Näkymättömästä näkyväksi

Kotikanava
1

Heipä hei!

Luoja, kylläpä voikin olla pelottavaa jopa tämä anonyymisti kirjoittaminen… Joka tapauksessa ajattelin nyt perustaa oman viestiketjun, koska yritän toteuttaa uutta “ole rehellinen ja armollinen itsellesi” -periaatetta ja käsitellä asioita joita olen paennut jo liian kauan.

Olen siis Vyana, läheisriippuvainen alkoholistin aikuinen lapsi. Jätin päihdeongelmaisen avomieheni tämän kuun alussa. Olemme nyt asumuserossa ja tavallaan löysässä hirressä odottelen että exäni löytäsi itselleen uuden asunnon jossa riehua, mököttää ja parannella loputtomia krapuloitaan.

Odotan innolla (ja okei, myös vähän pelokkaana) sitä aikaa kun saan olla rauhassa ja turvassa omassa kodissani rakkaiden kotieläinteni kanssa. Ilman kuvottavaa vanhan viinan lemua ja ilman sitä ahdistavaa ja alkoholistin läheisille ah niin tuttua elämää jota nimitän munankuorten päällä kävelemiseksi.

Eromme ei ole ollut mitenkään järin siisti (voiko se päihdeongelmaisen kanssa sitä ollakaan kun ei muukaan elämä ole?). Lopullinen kyrsiintymiseni sai alkunsa siitä kun mies perjantai-iltana ilmoitti lähtevänsä kaverilleen istumaan iltaa. Minua alkoi välittömästi ahdistaa. Mahassa velloi, henki tuntui salpautuvan ja näkymätön käsi rutisti “sydäntäni”. Kysyin tietysti mitä illan istuminen tarkoittaa jne. vakiokamaa. Samassa tajusin miten kammottavaa elämämme oli kun miehen perjantai-iltainen kaverille meno aiheutti sellaisen tunteen minussa. Sanoin sen miehelle ja tirautin pikku itkut. Mies vaikutti vähän hämmentyneeltä ja vakuutti ettei ole lähdössä baariin. Erosimme sovussa ja päätin parhaani mukaan nauttia illastani. Kun lopulta olin käymässä nukkumaan, sain “välähdyksen” tulevasta. Tiesin että herään 3:n kieppeillä aamuyöstä ja kuulostelen onko juoppo tullut kotiin. Mitään ei kuulu ja tiedän että hän ei ole tullut. Ahdistus palaa ja joudun nousemaan ylös ja tarkistamaan muun asunnon. Sen jälkeen makaan sängyssä valveilla niin kauan että kuulen tutun aamuöisen kotiinpalaamismetelin.

Menin nukkumaan. Kas kummaa, visioni pitivät paikkansa jopa kellonaikaa myöten. Kyllä tuo “sevännäkemisen” lahja on ihana! :laughing: Lopulta mies tuli sisään varsin hillitysti. Menin vastaan. Outo, imelä haju seurasi tulijaa tavallisen kaljan hajun lisäksi. Tässä seuraa tilanteen vitsiosuus: kysyin onko mies polttanut kukkaa? Mies sanoi ei. Mietin vähän aikaa ja kysyin että onko hän varma että ei ole polttanut pilveä? Mies vastasi että ei ole polttanut kukkaa vaan lehteä! Voi vattujen kevät tota juoppojen komiikan tajua! Sitten sanoin että taitaa olla nyt parempi että eroamme koska en kestä enää hänen päihteidenkäyttöään. Mies ei vastannut, otti vain nukahtamislääkettä ja paineli petiin.

Seuraavana aamuna hän venytteli makeasti ja iloisesti toivotti hyvät huomenet. Luuli tietysti että ylireagoiva akka oli taas unohtanut viimeöiset puheensa. Toivotin hyvät huomenet takaisin ja lisäsin toivovani että ero hoidettaisiin mahdollisimman sivistyneesti. Ilkeä ämmä kun olen, niin en voinut olla lisäämättä että nyt vihdoinkin kumpikin saisi mitä halusi. Hän saisi juoda rauhassa ilman nalkutusta ja minä saisin elää rauhassa ja turvassa. Mies jatkoi “puhumatta paras” -linjaansa naama astetta jäykempänä.

Asiat alkoivat mennä todella rumiksi vasta seuraavalla viikolla. Lähdin pariksi päiväksi pois kotoa että saisimme kumpikin vähän miettimisrauhaa. Jätin lemmikkini hänen hoteisiinsa. En nähnyt siinä ongelmaa sivistyneen tunnelman vuoksi.

Palasin kotiin parin päivän päästä. Mies istui rauhallisesti sohvalla ja nousi päästämään lemmikit parvekkeelta tervehtimään emäntäänsä. Toinen eläin vaikutti oudon pelokkaalta. Kysyin oliko jotain tapahtunut. Ei, kuului vastaus.

Ilta sujui rauhallisesti. Koin tärkeäksi sanoa pari asiaa joita olin miettinyt. Mies kuunteli mutta vältteli katsettani viimeiseen asti. Lopulta pyysin häntä katsomaan minuun. Silmät harittivat ja verestivät. Ajattelin että hän on krapulassa.

Hoidin seuraavana päivänä pakollisia asioita. Rauhallinen tunnelma jatkui iltaan asti kunnes mies tuli asioiltaan kotiin helvetin kiukkuisena. Hän selitti kiukkunsa syyn ja juttelimme vähän siitä. Suhtauduin kylmän asiallisesti enkä ottanut ongelmaa kantaakseni niin kuin aiemmin olisin tehnyt. Otin nukahtamislääkettä ja menin nukkumaan. Mies jäi katsomaan telkkaa. En saanut unta ja nousin ylös. Todella vahva, imelä haju lemusi kämpässämme ja tajusin mitä oli tapahtunut. Raivostuin ja järkytyin. Mies istui tyytyväisenä sohvalla. Tajusin mistä edellisillan verestävät silmät olivat tulleet. Kaikesta kokemastani huolimatta en olisi ikinä uskonut että hän voi olla niin idiootti.

Pelkäsin koko seuraavan yön. Vaadin miestä menemään nukkumaan ja pötkötin itse sohvalla jännittyneenä, pää nukahtamislääkkeestä pöhnäisenä. Päätin että ilmiannan hänet seuraavana päivänä. Aamulla pidin edelleen kiinni suunnitelmasta ja aloin pikkuhiljaa pakkaamaan tavaroitani. Sitten mies päätti lopulta avata sanaisen arkkunsa. Tähän mennessä hän ei ollut kommentoinut eroa sanallakaan. Hän sanoi että ei ollut taistellut eroa vastaan kotieläinteni takia. Koska hän ei kestänyt elää niiden kanssa. Hän oli kuulemma kestänyt tähän asti koska oli valinnut että eläinten aiheuttamasta piinasta huolimatta hän halusi olla kanssani. En voinut uskoa korviani. Sanoin että eikö hänen päihteidenkäyttönsä ollut sitten aiheuttanut meille mitään ongelmia?! Sanoin myöskin että siinä hän taas tapansa mukaan sysäsi kaiken vastuun itseltään pois. Tilanne alkoi kiristyä.

Jatkuu ensi jaksossa! Jostain syystä tuntuu nyt hyvin tärkeältä kirjoittaa ulos kaikki tapahtunut. Sitä on kuitenkin niin paljon ja se on niin raskasta kerrottavaa että jatkan myöhemmin. Kiitos vielä kaikille muille läheisriippuvaisille kun olette rohkeasti jakaneet kokemuksianne Kotikanavalla muidenkin luettavksi. Tuntuu jo siltä että häpeän elämääni vähän vähemmän sen takia että tiedän että en ole yksin.

2

Toi mahan vellominen, ahdistus ja pelko - niin tuttua ja onneksi mulla jo takana. Tsemppiä ja voimia!

3

Kiitos piekana tsempeistä! Ihana kuulla että se on sulle taaksejäänyttä elämää :slight_smile:

Jatkan nyt tätä kilometrinpituista romaania. Eli tilanne alkoi kiristymään. Lopulta hän otti kasvoilleen sen ilkeän hymynsä ja hän sanoi että hän on kiduttanut lemmikkieläimiäni. Kuulemma hänen lähisukulaisensa tiesi tästä ja oli tämän tiedon takia neuvonut häntä eroamaan.

Helvetti. Alan vieläkin tärisemään kun muistelenkin tätä. Hän jatkoi kuvailemalla miten oli apuvälineen kanssa kuristanut toista lemmikkiäni. Hän sanoi että oli potkinut, lyönyt ja hakannut eläimiä, ja että hän oli yrittänyt vihjailla tästä livauttelemalla sairaita “vitsejä” yhteisasumiselämämme aikana käytyihin keskusteluihin.
Pysyin suorastaan sairaalloisen rauhallisena ja jatkoin pakkaamista. Sanoin hänelle että selvästikin hänellä oli hirvittävän paha olla itsensä kanssa ja että ei vissiin kannattaisi hakea apua. Hän kuvaili lisää tekojaan. Kysyin häneltä onko hän oikeasti tehnyt sellaista vai yrittääkö hän vain satuttaa minua. Lopulta tilanne meni siihen että vaadin häntä kertomaan tarkalleen mitä kaikkea hän on tehnyt. Siinä vaiheessa hän tiesi saaneensa henkisen yliotteen ja hymyillen vastaili, että ehkä tapahtui niin tai ehkä tapahtui näin jne. Lopulta hän lähti. Touhuilin vielä jonkin aikaa kaikkea mahdollista ja sitten romahdin.

Voin fyysisesti pahoin ja tärisin. Tuntui kuin olisin irtaantunut ruumiistani ja katsellut tapahtumia ulkopuolelta. Aika tuntui hidastuvan. En pystynyt enää ajattelemaan, hoin vain päässäni että mitä helvettiä. Lähetin viestin tälle hänen uskotulle läheiselleen ja pyysin saada keskustella asiasta hänen kanssaan. Hain kioskilta pari askia tupakkaa ja kaksi siideriä. Olin lopettanut tupakoinnin yli vuosi sitten enkä normaalisti pahemmin juo, mutta oli vain pakko keksiä ns. jotain konkreettista mihin tarrautua.

Pari tuntia kului ja siskoni tuli auttamaan. Lastasimme tavaroita ja eläimet hänen autoonsa ja toimme ne äitini luo. Sen jälkeen lähdimme päivystykseen jonottamaan. Olen pitemmän aikaa kärsinyt vaikeista uniongelmista ja siskoni pelkäsi että menen psykoosiin jos valvon taas monta vuorokautta putkeen. Sain onneksi päivystyksestä sellaisen avun että pystyin sen jälkeen nukkumaan. Se päivä tuntui sadan vuoden mittaiselta.

Seuraavana päivänä puhuin puhelimessa miehen uskotun sukulaisen kanssa. Tämä sanoi että mies oli lukinnut eläimiä esim. vessaan sillä aikaa kun olin poissa kotoa, koska ei kestänyt esim. eläinten leikkimistä. Ilmeisesti tätä oli jatkunut koko yhteiselämämme ajan. En tiennyt tästä mitään ja olin niin uskomattoman sinisilmäinen ääliö että en osannut edes epäillä. Luulin että eläimistä arempi oli välillä pelästynyt miehen yksinäistä raivoamista. Hänellä oli jatkuvasti jokin ongelma josta piti raivota, murjottaa tai vittuilla. Monesti hän tahallaan ärsytti minua jotta olisi saanut pahan olonsa tartutettua. Sukulainen sanoi että ei uskonut miehen tehneen muuta, mies oli kuulemma eläinten ystävä ja että mies oli kertonut edellä kuvatun riidan jälkeen sukulaiselle sanoneensa hyvin ilkeitä asioita.

Sanomattakin selvää että tunsin itseni todella typeräksi ja syylliseksi. En enää tiennyt mitä ajatella. Mikä oli totta ja mikä ei. Olen sen jälkeen hoitanut käytännön juttuihin liittyviä asioita tämän sukulaisen kanssa ja kautta. Yhden tällaisen puhelun aikana en pystynyt hillitsemään itseäni ja aloin uudestaan kyselemään eläinasiasta. Tiedän että se oli todella typerää, koska se ei ole hänen ongelmansa jne. Se oli todella typerää myös sen takia, että lopulta sukulainen käänsi koko jutun syykseni. Olin kuulemma valinnut eläimet poikaystäväni ylitse ja että se hänen mielestään oli varmasti satuttanut poikaystävääni.

Annoin yhden kolmesta lemmikistäni äidilleni joitakin kuukausia yhteisasumisemme alkamisen jälkeen. Miestä häiritsi niin kovasti kaikki sotku jota eläimistä tuli. Pohdin luopumispäätöstä pitkään ja hartaasti. Tein siis kompromissin kotirauhan säilyttämiseksi. Sen lisäksi haalin mahdollisimman paljon töitä ja keräilin jopa pulloja koska maksoin suurimman osan ruokaostoksista ja laskuista.Taloudellinen tilanteemme oli suurimman osan ajasta hyvin tiukka. Töiden haaliminen oli jatkuvaa tasapainoilua, koska olin pari vuotta aikaisemmin palanut loppuun ja masentunut pahasti. En siis siedä stressiä yhtä hyvin kuin useimmat ihmiset ja olen valtavan suorituskeskeinen. Lisäksi työpaikallani oli vakavia ongelmia, jotka jatkuvasti hankaloittivat muuten varsin yksinkertaista työtä.
Sellaisilla pikkuseikoilla sukulaiselle ei tietenkään ollut suurta merkitystä. Hänen epäoikeudenmukainen katsantokantansa häiritsee minua edelleen, mutta yritän ajatella että se helpottaa hänen oloaan kun hän voi projisoida syyllisyyttään minuun. Tietyt hänen menneisyydessään tekemät ratkaisut ovat ehkä edesauttaneet miehen elämän syöksykierrettä.

Ompas taas sekavaa tilitystä! Sekavuuden jatkoksi lisään vielä pari seikkaa jotka ovat tuoneet oman säväyksensä tähän soppaan.
Eli uudenvuoden juhlinta. Lähdin kotoa pois kaverille yökylään koska en perusta juomisesta. Varsinkaan näistä “pakollisista juomisjuhlista”. Mies kutsui pari kaveria kylään. Tulin seuraavan päivän iltana kotiin. Seinissä, katossa, lattiassa ja ovessa oli reikiä. Arviolta lähes puolet minulle tärkeitä tavaroista oli tuhottu. Reiluuden nimissä mies oli tuhonnut myös paljon itselleen tärkeitä tavaroita. Oli kuulemma tullut riitaa, kaverit lähtivät ja tuhoaminen alkoi. Joka tapauksessa asunto oli aivan järkyttävässä kunnossa. Toinen lemmikki oli aivan kauhuissaan edelleen. Sitä olotilaa on vaikea kuvata, mutta enimmäkseen tunsin valtavaa häpeää.

Seuraavana päivänä menin työharjoittelupaikkaani (olin joitain kuukausia aiemmin päättänyt irtisanoutua ja etsiä mielekkäämmän ammatin). Sain kesken päivän tiedon että eräs edellisen työn kautta saamani ystävä oli viime yönä tappanut itsensä kammottavalla tavalla (ei kai niitä muita toisaalta olekkaan). Siinä siis tämä vuosi pähkinänkuoressa. Saan onneksi ammattiapua elämäni solmujen purkamiseen. Aikamoinen savotta tässä taitaa olla edessä, mutta asia ja päivä kerrallaan mennään. :slight_smile:

4

No huh mitä olet joutunut kestämään… !

Teitkö rikosilmoituksen exästäsi ja tuosta eläinrääkkäyksestä? Hänelle pitäisi langettaa eläintenpitokielto nyt ihan ensimmäiseksi. Laittaa vastuuseen teoistaan. Jos taas on keksinyt nuo kidutusjutut, niin joutuu ainakin edesvastuuseen teoistaan ja jutuistaan. Miehestäsi on kasvamassa hyvää vauhtia kunnon alkoholisti, ja tätä asetelmaa voisi vähän horjuttaa se, että joutuu vastuuseen sanoistaan ja teoistaan. Voit tehdä myös korvausvaateen rikotusta omaisuudestasi siinä samalla.

Onneksi saat apua äidiltäsi ja siskoltasi. Kerrot olevasi alkoholistin lapsi? Joudutko olemaan vielä tekemisissä tämän juovan (isäsi?) kanssa? Onneksi sinulla on apuvoimia ja olet tarpeeksi rohkea ja fiksu hakeaksesi apua. Jotenkin tuolta rivien välistä paistaa se, että sinä tulet kyllä selviämään ja toipumaan, vaikka paljon se varmasti vaatii kyyneleitä ja asioiden käsittelyä.

Kerrot myös olevasi läheisriippuvainen. Se voi olla myös voimavarasi, kun alat nyt ajatella MINÄ-keskeisesti, ja laittamaan yksi asia kerrallaan asioitasi kuntoon. Läheisriippuvainen tarvitsee ympärilleen hyvin selkeät, mustavalkoiset säännöt. Värejä alkaa sitten myöhemmin ilmestyä, sitten kun toipuminen on hyvässä käynnissä. Näihin sääntöihin kuuluu mm. se, että missään tapauksessa et enää mene takaisin miehesi kanssa, etkä vastaile hänen yhteydenottoihin. On helppo lipsahtaa takaisin vanhaan. Toinen on sääntö on se, että muistat olevasi läheisriippuvainen, ja että sen vuoksi voit tehdä vääriä arvioita ja toimia oudosti ihmissuhteissasi. Keskity siis omaan toipumiseesi, ja unohda vähäksi aikaa suhteet vastakkaiseen sukupuoleen. Läheisriippuvainen myös rakastuu draamaan, eli kun pahimmat heittelyt ja katastrofit alkavat jäädä taaksepäin, iskee tyhjyys ja tylsyys. Sekin kuuluu asiaan! Tämä tyhjyys pitää vain kestää, se kuuluu paranemiseen ja toipumiseen. Kerää itsellesi turvaverkko, rakenna uusi “koti” sinusta välittävistä ihmisistä, ja ala rakentaa vähitellen itsetuntoasi takaisin, niin että et enää suostu tuhoaviin, rikkoviin ihmissuhteisiin sairaiden ihmisten kanssa. Läheisriippuvaisen elämään kuuluu yhtä vahvasti kuin draama myös valheellisuus ja selittely. Alat nopeasti selitellä asioita itsellesi paremmiksi, mitä ne ovatkaan. Varo tätä, ole mustavalkoinen, ja nojaa tosiasioihin, vaikka se sattuisi kuinka. Olen ollut samantapaisessa tilanteessa kuin sinä, keskellä kauheaa pyöritystä ja hulluutta. Ja päässyt sieltä pois. Nykyään rakastan rauhallista ja tasaista elämääni ja itseäni, tällaisena epätäydellisenä säätäjänä ja toisten neuvojana kuin olen :wink:

Tsemppiä!

5

Tässä kirjoittelen taas. Jotenkin jo helpottunut olo kun sain noi “synkimmät salaisuudet” itsestäni ulos. Kiitos Sitruunapippuri vastauksestasi ja tsempeistä :slight_smile:

En ole ikinä havainnut lemmikeissäni mitään fyysisiä vaurioita, esim. nilkutusta ja aristusta. Ajattelin ensin juurikin tuota vastuuseen pistämistä, mutta, se kuuluisa mutta. Asumme vukra-asunnossa. Mies remontoi nyt kuntoon aiheuttamiaan jälkiä, koska minä muutan asuntoon kun hän löytää itselleen uuden. Jos hän ei korjaa jälkiä, en maksa takuuvuokraa hänelle takaisin. Ajattelin myös sitä, että viranomaisia ei kiinnosta eläinrääkkäys ja irtaimiston hajoittaminen ilman todisteita jne. Toisin sanoen haluan vain päästä mahdollisimman nopeasti eroon koko ihmisestä.

Uskon vakaasti, että lopulta hän ajaa itse itsensä siihen tilanteeseen jossa hän maksaa vielä rankasti teoistaan ja päätöksistään. Kiitos myös hyvistä vinkeistä läheisriippuvuuden suhteen. Olen itsekin ajtellut ihan samoja asioita. Aion tehdä kaikkeni että en enää toista samoja typeriä virheitä. Yritän asennoitua siihen, että en välttämättä ikinä saa osakseni tasapainoista, onnellista parisuhdetta tai lapsia. Ja että se ei haittaa. Tärkeintä on, että olen jonakin päivänä tasapainoisessa ja onnellisessa suhteessa itseni kanssa! :smiley: Niin kuin sinä.

Pistin yli vuosi sitten ns. välit poikki isääni. Kerroin hänelle suoraan, että en kestä enää katsella hänen hidasta itsemurhaansa. Sen jälkeen elämä on ollut paljon mukavampaa. Julmaa mutta totta. Viime vuoden aikana aloin hiljakseen voimaantumaan kun rupesin pitämään huolta itsestäni loppuunpalamisen jälkimainingeissa. Ilman sitä hiljaista voimaantumisprosessia en olisi päässyt tästäkään suhteesta eroon.

Tänään menen taas juttelemaan mielenterveyshoitajan kanssa. Joudun siis uskaltautumaan päivänvalossa ulos kaupungille kuin normaali ihminen ainakin. Olen kyllä jo pakottanut itseni ihmisten ilmoille moneen kertaan, mutta jotenkin nautin ihan äärettömästi kun voin kykkiä tässä evakkomajoituspaikassani kaikessa rauhassa. On niin ihanaa kun saa olla rauhassa ja turvassa!

Olen huomannut että vietän varmaan vähän liikaa aikaa tällä palstalla. Se on vain jotenkin niin huojentavaa lukea ja kommentoida muiden ihmisten asioita ja tilanteita. Silloin ei tarvitse ajatella omaansa. Samalla kun hokee muille että “alkoholisti on ainut joka voi tilanteeseensa vaikuttaa” jne. vakiototuuksia, saa siitä vahvistusta myös itselleen.

Pelkään vähän että tarraudun taas kaikenlaisiin asioihin välttyäkseni ajattelemasta omiani. Olen elänyt koko elämäni niin. Sen takia olen nyt tässä. Alkoholisti-isän ylläpitämästä perhehelvetistä juoksin suoraan alkkaripoikaystävä nro 1:sen syliin. Sen suhteen lopulta päätettyäni yritin juosta taas seuraavaan ja sitä seuraavaan syliin. Jossain välissä vaihdoin miehet järjettömään työntekoon, masennuin pahemman kerran ja paloin loppuun. Sen jälkeen olikin taas hyvä jatkaa miesten syliin juoksentelua ja tapasin alkkaripoikaystävä ro 2:sen.

Tärkeintähän siis oli juosta elämän pururadalla vain mahdollisimman kovaa vauhtia silmät sidottuna eteenpäin, kunnes (Luojan kiitos) rysähdin taas puuta päin ja juoksu oli pakko lopettaa. Nyt makaan taas pitkin pituuttani pientareella itseäni keräilemässä :laughing:

Jospa sitä vihdoin oppisi todella ihan vain rakastamaan itseään niin ei tarvitsisi etsiä rakkautta aina vääristä ihmisistä ja paikoista.

6

Tuli mieleen, ettei vaan eksäsi olisi vähän narsistinen?
Hän ei taistellut erostanne koska hän on saanut sinusta jo kaiken irti, ja nyt remontoi asuntoa koska tarvitsee sulta enää vain ne takuuvuokrarahat. Koska olet voimaantunut työuupumuksesta niin sinun ei tarvitse enää tukeutua häneen. Hän piinasi sinua kertomalla kidutustarinoita rakkaista lemmikeistäsi. Hän vihasi lemmikkejäsi ja sulki ne ovien taakse koska ne pitivät sinua emäntänään eivätkä “madelleet” uuden isännän edessä. Hän ulkoisti eron syyttämällä siitä lemmikkejäsi koska hänessähän ei ole mitään vikaa. Jos hän ei ole vielä sanonut niin tulee vielä sanomaan että olisi lopulta lähtenyt koska ei kestä lemmikkejäsi, johon hän on jo viitannut kertomalla ettei taistellut eroa vastaan.
Uuden vuoden juhlinta ei mennyt hänen suunnitelmien mukaan niin kamat paskaks, muodon vuoksi myös omia mutta lähinnä sun, ja nainenhan se siivoaa ne kuitenkin.

Itselläni on kokemusta narsistisen alkoholistin kanssa parisuhteilusta, siksi tämä tuli siis mieleeni.

Suosittelen ottamaan selvää narsismista. Lisää yhtäläisyyksiä saattaisi löytyä mitkä viittaisi narsismiin.
MUTTA pitää ottaa huomioon että päihdeongelmaisissa on narsistisuutta jo ihan päihteiden takia, se minä-ajattelu on niin vahva ettei muiden tunteita oteta huomioon. Eikä voi lähteä huutelemaan toisen narsismista, lääkärin diagnoosi siihen tarvitaan.

7

Kärjistäen sanottuna kaikki alkoholistit ovat enemmän tai vähemmän narsisteja. Samoin kuin heillä on mielenterveysongelmien oireita. Kumpi oli ensin, muna vai kana - narsismi/mielenterveysongelma vai alkoholismi - ei ole oleellista.

Vyana, mulla myös auttoi omaan oloon varsinkin aluksi lueskella täällä. En juuri oo kirjoittanut asioistani enkä rekisteröitynyt, koska joudun olemaan exäni kanssa vielä tekemisissä enkä halua antaa hänelle aseita.

8

Tuo kyllä niin tuttu kuvio, noin minäkin juoksin, pumpulit korvissa ja laput silmillä alkkismieheltä toiselle :smiley:

Myös pakeneminen työhön, uraan, suorittamiseen, kuntoiluun, ja milloin mihinkin pätemiseen on tuttua.

Aloin löytää itseäni hitaasti al-anonin ja sitten myöhemmin AAL:n (ACA) kautta ja avulla. Pysähtyminen on kyllä vieläkin vaikeaa. Nyt taas, kun on olevinaan niin kiirettä töissä, on jäänyt joogatunteja väliin. Rauhalliset pitkät meditaatiokävelyt, kun vain keskityn luontoon ja hengitykseeni, ovat unohtuneet. (Nykyään juoksen koiran kanssa että saan samalla kuntoilut, tai höpöttelen työpuheluita keskellä metsää - järjetöntä :open_mouth: ) Vaikka tiedän, että se hiljentyminen, ajatuksettomuus, meditointi ja jooga ovat asioita, joita tarvitsen yhtä paljon kuin hyvää ravintoa, jotta jaksan. Jotenkin vaan niin helposti lipsuu vanhaan.

Läheisriippuvuudesta vielä - sinulla näyttää asiat olevan hyvin jäsennelty ja mietitty, ja uskallat olla rehellinen itseäsi kohtaan. Olet selvästi vahvasti toipumisen tiellä. Muistan kun itse olin viimeksi eronnut, ja aloin lopultakin hoitaa itseäni, elämä alkoi hämmästyttää monilla väreillään ja sävyillään ja kauneudellaan. Sitä eli itsekin niin pitkään pullon vankina, niin pienessä kuplassa, missä alkoholi imi kaiken energian. Vaikka se toinen joi, ja minä vain syytin sitä toista. Olin silloin niin pohjattoman väsynyt ja lamaantunut. Onneksi sieltä pääsi pois! Silti ne ongelmat eivät ratkenneet erolla, vaan piti miettiä mikä minua viehätti tuossa hommassa. Miksi halusin kaaosta, valehtelua, pettymyksiä, häpeää, syyllisyyttä, turhautumista, piinaa ja draamaa elämääni. Mikä minussa oli niin rikki, että tuollaista tarvitsin. Vasta kun löysin kaiken sen arvottomuuden, vihan, häpeän ja itseninhon itsestäni, ja pystyin jäljittämään mistä nämä olivat minuun tulleet, aloin vähitellen toipua. Tajusin, että olin näitä tunteita työntänyt alkkismiehelleni, kun en kestänyt niitä itsessäni. Toipuminen oli sitä, että aloin nähdä itseäni rehellisesti, kaikkine puolineni. Myös ne raadolliset, rumat puolet, jotka tähän asti oli se juova kumppani peilannut. Tähän kokemukseen en olisi kyennyt yksin, en millään. Onneksi sain apua ja tukea, välittämistä ja huolenpitoa silloin kun aloin näitä asioita ryhmissä työstämään. Nykyään toimin itse kummina uusille avun tarvitsijoille, ja annan takaisin sitä, mitä itse olen saanut.

Vielä sellainen juttu… kun mietit, onko täällä kirjoittelu ja lukeminen sijaistoimintoa, jolla pakenet itseäsi, niin uskallan väittää, että ei ole. Vaan sellaista toimintaa, mitä tarvitset nyt enemmän kuin mitään muuta. (Suosittelen myös aal- ja al-anon kirjallisuutta, sekä healingeagle.fi sivuja. Mua ne ainakin ovat auttaneet tosi paljon.)

Jaksuja! <3

9

Kiitos edy viestistäsi. Parisuhteilu narsistisen alkoholistin kanssa kuulostaa kyllä karmealta kokemukselta :frowning: Tsemppiä piekana!

En usko että mies olisi narsisti. Päihderiippuvaisille tyypillisellä tavalla hän tietysti pyörii oman napansa ympärillä ja syyttelee muita. Luulen että se johtuu lähinnä siitä että syyllisyys jäytää häntä eikä hän osaa käsitellä tunteitaan. Sen lisäksi hän on aina saanut siivota omat kännisotkunsa. En onneksi sentään sitä suostunut hänen puolestaan tekemään. Edes jotain hyvää tässäkin jutussa :laughing:

Kaikkein parhaiten se itsekeskeisyys tuli esiin sinä tammikuisena viikonloppuna kun ystäväni hautajaiset pidettiin. Hän oli äärimmäisen kireä ja äkäinen. Kun tulin hautajaisista kotiin hän vain mökötti itsekseen eikä osoittanut minkäänlaista kiinnostusta tai empatiaa. Hyvänä läheisriippuvaisena tietysti sovittelin välimme koska en kestänyt enempää paskaa. Luulen että hänen oli hyvin vaikea suhtautua suruuni, varsinkin kun hän tiesi lisänneensä sitä riehumalla asunnossamme.

Tänään kävin entisessä asunnossamme hakemassa postini ja hänen nimikirjoituksensa yhteen paperiin. Kaikki meni onneksi ihan hyvin. Lattean asiallista keskustelua. Hän oli myös miettinyt pari pientä käytännön asiaa hyvin reilusti minun kannaltani. Kuten odotettavissa olikin, hän ei pyytänyt eläinjuttua anteeksi tai selventänyt sitä sen enmpää. Eipä hän ole ennenkään vaikeista asioista vapaaehtoisesti puhunut.

Vähän haikea ja tyhjä olo tuli. Päälle kolme vuotta yhteistä taivalta takana ja tässä se nyt oli. Sen pituinen se. The End. En keksi enempää kliseitä. :mrgreen:
Hoidin haikeuttani reippaalla määrällä suklaata. Ei se järin hyvältä maistunut mutta söin silti. Taidan olla siis kaiken lisäksi vielä suklaaholistikin :unamused:

10

Kiitos Sitruunapippuri. Nyt vasta huomasin sun viestin. Ihana saada hyviä ohjeita joltain joka on itse kokenut saman :slight_smile: Täytyy tsekata noi sivut ja kirjat. Pitäisi kaivaa kirjastosta myös noita…äh, unohdin sen termin mutta niitä kirjoja joissa opetetaan olemaan hetkessä läsnä.

11

Päivän oivallus: olen ollut läheisriippuvaisena yhtä kuvottava marttyyri kuin mitä juopot ovat.

Tunsin usein että mieheni ei arvostanut minua tarpeeksi. Tietysti se oli myös osittain totta. Totuus kuitenkin on, että odotin salaa miehen tunnustavan kärsimykseni. Odotin että hän sanoisi jotain tyyliin “Voi miten paljon oletkaan vuokseni tehnyt. En todellakaan ansaitse sinua.” Vieläkin ajattelen että minua parempaa naista hän ei tule taatusti löytämään. Minä ymmärsin, minä tuin ja minä kestin jne. Yök! Minussa todellakin on rumuutta vaikka muille jakaa.

“Kärsi, kärsi niin kirkkaamman kruunun saat!” Olen ylenkatsonut juoppojen tapaa heittäytyä oman elämänsä marttyyreiksi, vaikka olen itse käyttäytynyt aivan samalla tavalla :blush: Sen takia se on varmaankin ollut niin kuvottavaa katseltavaa. Nyt ehkä alan vähitellen tajuta mitä Sitruunapippuri tarkoitti.
—> Tajusin, että olin näitä tunteita työntänyt alkkismiehelleni, kun en kestänyt niitä itsessäni. Toipuminen oli sitä, että aloin nähdä itseäni rehellisesti, kaikkine puolineni. Myös ne raadolliset, rumat puolet, jotka tähän asti oli se juova kumppani peilannut.

Tunnustan tähän samaan syssyyn vielä pari rumaa asiaa.

  1. Mies mökötti joulun aikaan 2 viikkoa putkeen, koska hänellä oli pientä skismaa äitinsä kanssa (myöhemmin tosin kertoi että tämäkin 2 viikon kotona mököttäminen johtui eläimistäni :unamused: ). Kun hän sai asian selvitettyä, hän oli kuin toinen mies. Iloinen, puhelias ja täynnä rakkautta perhettään kohtaan. Minua sen sijaan vitutti, vaikka vähän iloitsinkin hänen puolestaan. Minua otti päähän, että minä sain sietää hänen mökötystään, eikä hän edes pyytänyt sitä anteeksi MINULTA, tai hyvitellyt MINULLE.
  2. Miehen piti auttaa sisarustaan tämän muutossa. Muuttoaamun koittaessa hän makasi sängyssä krapulaisena eikä vastannut puhelimeen. Hänen äitinsä soitti minulle vihaisena ja kysyi missä muuttomies viipyi. Tunsin valtavaa iloa ja tyydytystä kun kerroin miehen makaavan krapulassa ja että tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun sovittu tekeminen peruuntui hänen ryyppäilynsä takia. Kerroin puhelusta krapulaiselle miehelle ja hekumoin moraalisessa ylemmyydessäni. Oli ihanaa että hän kerrankin petti myös jonkun toisen luottamuksen MINUN luottamukseni sijasta.

Terveisin MINÄMINÄMINÄ, aka Vyana, oman elämänsä marttyyri :exclamation:

12

No niin. Kirjoitin iloisen lapsuusmuistelun tuonne Lapsille -ketjuun. Varsin huojentavaa, vaikkakin häpeän edelleenkin tunteitani ja ajatuksiani. Olen nyt vähän lueskellut noita healingeagle -sivuja. Yritän sieltä saamillani ohjeilla suhtautua tähän häpeään niin, että se on sellainen syvään juurtunut uskomus. Se tunne tulee ja sitten se menee. Ja, niin kuin Putouksen Anskukin sanoi “Miul on oikeus miun tunteisiin.” :smiley:

Laitan tähän vielä mielestäni lohduttavan runon, jonka ihana ja viisas sisareni yhtenä päivänä lähetti tekstiviestinä. Se on omistettu meille kaikille eksyläisille :wink:

Aina, aina olen pelännyt hyviä ihmisiä.
Sitä oikeassa olemisen varmuutta
joka tekee kovaksi,
armottomaksi.
Etsivät,
kyselevät veljeni ja sisareni,
erehtyväiset,
eksyläiset.
Samaa sukua olemme,
turvassa toistemme lähellä.
Ei haavaisin sormin voi poimia kiviä toisten kivittämiseksi.

-Maaria Leinonen

Aurinkoista viikonloppua veljet ja sisaret! :stuck_out_tongue:

13

^ Ihana runo!

Joo aika tuttua juttua. Martyyriyttä ja uhriutumista on löytynyt roppakaupalla tästäkin osoitteesta. Se oman kuvansa rehellinen tiedostaminen ja itsetutkiskelu on joskus aika raadollista touhua. Tää läheisriippuvuus kun on niin pirullinen sairaus, että se saattaa tehdä itsestä erinomaisen, vahvan yli-ihmisen ja toisesta säälittävän, vastuuttoman reppanan, jota pitää auttaa, ohjailla ja holhota. Oma aseeni oli manipulointi ja monesti ajattelinkin toisen puolesta. Oli niin helppoa syyttää sitä juovaa kaikesta ja vetää oma pää pensaaseen piiloon. …Juuri se vastuuttomuus, saamattomuus ja vetelehtiminen sekä valehtelu oli se mitä ällösin juopossa eniten. Ne olivat omia puoliani, joita on kaikista kipein kohdata. Yhä edelleen teen töitä näiden asioiden kanssa, päivittäin. Yhä uudelleen tuttu inhontunne nostaa päätään, ja alan arvostella ympäristöäni jos en ääneen niin ainakin mielessäni. Vaikeuteni on hyväksyä heikkous itsessäni. Silloin näen sitä toisissa. Vaikeaa on myös tuntea myötätuntoa sitä kipeää rikkinäistä ihmistä kohtaan, joka kaiken erinomaisuuteni alla olen. Helpompi on vihata niitä “huonoja” osiaan kuin rakastaa ja integroida ne itseensä kuuluviksi. Se itseviha vielä vääntyy toisten tuomitsemiseksi, kun sitä vaan on niin oppinut itseään suojelemaan. Kaatamalla itseviha ja häpeä toisten päälle. Mitä voi tehdä? Ei kai muuta kuin pysyä rehellisenä ja tiedostaa tämä prosessi. Nähdä miten toimii, nähdä ajatuksensa ja tunnistaa tunteensa. Hyväksyä. Luovuttaa. Antaa itselleen anteeksi, jälleen kerran. Tuntea että ei ole yksin, kokea johdatusta ja pyytää apua itseään korkeammilta voimilta, jos sellaisiin uskoo.

Hyväksyminen on ollut minulle vaikeaa, kun kontrolloinnintarpeeni on niin vahva. Sekin kuuluu tähän sairauteen. Halu järjestellä, suunnitella, hallita tapahtumia. Joskus jouduin minimoimaan oman elämäni tosi pieneksi että pysyin ohjaksissa. Onneksi nykyään osaan jo vähän hellittää ja elää läsnä tätä hetkeä. Joku muu osaa ohjata paremmin :slight_smile:

14

Toi “korkeempi voima” on kyllä ihana juttu. Olen nyt yrittänyt hyväksyä sen osaksi maailmankatsomustani. En perinteisessä kristillisessä mielessä (ihan liikaa hampaankolossa sitä kohtaan), mutta sellaisena kuin sen itse käsitän. Tuli tän eron alkuvaiheessa sellanen hirveän huojentunut ja onnellinen olo, kun tajusin että en olekaan itse jumala. Älkää käsittäkö väärin. Olen lähinnä pitänyt itseäni oman elämäni jumalana. Nöyrtyminen tuntui hyvin keventävältä.

Nyt tuntuu vahvasti siltä, että jokin minua paljon viisaampi ja vahvempi voima on ollut koko elämäni ajan läsnä. Olen saanut kulkea tämän polun, koska juuri tämä oli se polku joka minun pitikin kulkea. Mitä kovempi pää, sen kivisempi tie. Näin ajattelen sen omalta kohdaltani.

Silti tuo oman heikkouden ja kaiken vihaksi naamioidun surun kohtaaminen tuntuu ihan hirvittävän vaikealta. Toisaalta se ei ole mikään ihme kun miettii että olen kanssa selvinnyt tänne asti vain tukahduttamalla tuollaiset tuntemukset. Viha ja heikkouden kieltäminen ovat olleet pakollisia selviytymiskeinoja, mutta ne eivät toimi enää. Ja aivan oma lukunsa on tietysti isääni kohtaan tuntemani viha ja katkeruus (surua ja pettymystä kai nekin enimmäkseen).Helpompaahan se juuri on projisoida niitä tunteita kaikkiin muihin piruparkoihin :smiley:
Suoraan sanottuna se vituttaa (vai surettaa?) kun nyt viimein alkaa näkemään itsensä rehellisessä valossa. Olisi niin paljon mukavampaa olla vain kaiken kestävä yli-ihminen. :unamused: Noh, ehkä ei sentään…

Oli tosi ihanaa kun viime “palaverissa” kahden mielenterveystyöntekijän kanssa he kumpikin (minua vanhemmat ihmiset) vakuuttivat ettei kukaan tule koskaan tässä elämässä valmiiksi. Siitä on hyvä lähteä, koska muuten alan vain suorittamaan tätäkin prosessia :laughing:

Ensi viikon lopussa muutan yksin asumaan entiseen asuntoomme. Olen miettinyt sisustuksen ihan uusiksi, koska haluan että asunto on minun näköiseni turvallinen pesäkolo jossa on hyvä aloittaa alusta.

Olisi kiva kuulla erilaisia kokemuksia uusista aluista ja näistä itsensä kanssa painiskeluista. Kirjoitelkaa rohkeasti vaan! :mrgreen:

15

No niin. Olen mietiskellyt jonkin verran tuota oman (aikuisen) lapsen alkoholismin vähättelyä (mesosin siitä jo vähän Toivomustähden ketjussa). Se on aika monimutkainen juttu, mutta täytyy myöntää että se kyllä ärsyttää mua aika pahasti :imp:

Okei. Ensinnäkin täytyy tietysti ottaa huomioon että minä olen läheisriippuvainen. Minä olen kaikkivoipa uhri joka tietää omasta mielestään kaiken, tai ainakin melkein.
Sen takia näen monet asiat kieroutuneesta vinkkelistä eikä minulla todellakaan ole varaa tuomita ketään, eivätkä toisten ihmisten valinnat ja murheet ole minun asiani (vaikka se meinaakin monesti unohtua :blush: ).

Viittasin tuolla ylemmissä kirjoituksissa miehen uskottuun sukulaiseen. Se on hänen äitinsä. Eli se oli hänen äitinsä jonka kanssa keskustelin eläinepisodista. Sen keskustelun aikana hänen äitinsä sanoi mm. että, “kyllä Piip seurustella voi, mutta hän ei voi vain asua kenenkään kanssa. Piip tarvitsee niin paljon omaa tilaa.” Äiti on myös joskus sanonut pojalleen että tämä tarvitsee vanhemman naisystävän joka pistää hänet ruotuun :unamused: . Ehkä äiti on oikeassa. Hän on tuntenut poikansa paljon kauemmin kuin minä. Silti olen kyllä sitä mieltä että hän on väärässä ja vähättelee lapsensa ongelmia. Vakavat mielenterveydelliset ongelmat ja sekakäyttö eivät ole mitään oman tilan tarvetta. Tai tietysti ovat siinä mielessä että voi sekoilla ja sekakäyttää kaikessa rauhassa. Poissa läheisten silmistä.

Ilman äidin mahdollistamista (lue=loputonta rakkaan lapsen hyysäystä ja rahaa) en olisi varmaan ikinä päässyt hänen pojastaan eroon. Se on tosiasia ja olen hänen äidilleen siitä ikuisesti kiitollinen. Omat silmäni ovat kuitenkin alkaneet jo avautua ja äidin sokeuden näkeminen ärsyttää sen takia.

Ihan periaatteellisista syistä minua ärsyttää myös se, että äidillä ei mielestäni ole oikeutta sulkea silmiään kun hänen lapsensa kärsii. Toisaalta lapsi on kärsinyt jo niin kauan että ehkä siitä on tullut normaali olotila. Ehkä syyllisyys ja häpeä pitävät myös äitiä vankinaan ja sen takia hän ennemmin vähättelee kuin puhuu asioista niiden oikeilla nimillä.Ehkä minä ärsyynnyn niin paljon koska loputon pelastaja-kompleksini yrittää loputtomasti keksiä keinoja saada juoppo heräämään. Parempia selityksiä en keksi vaikka miettisin asioita lopun elämääni. Mitä väliä siltä lopulta on? Heillä on omat polkunsa, minulla omani.

Jotta pääsisi perille
on eksyttävä tieltä.

Joka pääsee perille
oppii
että hetken kuluttua
on taas jatkettava matkaa.

Joka ei koskaan
putoa raiteilta
ja mene rikki

jatkaa aina samaa rataa
ja on turvassa

suurelta murheelta
ja suurelta onnelta.

  • T. Taberman
16

Monologi jatkuu.

Tänään on synkkä päivä. Voimat ovat vähissä. En tiedä miten selviydyn kaikista edessä olevista haasteista. Pitäisi olla valtavan voimakas vaikka en tiedä onko minusta enää mitään jäljellä.

Exä soitti eilen. Luulin sopineeni takuuvuokra-asian jo aikoja sitten hänen äitinsä kanssa. No, ilmeisesti sopiminen on varsin laaja käsite. Mies uhkaili ja kiristi että jää asuntoon pariksi viikoksi ilmaiseksi asumaan jos en maksa pennilleen sitä takuuvuokrasummaa jonka hän mielestään ansaitsee. Kouhkasi vielä karvalankamatosta ja nahkanojatuolista joiden tuhoutumisesta olin kuulemma vastuussa.

Olin taas ihan puulla päähän lyöty tästä käänteestä. En myöskään pysty parhaalla tahdollanikaan käsittämään miten hän kehtaa suoltaa suustaan tuollaista paskaa. Matolle ei tapahtunut muuta kuin että se imi tuhottomasti karvaa itseensä koska se ei ollut lemmikkikotiin käytännöllinen. Nahkanojatuoli kärsi vähän eläinten kynsistä. Ehdotin että siirtäisimme sen huoneeseen johon eläimiä ei päästettäisi. Ei sopinut. Lopulta hän (yllätys yllätys)raivopäissään pisti tuolin pirstaleiksi.

Hän halusi saada täyden takuuvuokran tililleen heti, ilman että pääsisin vielä tarkistamaan oliko hän todella korjannut kaikki aiheuttamansa vahingot. Hän oli tuohtunut myös siitä, että en kuulemma uskalla hoitaa näitä asioita hänen kanssaan. Kysyin että onko se jokin ihme sen jälkeen mitä hän lemmikeistäni puhui. Hän myönsi että ei ollut.

Yritin hieroa kompromissia, mikään ei kelvannut. Hänen ajatuksensa oli se, että minun pitäisi LUOTTAA hänen sanaansa ja maksaa mukisematta. Hän tuohtui yhä enemmän kun sanoin että jos maksan ja hän jollain tavalla kusettaakin minua, en tule ikinä saamaan rahojani takaisin. Hän kysyi että minkä ihmeen takia hän kusettaisi minua tässä tilanteessa. Vastasin että en todellakaan tiennyt enää mihin kaikkeen hän kykenee sen jälkeen kun hän kertoi kiduttaneensa lemmikkejäni. Tähän hän reagoi uhkaamalla että hänen äitinsä (kyllä, luit aivan oikein)soittaa sitten seuraavaksi ja sitten hän paiskasi luurin korvaani. Pakko sanoa että luurin korvaan paiskaaminen on muuttunut dramaattisesta eleestä melko banaaliksi näinä kännykän kulta-aikoina :unamused: Varsinkin kun aikuinen ihminen uhkailee vielä äidilläänkin :open_mouth:

Jännä huomata miten valtavan fyysiseksi ahdistus on muuttunut sitä mukaa mitä enemmän järkytyksiä olen kohdannut. Puhelun alettua aloin saman tien vapisemaan kuin vanha mummo. Setvin sitten loppuillan asioita hänen äitinsä kanssa. Tulin asiassa lopulta enmmän vastaan kuin olisi oikeasti kannaltani reilua. Keskustelu oli vain jo päässyt siihen pisteeseen että siinä ei ollut enää mitään järkeä, ja kuten aikaisemmin sanoin, on tärkeintä että pääsen vain eroon koko helvetin ihmisestä. Hänen logiikkansa kun näyttää olevan se, että hän on oikeutettu kaikkeen mutta ei ole vastuussa mistään.

Mietin edelleenkin myös tuota eläinjuttua vaikka se ei mitään hyödytäkään. En vain pysty käsittämään miksi joku haluaisi satuttaa puolustuskyvytöntä eläintä. Minkälaisen hirviön kanssa olen oikein elänyt? Miksi minä en nähnyt minkälainen alhainen ihmissaasta hän on? Onko hän? Mitä todella on tapahtunut kun eläimillä ei ole ollut fyysisiä ruhjeita? Miksi minä olevinaan näin että hän on kaikista ongelmistaan huolimatta hyvä mies?

No, ehkä huomenna on parempi päivä. Tai sitten ei.

17

Sun pelko ja ahdistus ja tärinä kuulostaa tutulta. Mä oon pannut exälle eri soittoäänen kuin mulle etten ahdistuisi turhaan, kun puhelin soi…

Oon kännykällä, niin en jaksa kirjoittaa pitkästi. Haluan kuitenkin itse sanoa, että oon oppinut omasta exästäni, että hänen kanssa ei voi neuvotella eikä tehdä kompromisseja. Mitä enemmän hän saa, sitä enemmän hän vaatii. Hän ei tule ikinä olemaan tyytyväinen, joten harjoittelin (ja harjoittelen edelleen) vain sanelemaan miten asiat tehdään. Ei neuvotteluja (ne ovat vain tapa saada enemmän ja enemmän), ei perusteluja (antavat mahdollisuuden vastaväitteille), ei normaalia ihmisten välistä vuorovaikutusta. Mietin itse, että mitä MINÄ haluan ja mietin mikä on oikeus ja kohtuus ja kerron exälle miten asiat menee.

18

Moikka Vyana! Minäkin olen alkoholistiperheestä ja tunnistan itsessäni läheisriippuvaisuutta. Sinä olet edistynyt huimasti läheisriippuvuuden tunnistamisessa. Riitelin tänään puolison kanssa ja olin niin valmis eroamaan. Jotenkin sen puheet (katso oma ketjuni hän tuli sinne kommentoimaan) sai minut voimattomaksi ja tajusin etten kykene eroamaan. Tiedän etten voi häntä siitä syyttää vaan syy on minussa. Olen niin heikko takertuja ja miellyttämishaluinen :frowning:

19

Kiitos viestistä piekana. Oot fiksusti miettiny ton homman. Noinhan se on tehtävä jos jostain syystä joutuu vielä yhteyttä pitämään. Ei kyllä pitäisi olla mitään syytä. Koputan puuta.

Ees-taas. Jos ja kun et halua erota niin sitten et eroa. Tiedät itse älykkäänä ja vahvana naisena mikä ratkaisu on tällä hetkellä sinulle paras. Se ei tee sinusta heikkoa eikä siinä ole mitään hävettävää.

Pulilla on oma näkemyksensä ja sinulla omasi. Tärkeintä on kuitenkin se että pidät huolta itsestäsi ja mietit mitä SINÄ haluat. Pelkällä rakkaudella ei ketään paranneta muualla kuin satukirjoissa, vaikka me alkoholistien lapset siitä usein fantasioimmekin.

20

Piekana sen sanoikin. Ei juovan alkoholistin kanssa voi eikä kannata neuvotella. Siellä rämmitään sellaisessa sairausalueessa, mistä kannattaa lähteä äkkiä karkuun.

Pidä kuitenkin pintasi Vyana niiden takuurahojen ym kanssa. Ehkä helpottaa kun ajattelet että juomiseen ja juhlimiseen ne menevät, kannattaako kustantaa? :unamused:

Tsemppiä ja voimia hellittämiseen ja irtipäästämiseen. Vuoden päästä nämä jutut ei hetkauta sua enää yhtään!