Millaisia olette humalassa? Sitähän kohti me aina olemme kulkeneet, känniä. Mikä se tila oikein on, ja miksi se on niin monimuotoinen, eri ihmisilläkin aivan erilainen? Miksi me olemme aina sitä tavoitelleet, kun se loppujen lopuksi on niin hirveän vastenmielinen tila? Känni tulee kuin humahdus, muisti ja äly lähtevät, ja ilta (tai aamu tai päivä tai yö) päättyy siltä kertaa siihen, tavalla tai toisella. Myöhemmin taas saa miettiä harmitellen, että niinkö vähän aikaa sitä “hauskaa” sillä kertaa kesti. Siis näin ainakin minulla.
Karkeasti jaotellen voisin sanoa, että on kahdenlaisia kovia juomareita. Toiset aktivoituvat, toiset passivoituvat alkoholin vaikutuksesta. Minä kuulun ensin mainittuun kategoriaan. Jo joskus 20 vuotta sitten sain positiivista palautetta siitä, että ikään kuin tulin kuorestani, kun join. Oli kuin olisin saanut sähköiskun. Se kuulemma näkyi jopa kävelystä. Sitten taas kun aikaa kului, alkoivat sen aktivoitumisen negatiiviset puolet paljastua. Saatoin tulla aggressiiviseksi tai ylipäätään seota päästäni täysin. Jo varhain opin, että voin tehdä kaikenlaisia ihmeellisyyksiä humalassa ollessani. Silti jatkoin sitä.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että se passivoituva, leppoisa, koskaan pahoihin hankaluuksiin joutumaton juomarityyppi on vaikeampi tapaus itselleen kuin minun kaltaiseni juomarityyppi. Koskaan ei tule liian kovaa herätystä. Sitä juomista voi vain jatkaa, kun tavallaan voi luottaa itseensä siinä, ettei tee mitään täysin järjetöntä. Mukin ääressä päivästä päivään, joka päivä, eikä ikinä mitään liian pahaa tapahdu. Äkkiä voikin tajuta, että on ihan kroonistunut. Elin melkein sellaista elämää juomiseni loppuaikoina. En juuri lähtenyt enää mihinkään. Linnoittauduin kämppääni juomaan ja teloin itseäni kyllä, mutta aina heräsin omasta sängystä (tai lattialta). Morkkiksiin ei juuri toisia ihmisiä sekoittunut. Se, mitä yksin on puuhannut, harvemmin aiheuttaa morkkista, koska sitä ei kukaan ole nähnyt.
Jokseenkin tuolla tavoin on nähnyt luokiteltavan myös eri alkoholistyyppejä, ja nimenomaan tuota aktivoituvaa tyyppiä on pidetty sellasena ns. tosi alkoholistina, jolla on alkoholiin synnynnäiset, geeneissä saadut voimakkaat taipumukset niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. (ns. II tyypin alkoholisti tyypillisesti)
On jopa sanottu, että tällaisilla alkoholisteilla alkoholi saattaa elämän alkupuolella jopa lisätä fyysistä ja psyykkistä suorituskykyä, kun taas kaikilla muilla ihmisillä se alentaa sitä enemmän tai vähemmän.
Tyypillisesti tämän tyypin alkoholistit on miespuolisia, ja elämään kuuluu usein myös epäsosiaalisuutta ja rikollisuutta.
Mulla itsellänikin on tosin ollut lyhyt vaihe, jolloin alkoholi sekoitti pään niin huolella että tein kaikenlaista tosi älyvapaata; teloin itseäni ja juoksin ihan huvikseni kaikenlaisisa hoidoissa ilman varsinaista halua tervehtyä: A-klinikalla, katkolla ja psykiatrilla ja erilaisissa ryhmissä.
Varsinaisiin rikoksiin en oo ikinä sekaantunut, nuoruuden näpistelyjä yms. lukuunottamatta.
Mitä se humala nyt yleensä sitten on? Alussa on ihan tosi kivaa; perjantaifiilis, jeee, hyvä meininki, biletyttää…! Tosi katharsis!
Sitten tuleekin koht puoliin (ehkä jo puolilta öin) laskuvaihe… alkaa tylsistyttää ja ramaista. Pitää lähtee kotiin nukkumaan (ja sitä ennen mokaamaan itsensä internetissä : ))
Harvoin jaksaa olla humalassa niin pirtsakka niin pitkään, että ajautuu esim. jonkun uuden tuttavuuden kotiin yöksi, tai edes jonkun vanhan tuttavan. Joskus niin käy, mutta oon nyttemmin huomannut että mä olen selvinpäinkin paljon sosiaalisempi ja vastaanottavaisempi uusille ihmiskontakteille kuin kovasti juopuneena.
Ihan hyvä oikeestaan niin.
Itse kun olen jurrissa niin musta tulee melkein hyperaktiivinen. Pyykit tulee pestyä, laskut maksettua, kaupassa ostamassa kaikkea turhaa, kämppä siivottua, tulee tiskattua…olen ns. “Täpinöissäni” kokoajan. En ole ikinä agressiivinen paitsi silloin jos putki venyy liian pitkäksi ja alkaa epätoivo kurkkia nurkan takana. Selvinpäin olen aika ujo ja herkkä ja passiivinen. Alkoholi on aina ollut itselleni sellaista petollista taikajuomaa joka antaa rohkeutta ja poistaa turhat estot Olen noin muuten aika yksinäinen ja alkoholi tuo sellaista turvaa ja rohkeutta mitä selvinpäin ei ole…ja sehän siinä petollista onkin!!! En ole ikinä jurrissa vetänyt ketään turpaan, ja pyrin muutenkin välttämään turhia rähinöitä viimeiseen asti. Tosin viimeaikoina toleranssi nousi jo niin korkeaksi että piti aloittaa jo neljältä aamulla dokaamaan että saisi tärinät pois…ja siinä iltapäivällä 14 kaljan jälkeen en ollut edes kännissä!!! oli vaan normaali olo. Sitten tuli tämä hillitön 3 viikon ryyppyputki joka oli viedä hengen. Olin varma että kuolen…taisi olla Delirium Tremens…ainakin kaikki oireet viittasivat siihen. Nyt olen jo ollut viikonpäivät juomatta Päivä päivältä ahdistus vähenee ja musiikki on taas ruvennut kiinnostamaan. Tänään tuli rahaa ja maksoin vuokran ja muut laskut…olisi kaikki edellytykset lähteä ryyppäämään mutta luojan kiitos ei tee edes hirveästi mieli…ehkä toi viimeinen kerta herätti mut …elämäni hirvein kokemus oli
Olin humalassa perusluonteeltani suunnilleen samanlainen kuin selvänäkin, ts. rauhallinen ja oudoissa porukoissa alkuun sivummalta tarkkailija, mutta humalan edetessä loppujen lopuksi aika estoton aloittamaan juttelua. Kielellinen nokkeluus korostui, jutut olivat kaikenlaista kaksimielistä kompailua, sanaleikkejä tms. Toisinaan tuli muka oikeastikin hyviä ideoita, joita kirjoittelin paperilapuille pahimmillaan taskut täyteen, muistamatta enää aamulla mistä niissä oli kyse.
Samoja ominaisuuksia oli minullakin. Viinaa kestin (keppanan muodossa) kokoisekseni suhteellisen hyvin, saatoin istua kaljalla aamupäivästä kellon ympäri koko ajan tuoppi nokan alla. Baari-illat alkoivat venyä toiseen päivään muutamia vuosia aloituksen (18-v.) jälkeen. Aika äkkiä aloin olla sitä mieltä, että se “toinen päivä” on putken paras; kunto kesti paremmin, kun eka iltana oli juonut jo “löysät pois”. Myöhemmin kolmaskin päivä meni vielä kohtuu mukavasti, sen jälkeen alkoi olla jo aamupuolesta käynnistyvaikeuksia kun en koko aikana juuri syönyt. Neljäs päivä – viikko alkoi olla maksimi, väsy iski ja rahatkin loppuivat. Jossain sisimmässä väijyvä syyllisyyskin voimistui putken jokaisena päivänä.
Karaoken kanssa olin kumminkin kuntoni suhteen suhteellisen tarkka, ts. saatoin juoda vettäkin vuoroani odotellessani ja lopettaa laulut siltä illalta, kun tunsin että skarppaamaan joutuu jo liikaa. Tuttavieni kuvauksen mukaan loppuillasta muutuin baaritiskin, pöydän ja vessan välillä (horjumatta) kulkevaksi zombieksi, joka saattoi puhua edelleen melko rakentuneesti (tästä vaiheesta jäi yleensä korkeintaan hajanaisia muistikuvia). Tutuissa paikoissa minulle tarjoiltiin suhteellisen kovassakin kännissä kun olin lopultakin melko harmiton tyyppi; jos hanat joskus osaltani sulkeutuivatkin ennen tappia, toivotettiin aina tervetulleeksi toiste uudelleen. Olin kai melko hyvä asiakas?
Muistan ikätovereideni (“taviksia”) ihmetelleen joskus, miten en osaa rajoittaa illan aikana. He kertoivat omalla kohdallaan jonkinlaisen sisäisen rajoittimen toimivan baarissa siten, että jossain vaiheessa iltaa heistä tuntui siltä että humalatila on nyt sopiva, minkä jälkeen riitti kun piti olotilaa yllä loppuillan, harvoin lipsahti yliannostuksen puolelle. Itse taas en tuollaista sisäistä rajoitinta koskaan tunnistanut, minulla rajoitin oli ulkoinen (raha tai aamulla töihin). Ja jos syitä rajoittaa ottamistaan ei ollut esim. viikonloppuisin tai pidemmillä vapailla, minulla ei ollut tapana tarkkailla muuta kuin seteleiden määrää lompakossa suhteessa siihen, montako tuntia baari oli vielä auki.
Onkohan kyseessä jonkinlainen vaikeus tunnistaa humalatilan voimakkuus, vai onko palkinto lisäjuomisesta aivoissa niin voimakas, että rajoitin mykistyy?
Emäntäni on sanonut, että nousuhumalassa silmäni muuttuvat aivan mustiksi ja suulleni tulee kuin pirun virne. Hän näkee tästä jopa painajaisia…
Eli persoonani muuttuu aivan täysin. On kuin joku toinen olento ottaisi paikan tietoisuudessani. Se tuntuu juuri siltä ja se tuntuu valheellisen hyvältä. Kaikki vastuullisuus katoaa ja hulluus alkaa. Nousuhumalassa olen kuin Saatana itse joka on noussut maanpäälle pitämään hauskaa. Kaikki on sallittua, yhteiskunnan lait eivät koske minua.
Juomistyylini on aina ollut hyvin sairaalloinen ja uhmakas. Se ei niinkään ole näyttämisen halua. Koska juon myös yksin ollessani aivan samalla tavalla. Saatan aloittaa putken sillä, että ostan 3pulloa finlandia vodkaa ja ensimmäisen juon minuutin sisään. Tämän jälkeen huudatan musiikkia täysillä puol tuntia ja karjun kuin heikko päinen voiman tunnostani
Muistin menetykset ovat pahentuneet vain vuosien myötä. Ensin se oli, jotta kateissa oli pätkiä loppu illasta. Sitten alkoi olla kateissa koko ilta ja nyt alkaa jumalauta katoon jo kokonaisia päiviäkin. Pahimmillaan kokonaiset 3vuorokautta!
Sama, tosin joskus tulee vielä ylilyöntejä ja yleensä just siin vaiheessa kun on sinne kotiin lähdössä.
Enää ei maistu krapularyyppy vaan poteminen parantaa ja varsinkin nukkuminen.
Tuurijuoppona olen tuollainen kakkostyypin juoppo. Osasin juoda seurassa pitkään aika sosiaalisesti eikä minusta ainakaan pahantahtoista juurikaan tullut. Lopulta tietysti alkoi vaan väsyttämään.
Tuo tuurijuoppous kehittyi pikkuhiljaa. Vappuna juotiin ensin aattona ja sitten tietysti vapunpäivänä tai vastaavaa ja pitkään meni hyvin, Sitten kuitenkin tuli hetki kun piti vielä kolmantenakin päivänä juoda. En nyt ryhdy koko kehitystä kertomaan. Kuitenkin tulin siihen tilaan, että jonain aamuna vain en halunnut mennä hommiini vaan ilmoitin olevani sairas tms ja määrätietoisesti aloitin useamman päivän ryypiskelyn. Siinä meni viitisen päivää ja sitten piti toipua. Ei kuitenkaan enää tehnyt mieli vaan taas meni pari kuukautta ilman mieliteko kunnes taas sama uudistui.
Kuitenkin näinä välijaksoina ei ollut ihmeempää mielitekoa tai jokapäiväisiä juomisajatuksia. Sen takia minun on vaikea ottaa kantaa näihin jotka kärvistelevät joka päiväisten juomisajatusten tai halujen kanssa.
Minulla on myönteinen näkemys AA:sta mutta tähän se ei oikein tuntunut ratkaisulta koska kyllästyin niinä parina kuukautena kuuntelemaan melko samoja juttuja vaikka kyllähän se sielulle teki hyvää kun voikertoa murheistaan ja stresseistään mutta kun sitä kokousta ei ollut juuri sillä hetkellä kun se jokin salaperäinen voima tarttui ajatuksiin ja sanoi, että voit sinä tänään juoda koska tänään ei ole mitään tärkeää.Se on jonkinlaista halua vetäytyä maailmasta ja kaikista murheista. En lähtenyt mihinkään kapakoihin rähjäämään vaan olin kotona lukien ym puhelin äänettömällä ettei tarvitse kenenkään kanssa puhua. Mutta kun se ei sitten riittänytkään se yksi päivä vaan taas meni se viitisen päivää. Omin voimin olen nyt pärjäillyt. Todettakoon vielä, että antabuksestakaan ei ole apua koska sillä ei ole juurikaan vaikutusta.
Teininä kun kävin koulua ja pian opistoa ja olin jotkin illat ja kaikki viikonloput töissä ja dokasin väkeviä “hallitusti”, pullo jallua pe/la ja yksin. 20 veestä ylöspäin viikonloput duunin ohessa yökerhoissa “jytäsin” ja oli sellanen hörinä-vaihe, työasiat, seurustelu tuntuivat luistavan. Sitten mokasin tosi pahasti viikko jälkeen kun työt loppui tän ekan laman ansiosta, ei potkujen ja siitä vielä viikko sain koulutukseen lähtökirjeen ulkomaille. Kaikki samaan hässäkkään. Ulkomaille otin mukaani kaikki piiloprobleemani ja kun lomat olivat pari viikkosiakin, oli aikaa aleta kokeilemaan useamman päivän kaatamisjameja. Aluksi teki pahaa, mutta kyllä sitä kaljaa väkisin sai alas muutamia päiviä. Turnauskestävyys kovin hääviä vielä ollut. Palasin Suomeen ja alotin heti duunit, enkä sopeutunut oikeestaan ever. Aloin ottamaan viikollakin, jäin omille teilleni ja kenenkään kanssa en pystynyt puhumaan, pyörin sekoboltsina milloin missäkin. Koko ajan olin yliaktiivinen, maaninen, pysäyttämätön, kuljin kuin JUNA, UNBREAKABLE. Putkareissuja rapsahteli, monenmuotosia sekoiluja. Muutin 25 veenä seittämännen kerran viiden vuoden sisällä ja jämähdin nykyisille huudeille, maisemille. Löysin “uudet piirit”, joista osa nyt kuolleita, osa jatkaa samaa touhua tänä päivänä. Rapulat paheni ja lieveilmiöt, häröilyt nousivat uusille levelille. 30:n hujakoilla olin syvimmissä koomissa, alipainoakin, melko pirstaleina ja vailla kontrollia juomiseen, tuhlattuja vuosia. Sosiaalisuus alkoi jäämään, tuli juotua yksin 3femman tienoilla. Alkoi tökkiä, fyysinen vastareaktio pukkasi päälle. Kolmisen vuotta sitten vähentely-vaihe ja tämän hetkinen tilanne kohtuu-jees. “Mennyttä loistoa” ei enää ole. Tiedän aivan varmasti, etten saa mitään hyviä fiilixiä dokaamisella aikaan. Memory katoaa oitis, asioiden hoito loppuu siihen, alan kuvitella kaiken omassa päässäni. Aikaa sitten juttelin erään äijän kans puistos koiralenkillä ja se keroi olevansa “vaan tällanen eläkkeellä oleva majurin pätkä”. HAH, se mitään ollut, vaan se LUULI olevansa. Kuulin myöhemmin tästä persoonahäiriöstä, oli jäänyt jonkinlaisen kuvitelmansa vangiksi “toiselle puolelle”, eikä ollutkaan palannut. Itse selwänä tiedän kuka olen, eikä faktat/fiktiot varmasti mene solmuun, kuin korkeintaa unimaailmassa. Lukuisia kertoja kuitenkin olen pyristellyt pois virtuaalimaailmasta ja se onkin kestänyt viikkoja. Pelottavaa olisi jäädä omien harhojensa vangiksi. Yksi painava syy muiden lukuisten lisäksi olla kaatamatta ensimmäistäkään tölkkiä alas omasta likaviemäristäni. Kohtuujuomista mäkin kelailin vielä ysärillä, totuus on jämpti, joko dokaan holistina tai raitistun, ei ole välisaumaa, neuvottelutilaa. Kaikki tahi ei kerrassaan mitään. Tänään jälkimmäinen vaihtoehto on voitolla. Aamuinen päätös kantaa ja seuraavan teen huomenna, kun silmäni auki saan.
Hyvä että pääsit siitä junasta, niin pääsin minäkin. En minä tiedä enää oikeastaan yhdestäkään noista omista pahimmista juomakavereistani, että missä ne ovat. Itse olen melkein kuin konkreettisesti junasta hypännyt. Yksin jäin jonnekin radan varteen, ja hyvä niin. Mulla on nuori koira, ja siinä on sellaista intoa ja viattomuutta, joka tuntuu hyvältä. Se on minun lapseni. Se ei tiedä siitä mikä kahjo olen ollut, ja sen takia en tahdo enää sellainen ollakaan. Yhdessä ihmetellään maailmaa, joka minullekin on melkein kuin uusi. Hyvin tässä ehkä sittenkin on käynyt. Olenhan ollut melkein itsemurhahakuinenkin tuossa humalakäytöksessäni.
Sitä alkaa olla vanha äijä jo. Näin jonkun hiljattain otetun valokuvan itsestäni missä tutkin pientä tekstiä eräässä esineessä sitä ikään kuin loitommalta katsoen ja silmiä siristäen. Alkaa alkaa nimittäin tuo lähinäkökin jo heiketä. Tuli mieleen joku vanha pappa siitä kuvasta. Vanhuus odottaa. Hyvä niin. Nuoruudesta en enää kaipaa yhtään mitään.
Tämä on yksi näkemys vanhenemisesta: 20 veenä funtsit ja funtsit mitä noi toiset Susta oikein ajattelee
30 veenä et enää välitä fuckkiakaan !! Nelikybäsenä huomaat, etteivät ne koskaan Sua ajatelleetkaan.
Toinen oma koira ja se on pitäny meitsin liikkeessä ja sitä kautta muodostunut sosiaalisia linkkejä ihan oikeaan maailmaan. Tapaa monenlaisia persoonia, joiden kans voi tarinoida - naisten kanssa aina ollut helpompi jutella “henkevistä aiheista”. Mua on välillä ihan ohuesti kyrsinyt, kun oon viskonut niin monet vuodet, “golden years” sieltä tavarajunan ovesta suoraan suohon, niin ja ei pitäny oikeestaan ees päästä tänne asti noin huonosti aurattuja raiteita pitkin Itsetuhoisuutta on ollut matkassa pari vaunullista, dokaaminen on hidasta itsemurhaa, henkisesti ittensä näivettämistä, tylsistämistä. Sen prosessin voi tosiaan vielä katkaista ja osan saada ehkä takaisin.
ja… vaikka meitä odotetaan mullan alla, niin eipä mennä vielä, eipä mennä ihan vielä, ei.
“God is a conpept by which we mesure OUR PAIN”. John Lennon. “Le ver vert la vers leverre vert” Ranskaa: Vihreä mato lähestyy ikkunaa. Niin ja kuten Aerosmithin biisissä: “It´s amazing, with the blink of the eye you FINALLY SEE THE LIGHT – When the moment arrives you know YOU`LL BE ALLRIGHT – Life´s a journey not a destination and I just can´t tell just what tomorrow brings”. Asioilla on todella tapana järjestyä, joskus turboviiveellä…
Kohden huomista, koisikaa hyvin.
Pain & Pleasure… Niiden välinen raja on veteen piirretty viiva.
Tavallaan sitä on aika vapaa nykyään, monin tavoin. Vapaamielinen ja vapaa peloista. Niin monta kertaa on jo joutunut nöyrtymään, ettei se enää pelota, ei nöyrtyminen eivätkä nöyryytykset.
Mä en ymmärtänyt tätä
Miksei ole väliä? Etkö sä pidä terveydestäsi tai vartalostasi?
Onko sul jääny itsetuho päälle myös juomatta ollessa kun kerroit ton jomisen olleen aika itsetuhoista.
Kyllä mua ainakin sattui enkä ole niin masokisti et tota toivoisin enään.
Minä tahdon uhrata ruumiini väkivallan alttarilla oikeuden puolesta! Noh, se oli jonkinlaista turhautunutta purkautumista varmaankin. Itseinhon jäämiä on minussa vielä silti jäljellä.
Eksyin taas joihinkin sekaviin pohdiskeluihini ja sitä tietä sivuun koko ketjun aiheesta. Minulla kun oli vielä jotain oikeaa sanottavaakin!
Juuri tämän näen erittäin vaaralliseksi sillä tavalla, mitä ensimmäisessä viestissäni kirjoitin. Itse en olisi nimittäin tuohon pystynyt. Muisti ja äly olisivat lähteneet jo aikoja sitten. Kun menin baariin aamulla, olin jo - vähän putken vaiheesta riippuen - alkuiltapäivästä todella tukossa pääni puolesta. En pystynyt minkäänlaiseen pitkäjänteiseen juomiseen siinä mielessä. Muisti lähti aina, enkä kai ikinä tehnyt mitään järkevää päätöstä siitä, että nyt väsyttää, lähdenpä kotiin. Olosuhteet sen sanelivat, myymisen lopettaminen tai muu.
KH:n kaltaista juomista olisi voinut vain jatkaa ja jatkaa. Krapuloihin olisi tottunut koko ajan paremmin. Kaikki olemme nähneet niitä leppoisia viisi-kuusikymppisiä äijiä baareissa, jotka ovat istuneet vastaavissa paikoissa samalla tavalla ehkä jo vuosikymmeniä. Tulevat aamulla, lähtevät yöllä. Se on tie aitoon kroonistumiseen. Minun kaltaiseni juoppo taas olisi tappanut itsensä tai joutunut vankilaan tai jotain muuta, loppujen lopuksi. Jotain olisi tapahtunut. Se oli aina jonkinlainen hälytystila ja sotatila ja kaaos, kun minä join. Tällainen toisenlainen alkoholisti taas ikään kuin juurtuu paikoilleen. Baarista saa tuttuja ja kaikki pitävät mukavana, ja on mukavaa. Siihen kiinnittyy silloin sosiaalisestikin. Ja se koukku pahenee koko ajan.
Näin tapahtuu, kun putki venyy. Loppujen lopuksi on omituisessa välitilassa, josta ei osaa sanoa, mitä se on. Ei ole kännissä ollenkaan, muttei selväkään. Se on niukimmilleen typistettyä elämää. Ei pysty juuri enää lähtemään mihinkään. Tankkaa vain “bensaa koneeseen” ja siinä kaikki. Kalja ei enää auta siinä tilassa. Muistan vain huokailleeni ja istuneeni aina tuntikausia vain jotain tuijottamassa ja muka miettimässä jotain, vaikkei päässä mikään liikukaan. On vain olemassa, ei enää paljon muuta. Kauhean tuskan aavistaa jossain pinnan alla, muttei se pääse kimppuun niin kauan kun vain jatkaa sitä patsasteluaan ja tankkaustaan.
Jsh29, olin itsekin kaltaisesi samanikäisenä. Tahtoisin niin kovasti sanoa, että tee kaikkesi, ettet jatka sillä tiellä.
Myös mun faija oli epäsosiaalisen, hektisen juopon prototyyppi. Ei sillä tavalla etteikö hän olisi ollut seurallinen, pidetty ja selvinpäin hyvin karismaattinen… päinvastoin. Epäsosiaalisuus oli taipumusta vetäytyä järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, jättää nuorena koulut käymättä, olla pitkiä aikoja työttömänä, ajautua rikoksiin, rikollisporukoihin. Kun minä taapersin ala-asteen koulutietä, faija kävi lusimassakin; kukaan ei kertonut minulle miksi.
Pisarankin vinkkua saatuaan äijä lähti kuin lentoon, häippäs himasta eikä näkynyt viikkoon. Kuvioissa oli viinan ohella ainakin mömmöjä (niitä löysin joskus kotoakin) ja satunnaisesti jotain huumeitakin… ja väkivaltaa.
Kun aattelee perimää, todella vähän mä oon kuitenkin perinyt noita epäsosiaalisia piirteitä. Aina kiltti ja tunnollinen kunnollinen plaa plaa. Pahimmat rikkeet olleet koululintsaus, kaupoista näpistely (kosmetiikkaa, karkkeja), satunnaiset kannabiskokeilut… ja aikuisempana töistä lintsaus ja kaksi kertaa promilleissa hyppääminen auton rattiin. Viimeks mainitussa on tosin rötöstä tarpeeks… kadun, enkä tee sitä koskaan enää.
Kävin kiltisti peruskoulut ja lukiot… tipalla etten lasketellut samaa vauhtia ammattikorkeeseen asti. Siis aika pitkälle ottaen huomioon että olin n. 18 -vuotiaasta alkaen kroonisesti ns. “pienessä sievässä” koko ajan.
Sitä, minkä tyypin alkoholisti olen vai olenko ollenkaan, en viitsi enää vatvoa. Juomisen ja juomisenhimon väheneminen ajan mittaan ei sovi alkoholismi-diagnoosiin, vaikka jotkut piirteet sopiskin.
Ehkä mä oon kasvamassa aikuiseks.
Joku kirjoitti jossain toisessa ketjussa että “Jeppe juo koska Jepellä on tunne-elämän häiriö”. En usko tuon pitävän paikkansa todellisiin alkoholisteihin, joilla on synnynnäiset valmiudet viinan nielemiseen jo aivokemiaan ohjelmoituna syntymästä asti.
Jepellä/Jeminalla on tunne-elämän häiriö, koska hän juo. Päihderiippuvuus lamauttaa henkisen kehityksen ja normaalin kasvuprosessin; useimmilla päihderiippuvaisilla ja alkoholisteilla jo herkästä murrosiästä asti.
En minäkään usko tuohon - ainakaan omalta kohdaltani. Ei minussa lapsena mikään “vikana” ollut, en ollut tarkkiksella, en ollut edes hankala oppilas, eikä minusta koskaan ollut mitään ongelmaa kenellekään. Elin kotona kovassa kurissa ja nuhteessa. Myöhemmillä ryyppykavereilla sitten oli pahaakin, jo lapsena ilmennyttä ongelmaisuutta. Varmaan esim. ADHD:ta, mitä ei silloin edes tunnettu. Juomistavat saattoivat meidät yhteen. Sitten olimmekin samanlaisia. Nimenomaan se juomisen holtittomuus synnytti keskinäistä koheesiota (hieno sana!). Jopa hullut saattoivat pitää minua hulluna. Selvin päin olin ja olen vain lievästi hullu, kiinnostunut kokonaisvaltaisista, voimakkaista kokemuksista. Niitähän saa sitten vaikka taiteesta näin vanhemmiten.
Noissa porukoissa kun liikkuu, oppii niiden kielenkäyttöä ja arvoja. Oma moraali rapistuu samaan aikaan alkoholin vaikutuksesta, koska humalassa tapahtuneet asiat ovat niin rajuja. Sitten on ikuisesti joku 20-vuotias, jonka elämä ei ole mitään kunnon aikuisen elämää. On se surkeaa jos elää neli-viisikymppisenäkin kuin jotain yläasteen jatketta. Jos tahtoo kapakka/huumekulttuurista eroon, niin se alamaailmaan viittaava arvomaailma on hylättävä. Puheet vasikoista ja kiroilu sun muu, kaikki. En minä itse kuitenkaan siinä ollut kuin puolittaisesti mukana. Tarpeeksi kuitenkin että tulivat uhkailut ja sen sellaiset kuvioihin. Juuri viimeisinä aikoina kietouduin siihen enemmän. Sanonpa että varsinkin naiset osaavat pyörittää sitä peliä taitavasti. Mutta ei se enää minulle kuulu.
Kait tässä aikuistuu itse kukin, kun on vain juomatta. Parikyt vuotta meni juodessa tai kärvistellessä juomisen perään. Ei vanha enää jaksa. Opetellaan tässä vain tavallaan katsomaan maailmaa ihan uudesta näkökulmasta. Ettei ollakaan mitään sekopäitä, vaan ihan vakavasti otettavia ihmisiä. Hieno kokemus. Jos henkinen kehitys on ollutkin jäissä, niin voihan se siitä taas lähteä käyntiin.
Olen noin muuten aika yksinäinen ja alkoholi tuo sellaista turvaa ja rohkeutta mitä selvinpäin ei ole…ja sehän siinä petollista onkin!!! 
En ole ikinä jurrissa vetänyt ketään turpaan, ja pyrin muutenkin välttämään turhia rähinöitä viimeiseen asti. Tosin viimeaikoina toleranssi nousi jo niin korkeaksi että piti aloittaa jo neljältä aamulla dokaamaan että saisi tärinät pois…ja siinä iltapäivällä 14 kaljan jälkeen en ollut edes kännissä!!! oli vaan normaali olo. Sitten tuli tämä hillitön 3 viikon ryyppyputki joka oli viedä hengen. Olin varma että kuolen…taisi olla Delirium Tremens…ainakin kaikki oireet viittasivat siihen. Nyt olen jo ollut viikonpäivät juomatta 
…elämäni hirvein kokemus oli 
Hyvä niin. Nuoruudesta en enää kaipaa yhtään mitään.
Nelikybäsenä huomaat, etteivät ne koskaan Sua ajatelleetkaan. 
Itsetuhoisuutta on ollut matkassa pari vaunullista, dokaaminen on hidasta itsemurhaa, henkisesti ittensä näivettämistä, tylsistämistä. Sen prosessin voi tosiaan vielä katkaista ja osan saada ehkä takaisin.
Noh, se oli jonkinlaista turhautunutta purkautumista varmaankin. Itseinhon jäämiä on minussa vielä silti jäljellä.