Parasta rakkautta alkoholistille onkin sanoa ihan suoraan se, että sulla on hei alkoholiongelma ja minä en sinun elämästäsi vastaa. Sen jälkeen täytyy ehdoitta pitää siitä päätöksestä kiinni. Uskoisinpa, että kun tuohon pisteeseen on päästy, niin siinä on jo käyty jos jonkinlaiset poppakonstit läpi.
Näin se minullekin aikanaan sanottiin. Ja voi että, se otti silloin koville. Olin niin läpikatkera, kuin vain ihminen koskaan voi olla. Kostonhaluinen ja vaikka mitä.
Mutta se oli se minun pohjani. Silloin mun oli pakko ottaa vastuu omasta elämästäni ja tunteista, vaikka se pelotti ja vitutti ihan suunnattomasti. Koska en enää kehdannut olla tuota vastuuta ottamattakaan.
Hyvä huomio tuo omien jalkojen käyttäminen. Siis että pitää selvitä itse, alkaa luottamaan itseensä jne. Eli parasta mitä voin tehdä, on olla tekemättä mitään. Tajuan sen, haluan hänen parastaan.
En nyt ihan ymmärtänyt kaikkea ikzun kommentista. Siis tajuan, että ei pidä sekaantua ja jeesustella, mutta ei kai prosessissa oleva alkoholisti kokonaan kaikesta sosiaalisesta kanssakäymisestä voi luopua?
Toisin sanoen, voisitko vääntää rautalangasta, että tarkalleenottaen miten tällaisen ihmisen kanssa pitää käyttäytyä? Siis onko normaali ystävällisyys vain ärsyttävää ja aiheuttaa alemmuudentuntoa?
Yritän täällä nyt hitaasti ja tuskallisesti sisäistää kaikkea tapahtunutta. En todellakaan tiedä, että mikä on absoluuttinen totuus minusta ja ajatuksistani, mutta kieltäydyn näkemästä maailmaa ja ihmisiä täysin mustavalkoisesti. Mielestäni se ei ole oikein. Voi olla, että se on minulle vain tapa suojella itseäni, eli yliymmärtää, mutta minun on nähtävä syyt ja seuraukset ja harmaan sävyt. Saattaa myös olla, että minulla on ihan omanlaiseni käsitys terveestä ihmisestä.
En paina villaisella niitä ilkeyksiä ja vääriä tekoja, joita hän on tehnyt. Tiedän kuitenkin sen, että joudun käsittelemään ne ihan keskenäni, koska mies on sairas, eikä häneltä voi vaatia mitään tämän asian suhteen. Joudun tekemään vielä ihan helvetisti töitä, että saan sen kaiken käsiteltyä. En vain oikein osaa uskoa, että hän olisi oikeasti kiduttanut lemmikkejäni.Koska juopon lisäksi hän on myös ihminen, ja tunnen sen ihmisen, oli se yliromantisointia tai ei. Saattaa tietysti olla, että olen vain tyhmä kuin saapas. Tajuan nyt paremmin myös sen, miksi hän oli niin veemäinen rahajuttujen suhteen. Sen takia, että hän on taloudellisesti pahassa kusessa. Ei se ole minun vikaani, tai oikeuta purkamaan turhautumiaan minuun, mutta tajuan nyt kuvion siinä takana.
Pääsisin tietysti paljon helpommalla, jos näkisin kaiken vain hyvänä ja pahana, mustana ja valkoisena. Minusta se on kuitenkin itselleen valehtelua siinä missä liiallinen selittelykin. En tiedä tajuaako tätä nyt kukaan, mutta pääasia, että itse tajuan. Ilmaisen itseäni välillä vähän epäselvästi.
MUOKS.liippuvaisen ja ikzun viestit tulivat samalla kun kirjoitin tätä. Olen samaa mieltä kanssanne, tosi hyviä pointteja.
Eli minä nostan kädet pystyyn ja jatkan oman napani tutkimista, kunhan olen surrut tämän järkytyksen pois. Haluan silti olla ystävällinen ja väleissä, mutta tiedostan sen, että kummallakin on ikioma tuskien taival kuljettavanaan. Aamen!
Nyt mua jäi vaivaamaan tämä, joten pakko vielä kysyä.
Eksä on nyt suht ok. Soitin eilen hänelle ja kysyin, että haluatko, että tulen käymään? Sanoi että ei tiedä, on sekaisin jne. Minä sanoin että ok, ilmoittele miltä tuntuu.
Illalla tuli viesti, jossa pyysi anteeksi soittoaan, ja sanoi että ei halua minun näkevän häntä siinä kunnossa. Osasin odottaakkin jotain tällaista, sellainen hän on ja häntä hävettää nyt ihan hirveästi.
Olinko minä jotenkin alentuva ja sairas, kun vastasin hänelle näin:
Joo, ymmärrän. Todennäköisesti olisin vain yrittänyt heittää jotain vitun huonoa läppää ja olisin syönyt kaikki sulle tuodut karkit. Eli et menetä mitään. Saat anteeksi, älä mun takia murehdi. Keskity nyt vain paranemiseen. Pärjäile.
Enkä nyt yritä rypeä draamassa, olen ihan aidosti kiinnostunut, että mikä on hyvä tapa toimia.
No siis tarkoitin tuolla sitä, että alkoholistilla siihen prosessiin kuuluu niiden kaikkien tunteiden läpikäynti, jota hän on sillä juomisellaan paennut ja piilottanut. Kun nämä tunteet sitten alkavat sieltä nousta esiin, on tuo ihminen äärimmäisen vittumainen kanssaihmisilleen. Jopa vittumaisempi kuin silloin juodessa. Tämä on se kuivuuden ja toipuneen ihmisen ero juuri, että miten nuo tunteet käy läpi, vai käykö niitä ylipäätänsä läpi? Minä ymmärsin ainakin ihan alussa, että mun on pakko jos tahdon toipua ja löytää hyvän, sekä onnellisen elämän.
Tuossa alkuvaiheessa sitä voi olla, niin sen oman häpeänsä kahleissa, kun alkaa näkeä ja kokea sitä mitä se oma juova elämä ihan oikeasti on ollut. Toipuva alkaa silloin myös kokemaan sitä hurjaa keskeneräisyyttä, kun kaikki energia menee siihen toipumiseen ja “kaidalla tiellä pysymiseen”, jolloin kaikki hyvää tarkoittavat läheisten kysymykset, kuten ihan esimerkiksi kysymys että: “mites sulla menee” voi järkyttää niin suuresti sitä toipuvan sisäistä maailmaa, että sieltä tulee jotain henkistä oksennusta vain kysyjän silmille. Siinä tuntee niin sellaista syvää huonommuudentunnetta, että sen kanssa on todella kestämistä. Voi olla, että hän haluaisi vain kyetä rakastamaan itseään ja läheisiään ihan normaalisti, mutta kun ei siihen pysty vielä toistaiseksi, niin se synnyttää julmettua pahoinvointia ihmisen tunne-elämässä. Ainakin minä kun en ikinä ollut osannut puhua niistä tunteistani ja ne oli tukkinut sisimpäänsä niin tuon kysymyksenhän aina ohitti näyttelemällä ja vastaamalla, että hyvinhän tässä pyyhkii. Vaikka sisällä siis velloisi kuinka paha olo.
Se on kaikkea sitä käsittelemätöntä häpeää ja syyllisyyttä, joka voi kulkeutua todella kaukaakin. Niin nyt sitten raitistumisenprosessissa tuo hyvinvoinnin näytteleminen ja niiden maskiensa taakse piiloutuminen ei enää käy päinsä. Vaan ne on pudotettava pois päältä ja alkaa kohtaamaan sitä häpeää, joka on voinut sinne sisimpään vaikka vuosikymmenienkin mukaan tarttua. Siis tämä jos tahtoo kasvaa omaksi itsekseen. Se sattuu aivan helvetisti ja aluksi ei niihin tunteisiin pääse edes käsiksi. Ne ovat vain yksi hirmuinen möykky. Mulla se oli esimerkiksi sen vuoksi, niin hiton vaikeaa että en alkoholistiperheessä kasvaneena ollut koskaan oppinut luottamaan kehenkään. Joten näin toisissa ihmisissä vain sellaisen särkyneen peilin, joille ei voi puhua siitä mitä oikeasti tuntee, koska jotenkin takakautta minulla oli yhä se sama kokemus sisimmässäni toisista ihmisistä, että ne teilaavat ne tunteeni suorilta käsiltä. Koska olivathan vanhempani molemmat sairaita lapsuudessani, eivätkä he kyenneet ottamaan tuota pienenä lapsena kokemaani pahaa oloa vastaan, koska eivät ikinä olleet saaneet prosessoida sitä omassa itsessään. Joten tämän takia mulle muodostui tällainen sairas käsitys siitä, mikä on oikein, koska ei ikinä ollut sellaista tervettä syliä joka olisi ottanut sen pahan oloni vastaan. Sieltä lapsuudesta on jo se tunne-elämän sairastuminen lähtenyt liikkeelle. Tämän vuoksi ne lasit joilla tällainen tunne-elämältään sairastunut ihminen maailmaa katselee, näyttävät ihan toisenlaista kuvaa, kuin ns. terveen ihmisen. Lasi on aina puoliksi tyhjä, eikä puoliksi täynnä. Elämässä kaiken näkee aina uhkana, eikä mahdollisuutena. Aina on marraskuu, maanantai ja sataa räntää. Vastaus siihen kysymykseen: “miten sulla menee” Onkin silloin aina se sama automaatio: “ei tässä mitään”, “ihan hyvin menee”, vaikka todellisuudessa sisäinen ääni siellä sanoo suunnilleen: “mulla on aivan kamala olo, mutta en uskalla/osaa luottaa/sanoittaa mitään siitä totuudesta mitä tunnen ja ei nää mun jutut kuitenkaan ketään kiinnosta, niin parempi kun en sano mitään”
Toipuva tahtoisi silloin huutaa, että “menee ihan päin helvettiä”, mutta koska ei ikinä ole oppinut tunteitaan terveellä tavalla käsittelemään, on tuo sisäinen kaaos niin suuri möykky hänen sielussaan että hän ei kykene sanoittamaan omia tuntemuksiaan. Sen takia olotilan yhteiseksi nimittäjäksi tulee vain, että: “Vituttaa”
Eli parasta on kun ymmärtää, että se ihminen on tosiaan sairas ja se on jonkin korkeamman käsissä, että toipuuko hän siitä ja jos toipuu niin miten hyvin. Minä en itse omilla toimillani hänen toipumiseensa kykene vaikuttamaan. Eli jos se ihminen on päättänyt, että hän raitistuu, tuli mitä tuli,n iin se tulee silloin raitistumaan, ottipa hänestä silloin eron tai ei. Mutta taas toisin päin kääntäen, jos sitä päätöstä ei ole siellä syntynyt, niin hän tulee jatkossa taas juomaan, ottipa sitä eroa tai ei.
Se alkoholistinen ajattelumaailma ja tunne-elämä on rakentunut suurin piirtein sen pelon pohjalle, että ihminen pelkää enemmän kuin mitään muuta sitä, että hän joutuisi kohtaamaan sen oman sisimpänsä ja elämänsä raakana, sellaisena kuin se on. Alkoholistista on kehittynyt mestari piilottamaan ja salaamaan se totuus itseltään ja myös muilta. Siellä ihmisen sielussa voi olla jotain niin suuria käsittelemättömiä demoneja, että se saa tämän aikaan. Parantuminen olisi juuri sitä, että hän alkaisi mennä tätä omaa demonimaailmaansa päin, eikä juokse sitä karkuun, johon se koko alkoholistin elämä pohjautuu.
Jos alkoholisti ei altistu tilanteella, jossa hänen on pakko valita tuo tie, ei hän sitä koskaan myöskään tule tekemään. Koska mikään ei alkoholistia tee niin onnelliseksi, kuin se että hän saa ryypätä ja ne läheisimmät ihmiset yhtä aikaa hyväksyvät sen ja hoitavat häntä. Silloin hän saa sulkea silmänsä siltä pelottavalta sisäiseltä kaaokselta, joka häntä vainoaa. Just tämän takia alkoholisti ei koskaan tule tahtomaan raittiutta, jos hänestä pidetään huolta. Se voi luvata vaikka mitkä ummet ja lammet ja antaa raittiuslupauksia kädet ristissä vannoen, mutta ne pettää aina silloin jos siitä dokaamisesta ei ole mitään todellisia ja pysyviä seuraamuksia. Koska ei sen tarvitse silloin raitistua! Kaikki on hyvin hänen mielestään. Silloin ihminen ihan kirjaimellisesti on täysin sokea ja kuuro tilantelleen, vaikka makaisi miten kurjassa tilanteessa. Kunhan vaan saa juoda, kuuluu alkoholistin sisäinen ääni sanovan!
Enkä nyt halua olla vittumainen, mutta tuo on vain totta. Alkoholistin ajattelumaailma ja sielunelämä siellä syvällä totuudellisella tasolla on vain rakentunut, niin erilaiseksi kuin ns. tavallisen ja terveen itsetunnon omaavan ihmisen, että sitä voi olla tosi vaikea, ellei jopa mahdotonta ymmärtää sellaisen jolla ei sitä kokemusta ole itsellään ollut.
Mun ex-n raivostumisprosessissa…raitistumis(pakkojättää tuo typo kun tuli varmaan freudilaisittain alitajunnasta )
huomasin että mun pitää välttää sitä, että ajattelen jokaista sanaa tai tekoa “auttaakohan tää nyt häntä vai ei”…Eli ajattelu sen kautta kuormittaa hirveästi…Meillä ei käynyt niin että miehestä tulee kärttyinen ja tunte alemmuuskompleksia omasta rikkinäisyydestään. Hänestä tuli “ärsyttävän lehmänhermoinen” viilipytty, joka toteuttaa raitistumisen askelia ja katselee maailmanmenoa. eikä ne vaikeudet siihen lopu koskaan, että joku raitistuu tai aloittaa prosessin. Jossain vaiheessa hän kuvitteli, että nyt kun on ryyppääminen lopetettu niin minun pitää sitten olla erikoisen kiltisti, palkkioksi kun hän on niin hyvä.
Sitten tulee vaihe että eit arvitsekaan, ja hän ymmärtää kuinka raittius on omalla vastuulla.
Ei mene kauaa kun taas tulee jokin yöllinen viesti että onpas murheellista tämä elämä, kun et ole täällä minun kainalossani.
Samat alkoholistiset toimintatavat kuten huomionhaku, kummalliset touhut ja omituiset virnistelyt, suoranainen kusipäisyys ja pienet viattomat valheet tulevat aika ajoin esiin, ja mä ainakin ajattelen parisuhteista yleensäkin että mies/puoliso monesti kusettaa naisen olemaan itsensä kanssa juuri niillä samoilla keinoilla, joita alkoholisti käyttää. Ollaan niin tarvitsevia ja vedotaan tunteisiin…välillä tuodaan lahjoja ja sitten pitää kehua kuinka mies nyt oli hieno ja teki ihan kotitöitä, voi että sentään.
Mitta voi tulla täyteen huolimatta onko mies alkoholisti vai ei. Ensin sulle näytetään pahin mahdollinen helvetti, niin tottakai se että mitään erikoista ei tapahdu alkaa tuntua taivaalta.
Tämä on se tyyli että heti jos elämä on liian tasaista niin aloitetaanpa taas helvetti hetkeksi valloilleen, niin pysyy muija kiitollisena siihen mitä on saavutettu.
Joskus alkoholisti on fiksu, tai herättää normaali asia epänormaalin reaktion, mutta jos pidän mielessä että en ole ketään raitistamassa eikä minun tekojeni motiivit ole vesittää tai edistää kenenkään juomattomuutta, niin ei se ole minun murheeni. Jos haluan vaikkapa olla yksin ja lähteä matkoille, niin en valmistele asiaa sen kautta, että mitenkähn tuo mies. Maailma on ihmisiä täynnä, eikä alkoholistia voi suojella koskaan kaikelta.
Se on niin pitkä prosessi, että mun tule todellakaan pula tilaisuuksista, että vaikka keksisi tai ei keksi vastauksia, niin ne tilaisuudet kyllä tulevat jolloin toteuttaa niitä.
Kun aloitetaan mikä tahansa kiista tai kriisi, niin saa sillä itsensä ja molemmat semmoisiksi sopivan itkunpehmeiksi ja valvoneiksi, krapulaisiksi ja ties miksi, että on sitä kosketuspintaa olemassa. alkoholistin kanssa voi olla tunteet pelissä kun sitä kosketuspintaa löytyy, mutta minä olen nyt teflonpintainen, ja heti alkaa oireilut. Tää on se manipuloinnin tyyli johon itse olen lopen kyllästynyt. Että selvänäkin se elämä voi olla sitä, että aika ajoin pitää se itkunpehmeys teettää ja saadaan nimenomaan YÖT AINA VALVOTTUA ja pääasia että sitä aikaa käytetään hänen navan ympärillä pyörintään joko niin että hän on paikalla, tai sitten niin että hän säätelee mun tunteitani jostain vähän kauempaa. (kuten alkkisvanhempien yöpuheluiden tarkoitus) Ja tottakai hän on tosissaan ja viaton tunteissaan, ja hänellä on aidosti vaikeaa. Eihän se muuten olisi sairaus jos hän teeskentelisi vain.
Alkoholisti elää kaupankäyntityylisessä suhteessa, ja niin läheinenkin.
Monestiha kuulee kun läheinen vaatii että “eikä edes anteeksipyyntöä kuulunut”
eli että asioita pystytään hyvittämään, olemaan velkaa, ja maksamaan toiselle.
Pah. LÄhtemällä kaupankäyntiin mukaan, on kuin lähtisi lapsen mukana leikkimään mutta sitähän ei aikuinen ihminen kauaan jaksa elää 4-vuotiaan maailmassa vaan sieltä tarvitsee hengähtystauon ja aikuisen peilin.
Niin on, mutta se vaihtelee. Ei kukaan raitistu ykskaks “oikein” ja jatka siitä loppuikänsä? Kait?
Vaan välillä on kuivaoireita, välillä on niin tasapainoa, välillä palataan taaksepäin…
Sen analysointi ja eläminen sen mukaan, missäköhän vaiheessa toinen nyt on, palauttaa parisuhteen takaisin “omaishoitosuhteeksi” joten ei säälitä kyllä pätkääkään kenenkään raitistumisen vaiheet. Elämä silti etenee.
Ei kai niitä “oikeita” tapoja ole olemassakaan. Minun mielestäni raitistuminen, siis se ihmisen persoonassa tapahtuva muutos, jonka minä katson toipumiseksi vie väkisinkin alkoholistilta vuosia. Ei tietenkään kaikilla ole näin, mutta isoimmalla osalla. Jos joku löytää itsensä saman tien, niin mikäs siinä. Esimerkiksi tuo MM tuolla lopettajien puolella tuntuu olevan sellainen. Mutta itse en sellainen ole, vaan minun on pitänyt työstää itseäni, tunteitani ja menneisyyttäni, jossa apuna on ollut AA:n 12 askelta.
Pomppuinen se tie on ollut ja siinä on monesti otettu taka-askeleitakin, mutta kaikki ne on ollut tarpeen.
Mun mielestä toipunut alkoholisti on sellainen, joka on päässyt sinuiksi itsensä kanssa ja on ns. löytänyt itsensä. Tie toipumiseen on kulkenut sen kuivan ajanjakson kautta. Pysyvästi kuiva alkoholisti taas ei ole tehnyt mitään niistä vaadittavista olosuhdemuutoksista, vaan säilyttää koko vittumaisuutensa, eikä työskentele itsensä kanssa yhtään. Alkoholismi on yhä ns. aktiivisessa tilassa, vaikka viinat olisivatkin jääneet jo hyvän aikaa sitten taakse.
Hyvin Ikzu kuvasit tuota alkoholismin mekanismia. Täsmälleen samat asiat pätee läheisriippuvuudessakin. Sama kieltäminen ja sama tosiasioiden pakeneminen ja faktojen uusiksiselittäminen… se oli ja on tuttua minullekin Helposti lipsahtaa vanhaan.
Liippuvainen, sullakin oli ihan hyviä pointteja tuolla. Olen monesta samaa mieltä. Se terve- sairas ajattelu on auttanut mulla itselläni paljon, juuri sen mustavalkoisuuden vuoksi. Näen terveen ihmisen henkilönä, joka seisoo jalat tasapainoisesti maassa ja yrittää korjailla vain omaa elämäänsä. Vastuuntuntoisena, aikuisen perspektiivistä elävä henkilö, joka on myös onnellinen ja tyytyväinen, osaa rakastaa ja pitää huolta lapsistaan ja läheisistään. Näkee omat puutteensa, särönsä ja kipunsa, ja omaa terveet rajat. Itse en tälläinen “terve” vielä ole. Tai no välillä juu… Sen vuoksi tämä ohje on ollut mulle tärkeä. Itse en pidä terveenä sellaista henkilöä, joka vaikkapa juoksee auttamaan juovaa alkoholistia. Päin vastoin, mun kokemuksen mukaan terve ihminen ei yleensä ole missään tekemisissä juovan alkoholistin kanssa, ellei sitten ole ammatikseen valinnut jotakin sosiaalihoitajan työtä. Koska yksi terveen ihmisen tuntomerkeistä on juuri se, että luovuttaa ne asiat joille ei mitään voi.
Alkoholisti-perheessä eläneillä ei esim. tällaisia terveitä ihmisiä paljoa liiku ympärillä, sen vuoksi voi helposti kai ajatella että terveitä ihmisiä ei ole olemassakaan… Mutta kyllä niitä on Todistetusti, ja heidän kanssa kannattaa elää ja viettää aikaa, kun sellaisiin törmää. Se on aika tervehdyttävää jo itsessään. Minullakin on sellaisia luottoystäviä, jotka ovat mahtavia valoisia persoonia, rehellisiä ja aitoja. Sellaisia joiden seurassa on vain hyvä olla. Lapset ovat muuten usein tällaisia, ja viihdynkin hyvin lasten kanssa noin yleensä.
Eksyi kai jo aika kauas aiheesta… Mutta siis tämä: Mitä terve ihminen tekisi? malli on al-anonista, ja mua se on auttanut ja auttaa edelleen jos jotenkin olen eksyksissä tai hukassa. Oon joutunut opettelemaan paljon tällaisia apukeinoja, kun ne omat ajatuskuviot olivat niin vääristyneet, että omiin ajatuksiin ja päätelmiinsä ei vain voinut juuri luottaa. Varsinkin silloin alussa. Vieläkin tulee takerruttua ihan turhiin asioihin, ja ihan liikaa yritän muuttaa ja korjailla toisia ihmisiä - edelleen. Tai ryhdyn turhiin väittelyihin, perustelemaan kantaani… Se oikeassa olemisen vimma, ikäänkuin minun totuuteni olisi parempi kuin joku toinen totuus. Nykyään onneksi huomaan tekeväni tätä, ja osaan irroittaa näppini yleensä ajoissa, ennen kuin saan aikaan peruuttamatonta tuhoa
Uskon että jokaisen pitänee kulkea se oma polkunsa ja kokea ne omat vastoinkäymiset, nähdä se oma pohja. Ilman sitä ei kai omasta riippuvuudestaan pääse eroon koskaan. Mun pohja oli totaalinen uupuminen ja elämän muuttuminen merkityksettömäksi. Siitä ei päässyt enää minnekään, jos ei halunnut kuolla.
Siitä sitten aloin kuoria niitä kerroksia kuten Ikzu kuvaili - vielä monesti päätä seinää hakaten, ja takapakkia ottaen. Kaikki tuhoavat ihmissuhteet piti jättää taakse, ja nähdä itsessä ne puolet, mitä näissä tuhoavissa ihmisissä oli houkuttimena. Esim. alkoholistin kyky iloita, rakastaa suurella tunteella ja yleensäkin tehdä asioita ilman jarruja ja mahtipontisesti - tämä kaikki vetosi minuun, koska olin itseltä kaikki tällaiset asiat tiukasti kieltänyt ja sulkenut pois. Kun näin näitä “piilotettuja puolia” itsestäni ja hyväksyin ne, moni ihmissuhde kävi tarpeettomaksi, ja moni ihminen poistui kuin itsekseen kuvioista. Lisäksi kyllä mun suhteessa alkoholistiin oli paljon sitä lapsuudenkin paikkaamista. Yritin elää uudestaan lapsuuteni kipukohtia, ja alkoholisti tarjosi takuuvarmasti hylkäys- ja pelkotiloja. Yhä uudestaan, kunnes uskalsin lopulta kokea näitä tiloja läpi, astua taaksepäin ja nähdä se elämäntarinani sellaisena kuin se oli ollut. Tätä alkoholistin rinnalla elämistä, niin että hänen kauttaan saa jatkuvasti kosketusta omiin traumoihinsa (ymmärtämättä kuviosta mitään, joku vaan koukuttaa jäämään) kutsutaan para-alkoholismiksi. Elää kuin loinen kiinni toisen tunne-elämässä. Mitä kipeämpi kumppani, sen kipeämpi itse. (Terve kumppani ei kerta kaikkiaan kelpaa, koska ei tyydytä riippuvuutta.)Para-alkoholisti olen ollut, ehdottomasti, ehkä olen vieläkin. Kuka tietää. Sen vuoksi ei auta ryhtyä tekemisiin juovien alkoholistien kanssa, sen enempää kuin pahasti sairastavien läheisriippuvaisten, jotka eivät ole vielä omaa tilaansa ymmärtäneet. Koska niin helposti voi koukuttua uudelleen… Ehkä se on kuin se kuuluisa ensimmäinen ryyppy alkoholisteille? Sen sijaan tervehtyvien läheisriippuvaisten ja alkoholistien seura on mitä parasta ja parantavaa!
Näin siis minulla, minun elämäni on tällä tavoin mustavalkoista, koska olen niin valinnut. Ja huomannut tämän mallin toimivan itselläni. Mitä enemmän valkoista, sen parempi tietysti… Nytkin meditaatiokurssilla opettelen saamaan taulun entistä valkoisemmaksi… Mitä vähemmän niitä mustia juovia ja pilkkuja siellä risteilee, sen parempi
Silläkin uhalla, että kuulostan aivan joltain rikkoutuneelta levyltä, sanon tämän taas kerran: vitsi että on mahtavaa, kun ei tarvitse näitä juttuja yksin miettiä, vaan että voi ammentaa viisauden hippusia toisten ihmisten kokemuksista. Se on todella arvokas juttu. Ehkä olen niin innoissani, kun tämä on niin uutta minulle. Olenhan aina ollut badass, joka kestää kaiken ja hoitaa kaiken yksin. “Pahaperse”, ei muuten kuulosta yhtään niin hyvältä suomeksi tuo nimitys
Mutta siis, minun piti kirjoittaa jotain ihan järkevääkin. Olen nyt lukenut viimeisimmät kirjoitukset moneen kertaan, ja miettinyt niitä kaikessa rauhassa. Ensinnäkin iso kiitos ikzulle kun jaksoit vielä vääntää siitä kuuluisasta rautalangasta. Sain kirjoituksestasi paljon ajateltavaa. Liippuvainen, ajattelemme näistä asioista selvästi aika samaan tyyliin. Sen lisäksi oli todella hyödyllistä ja kiinnostavaa kuulla kokemuksistasi. Lätkin tähän nyt omasta mielestäni parhaita paloja ja kirjaan ylös niiden esiin tuomia ajatuksia.
Yhdessä rikossarjassa oli sellaisia juonenkäänteitä, jotka kuvaavat tätä hyvin. Oli sellainen huumeita käyttävä ja myyvä poika, joka joutui toimintansa takia pulaan. Hänen isänsä pyysi tuttuaan tekemään heille kaikenlaisia palveluksia, ja pelastamaan pojan pulasta. Yhdessä vaiheessa tämä palveluksia tehnyt mies ihmetteli vaimolleen, että kannattaako hänen nyt auttaa tässä? Vaimo vastasi, että kyllä hänen mielestään kannattaa, että jos kyse olisi miehen omista lapsista, niin hänhän menisi vielä pidemmälle.
Minä katselin näitä fiktiivisiä tapahtumia ja karjuin itsekseni että ei, älä tee sitä! Nyt te kaikki vain mahdollistatte sen pojan toimintaa! Samalla tajusin, että siinähän se suuri inhimillinen tragedia juuri piileekin. Nimenomaan minun käsitykseni mukaisesti “terve” ihminen hakkaa päätään seinään niin kauan että sairastuu. Tunnen myös sellaisia “terveitä” ihmisiä, jotka korkeintaan pari kertaa kolauttaisivat päätään seinään ja tajuaisivat sitten lopettaa. Mielestäni se johtuu vain siitä, että meitä ihmisiä on niin monenlaisia. Toiset ovat tunteellisempia (käsi ylös, minä) ja toiset rauhallisempia, osaavat ajatella asioita tyynemmin. Ennen kuin joku nyt säntää kommentoimaan, että niin, sinähän oletkin sairas, niin väitän, että asia ei ole ihan niin yksinkertainen.
Kyllä, minä olen sairas, mutta se ei silti ole kaikki mitä olen. Osa sairauteni ylikorostamista piirteistä on minulle aivan luontaisia. Minä olen tunteellinen, empaattinen ja minulle kaiken hoivaaminen muurahaisesta frankensteinin hirviöön on luontaista toimintaa. Se on vain minun sairauteni, joka vie sen niin pitkälle, että se ei tunnu enää vähimmissäkään määrin hyvältä, vaan alkaa syömään minua. Tuhoaa minut, niin kuin sairauksilla/riippuvuuksilla on tapana tehdä.
Tämä on vissiin sitä vaihtokauppaa, mistä puhuitte. Sen lisäksi, että odottaa addiktin pyytävän anteeksi, hyvittelevän, tekevän sitä sun tätä. En syyttele ketään, mutta tiedän, että oman ajatusmaailmani vinoutumiseen on osittain vaikuttanut myös alkoholisti-isäni hurskastelu. Hänkin on muuten pariin kertaan yrittänyt itsemurhaa, toisella kertaa hän hurahti uskoon ja oli pari kuukautta kuivana. Sen jälkeen hän jatkoi juomista ja jeesustelukin muuttui entistä mahtipontisemmaksi. Tämän viehättävän piirteensä takia hän on keronut meille lapsille liudan pyhiä viisauksia. Tätä niistä olen monasti miettinyt ja yrittänyt tietoisesti toteuttaa tähänastisen elämäni aikana: “Äiti Teresa sanoi, että pitää antaa niin että tekee kipeää. Se vasta on todellista antamista.” Voin sanoa, että ei kannata kokeilla. Joko äiti T oli pahasti kieroutunut lähäri, tai hän tarkoitti jotain aivan muuta.
Jep. Minusta se on oman eheytymisen kannalta tärkeää, että ilmaisee itseään rehellisesti ja häpeilemättä. Tosin sekin kertoo karua kieltään oman mielen ja rajanvedon vaikeudesta, kun mietin että yksi tekstiviesti voi luhistaa lopullisesti jonkun mielenterveyden, ja kyselen täällä, että kirjoitinkohan nyt väärin. Jumalakompleksikin puskee pintaan, kenties.
Tämän lainasin sen takia, että voin lukea sen uudestaan ja uudestaan, niin kauan että oikeasti sisäistän sen.
Samasta syystä tämäkin. Selventävästi kuvattu! Hyvin paljon tuo kirjoituksesi kuvaa myös tätä minun lähäriprosessiani. Samoja märkiä rättejä, vitutusta ja möykkyä tuntuu olevan. Silti, alkoholismissa on ne omat juttunsa, jotka vain alkoholisti ymmärtää. Samahan se pätee kaikkeen muuhunkin; jos et ole kävellyt samoissa kengissä, et vaan voi tietää, vaikka olisit kuinka fiksu. Hyvin tunnistin elämäni myös liippuvaisen kuvauksista. Sellaistahan se elämä on, ja samaa taantumista ja haparointiahan se oma eheytyminenkin on.
Hienosti kuvattu. Se minuakin tuossa itsemurhapuhelussa vitutti. Kun selvästi tajusi, että toisella on valtava hätä, ja on ns. pakko kuunnella, mutta samalla on niin lopen kyllästynyt siihen synkkääkin synkempään navanympärystanssiin. Iskän puhelut ja jutut oli myös aina sitä samaa. Ja jumalauta että se maailma on synkkä! Kaikki ihmiset kun on aina jotain mulkkuilevia uhkia addiktille. Tosin se tietysti ärsyttää minua erityisesti sen takia, että tunnistan tuon hienon piirteen myös itsessäni. Vielä ärsyttävämmäksi se muuttuu silloin, kun ponnistelee itse siitä eroon, mutta joutuu katselemaan sitä edelleen toisissa, altistuu sille niin kuin asbestille tmv.
Olen nyt itsekseni miettinyt tuota terveen käsitettä. Jokin siinä häiritsee minua, siis tämähän on ihan pilkun piippimistä, mutta minusta paremmin kuvaava sana on tasapainoinen. Sillä nyt tuskin on niin väliä miksi sitä kutsuu, samasta asiasta on kuitenkin ilmeisesti kyse. Olen ihan samaa mieltä noista lapsista, heidän mutkattomuudestaan saa valtavasti iloa ja energiaa.
Saivarteluksi menee tämäkin, mutta mikä sitten loppujen lopuksi on se tasapainoinen ihminen? Minä luokittelen ihmisiä sen mukaan, millaista elämää ja miten he ovat eläneet. Tykkään ja nautin kaikenlaisten ihmisten seurasta, mutta tosiasia on se, että tulen varmaan ikuisesti nauttimaan enemmän sellaisten ihmisten seurasta, joissa on säröä ja syvyyttä, joka resonoi omani kanssa. Koska minä väitän, että todella ja aidosti tasapainoinen ihminen on sellainen, jota elämä on vetänyt raskaalla kädellä turpaan, ja joka siitä huolimatta ja juuri sen takia, on soudellut helvetillisen synkissä vesissä JA selvinnyt valon puolelle. Näin minä sen näen ja tunnen. Jos minua joskus vielä elämänkumppanilla siunataan, niin tarvitsen rinnalleni sellaisen ihmisen, joka ymmärtää myös sen ikuisesti minussa piilevän synkkyyden. En tarkoita, että latoisin taas lapselliset fantasiani hänen niskaansa jne., vaan että hän TAJUAA ja on tasapainossa itsensä kanssa, hänessä on rosoa, mutta hän on silti kasassa, niin kuin minäkin. Väitän myös, että kukaan hyvin kevyt ihminen ei hillittömästi nauti seurastani juuri tästä samaisesta syystä.
Ymmärrän kyllä Sitris tapasi katsella maailmaa. Minusta se on hieno tapa ja on todella upeaa että se toimii. Me kaikki olemme kuitenkin yksilöitä, ainutlaatuisia ja silti niin triviaaleja, ihmeellisiä organismeja maailman tuulissa Jestas, nyt äidyin aika lennokkaaksi. No, me kaikki olemme yhteydessä toisiimme, mutta lopulta kuitenkin niin hyvin yksin. Yksin me joudumme kaikki taistelemaan demonejamme vastaan, yksin ja jokainen omalla tavallamme. En usko että on olemassa varsinaisesti oikeaa tai väärää, hyvää tai pahaa, on vain kärsiviä Korkeamman voiman lapsia, yhtä kirjaa mukaillakseni.
Valtava itsekritiikki puskee taas pintaan. Hävettää kun kirjoittelen tänne niin paljon, ja niin synkkää matskua. Aina se tunne vain tulee, eikä pelkästään tietenkään tässä yhteydessä. Tämä on sentään anonyymi foorumi. Kaikkein pahinta on puhua jonkun ystävän tai kaverin kanssa naamakkain. Luen olevinaan elkielestä koko ajan, miten toinen kyllästyneenä odottaa että lopettaisin, vaikka olen vasta aloittanut.
Onneksi en ole iskän kanssa enää tekemisissä. Vuosien alkoholismi ja ketjupolttaminen on tehnyt hänestä niin hermostuneen ja poissaolevan, että hänen kanssaan puhuessaan tuntee itsensä tosi pöntöksi. Paitsi ehkä silloin kun puhe on hänestä, tai hän saa puhua. Monesti hän vain urahtelee tai ei sano mitään, tosin se on vissiin aika yleistä miehille. Naiset ja miehet kommunikoivat usein aika eri tavoin minun kokemukseni mukaan.
Ensimmäisen kerran isä yritti itsemurhaa kun olin teini-ikäinen. Oli viikonloppu, lymyilin huoneessani ja kuulostelin mitä alakerrassa tapahtuu. Ihan normaali päivä siis. Pelkäsin äidin ja siskon puolesta, pistin paikkoja järjestykseen siltä varalta, että jos isä ampaisee raivoissaan huoneeseeni, hän ei voi haukkua minua sen takia, että siellä on sotkuista. Yritin siis hallita hallitsematonta kaaosta. En voinut edes yksin ollessani kuunnella musiikkia kovin kovalla, koska minun piti aina kuulostella mitä tapahtuu.
No, sitten kuulin iskän askeleet portaissa. Hänen askelistaan lähti ihan omanlaisensa pelottava töminä. Hän törmäsi huoneeseeni, yritin käyttäytyä mahdollisimman huomaamattomasti ja miellyttävästi, että hän ei saisi syytä hermostua. Hän oli tosi rauhallinen, eikä vaikuttanut minusta kiinnostuneelta. Hän vain meni vaatehuoneeseeni ja haki sieltä kiväärin. Ajattelin että hän varmaan aikoo kännipäissään rassailla sitä. Yhtenä uutena vuotena hän ei ollut keskiyön aikaan vieläkään sammunut, joten hän tuli pihalle katselemaan raketteja kanssamme. Meillä ei ollut raketteja, joten hän keksi hakea kiväärin ja ammuskeli sillä taivaalle. Minua hävetti ja pelotti. Kaikkein kuvottavinta jutussa oli se, että hän pakotti koirammekin olemaan ulkona. Hän nauroi ja sanoi, että Piipistä koulutetaan oikea pommikoira. Sen jälkeen Piip alkoi pelätä ukkosta ja oli joka uusi vuosi niin ahdistunut, että hänelle annettiin koirien rauhoittavaa.
Joka tapauksessa kuulostelin tietysti huoneessani, että aikooko isä ampua äidin vai mitä alakerrassa täsmälleenottaen tapahtuu. Mitään hälyyttävää ei kuulunut. Myöhemmin sain kuulla, että isä oli mennyt autotalliin ampumaan itsensä, mutta äiti oli estänyt häntä. Muistan vain olleeni todella pettynyt että ukko oli edelleen hengissä, emmekä me vapautuneet hänen hirmuvallastaan. Mietin vain itsekseni, että minkä ihmeen takia äiti halusi estää isää. En kertakaikkiaan kyennyt ymmärtämään sitä.
Pikkusiskoni kertoi myöhemmin, että hän oli myöskin yrittänyt useaan otteeseen tappaa itseään kun oli yksin kotona koulun jälkeen. Mielestäni hän oli silloin ala-asteella. Hän myös yritti usein vahingoittaa itseään niin, että olisi päässyt sairaalaan turvaan. Sitä ennen hän oli usein mummolassa. Jossain vaiheessa äiti kielsi mummolavierailut häneltä, koska sanoi että iskä alkaa epäilemään että sisko on siellä koska pelkää iskää. Kuulemma myös tuo itsemurhaepisodin ilta oli sellainen, että hän soitti ja kysyi, voisiko hän jäädä kaverilleen yöksi, mutta äiti kielsi ja sanoi, että hänen oli tultava kotiin. En todellakaan ymmärrä miksi. En myöskään ymmärrä sitä, että miksi äitikin on tuolloin meidät hylännyt. Paras teoriani on, että hän on ollut sairas jo kauan ennen kuin tapasi isän. Ja he tapasivat nuorina, varmasti silläkin on ollut vaikutuksensa. Ensimmäisessä rakkaudessa roikutaan aina pisimpään, koska silmät ovat vielä niin siniset ja toivoa täynnä.
Miksikö tällaista paskaa tänne suollan? En ole ihan varma. Olen vain muistellut noita juttuja nyt. Tavallaan sekin on sellaista häpeän painolastia. Häpeän edelleen sellaisia asioita, joihin en ole voinut mitenkään vaikuttaa. Sen lisäksi häpeän myös niitä, joihin olisin voinut vaikuttaa, mutta en ole parempaan pystynyt.
Kerran esimerkiksi olimme lomamatkalla pohjoisessa. Olimme leirintäalueella, jossa majoituimme parissa mökissä. Silloinen avomieheni alkoholisti ykkönen oli mukanani, olin varmaan jotain yhdeksäntoista. Hän oli minua 8 tai 10 vuotta vanhempi, en enää muista. Loppumatkasta leirintäaluetta kohti isä pysäytti auton ja pyysi minut rattiin. Inhosin ajelua hänen kanssaan, koska tunsin itseni aina tosi epävarmaksi ja yritin epätoivoisesti miellyttää häntä. Hän istui apukuskin paikalla ja joi takakontista kaivamaansa kossua. Alkkis ykkösen silmät kiiluivat, mutta hän ei muistaakseni päässyt osingoille.
Leirintäalueella isä oli lopulta siinä kunnossa, että mutkitteli kohti yleisiä vessoja kuin vähämielinen elävä kuollut. Häpesin. Alkkari ykkönen tissutteli kaljaa, kunnes oli sitä mieltä, että otetaan taksi ja lähdetään lähimpään baariin. Estelin häntä, koska tiesin että isäni sammuisi pian ja vanhemmat haluaisivat lähteä eteen päin aikaisin aamulla, eikä alkkis ykkönen pääsisi ylös, jolloin joutuisin häpeämään taas lisää. Alkkis ykkönen ei vain meinannut luopua ajatuksesta. Sain hänet lopulta mökkiin. Koska hän ei rauhoittunut, harrastin hänen kanssaan seksiä, että hän rauhoittuisi ja nukahtaisi. Itseäni ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta ajattelin, että se on vain naisen osa. Niinhän äitinikin oli tehnyt pitääkseen isän rauhallisena.
Minulla on edelleenkin valtavasti käsittelemätöntä vihaa eri ihmisiä kohtaan. Luulen että pääsen siitä pikkuhiljaa eroon ja pystyn ehkä joskus jopa vilpittömästi antamaan anteeksi. En tosin aio pakottaa tai kiirehtiä sitä, vaikka monien ihmisten mielestä vihani ja kaunani ovat varmasti ns. minua rumentava asia. He voivat vapaasti ajatella niin. Kaikkein vaikeinta on varmasti antaa anteeksi itselleni. Antaa anteeksi se, että lakkasin puolustamasta itseäni ja arvostamasta itseäni. Muistan jopa sen tarkan hetken jolloin hylkäsin itseni. Se oli yläasteen alussa. Iskä teki elämästäni kotona helvettiä, koulussa elämäni oli helvettiä koska olin jostain syystä silmätikku jolle oli kiva huudella kaikenlaista. Yhtenä päivänä koulussa vain tajusin sen, että minun on vain parasta pitää turpani kiinni ja olla niin kuin en olisikaan sekä kotona, että koulussa.
Ehkä jonain päivänä häpeä todella hellittää otteensa, eikä se ole enää ensimmäinen ajatus joka aina päähäni tulee. Rukoilen joka päivä Korkeampaa voimaa, että hän auttaisi taas tänään minua antamaan anteeksi itselleni ja muille. Sanon myös joka päivä keski-Vyanalle, että hänen ei tarvitse hävetä niitä monia kertoja, jolloin hän on alentanut itseään esim. seksuaalisesti. Nämä kertomani asiat ovat hyvin herkkiä ja henkilökohtaisia myös minulle. Saattaa olla, että ylitän jonkinlaisen hyvän maun rajan kirjoittaessani tällaista. En kuitenkaan suostu häpeämään enää. Olen myös varma, että en ole maailman ensimmäinen tai viimeinen nainen, jonka naiseus on tällä tavalla haavoitettu.
Olen miettinyt myös sitä, että inhimillisyyden ja hyvyyden näkeminen viimeisimmässä exmiehessäni saattaa olla osittain myös tapa suojella itseäni. Kun elämäni on ollut sellaista kuin se on ollut, niin haluan uskoa, että jokin siinä on ollut myös aitoa ja kaunista. Että siinä on ollut myös hitunen aitoa rakkautta, eikä kaikki ole ollut vain pienestä pitäen maahan poljetun naisen sairasta ja säälittävää kuvitelmaa. Toisin sanoen koitan ja aion pitää kiinni niistä vähäisistä arvokkuuden rippeistä, joita minulla vielä on.
Kun tällä tavoin muistelen menneitä, tajuan myös sen, miten pitkälle olen tullut. Siitä on noin nelisen vuotta kun paloin loppuun, ja aloin pitkän sairasloman jälkeen opettelemaan sellaisia taitoja, kuin syömistä työpäivän aikana. Sitä ennen en kyennyt työpäivien aikana syömään välttämättä mitään, koska en yksinkertaisesti kyennyt ajattelemaan omaa hyvinvointiani sen vertaa. Työpaikkani oli myös sellainen, että mitään varsinaisia taukoja ei ollut ja töitä sai tehdä niin paljon kuin halusi. Tauon sai pitää silloin kuin ehti ja siltä tuntui. Joka tapauksessa silloin nelisen vuotta sitten päivä kerrallaan harjoittelin mm. sitä, että miten istutaan viisi minuuttia paikallaan syömässä omenaa, eikä taivas romahda niskaan.
Tuhansien kilometrien matkakin alkaa yhdestä askeleesta, kuten eräässä mietelauseessa todettiin.
Ei tuollaista kannata pyydellä anteeksi… Itse olen kirjoittanut Saunan puolelle (sekä Kuivaushuoneeseen) 2004 lähtien ja vasta nyt olen alkanut ymmärtää kuka olen ja miksi asiat ovat menneet/olleet kuten ovat…
Itsellänikin on melko rankkoja kokemuksia isästä, tällä hetkellä pelkään että hän on pahasti masentunut erään tapahtuman tähden ja alko siihen auttaa… Meilläkin isä meni lasten ohi, nyt kun asiaa vuosia olen pyöritellyt; äiti on varma olleensa vahinko ja isälle on sanottu (ja näytetty oman, edesmenneen isän osalta), että hän ei kelpaa ihmisenä… Ensimmäiset kunnon seurustelu-kumppanit, kaksi eksynyttä sielua… Sairas riippuvuussuhde, jossa voi haukkua tai uhata im:lla ja sovitaan aina. Äiti on ikäänkuin terapeutti… Surullista, tosin edelleen välillä vihaan koko touhua, koska olen kasvanut niin sairaassa ympäristössä…
Mutta nuo asiat on käsiteltävä, jotta voi olla oma itsensä. Itse olen saanut huumeongelmani kuntoon jo vuosia aiemmin, mutta henkinen puoli on vasta nyt ollut mukana… Mindfullness on varmasti osatekijä asiaan, koska useamman vuoden olen kuitenkin masentunut/ahdistunut tunteiden käsittelemättömyyteen…
Voimia paljon ja suosittelen tuota Mood Gymiä (plinkin Lataamon alussa on pari linkkiä ylläpidolta) terveillekin ihmisille itsetuntemuksen parantamiseen; heikosta itsetunnosta puhumattakaan… Onneksi omaa elämää on mahdollista muuttaa, menneisyyttä ei voi muuttaa ja tulevaisuudessa ei kannata elää; jää tämä hetki elämättä… Kirjoittaminen kuitenkin jäsentää tunteita ja helpottaa syy-seuraus-suhteiden katsomista, sekä auttaa tunteiden käsittelyssä…
Sori, että tulin offia ketjuun laittamaan, mutta tuo lapsuus ja läheisriippuvuus tuntuivat niin tutuilta asioilta ja vaikka lopulta valitsin sen itsetuhon tien aineilla; uskon että addiktioiden parantamiseen tarvitaan samoja oivalluksia ja harjoituksia… Ihminen kasvaa läpi elämän ellei itse halua pitää kiinni “tutusta ja turvallisesta mailmastaan”; väliäkö sen kuinka huono se on, koska ei muusta ole tietoa… Voimia siihen kasvamiseen!
Kiitos Sitris<3 Jaksuja myös sinulle sinne omalle polullesi
Malibu, tosi kiva kun tulit kommentoimaan, ja upeaa että et enää tuhoa itseäsi vaan eheytät. Minulla ei ole käsitystä siitä, että miksi äitini on sellainen kuin on. Ehkä hän on vain kasvanut ja kasvatettu ylikiltiksi. Hänen oma äitinsä on varmasti läheisriippuvainen, koska hän kasvoi hyvin väkivaltaisessa alkoholistiperheessä.
Meilläkin äiti on alkoholisti-isän ikioma luottoterapeutti, jonka niskaan voi loputtomasti kaataa paskaa niin paljon kuin huvittaa. Olen monta kertaa sanonut äidilleni, että olisi todella hienoa, jos hän jättäisi isän selviämään yksin, ottaisi avioeron ja keskittyisi tekemään omasta elämästään onnellista. Olen surrut äitini elämää aika paljon, olisin toivonut että hän olisi saanut onnellisemman elämän ja rakastavan kumppanin joka myös antaa ja tukee, eikä pelkästään ota. Siinäkin suhteessa joutuu kuitenkin tunnustamaan oman voimattomuutensa; aikuinen ihminen tekee niin kuin haluaa.
Äitini sanoo, että hän on isäni kanssa (asuvat onneksi omissa asunnoissaan) kristillisen lähimmäisenrakkauden takia. Että hän ei voi hylätä isää. En noista evankelisluterilaisuuden opeista tiedä, enkä kyllä haluakaan tietää, mutta minun mielestäni tuolla ei lähimäisenrakkauden kanssa mitään tekemistä ole. Velvollisuuden, syyllisyyden ja kontrolloinnintarpeen kanssa sitäkin enemmän, mutta ei kuulu minulle. Jokainen tekee niin kuin parhaaksi näkee.
Äitini inhoaa entistä miestäni, koska tämä on satuttanut minua niin monin tavoin. Hän itse väittää, että hänen tunteensa ovat täysin neutraalit, mutta tiedän että hän valehtelee. Hän myös kysyi ensimmäisenä, että oliko mies humalassa soitellessaan itsemurhapuheluaan. Vastasin että oli, ja että niinhän isäkin oli aina itsemurhaa yrittäessään. Tavallaan pisti vihaksi se, että hän voi moraalisesti ylenkatsoa muita, vaikka se hänen tarjoamansa esimerkki ja maailma ei sen kummempi olekaan.
Ymmärrän kyllä, että hän tuntee syyllisyyttä, eikä halua minun toistavan omia “kristillisiä ratkaisujaan”. Hän myös suhtautuu minuun nykyään miltei samalla tavalla kuin isään, tahattoman alentuvasti kuin olisin hänen psykiatrinen potilaansa. Sanoin siitä hänelle jo aiemmin suoraan, mutta tuon itsemurhaepisodin takia hän aloitti sen taas. Jos hän ei itse tajua lopettaa, niin sanon siitä uudelleen. En ole mikään hullu ressukka, olen vain ihminen helvetti soikoon.
Toisaalta äiti on ainoa vanhempi, joka minulla ja siskollani on ollut tai tulee olemaan. Hän on aina auttanut ja tukenut meitä. Hän on meille tosi rakas ja arvostamme häntä. Olemme välillä huolissamme hänestä, koska hän kantaa kaikki taakkansa yksin. Heräsin tänään miettien sitä, että koskakohan hän romahtaa kun ei jaksakaan enää. No, jokaisella on oma polkunsa.
Niimpä. Asiat ovat niin kuin ovat, siis turha rutista kun kakat ovat jo housuissa, mutta kyllähän se pakosti välillä vihaksi pistää. Se ei ole oikeudenmukaista, kun joutuu/saa tehdä niin paljon töitä vanhempiensa virheiden takia, mutta jos tältä maailmalta oikeudenmukaisuutta odottaa, niin tulee pakosti pettymään. Tajusin juuri tuota edellistä viestiä kirjoittaessa, että en todellakaan tiedä kauheasti mitään normaalista ja terveestä. Sairaat ihmiset ja olosuhteet ovat minulle se normaali tila, se tuttu ja turvallinen niin kuin sanoit.
Hyvin sanottu. Kiitos, samoin sinulle! Kiitos myös tuosta mood gym -ohjeesta, täytyy tutustua siihen.
Kirjoitan vielä pari asiaa, joita tänään olen ajatellut. Ensinnäkin se, mistä täälläkin monet ovat kirjoittaneet, eli miten alkoholistit muistuttavat uhmaikäisiä, itsekeskeisiä pikku lapsia. Se on niin totta ja niin rasittavaa. Pikkulapset kaiken lisäksi kehittyvät ja kasvavat, alkoholisti lähinnä taantuu taantumistaan. Toisaalta on huojentavaa tajuta, että se ei ole mitenkään henkilökohtaista, että he käyttäytyvät niin. Ajattelin myös sitä, että vastaan itsekeskeisyyteen itsekeskeisyydellä. Olen nyt taas ihan tarpeeksi pohtinut heidän sielunmaisemaansa ja ajatuksiaan. Tosiasia kuitenkin on, että he eivät oikeasti välitä tai tajua, millaista tuskaa toiminnallaan muille aiheuttavat. Miksi minäkään siis välittäisin heidän tuskastaan? Keskityn siis lievittämään omaani.
Toiseksi tähän samaan asiaan liittyen olen miettinyt sitä, että eksän itsemurhayritys oli kuin jokin paskatornado, johon minut yhtäkkiä imaistiin ja sitten sylkäistiin ulos. Olisin halunnut nähdä hänet sairaalassa itseni takia, ja olisin kiinnostuneena ja uteliaana ihmisenä halunnut tietää, että meneekö hän nyt suljetulle, onko hänellä sisäelinvauroita jne. En tiedä sellaisista asioista, koska en totisesti aio soitella hänelle tai hänen äidilleen ja kysellä niitä. Ajattelen vain, että ihan sama, tehköön mitä tekee, ei ole minun asiani, päästän irti.
PS. Lupaan kehittää jonkin sivistyneemmän synonyymin kuvaamaan ikäviä asioita. Nyt on paska -sanaa täynnä koko viesti…
Mä en jaksa, mä en jaksa, mä en jaksa enää tätä loputonta taistelua! Suurin piirtein noin mä huudan tänään pääni sisällä. Mä en jaksa olla reipas, enkä yrittää tai uskoa että mikään ikinä muuttuu.
Tämä elämä on loputonta taistelua. Yksi askel eteen ja kaksi taakse. Loputonta kipua ja tuskaa. Mitä hirveää seuraavaksi tapahtuu? Mistä karmeasta jutusta seuraavaksi pitää yrittää selviytyä? Miten mä ikinä pärjään siellä koulussa kun olen tällainen säälittävä ihmisraunio? Varmaan purskahdan itkuun keskellä jotain luokkahuonetta ja sen jälkeen kaikki tietää mikä sekopää mä olen.
Koska tämä helvetin masennus loppuu? Tuntuu että en hallitse itseäni ollenkaan. Epätoivo vaan hyökyy päälle vaikka yritän räpiköidä karkuun. Pimeys laskeutuu ja siellä missä äsken oli iloa ja toivoa, onkin ilkeyttä, julmuutta ja epätoivoa.
Jatkuvasti putkahtelee jotain ikäviä muistoja menneiltä vuosilta mieleen. Hirvittävä viha kaikkia ja kaikkea kohtaan korventaa sielua. Pakotan itseni uudestaan ja uudestaan tekemään asioita ja menemään paikkoihin, vaikka vähempää ei voisi kiinnostaa. Pakotan itseni puhumaan ja kirjoittamaan. Ruoskin itseäni eteenpäin, ruoskin itseäni lempeämmäksi ja armollisemmaksi. Menetän hermoni pikkuasioihin. Menetän hermoni ihmisiin. Ahdistaa, en pysty nukahtamaan.
Ahdistushan ei ole kuulemma tunne. Sitä ei pitäisi lääkitä pillereillä. Sitä pitäisi käsitellä, pitäisi avata sitä möykkyä rinnassa. Sekin vituttaa. Vituttaa tämä elämä, mitä helvetin ideaa tässä on? Sitten joku sanoo, että kyllä se siitä muuttuu. Vaikeuksien kautta voittoon, kyllä kaikki muuttuu vielä niin ihanaksi! Hihihii, kyllä on fantsua! Kyllä sitä ja kyllä tätä. Tapaat jonkun ihanan miehenkin! Joo, aivan varmasti. Vitut se siitä mihinkään muuttuu. Työntäkää se ilonne sinne minne aurinko ei paista.
Tekee taas ihan helvetisti mieli tupakkaa. Tupakoinnissa on ainakin se hyvä puoli, että se jouduttaa kuolemaa. Minä en jaksa tätä loputonta taistelua, mitä se hyödyttää? Aivan sietämätön olo, eikä tähän auta mikään. Pitää vain mennä kivun läpi.
Olen taas viettänyt hirveästi aikaa yksin ajatusteni kanssa ja selvitellyt vaikeita asioita. Ei mikään ihme jos vähän väsyttää. Tuntuu jo pikkuisen paremmalta kun sain avautua tänne. Yritän nyt vähän vieroittautua näistä tavallisista kuvioistani ja lähden pariksi päiväksi äitini nurkkiin melkein maalle. Toivon mukaan maiseman vaihdos ja luonnon rauha hidastavat päässäni pyörivät ajatuskelat vain lievästi häiritsevän taustametelin tasolle, enkä myöskään ala hetken mielijohteesta avautumaan äidilleni siitä, että miksi hän ei kokenut minun olevan puolustamisen arvoinen, vaikka olin vain pieni tyttö.Tai muutenkaan jauha kenellekään masentavia juttujani. Ja jos tosi hyvin käy, niin kestän tämän kuin nainen ja täysin ilman tupakkaa. Laskujeni mukaan olen lopettanut tänä vuonna jo nelisen kertaa, että masokismin puolelle taitaa tämä touhu jo mennä
“Synkkyys on toinen nimeni” -Vyana kiittää ja kuittaa
Siis vau, summasit minun tämän päivän fiilikset koko kirjoituksellasi. Olin tänään kaupungilla ja helvetillinen ahdistus/paniikki iski ja en voinut muuta kuin kestää sen kanssa. Sitten se lähti lumipalloefektillä vyörymään, paisumaan: miten pystyn opiskelemaan kun saan näitä hirvittäviä paniikki/ahdistuskohtauksia tuolla ihmisten keskellä? Olin kuin joku haavoitettu eläin, olo muuttui aggressiiviseksi ja onneksi ei tullut vaikka joku ärsyttävä juoppo sönköttämään. Olisi voinut tulla nekkuun No ehkä ei ihan kuitenkaan, mutta ei olisi paljon puuttunut. En osaa enää muuta sanoa, kun niin tyhjentävästi omankin vitutukseni puit sanoiksi.
On vaikea selittää sitä miten raskasta on tapella niin yksinkertaisilta tuntuvien asioiden kanssa. Kaupassa ahdistaa, äänet on kovia, ihmiset uhkaavia. Ei voi olla muiden kuin ihan lähimpien ihmisten kanssa rennosti. Ei voi puolison sukulaisiakaan oikein tavata, kun olo on aivan helvetillinen ilmaan mitään järkevää syytä. Kun ne tulevat tänne, tuntuu kuin olisi nurkkaan ahdistettu ja etsii jokainen sekunti pakotietä pois. Vaikutan hullulta jos sen sanoo ääneen. Pelkään niin, että meinaan oksentaa ja alkaa itkettää. Pitäisi vain pienen pienin askelin mennä eteenpäin ja yrittää itseään haastaa rohkeammaksi.
Kiitos Ees-taas viestistäsi <3 Todella hanurista, että sinusta tuntui/tuntuu tuolta, mutta samalla jotenkin taas lohdullista tietää että ei ole yksin.
Hassua, mietin juuri tänään, että olen hilpeä kuin persuksiin ammuttu karhu Vähän rankempaa huumoria…
Kyllä me aina jotenkin selvitään Ees-taas. Me ollaan sitkeitä pirulaisia kun ollaan tännekin asti selvitty Kaiken lisäksi olin tosi vaikuttunut siitä, että pystyit niin hyvin lukemaan niihin yliopiston pääsykokeisiin, vaikka elämässäsi oli silloin kaikenlaista härdelliä. Jo pelkästään se todistaa, että olet aika kova muija, vaikka pelkäätkin välillä.
)
Meilläkin isä meni lasten ohi, nyt kun asiaa vuosia olen pyöritellyt; äiti on varma olleensa vahinko ja isälle on sanottu (ja näytetty oman, edesmenneen isän osalta), että hän ei kelpaa ihmisenä… Ensimmäiset kunnon seurustelu-kumppanit, kaksi eksynyttä sielua… Sairas riippuvuussuhde, jossa voi haukkua tai uhata im:lla ja sovitaan aina. Äiti on ikäänkuin terapeutti… Surullista, tosin edelleen välillä vihaan koko touhua, koska olen kasvanut niin sairaassa ympäristössä… 
No ehkä ei ihan kuitenkaan, mutta ei olisi paljon puuttunut. En osaa enää muuta sanoa, kun niin tyhjentävästi omankin vitutukseni puit sanoiksi.