo kauan kaivannut, kohtalotovereiden tarinoiden lukeminen oli vaikeaa… Teki kipeää En olisi odottanut, jonkinverran oli pakko lukea kuitenkin. Kirjoitinkin oman jutun, mutta se hävisi bittiavaruuteen kun ilmeisesti kirjautumisessa on jokin aikaraja. Höh.
Kuitenkin, yksi narkista eroon pyrkivä ilmoittautuu täälläkin. Hän oli elämäni rakkaus, lasteni isä. Vaan puolentoista vuoden helvetin jälkeen en jaksa enää elättää toiveita muutoksesta. Vaikka tuo kuivilla oli useamman kuukauden tässä välissä, nyt lähti taas lapasesta. Ja mies vetää kaiken A:sta Ö:hön, ilmeisesti aina ei tiedä itsekään mitä on vetänyt. Kai ne “hitaat” kuitenkin on se mihin on pahiten koukussa. Heroiini on varmaankin ainoa mitä täällä suunnalla ei liiku eikä sitä ole vetänyt, mutta kaikki vastaavat aineet kuitenkin. Omien sanojensa mukaan hän ei tietenkään ikinä mitään vedä, vaan enköhän minä jo tiedä kertomattakin… Varsinkin noi buprenorfiinipitoiset aineet, kun äijä täydeksi k**ipääksi muuttuu…
Noh, toivon vain että pääsen siitä ihmisestä eroon. Rahaa tuo olisi vähän väliä vaatimassa, jos ei pyytämällä niin kiristämällä. Ja kun rahaa ei heru niin sitten pitäisi saada kantaa kämpästä ulos kaikki “hänen omaisuutensa”. Ja hänen on tietenkin kaikki mistä vaan rahaa saattaa saada. Myi jo koiran ja auton vei. Ollaan siis asuttu erillään jo vuoden, mutta niin… Lopullisesti pitäisi saada välit katkaistua, vaan ei se helppoa ole. Itse olen absolutisti, jotenkin on aivan käsittämätöntä miten huumeet ovat voineet tuhota koko elämäni vaikken itse ole niihin koskenut. Hävettää olla “kävelevä tietosanakirja”, hävettää puhua tai purkaa kenellekään ystävälle näitä ongelmia, selittää niin luontevasti mikä on mitäkin ainetta, miten se vaikuttaa ja miten se koukuttaa… Kaikesta olen tietenkin ottanut selvää sitä mukaa kun tiedän miehen ottaneen, ja on hän joskus mielenhäiriössä itsekin avautunut ja asioista kertonut… Vaan se tuntuu ihan sairaalta, miksi minun pitää joutua tietämään…
Mutta niin. Toivon että pystyn lukemaan näitä juttuja lähitulevaisuudessa ja löytäisin täältä “turvapaikan”. En vaan käsitä miten se voi olla niin vaikeaa, lukea vieraiden ihmisten kertomuksia… Kun ne kuitenkin ovat niin tuttuja, sattuu aivan valtavasti… Vaan niin kai sen kuuluu sattuakin? Kai minun pitäisi tätä tuskaa jotenkin jossain vaiheessa käsitellä, en kai minä sitä voi loputtomasti syrjään työntää…
Voi ei Oma elämä! En voi kuvitellakaan kuinka raskasta sinulla on nyt. Itse olin tuona aikana, mitä sinä nyt käyt, yksin. En olisi voinut kuvitellakaan, että olisin jaksanut huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestäni, mutta ihminen on hämmästyttävän sopeutuvainen ja jaksaa kyllä jos on pakko.
Silloin kun itse aloin tänne kirjoittamaan, oli vain tuo kotikanava ja siellä on enimmäkseen alkoholistien puolisoita. Toki heissäkin on paljon samaa kuin meissä, mutta onhan tuo huumeiden käyttö vähän eri asia. En tuolloin myöskään jaksanut/pystynyt lukemaan muiden kirjoituksia. Tuntui jo vaikealta lukea edes omaan ketjuun tulleita vastauksia. Mutta hei! Ei sun tarvitse sitä vielä tehdäkään, jos tuntuu pahalta. Aloita oma ketju ja kirjoita mitä ikinä päähän pälkähtää. Tunteita, tapahtumia nje. Pikku hiljaa huomaat, että alat voimaan paremmin.
Tuo teksti tosiaan katoaa, jos kirjoittamiseen menee pitkä aika. Itse tallennan tai kopioin tekstiä aina välillä.
Tervetuloa OE! Kamppanjoidaan yhdessä. Narkit pois elämää häiritsemästä! (Selvät, kiltit miehet saa tietysti jäädä)
Moi Oma elämä,
sulla on mahtava nimimerkki. Tiedä muru se, ettet ole yksin, vaikka tuntuu pahalta. Täällä on semmosia elämää nähneitä mimmejä (ehkä minäkin?), että täällä sulla on turvapaikka, mä luulen että puhun kaikkien puolesta, me välitetään, koska me tiedetään. On myös turvakoteja, kuten tiedät. Mulla on nyt vaan semmonen perstuntuma, että sut pittäis saaha johonki turvaan
En tiedä oliko se toi koiran myyminen vai mikä laukas mulla nyt suojelu/v*ttuuntumisreaktion. Jos mun äijä olis jotain noin halpamaista tehnyt, olisin oikeesti käynyt käsiksi. Aika paljon mä oon suhteissani sietänyt, mutta omaan lemmikkikultaan kajoaminen (mulla ei ole lapsia) aiheuttaisi suunnatonta raivoa, huh! Omituista, ettei se sama raivo ole syntynyt siitä, että minua on pahoinpidelty eri tavoin…
Voimia, mä oon täällä ainakin tän illan.
-piiras
Mies yllätti mut. Eilen laittoi viestiä ja ilmoitti olevansa narkomaani. Kertoi että tällä kertaa on pirikoukussa. Johan tässä on vaikka mitkä vieroitusoireet nähty… Otti yhteyttä tukihenkilöön, pyysi apua.
Yllättävää tässä on se, että viimeksi jouduin odottamaan tätä tunnustusta melkein vuoden. Mies oli 5-6kk kuivilla tässä välissä, nyt pari viikkoa sitten ratkesi. Kiisti toki aluksi kaiken. Ajattelin että siinä sitä taas mennään, siihen paskaan en palaa vaan samantien äijä ulos ja ovet lukkoon… Nyt sitä sitten katsotaan… Lähteekö parin päivän päästä vai jääkö. Pitäisi edes yhteyttä tukihenkilöönsä, se auttaisi enemmän kuin täällä “yksin” pyöriminen. Minä olen tehnyt selväksi että olen VAIMO, en tukihenkilö, ja vaikka todellakin haluan tukea ja kannustaa, olen kuitenkin sitä paskaa joutunut suodattamaan jo niin paljon etten sitä enää jaksa. Minä olen vaimo. Minun pitää saada nalkuttaa kun vituttaa! Minä en voi ymmärtää miehen oloja, en vaan voi. Minulla ei ole niistä kokemusta, minä en voi häntä tukea sillä tavalla kuin joku muu joka on käynyt saman läpi joskus. Minä voin olla ymmärtäväinen, mutta minä en voi ihan todella YMMÄRTÄÄ. Enkä minä voi loputtomasti välttää nalkuttamista jos pinna on tiukalla. Minun tehtäväni on keskittyä hoitamaan lapset ja koti, minä en vaan voi kannatella narkomaania siinä sivussa. Tai voin, mutta en sillä tavalla täydellä keskittymisellä kuin joku muu tukihenkilö voisi.
Jooh. Yritän vakuuttaa itseäni siitä että minun tehtäväni ei ole pelastaa miestäni… Eihän…??
Ei todellakaan sinun tehtäväsi ole pelastaa ketään muuta kuin itsesi ja lapsesi. Sinun hyvinvointisi on tässä kaikkein tärkeintä. Aikuinen mies vastaa itse omista teoistaan.
Voisin kertoa pitkät tarinat meidän rumbasta huumeiden himoja vastaan, mutta en nyt mene siihen. Olen huomannut, että parasta, mitä läheinen voi narkomaanille tehdä, on jättää hänet selviämään itse. Ei paapomista, ei asioiden hoitamista toisen puolesta. Hanki se oma elämä oikeasti. Jos sinä pystyt muuttumaan ja alat voimaan hyvin, voi se muutos tapahtua myös miehessäsi. Älä kuitenkaan laita omaa onneasi toisen varaan. Jos mies vaan jatkaa tahmaista vellomista huumeesta toiseen, niin anna velloa. Sinä voit elää myös toisenlaista elämää.
Oletko jaksanut lueskella muiden ketjuja? Lintukka taitaa olla vähän samanlaisessa tilanteessa, kuin sinä nyt. Hän on vellonut suhteessaan ilmeisesti aika monta vuotta…
Voimia taasen lähetän sinne.
[
Kyllä täytyy sanoa, että on se lopettavan tie kova. Tällä viikolla on tarjottu ilmaiseksi anfetamiinia, subua (jonka siis otti) ja kukkaa. Lisäksi kaupattu ulkolaisia bentsoja, joita otti muutaman. Narkeilla on taas kevättä rinnassa. Iloisena tuolla kirmaavat ja jakelevat huumeita. 
Varsinkin lopettaneille on kiva antaa näköjään ihan vain antamisen ilosta. 
Muuten selvää rataa taas jatketaan. Mies on panostanut lasten hoitoon ja ollaan käyty lisää erinomaisia keskusteluja. Hyvältä näyttää!
Tuo on aivan totta. Mun ei tarvi ku mennä samaan linja-autoon jossa käyttäjiä ketkä ennen käyny meil tai tietää et oon korvaukses. Seuraavana päivänä on sit oven takana huutelemassa ku ois “vain yksi kysymys” tai tarvis lainaa tms. Joskus on joku “todella ainutkertainen tilaisuus” jolloin kannattaa soittaa (en siis ite ole ollut ovella)… Eli rauhaan eivät jätä jos osoitteen tietävät. Mullakin tässä oltu hoidossa reilusti päälle 1½v 
Kaikenlisäks ovel käy ihmisiä kellä ollu sen ajan porttikielto ja ovea ei oo kertaakaan avattu; puhumattakaan et oisin mitään kauppoja tehny! 
Paras ois et “ei ole kotona”. Se on vain noloa ku postiluukusta huudellaan ja jos tekee mieli vetää ni se on todella vaikea vastustaa. Yhdessä ohjelmassa yks äippä jolla oli pieni lapsi ja eros piireistä sano hyvin et “jos joku pääsee eroon ni silti löytyy paikka aina yhdelle joka tahtoo takaisin”. Käyttäjästähän on hyötyä muille, joko rahallisesti tai lääkkeiden takia. Itse oon alkanu pitämään luuria kiinni jopa viikon verran, haluan nähdä (ku on toinenkin numero ja kohta kolmas tai siis neljäs, ketkä näistä nykyisistäkin “frendeistä” soittelee vain avun takia) soitetaako lääkkeiden lainausta vai mitä… Mielellään en lainaa mut nyt taas päässy elämään kieroilla menetelmillä (kerrotaan vasta kk:den päästä et 4 vuoden raittiuden jälkeen käytetään taas tai sukulainen joka alkanut käyttämää uudestaan esmes), joten ite sit kieroilla menetelmillä vaihdan kylmästi numeroa tai sanon et luuri sanoi itsensä irti ellei voi nähdä ilman et joku kerjää mun lääkkeitä… Oon myös laittan porukkaa itkemään todella karseista asioista kuten sanonut et “en aio olla mukana ku sun lapsi otetaan huostaan joten en sulle anna lääkkeitä”… Jos ei ymmärrä et mulle tärkeintä on mun toipuminen ja en voi jakaa kaikille mun lääkkeitä, ni sit oon kusipää ämmä joka kuuluu kastiin “nistin pahin vihollinen on entinen nisti”…
Fakta on et nuo entiset frendit pitää sua tietty ylimielisenä; monet lopettaa edes moikkaamasta… Eihän sitä voi hyväksyä et joku voi elää parempaa elämää… On vain ymmärrettävä et nuo “frendit” vaikka ois kuinka lojaaleja (maksujen ja kaman suhteen); ei silti tahdo muuta käyttäjästä kuin hyötyä ja se hyöty on molemminpuoleinen… Pahin on silti et tekee mieli kamaa ja joku tulee ovelle sitä tuomaan… 
Mut ainoastaan käyttäjä voi tehdä päätöksen olla käyttämättä. Motivaatio auttaa paljon, mut jokaiselle tulee heikkoja hetkiä. Monet kokevat vielä olevansa taakkana muille ku kaikki muut pärjäävät ja ite aiheuttaa vain ongelmia joten se stigma on iskostunut aika hyvin monen päähän ja sitä mallia sit käytetäänkin tiuhaan… Lisäks vedotaa et “mä autoin sua monta kertaa ja soitin ties minne ja nyt sä et sit voi jeesaa mua”. Mä oon monet velat jättän perimättä, oon sanon et “pysy 100m kauempana äläkä oo tuntevinas mua” ni ite pääsen helpommal… Kysees on kuitenkii yhteensä n. 500€ mut se on pieni hinta et saa olla rauhas etenkii ku useammalt tyypilt…
Lopettaja on kuitenkin “yksi meistä” ja ku kukaan muukaan ei ole onnistunut ja lisäks jos on lääkkeitä (ja rahaa ku ei mee kaikki kamaan), ni ei todellakaan kannata antaa sen olla kuivilla… Nyt ku ite näkee tuon ulkoapäin, ni todella rottamaista touhua! Suurin paine on kuitenkin monelle se ryhmän paine ja sillä voi sit syyllistää… Monesti ku käyttäjä on vielä epävarma ku jää yksin… Ite ajattelin et mielummin yksin ku huonos seuras… Tuohon auttaa vain aika ja tosiaan tuo on hyvä keino et on “kiire” johonkin tai “ei ole kotona lainkaan”. Käyttäjillä ku on nuo omat tunnus-koputukset…
Tsemppiä jaksamiseen omaan elämään! <3
Heippa hei!
Ihanaa Dahlia että mies on tossa vaiheessa. kyllä säkin vaan olet vahva mimmi
Meilläkin menee hyvin, tuo sama ongelma vaan, että ex-narkkifrendit soittelee ja viestittelee ja tarjoilee amfetamiinia. Mies sanoo ettei sillä ole himoja eikä missään nimessä lähtisi kelkkaan mukaan. Uskonkin sitä. Vielä kertaakaan se ei kuitenkaan ole lähtenyt selvienkään kavereiden kanssa viihteelle ja ollaan oltu aika tiiviisti yhdessä. Pelkään mitä tapahtuu sillä hetkellä kun on poikien kanssa ottamassa muutamaa kaljaa, joku soittaa ja se vastaa puheluun…
Mä olen uusi tässä? Onko kevät jotain erityistä aikaa narkeille että tarjoillaan aineita yms?
No heippa UT!
Heh! Niin kai. Aika äkäinen myös tarvittaessa.
Kyllä mä oon huomannut, että kun kevät koittaa, käyttäytyy päihteilijät oudosti. Mun mielestä narkeilla on vähän samanlaisia tapoja, kuin alkoholisteilla. Kun on hyvä fiilis, halutaan tarjota vaikka ihan muuten vaan. Näitä tarjoilijoita oli paljon vielä silloin, kun ihmiset eivät olleet niin pahassa jamassa. Nyt onneksi vähenemään päin.
Toki tuohon vaikuttaa myös kateus siitä, että toinen pystyy olemaan ilman ja ehkä myös pieni epäusko. Sitten kokeillaan, että onko se nyt oikeasti lopettanut.
Hienoa, että miehesi haluaa olla selvä! Tuossa hyvin huomaa, miten suuri ero on pirinkäyttäjillä verrattuna opioidien käyttäjiin. Lopettaminen sujuu ilman sen suurempia projekteja. Siis ainakin nyt vielä. Onko miehesi suunnitellut yhteyksien katkaisemista? Meillä on vaihdettu numeroa niiin monta kertaa, mutta aina ne muutamat tuntuvat ilmestyvän takaisin. Nämä eivät kuitenkaan subua tarjoa, mutta silti…
Hämmästyttävintä täällä meillä on ollut se, miten aikuismaiseksi ja järkeväksi mies on muuttunut. Mietinkin, että miten suuri vaikutus on ollut esim. sillä, että hän tietää minun raportoivan tänne kaiki toilailut. Yritti alkuun vikistä jotain, että et kyllä ainakaan minusta kirjoita. Hah! Turha yrittää Dahliaa estellä. Ei ole vielä kuitenkaan uskaltanut tulla näitä lukemaan.