Se on se pieni helpotus kaikesta paskasta. Mutta joskus pitää katsoa totuutta silmiin…silloin kun pystyy myöntämään oman surkeutensa niin on jo päästy pitkälle. En halua kuullostaa miltään saatanan paasajalta…mutta itelläni oli se hetki kun olin selvinnyt 3 viikon ryyppyputkesta, niin katsoin peiliin ja sanoin “Vittu…tää loppuu nyt”…Alkoholille pitää olla vihainen 
Varmaan Jeppe/Jemina dokaa, kun sen asiat on niin pielessä tunnepuolella. Lisää juomalla ne saa solmusta umpisolmuun. Omaan holistiset geenit isä-vainaalta, jonka ohi iällisesti hurruutin tuossa kesällä. Iso-isät olivat sodan käyneitä veteraaneja, molemmat joi emämpi tuurivoittoisesti. On varmaan kymmeniä miljoonia alkoholistin lapsia, jotka eivät noudata kaavaa. Enpä asiaa enää mieti, merkityksetöntä dataa omalla kohdallani.
Tänään ap-lenkillä alkoi huippaamaan tavallista enemmän. Käväsin apoteekista hakemassa monivitamiinisatsin + beetä. Tuttu Proviisoritar kysyi, olenko muistanut juoda tarpeeksi ? Kyllä, nähdäkseni olen ja saa jo piisata. 
Tarkoitti kyllä ihan perus-nestebalanssia. 
Kannattaa sekin pitää ajan tasalla.
Tuntemukset humalasta ovat tältä vuosituhannelta enimmäkseen blac-outteja. 100-varma keino välttää tiedoton sekoominen ja henkinen romahdustila on olla korkkaamatta ja tänään se näemmä onnistui varsin hyvin.
Jotain unohtui… niin, olipa hyvä olla selvinpäin koko päivä.
Huominen on katsottava amusella uudestaan ja tarkistettava päivän edetessä tuntemuksensa.
Hyvät ja tasasen tyynet viikonloput 
v
Häpeä voi olla joskus opettavainen, hyvää tekevä tunne. Ellemme tajuaisi hävetä tai saada huonoa omatuntoa mokistamme, emme oppisi niistä senkään vertaa kuin nyt.
Siksi ne kirvelevimmätkin kännimokat kannattaa muistaa. Mikäli siis niistä nyt ylipäätään mitään muistaa.
Alkoholismi ja tunne-elämä. Kun aatellaan, että useimmat nuoret Suomessakin tutustuu alkoholiin ja ottaa ensimmäiset känninsä siinä murrosiässä (jatkuvasti yhä nuorempina, valitettavasti), niin kelläpä murkulla ei olisi tunne-elämän häiriöitä! Sehän on yhtä tunne-elämän häiriötä koko murrosikä.
Kaikista ei silti kasva alkoholisteja. Suurimmasta osasta ihmisiä ei kasva alkoholisteja.
Nää on tosiaan askarruttavia asioita mulle. 
Tietty suurimmalle osalle tällaset kliiniset pohdinnat on merkityksetöntä nippeli-trivian pyörittelyä (mitä nää onkin), eikä näillä ole oleellista merkitystä kenenkään oman raittiuden kanssa.
Mutta minua kiinnostaa päihderiippuvuudet valtavasti ihan objektiivisestikin! Kiinnostuksen kohteensa ja harrastuksensa kullakin. 
Ei ole ainakaan minulle merkityksetöntä se, mitä olet nyt parissa postauksessa tähän ketjuun sanonut. Se on päinvastoin ollut hyvin merkityksellistä. Ei se minun silmissäni ole nippelitietoa tai kliinistä tietoa, vaan sekoitus pohdittua näkemystä ja opittua tutkimustietoa. Ajateltavaa olen todella saanut. Sinusta tulee hyvä tulevassa ammatissasi, sen voin sanoa. Minä pysyn erossa sinun ja kalapuikkoviiksimiesten riidoista, eivät ne minulle kuulu, enkä oikein edes ymmärrä niistä mitään. Kun palstan aiheista puhutaan, olet hyvä, ja olet avuksi.
Häpeästä kun puhutaan, niin tuntuu, että kun raitistuu, sitä kaatuu kyllä ennen pitkää vuoren kokoinen määrä niskaan. Kännätessä on vaikea myöntää itselleen miten mahdoton on ollut. Juomista tahtoo pitää yllä. Siksi ajattelee, ettei mikään tapahtunut nyt niin kamalaa voi olla. Ihmisiä on suuttunut joka puolella, no voi voi. Mulle ollaan nyt vihaisia, voi hellanlettas. Kumma kun ihminen ei saa elää niin kuin tahtoo. Kaikkeen voi lyödä öljyä laineille.
Häpeämättömät… Yhden kaverin kanssa liikuttiin paljon. Oli hankala löytää baari, mihin jommalla kummalla ei olisi ollut porttaria. Ei sitä koskaan edes etukäteen tiennyt. Edellisen kerran pois lähdettäessä on voinut olla ongelmia. Lähtökohtainen sotatila baarinpitäjien kanssa. Ei tietty yhtään tullut mieleen, että niiden baareja ne ovat eikä meidän. Nämä ovat niitä 90-luvun mielentiloja. “Kännimokan” raja siirtyi koko ajan pidemmälle. Jos jäi auton alle, ei se ollut enää mikään moka, vaan hauska tapahtuma.
^Michaelin edellinen viesti on minusta niin hyvä, että jotain kommenttia:
Tarharyhmä, jostain syystä olen viime aikoina alkanut tykätä enemmän nettipersoonastasi. En keksi tälle oikeastaan kuin kaksi syytä: Itselläni menee raittiuteni(kin) kanssa nyt tasaisesti, ts. ei tee mieli takertua täällä palstallakaan joka asiaan yhtä herkästi kuin vaikkapa tuossa keväällä. Ehkä isompi tekijä on kumminkin sinun nykyinen linjasi täällä. Olet kertoillut selvästi avoimemmin ongelmistasi juomisen kanssa, ts. tullut sen suhteen lähemmäksi “muita”, ja lisäksi jaat edelleen tietämystäsi alkoholismista sopivina annoksina. Lyhyesti sanottuna: sä olet selvin päin ihan kiva mimmi 
.
Tuo on totta minunkin kohdallani joka sana. Juodessa oman mahdottomuuden myöntäminen ei vaan onnistu, ja myöntämisen vastakohtahan on kieltäminen. Lähipiirin suuttumiset kuittasin puhelimessa ympäripyöreillä “tulihan tuota otettua” -vastauksilla, ja muuten kuittasin kaiken “–ttu ne tajua mistään mitään” -asenteella. Antaisivat mun olla, mä pärjään kyllä.
Nyt selvin päin olen silti - ainakin toistaiseksi - säästynyt aivan musertavalta häpeältä. Yksi iso tekijä taitaa olla se, että tajusin jo raittiuteni alussa olevani alkoholisti, ja toimineeni sen vetämänä itseäni ja maailmaa vastaan. Varsinaista pahuutta en myöskään kilttinä ihmisenä tehnyt, suurimmat morkkikset aiheutuivat minulla ehdottomasti lähipiirin ihmisten “kaltoinkohtelusta”. Syyllisyys on helpottamassa, kun näen ja tunnen miten olen nykyään taas luottamuksen arvoinen, mutta pientä kolkuttelua edelleen toki on… ja ehkä saa ollakin. Join kumminkin moninkertaisesti kauemmin kuin olen nyt ollut juomatta.
En ole ollut jäämässä auton alle (tai en ainakaan muista huomanneeni, että olisin ollut…), mutta kännimokan määritelmää piti kieltämättä tarkistaa ylöspäin aina silloin, kun uusin “vahinko” tapahtui. Kännivahinkoja ei koskaan voinut tarkastella sellaisinaan (jolloin ne olisivat kenties jo kaatuneet päälle ja saaneet lopettamaan), vaan aina suhteessa johonkin toiseen (tapahtumaan, juoppoon), jolloin kaiken saattoi loppupeleissä kuitata klassisella “tekevälle sattuu” -sloganilla. Hyväntahtoisella ihmisellä mokani liittyivät useimmiten omaisuuteni tai itseni hukkaamisiin. Silmälasit, lompakko, nahkatakki, kännyköitä, avaimia, polkupyöriä, kaatumisen jälkiä, putkaöitä, yöpymisiä taloyhtiön yleisissä tiloissa…
Tuo “kännimokan rajansiirto” menee muuten kummasti yksiin sen kanssa, kun “omaa pohjaa” ei tunnu ihmisellä löytyvän. Jossain ihmisen sisällä asuva tarve juoda estää pysähtymisen silloinkin, kun ei juuri satu juomaan.
–kh
^ Kiitoksia paljon hyvistä puheenvuoroista sekä Mikelle että Kuivalle hikalle 
Kiitos. Itse en ole kuitenkaan muuttunut, vaan näen tähän kaikkeen oikeestaan vaan yhden merkittävän syyn; eli muut kirjottajat on alkaneet kohdella mua asiallisemmin ja kiltimmin… josta kiitos. Kiusaajat on joko kaikonneet tai jättäneet mut rauhaan.
Näin ollen mä myös uskallan avautua enemmän omista asioistani, ja tulla jotenkin muutenkin ikäänkuin lähemmäs.
Jatketaan, ja mukavaa raitista viikonlopun jatkoa kaikille. : )
Olen aivan samaa mieltä Tarhakissasta. Tuollaisena minä sinut tavallaan muistan joidenkin vuosien takaa. Olet tullut lähemmäs. Se on hyvä asia, mistä se sitten johtuukin. Ei mulla ole mitään ketään vastaan paitsi Tricksteriä, jonka neekeriruno sai vähän sapen kiehahtamaan. No, paskat mulla mitään sitäkään vastaan ole. Antaa kaikkien kukkien kukkia vaikka olisivat sitten vähän rumempiakin.
Jos kuuntelisi biisin “Kissaihmiset”?
Hyvin kirjoitettu, Kuivis. Tekevälle sattuu, kyllä. Kaikki lieveilmiöt olivat välttämätön paha, jonka kanssa kyllä osasi tulla toimeen. Jos meni välit poikki johonkuhun, osasi kyllä kaikki defenssimekanismit käyttää hyödyksi ja miettiä, että en mä siitä koskaan pitänytkään, ja silloinkin se teki niin ja niin. Saattoi vain malka olla omassa silmässä.
Mitäköhän tuulimyllyjä vastaan sitä oikein tuli taisteltua? Oikeuden ja kunnian puolesta tietysti ja tottakai, mutta… joskus mietityttää.
Kiitos Mike, ja olen siis pahoillani myös niistä piikikkäistä kommenteista minulta sinulle.
Mä luin kerran huvikseni mun vanhoja viestejä kesältä 2007, ja olin melkein yllättynyt että ne vaikutti jopa suht tolkullisilta… ja jopa ihan järjellisiltä pohdinnoilta paikoitellen.
Yllättävää kun ottaa huomioon miten tolkuttoman pihalla ja sekaisin olin koko sen kesän ja sitä seuranneen alkusyksyn. 
Se oli kyllä ihan omanlaisensa kesä ja syksy, jonka jälkeen elämä sitten onkin alkanut rauhottua ja rakentua ihan uusiksi. Sen oli pakko; muuten ois tälle kissalle käynyt TOD. kehnosti, niin 9 henkeä kuin onkin. 
On pohdittu miltä humala tuntuu. Aattelin myös just äsken, että miltä sitten selvinpäin oleminen tuntuu.
Luojan kiitos, se tuntuu ihan tavalliselta. Normaalilta olotilalta. : )
Kivaa kesäistä sunnuntaita.
Samaa sulle…
Oli vaikeina aikoina hyvä olla yhteydessä ihmisiin kuten sinä ja moni muu täällä, joilla oli yhtäläisesti vaikeaa. Oikeassa elämässä minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisi yhtäkään sanaa voinut vaihtaa esim. juomisesta, kun muutoinkin koko elämä kaatui päälle. Jonkun tuntemattoman ihmisen nimimerkin jokin sana tai ajatus saattoi merkitä aivan valtavasti. Muutoin elämä oli tyhjenemässä ihmisistä.
Eräs äärettömän sairas ihminen ojensi kättään puoleeni ja päästi korahduksen, jonka kuulen vielä tänäkin päivänä korvissani. Kotona jatkoin yksin juomista kauheissa oloissani ihmisen ruumiillisen tuhoutumisen kuvat mielessäni. Satoi koko ajan ja oli pimeää sen kesän jälkeen, jona minut oli jätetty. Tuijotin TV:tä, ja sieltä tuli ensin elokuva Bloody Sunday, jossa brittijoukot mm. ampuivat jonkun mielenosoittajan pään irti. Sitten tuli dokumentti tsetseenien koulukaappauksesta. Palaneita ja silpoutuneita lapsia kannettiin raunioista. Nämä kaikki visiot yhdistyivät, ja ulkona pimeydessä satoi kuin viimeistä päivää. Se oli kuin keskiaikainen kuolemantanssi. Tämän sairaan ihmisen kuva palasi päähäni koko ajan, näin sen näyn ja kuulin sen äänen. Ja minä vain join ja join.
Tällaisessa tilanteessa kun yksikin ihminen edes netin välityksellä puhuu kuin ihminen ihmiselle, sen voi muistaa lopun elämäänsä. Ja niin minä muistankin.
Syntini voi selvin päinkin olla ylimielisyys. Voin myös kiihtyä turhan takia kaiken maailman asioista. Ehkä minun ajatukseni voivat myös joskus lähestyä ns. kuivahuikan ottamista. Pistän nyt vähän itsekontrollia päälle taas vaihteen vuoksi.
Tulee noista kauhuvisioista mieleen, miten juopotteluni viimeisinä vuosina 2006 - 08 katsoin paljon kauhuelokuvia, varsinkin näitä Ringuja, Grudgeja yms. aasialaisleffoja, joista useista väännettiin samoihin aikoihin myös jenkkiversioita. Jokin leffa jäi kohmeloisena säikyssä tilassa katsomattakin. Samaten pelottelin itseäni mm. Amy Winehousen rappiokuvilla (taisi hänelläkin mennä jokunen vuosi sitten melko heikosti?).
Hiljattain tuli TV:stä mm. Grudge 1 ja 2 samana iltana, yritin katsoa niitä vanhojen aikojen vuoksi mutta kiinnostus ei riittänyt eka leffan alkua pidemmälle. Nyt selvinpäin ihmetyttääkin, mikä noissa oudoissa ja sairaissa näkymissä silloin kiehtoi? Olinko silloin henkisesti niin turta, että hain pelon kautta säväreitä? Vai… tunsinko alitajuisesti tarvetta tutustua maailmaan, jota kohden itse olin menossa?
–kh
Yks mun kaveri fanittaa ihan intona noita Grudgeja, nimenomaan japsiversioita. Kyseinen kaveri ei ole alkkis eikä minkäänsortin päihteilijä, vaan kaksisuuntainen eli bipo.
Mä luin yhteen aikaan 4 - 5 vuotta sitten runsaasti kauhukirjallisuutta ja olin hassahtanut etenkin vampyyriteemaan. Esim. Anne Ricen vampyyriromantiikka lie tuttua monille? Samoihin aikoihin pläräsin Raamattua, raamatunhistoriaa ja olin kovasti henkistynyttä olevinani. Sanomattakin selvää että oli kostaa, väsynyttä aikaa. :mrgreen:
Nykysin minulta on kadonnut kaikki mieltymys yli hilseen meneviin asioihin, ja nautin fiktiostakin vain kun se tuntuu perustuvan oikeiden ihmisten oikeeseen elämään. Pitäs mennä tsekkaamaan kohta esim. uutuus nimeltä Sisko tahtoisin jäädä. Iki-ihanan Fucking Åmålin jaksaisin katsoa vaikka kuinka monta kertaa! <3
Olen kai sittenkin ikuisesti hupsu vaaleanpunainen romantikko, vaikka olenkin piintynyt vanhapiika. Tai ehkä juuri siksi!
Elämän karuja puolia näkisi sen sijaan kotimaisessa Reindeerspotting:ssa, ehdottomasti tsekattava sekin.
Mutta… voi sitä Amy Winehouse parkaa. 
[x
Kun mennään alkoholismin (keittiö)psykologiaan, voidaan kysyä, miten paljon siinä on kyse masokismista ja halusta alistua. Kuinka moni alkoholisti on ihminen, joka auliisti haluaa alistua itseään suuremman voiman käskytyksen alle? Visiot, joista puhuin, ovat tavallaan myös olleet voiman visioita. Sotavoima on jumalaton voima. Heikko ihminen haluaa liittyä voiman yhteyteen. Kuinka moni juoppo on esim. ollut armeijassa kuin kotonaan? Suuresta voimasta saa voimaa itselleenkin, vaikka itsenäisyydestään joutuukin tinkimään.
Itse olen tavallaan ollut naisten kanssa aktiivinen ja miesten kanssa passiivinen. ( outo lause?) Siis voimakkaampien yksilöiden on aina ollut helppo saada minut taipumaan. No joo, kun ajattelen pitempiä suhteitanikin, niin olenhan minä aina niissäkin ollut ns. tossun alla. Pahastikin. Varsinkin nuorena minun oli vaikea sanoa ei kenellekään. Mielummin vaikka pakenin tavoittamattomiin. Tai sitten vedin pään täyteen ja olin hetken ajan maailman kuningas ja Euroopan presidentti yms.
Alkoholismi sekä pelkurimainen ja/tai yleisesti heikko ja passiivinen luonteenlaatu voivat kulkea käsi kädessä paljon tiiviimmin kuin mitä moni meistä kehtaa itselleen myöntää.
Tässäpä asian ydin. Pelkurimainen luonteenlaatu - siinäpä se. Saattaa olla yllättävä, mutta tuo pelkurimainen luonteenlaatu on perin tervettä ja perin inhimillistä. Katsokaa vaikkapa apinalauman olemusta puussa. Varsinaisia pelkureita. Koko ajan hakemassa turvaa toisilta apinoilta. Tuon yhteenkuulumisen kautta apinoista on kehittynyt ihmisiä.
Meillä alkoholisteilla on jokin palikka kääntynyt väärään asentuun, kun emme uskalla näyttää olevamme pelkureita. Salailemme ja peittelemme tuota - muka häpeällistä - inhimillistä olemustamme, kunnes alamme uskoa itsekin olevamme varsinaisia supersankareita. Tuo pelkuruuden salailu on se tekijä, joka ajaa meidät juomaan ja tekee meistä oikein superpelkureita. Varsinaisia raukkiksia.
v
Tämäpä on mielenkiintoinen ketju! Itsekin olen aina ihmetellyt, miksi minusta tullee aina kännissä elävä Duracellpupu. Ystävät sentään sammuivat, minä äärettömän harvoin. Juopuneena olin liikkuva sirkus. Ja morkkikset olivat megalomaanisia, koska keksin aina jotain älytöntä, viihdytydmielessä. Myöhemmin, sitten kun juominen siirtyi enemmän kotiin, kotisohvalla kännäillessä olin passiivinen kuplassaistuja, jolle riitti hyvin se, että lasi on edes puoliksi täynnä. Toivon, että tuo on taakse jäänyttä, mutta aika näyttää…