Mä en jaksa tätä touhua.
Unohdin puhelimen päälle viime yöksi. Vähän jälkeen kolmen heräsin siihen kun joku soittaa. Se oli eksä. En vastannut. Sitten tuli viesti jossa kertoi ettei tiedä mihin mennä, on peloissaan ja pyysi apua. Edelleenkin ajattelin, että känniläisen sekoiluja. Pistin viestin jossa kysyin että mikä hänellä on. Vastasi että olin oikeassa kaikesta, hän tarvitsee apua jne. Sitten soitti taas. Vastasin.
Hän itki ja pyyteli anteeksi. Sanoi taas, että olin ollut oikeassa kaikesta mitä olin hänelle sanonut. Hän kertoi että oli ansassa päihteiden käyttönsä kanssa eikä osannut pois. Pyysi anteeksi julmia eläinjuttuja. Oli halunnut satuttaa kun hänellä oli niin paha olla ja minä vaikutin niin iloiselta. Kysyin onko hän nyt juonut. Vastasi myöntävästi, sanoi juovansa aina kun vain mahdollista.
Olin ihan unenpöpperössä. Sanoin että apua on saatavilla, pitää vain itse ottaa se ensimmäinen askel ja pyytää sitä, myöntää oma voimattomuutensa. Ajattelin itsekseni, ettei humalaiselle puhumisesta ole mitään hyötyä. Todennäköisesti hän ei muista seuraavana päivänä sanaakaan. Hän kuulosti niin masentuneelta, että en uskaltanut sanoa, että jutellaan sitten kun olet selvä.
Hän kertoi että oli yrittänyt hirttäytyä ja oli killunut jonkin aikaa ilmassa, mutta oli sitten tipahtanut ilmeisesti köysineen alas. En tiennyt oliko hän tosissaan vai oliko tämä taas hänen ilkeitä juttujaan. Sanoin kaikenlaista kannustavaa, että humalassa asiat näyttävät aina pahemmilta, elämällä on hänelle vielä tarjottavaa, hänen äitinsä ja perheensä rakastavat häntä.
Puhelun alussa hän sanoi myös, että hänellä on kamala ikävä minua. En osannut sanoa mitään siihen, erityisesti koska hän oli kännissä. Hirttäytymisjutun jälkeen sanoin, että minäkin olen ikävöinyt häntä jne., että tilanne ei ole minullekaan helppo.
Tuntui kuitenkin vahvasti siltä, ettei sanomisillani ollut mitään merkitystä. Hän oli päättänyt, että kaikki on paskaa ja hän ei kestä enmpää tuskaa. En usko että häntä kiinnosti varsinaisesti puhua kanssani, hän vain halusi puhua minulle, niin kuin humalaiset yleensä. Ajattelin itsekseni että voi helvetti, en jaksa tätä, haluan nukkumaan. En kuitenkaan pystynyt lopettamaan puhelua, koska mitä jos hän oikeasti tekisi jotain itselleen.
Hän kertoi kirjoittaneensa itsemurhaviestit ja laittaneensa ne kirjekuoriin. Hän luki puhelimessa itsemurhaviestin sisällön. Sitten hän sanoi, että oli napannut kaikki lääkkeensä, joten hänen äänensä puuroutuisi jossain vaiheessa eikä hän enää pystyisi puhumaan. Sanoin hänelle, että minun täytyy soittaa hänelle ambulanssi. Hän kielsi. Kysyin missä hän asuu. Hän kieltäytyi kertomasta. Sen jälkeen hän muistaakseni sanoi jotain tyyliin “halusin vain kertoa nämä jutut” ja katkaisi puhelun.
Soitin hätäkeskukseen ja selitin tilanteen. Ajattelin että puhelu oli enemmänkin humalaisen hätähuuto kuin oikea itsemurha. Joka tapauksessa minun oli pakko soittaa apua jos hän oikeasti olikin napannut hirveän kasan lääkkeitä. Päivystäjä sanoi, että poliisi saattaisi soittaa minulle. Makasin loppu yön/aamun sekavana puhelin vieressäni. Nukahtamislääkkeet tekivät päästäni pöpperöisen. Välillä ajattelin että kaikki oli hänen humalaista julmuuttaan, välillä ajattelin että mitä jos hän oli kuollut. Rukoilin Korkeampaa voimaa, koska tämäkään asia ei ole minun käsissäni.
Lopulta nousin ylös, join kupin kahvia ja soitin hänen äidilleen kysyäkseni, että oliko mies viety sairaalaan. Ei ollut hänen tietojensa mukaan. Selostin tilanteen hänelle.
Kamala olo. En jaksa hänen loputonta pahaa oloaan. Tiedän että se kuulostaa sydämmettömältä. En epäile yhtään etteikö hän kykenisi tappamaan itseään. Hän on varmasti väsynyt kujanjuoksuunsa, mutta niin olen minäkin. En tiedä mitä minusta on enää jäljellä jos joudun tänä vuonna hautaamaan vielä toisenkin ystävän joka on lähtenyt oman käden kautta.
En kai voi muuta kuin rukoilla. Olen täysin voimaton tämänkin asian suhteen.
Se ei ole ollenkaan sydämetöntä ettet kestä hänen loputonta pahaa oloaan. Kerron nyt oman mielipiteeni eksäsi toiminnasta, perustuen omaa kokemukseen.
