Lystipä olis tuota kokeilla. Tosin voi olla että palautteen vastaanotto loppuu toisen lauseen puolivälissä… (kaskun palaute on melko varmasti olosuhteiden pakosta ns. korjaavaa palautetta, mutta vastaanottajasta (eli minusta) se vaikuttaa tyystin virheelliseltä…).
Mutta silti, kyllähän se kiinnostaisi tietää onko tarinankerrontataitoa tai edellytyksiä kehittyä. Ja jos on edellytyksiä mutta ei valmista taitoa niin mihin suuntaan sitä sitten pitäisi tarinankerrontaa kehittää…
Eiköhän sitä taitoa pikkuisen jokaisella ole.
Ja kehittyä voi.
Useimmiten kehittyminen taitaa olla turhien maneerien poistamista, tiivistämistä, omanlaisen värin ja tyylin löytymistä.
Ja sitten tietysti se yks pikku juttu…täytyy niihin tarinoihin jotain sisältöäkin löytyä! Toiset kasi vaan näkevät ne tarinat valmiina ympärillään, itsessään, maailmassa tai tai ainakin et olis voinu olla… ja osaavat sen sitten kertoa siten että muutkin viitsivät kuunnella/ lukea.
Mutta, tästä päästäis vaikka ihan asiaan;
Millainen on hyvä tarina?
Terveiset täältä, muille selviytyjille. Nykyisille ja tuleville.
Edelleen sitä mietin, millainen hyvä tarina olisi. Kun tulin sittenkin siihen tulokseen, että me myös tarinoita tarvitsemme. Niin kyllästynyt kuin suusanallisia loputtomis juttujaan vääntäviin puoliammattmaisiin tarinanvääntäjiin olenkin.
Sittenkin, hyvät tarinat auttavat joskus irtautumaan arjesta, näkemään joko historiaan, tulevaisuuteen, todellisuuden tuolle puolen tai sitten ne vain viihdyttävät. Tuovat pienen katkelman jostain, palasen tunnelmaa, jotain jota muuten jäisi ilman.
Ehkäpä sittenkin pitäisi jokaisen ihan pikkuisen kmehittää sitä tarinankertojaa itsessään.
Just annoin paattini liukua kaislikon reunaan, sidoin kiinni , pressunpalasen virittelin teltaksi avonaisen peräosan päälle, läppärin yhdistelin pikku vippaskonsteilla veneen akkuun ja valmistaudun tässä merenlahdella yöni viettämään.
Yö on lämmin. Jo vähän hämärtää, heikkoa usvaa nousee peilityynestä pinnasta, leijuu hetken ja katoaa taas jonnekin. Joku kala rikkoo vedenpinnan, yksinäinen lintu kahauttaa kaislikkoa. Ja minä olen tässä. Niin yksin ja kuitenkin niin osana kakkea elävää. Luontoa, maailmaa.
Odotan unta, joka ei ehkä ihan heti tule. Pitkästä aikaa yön ja luonnon kanssa todella lähekkäin.
Ehkä tässäkin voisi olla yhden tarinan ainekset.
Ja joo, ei tämä tältä tuntuisi ellen myös ihan luomuselvänä täällä olisi. Aistit naturell…
Ja tämä on sitten ehkä minulle sitä tavallista ja vaatimatonta elämää jota myös minä ymmärsin kaivata vasta kun olin aikani juossut. Terveiset siis myös Kaaleppiselle joka itselleen sopivaa tavallista elämää nyt etsii. Kyllä se löytyy, ehkei se ole lähelläkään sellaista kuin minun, mutta sen tuntee kun sen on löytänyt. Se on omantuntuista.
Mukavaa on asioista nauttia selvinpäin, mutta vähän tässä tarinassasi mietityttää, että samalla kun kirjoitat olevasi luonnon kanssa todella lähekkäin ja nauttivasi siitä, niin miksi ihmeessä se läppäri pitää olla mukana ja vieläpä kirjautua plinkkiin kesken kaiken ihanuuden. Ethän sinä silloin voi olla sinut sen luonnon kanssa kun olet samanaikaisesti internettiin kytkeytyneenä miljardien ihmisten ja tapahtumien kanssa.
T. Prossa
Semmoista leikkimistä se on. Piti kokeilla miten saan läppärin toimimaan paatissa ja hyvin kai se siellä pelitti. Vähän hidas yhteys mutta kuitenkin.
Puoli vuorokautta kun väistelee kiviä, syöttää matoja pikkukaloille ja tutkii rantavesien syvyyttä, kärventyy auringossa ja äänimaailmana on lokkien kirkuna, aaltojen läiskähdykset paatin kylkeen, maisema vaihtuu vain perin hitaasti paatin kiertäessä tuulen mukaan ankkurinarunsa päässä… tai sitten just aavistuksen verran nopeammin harvakäyntisen moottorin tuupatessa seuraavaa matalikkoa kohti … siinä sitten jo puolenyön aikaan voi ottaa annoksen ns sivistynyttä maailman menoa, ihan kuin kontrastina sille muulle.
Ja kun ei tuo luontoharrastuskaan minulle mikään uskonto ole, kuljen metsiä, kinttupolkuja, sorateitä mopoilen reppu selässä, saaristoväylää jurnutan vanhalla paatilla ilman määränpäätä ihan vaan silloin ja sen verran kun huvittaa.
Ja sitten taas, kun huvittaa semmoinen, niin roikun kyllä vaikka täällä plinkissä, vilkaisen facebookkia, jopa toisinaan joitain nettisivuja rakentelen, kun joku sellaisessa apua tarvitsee.
Ja yhtähyvin voin sille päälle sattuessani uppotutua jännään kirjaan -tai vaikka johonkin vähemmän jännään -miten nyt sekin sitten sattuu-
En minä missään noissa asioissa tunne mitään pahuutta tekeväni kun ei kerran niistä mikään ole pakkomielteeksi muodostunut. Eikä puhdasoppisuuden vaatimuksia ole missään asiassa.
Tämä syntinen elämä on parasta mitä tiedän.
Taas vietin yhden päivän joutilaan maukkaassa olotilassa. Mitäs nyt muuta kuin tuon tämänhetkisen leikkikaluni, paatin kanssa, meren rannoilla.
Mukana oli kaveri alle kouluikäisen tyttärensä kanssa, eväineen ja onkimatoineen.
Koko päivä siinä kului, tyttö onki, väsymättömänä, eläen joka hetken täysillä. Ja kuinkas ny sattui, kalaa tuli. Sumppu täyttyi ahvenista, pienempiä päästettiin takaisin mereen.
Hetki pidettiin sadettta kajuutassa, spriikeittimellä lämmitettiin sapuskat -ja taas ongittiin.
Paitsi että me kaksi aikuista emme viitsineet edes omia onkia veteen laskea, työtä riitti matojen laittamisessa ja kalojen koukusta irrottamisessa muutenkin.
Ihan hetkellisenä välähdyksenä tuli mieleen taas kerran katkennutta siimaa solmiessani, että tämän tärkeämpiä hommia minulla ei ole! Enkä kovin usein pääse itseäni näin tärkeäksi ja tarpeelliseksi ihmiseksi tuntemaan.
Noista muista en voi varma olla, mutta minulle eilinen oli hieno päivä.
No, sitten iltamyöhällä kotona, kun reppu oli purettu ja iltakahvit keitetty, roikuin jonkin aikaa tuolillani katsellen tietokonetta, päivän kuvasaaliin siinä perkasin, ja laitoin sähköpostina hiukan rajatut ja väritasapainoltaan säädetyt kuvat likkeelle, lueskelin plinkkiäkin.
Ja taas törmäsin siihen vimmaan, joka joskus jää ihmiselle kun omia asenteitaan on muuttanut. Se jatkluva itsensä, tunteidensa, ajatustensa tutkiminen ja vertailu, kipupisteiden tonkiminen ja pinnallenostaminen.
Miksi ihmeessä?
Miksi ihmisen pitäisi ottaa tavoitteekseen joku epämääräinen “henkinen kasvu”, “itsetuntemus”, tunteiden ronkkiminen pintaan silloinkin kun muuten olisi kovin rauhallinen olo.
Outo harrastus, niinpä.
Tosin , kun aloin muistelemaan, niin eikös vaan se vaihe ollut minullakin. Kauan sitten, kun innokkasti, suorastaan koukuttuneena olin mukana ihmissuhderyhmissä opettelemassa niin tunteiden tunnistamista (heh) kuin vuorovaikutustakin, olin ihan samaan koukussa. Ne ryhmät olivat -lienevät edelleen) lähinnä ihmissuhdelaboratorioita joissa tosiaan analysoidaan tiukan intensiivisesti vuorovaikutuksen kiemuroita, ryhmädynamiikkaa, omien tuntemusten kieroilua maailman näkemisessä… paljon muutakin.
Ja olihan sekin kivaa -aikansa.
Mutta kun välillä näen miten ihminen tekee omasta päästään tunnetiloja analysoivan ja vaikkapa riippuvuuksia tikulla tökkivän ja pintaan nostavan laboratorion, niin tuleehan siinä sellainen lähimmäisenrakkaudellinen ja armollinen ajatus mieleen, että voi kun osaisi tuollekin sanoa että jätä nyt sikseen tuommoiset ja rupea vaikka elämään välillä.
Mene vaikka ongelle ja unohda ne korkealentoiset ajatukset, ole vaan ihan tässä maailmassa.
Varsin asiallinen huomio, mikä itseäkin välillä laittaa ihmetyttämään. Miksi tunnetiloja pitää analysoida jatkuvasti, miksi jokaiselle tunnetilalle tai tunteelle pitäisi olla nimi tai löytää sen aiheutumo-/saavutusketju. Helposti tässä ollaan tunnetilojen analysointiharhassa ja jos joku tunnereaktio ei selviä heti, niin luullaan jopa, että se on ongelma, joka pitää selvittää. Tässä kaikessa on kyllä ainekset synnyttämään adiktoiva tunnetilaselvittäminen.
Kyllä minulle riittää varsin hyvin, kun tunnistaa olonsa hyväksi tai vähemmän hyväksi, joskus jopa huonoksi.
Samoilla linjoilla minäkin. Meidät on syntymästä asti varusteltu tunteilla, aisteilla ja jopa vieteillä, tunteillemme emme voi mitään, ne on ja pysyy, mutta niitä ruokkiville ajatuksille voimme ja monasti tunteita onkin turha alkaa liikoja ruokkimaan, vaan hyväksyy niiden olemassaolon koska emme muuta voi. Turha analysoida ittensä sekaisin, mutta toki itsetutkiskelua jossain määrin pitää tehdä jottei todellisuus karkaa käsistä.
T. Prutku
Oon tässä mietiskellyt vähän samaa viime aikoina. Sitä jatkuvan itsetutkiskelun tarvetta… Sille oli aikansa. Aikanaan pohdin alkoholismin syitä ja seurauksia tiivistikin ja usein. Mutta kun sain asiat mielessäni jonkinlaiseen järjestykseen, laitoin ne mielikuvissani mappiin ja hyllyyn ja siellä ne ovat, ei tartte kaivaa mappia esille.
Se varsinainen pohdiskeluvaihe on jäänyt nyt tavallaan taka-alalle. Nyt tilanne on se, että elelen tyytyväisenä elämääni ja välillä sitten päähän pulpahtaa oivallus, jota en ollut edes huomannut miettiväni. Alkoholia ei tule mietittyä juurikaan, muidenkaan käyttö ei enää häiritse. Toki edelleen olen kansan terveydestä huolissani, mutta kun en sille yksityisenä ihmisenä mitään voi, niin näytänpä sitten vain esimerkkiä.
Jotenkin vierastan sitä ajatusta, että kun on onnistunut juomaan itsensä alkoholistiksi, niin raitistumisen jälkeen koko loppuelämä on sitten toipumista. Olen yhä enemmän metsänreunan miehen kanssa samoilla linjoilla. Katson toipuneeni alkoholismista ja nyt elän tavallista elämää. Enkä elättele mitään kohtuukäyttökuvitelmia. Monet ihmiset elävät ilman alkoholia, eivätkä koskaan ole olleet alkoholisteja. Se on ollut heille aivan tavallista elämää aina ja sitä se on nyt minullekin.
Ja se on aika mukavaa! 
Huomenia kaikille kanssaoivaltajille. Laitoin juuri tästä aiheesta kommenttini Kaaleppisen ketjuun joten ei tarvitse täällä vaivata itseään eikä muita tämän enempää. Rajansa kaikella - myös itsetutkiskelulla. Ainakin ekonomeille käsite “rajahyöty” on tuttu. Pätee melkein kaikessa jossa pohditaan panostamisen ja tuloksen hyöty/kustannus- suhdetta. :mrgreen:
Kaikkeen koukuttuu, ja erityisesti sellaisiin hiukan hämäriin ja salaperäisiin asioihin kuten tunnetilat, vuorovaikutussuhteet, pikkuisen mystiset filosofiat… ja mikäs siinä, niinkauan kuin todellisuudentaju kuitenkin säilyy ja jalat pysyvät maassa.
Minähän joskus vuosikymmeniä sitten hurahdin noihin vuorovaikutusryhmiinkin nin täysillä että muut ihmiset alkoivat jo ajoittain oudoksumaan ja hiukan pelkäämäänkin -niin avoin ja sosiaalinen, vuorovaikutuksellinen kun olin 
No, aika teki siinäkin tehtävänsä ja sitten taas tulikin jotain muuta.
Ei tuo itsetutkistelu ja omien tuntemusten penkominen kai kovin tavallinen riippuvuus ole? Ainakin minun tuttavapiirissäni lähes kaikki ovat tuossda suhteessa melko luonnollisia, arkipäivässä eläviä ihmisiä. Esimerkiksi päihderiippuvaisia, läheisriippuvaisia, uskontoriippuvaisia ja syömishäiriöisiä, urheilu/kuntoilufanaatikkoja tunnen paljon useampia.
Eli, ehkä se liittyy sitten myös väliaikaisena niihin murroskausiin, jolloin ajatusmaailma on johonkin suuntaan muuttumassa, ja pientä hätää on ilmassa kun jotain eriskummallista olisi sisällöksi saatava -arki ja elämä kun tuntuu liian tavanomaiselta ollakseen riittävää.
Hyvä niin, sillä omista aivoistaan omien tuntemusten ja menneisyyden kipupisteiden tutkivan laboratorion tehnyt ihminen on aika rasittava kokemus kanssaeläjille. Siitä on luonnollisuus kaukana, prkl.
Andanten mainitsema rajahyöty kait on läsnä melkein kaikissa päätöksissämme. Minunkin pitäisi nyt päättää, viitsinkö lämmittää saunan. Tiedän, että saunan lauteilla on mukava köllötellä, ja sen eteen kyllä vois jotain tehdä. Toisaalta, klapien kantaminen, lämmittäminen, vedsiletkun vetäminen pihan yli ulkoseinältä saunanrötisköön, padan täyttäminen, vihdaksien haku nokkospuskien kiusaamasta pensaikosta… siinä on kans hommaa -onko saunan mukavuus siis jotenkin mitattuna niin iso asia että viitsin noin paljon sen eteen tehdä?
Jaa… toisaalta se valmistelu kaikkineen, sekin on ihan viihdyttävää ja jotain jonkin osaamisen, mukavasti soljuvan homman onnistumisen ja tekemisen ilon sisältävää touhua… taitaa nyt vaaka kallistua sen saunajutun puolelle. Ellei sitten viime hetkellä juolahda mieleen jotain vielä mukavampaa tekemistä.
Paljon olen edellisten kanssa yhtä mieltä. Hassusti käy jos siinä jatkuvan itsensä tutkiskelun lomassa unohtaa elää koko elämänsä. Kyllä munkin on pitänyt käydä se vaihe läpi, jossa olen tehnyt tilit selviksi itselleni. Jotenkin siitä sitten on alkanut aueta toisenlainen ja tasapainoisempi elämä. Vähän huomaamattakin. Elämisen vaikeudet on ihan samat nykyäänkin, mutta nyt ei ole jotenkin sellainen tarve enää sinkoilla ja kimpoilla joka paikkaan. Ja kai se sitten asennekin on jonkinlaisen muutoksen kokenut.
Ihan oman mielenterveyteni takia on ollut varmasti parasta että on ollut tällainen vaihe, kun on saanut tehdä ne tilit itselleen selviksi ja keskittyä vain siihen. Tärkeää on ollut käydä läpi sitä, että minkä takia mulla on edelleen ollut ihan helvetin paha olla, vaikka juominen onkin loppunut. Sieltä on sitten alkanut porautua ne syyt esiin ja olo on hiljalleen ihan oikeasti helpottanut. Ajatusmaailmasta on hävinnyt se turha häpeä ja syyllisyys, kun se juova aika on jotenkin niputtautunut sellaisen leiman alle, että olen sitten varmasti ollut siinä andanten mainitsemassa “poikkeustilassa” ja voimaton oikein toimimaan millään muullakaan tavalla, kuin niillä työkaluilla jotka silloin on sattuneet olemaan käytössä. Eli ikään kuin ulkoistanut omat aivoni johonkin vieraaseen käyttöön, olematta itse paikalla. 
Eli ei tässä nyt niin huono ihminen sitten kuitenkaan olekkaan, eikä ole tarpeen syyllistää itseään. Ja ei se juova aika minusta itsestäni mitään kerro, vaan vain siitä että olin tosi pahasti eksyksissä ja minulla oli paha olla. Tämä ei tietenkään kuitenkaan tarkoita sitä, että ikään kuin vapauttaisin itseni kantamasta vastuuta. Kyllä mun pitää ihan se oma ristini kantaa ja hoitaa se oma suht vaatimaton korteni kekoon.
Itsensä syyllistäminen vaihtuu ehkäpä sellaiseksi itsensä kunnioittamiseksi. Että tulipahan tuostakin selvittyä. Se oikea persoona alkaa pikkuhiljaa kuoriutua esiin minusta. Mutta minulla se muutos on tapahtunut pikkuhiljaa. Ei mitenkään kertarysäyksellä. Itsetuntemuskin kun minusta tarkoittaa ihan jotain muuta, kuin sellaisen oman pätevyytensä esiintuomista, kun on nyt tällaista teoriaa ja tuollaista kulmaa tarjota ja vääntää ja kääntää ja tämä ja tämä kurssi käyty siitä todisteeksi yms. Helposti ihminen itse asiassa vain hukkuu itseltään tuollaisessa sekamelskassa. Eikä tuollainen siitä ihmisestä itsestään useinkaan paljon mitään kerro. Paitsi siitä miten “kirjaoppinut” tämä on.
Tähän 100% sama. Ihan uteliaisuuttani kiinnostaisi kuulla jonkinlainen selvitys, että mihin tämä ajatus oikein perustuu? Vuosikymmeniä juomatta olleet ihmiset ovat yhä toipumassa. Mistä?
Jepulis, mulla tämä itsekunnioitus rupesi tulemaan hämmästyttävän nopeasti takaisin kun syyllistäjät ja lytistäjät katosivat elämästäni. En minä itseäni enää sen jälkeen sen kummemmin syyllistänytkään kun tajusin mistä alkoholismissa on kysymys. Jos itsekunnioitukseen tarvitsee mitattavia tuloksia niin siitä vain kokeilemaan kaikenlaista. Mieluiten pienimuotoisia juttuja johin ei tarvitse sitoutua liikaa. Mulle oli ja on tärkeää “mitata” edistymistä tekojen eikä päivien edistymisellä. Monen hankalan paikan yli olen myös selvinnyt muistamalla entisiä aikoja ja niiden vastoinkäymisiä. Kun niistäkin olen selvinnyt, niin enpä tiedä mitä pitäisi tapahtua jotta luovuttaisin totaalisesti. Vaikeista vaiheista selviäminen antaa luottamusta ja uskoa tulevaan.
OK, muistan kyllä itsekkin aivan liankin hyvin millaista kärvistelyä ensi aika oli joten turha jakaa mitään liian monimutkaisia neuvoja.
Toipumisellakin on rajahyötynsä. Ei minusta tämän raittiimpaa voi enää tulla. Eikä tarvettakaan. Vielä vähemmän tarvetta käydä ruokkimassa alkoholisti-identiteettiäni joissain ryhmissä. Riittää kun pidän asian mielessäni. Tässä auttaa kun katson itseni allergikoksi jolle alkoholi ei sovi.
Lopuksi rajahyötyyn. Käsite sinällänkin pitää sisällään, että silläkin on “rajansa”. Kohtuu kaikessa ja jossain vaiheessa peli poikki. Turha kääntely ja vääntely vain sekoittaa entistä enemmän.
Se perustuu väärinymmärrykseen. Toipumisen ja itsetuntemuksen sekoittamiseen.
Alkoholismi on sairaus josta toipuu vuodessa parissa jos pystyy olemaan ajan juomatta.
Mutta itsensä tuntemaan oppiminen on loppuelämän prosessi. Pakkohan toki ei ole opiskella vaan hautaan voi mennä juurikaan tuntematta sitä kenen kanssa suurimman osan ajastaan vietti.
Gnothi seauton ! Tunne itsesi !, sanoivat jo muinaiset kreikkalaiset eivätkä pummineet tukipaketteja 
Noniin, kiitoksia vinetto! 
Tuo itsensä tuntemaan oppiminen kuulostaakin paljon paremmalta.
Kolmikymppisenä tuotti pieni viinamäärä nousuhumalan. Ennen pitkää tuli sitten väsymys kuitenkin. En olisi millään pystynyt juomaan itseäni sairaalakuntoon. Olisin sammunut, oksentanut ja ollut seuraavan päivän krapulassa voimatta juoda lisää.
Sitten opettelin juomaan krapulassakin. Viime vuosina on säännöllisten (päivittäin tai useita kertoja viikossa) ryyppäämisjaksojen aikana ollut voimassa kolme seikkaa:
Nyt kun pidän kuukauden tai useamman tauon ja sitten alan ryypätä niin tuo kohta 1 pysyy ennallaan mutta kohdat 2 ja 3 ei. Eli menee jalat alta ja puhekyky mutta en tunne olevani vielä edes “kivassa nousuhumalassa”. Ja seuraavana päivänä on alkoholia vielä veressä vaikka kuinka ja olo on kurjaakin kurjenpi.
Siinä mielessä on alkoholi minulle jopa vaarallisempaa tauon jälkeen kuin säännöllisesti käytettynä. Tuota taustaa vasten ymmärrän hyvin ne kertomukset että pitkän raittiuden jälkeen voi retkahdus helposti johtaa sairaalaan tai jopa kuolemaan. Voidaanko alkoholismin siis sanoa pahenevan? Siihen en ota kantaa.
Mennyt aika ei koskaan palaa, pitämällä taukoa ei tilanne palaudu siihen millainen se oli kun olin 30-vuotias.
Ensio, ylläoleva kuulostaa siltä, että olet onnistunut juomaan itsesi kriittiseen kuntoon. Eli jossain vaiheessa ylittänyt terveydellisesti kriittisen pisteen ja saanut sisällesi joitain vaurioita. Oletko koskaan tarkistuttanut näitä lekurilla?
Olen saanut vahvistuksen siihen, että pitempi raittiuskaan ei tällaisessa tapauksessa poista kerran aiheutettuja vahinkoja. Siis niitä jotka eivät enää palaudu mainitsemasi kolmekymppisen tasolle. Juomisen seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Tämän huomasin itse kolme vuotta sitten viime retkahdukseni yhteydessä. Sitä edelsi 3 vuoden tauko ja kuvittelin asioiden olevan kohdallaan. Eivät olleet. Mulla oli joku 3-4 päivän putki jonka sain onneksi katkaistua. Palautuminen kesti huomattavasti kauemmin kuin ennen ja säikäytti pahanpäiväisesti kun en näinä päivinä päässyt enää kunnolla jaloilleni. Sananmukaisesti! Vessaan nelinkontin ja asunnostakaan en enää edes ulos päässyt.
Mulle oli diagnostisoitu polyneuropatia joka ensimmäisinä raittiina vuosina haittasi elämääni huomattavasti mutta hiipui vuosien mittaan huomaamattomaksi.Hyvin nopeasti aktivoitui - ei enää tarvetta, kiitos. Samoin juomiskäyttäytymiseni oli hyvää vauhtia menossa vanhoille raiteille. Mutta en silti katso alkoholismini millään lailla pahenneen. Sisälläni se muhii vanhalla tasolla aktivoimista odottamassa. Saa puolestani odottaakkin!
Mutta tällä taitaa olla selvän elämän ja positiivisuuden kanssa vain sen verran tekemistä, että katson tilanteeni tunnistamisen olevan hyvän jutun. Tee sinäkin itsellesi tilanteesi inhorealistisen selväksi. Ja ota alkoholismi vakavasti, sama koetko sen pahentuneeksi vai et.
Tiedän nyt sohaisevani muurahaispesää, mutta menköön, turhan hiljaistahan täällä on ollutkin…
Siis tuo jatkuvan toipumisen ihmettelyni, no Vinettohan selvittikin asiaa ja kyllä tosiaan itsetuntemuksen tavoittelu (vai miten se nyt menikään) sopii mullekin paremmin, kuin “toipuminen”.
edit. Pakko hieman lieventää. Allaoleva ei siis koske läheskään kaikkia AA:laisia, vaan joitakin, sitäkin kovempaa ääntä pitäviä. Uskon, että suurin osa tämänkin ryhmän jäsenistä ns. elää ja antaa toisten elää. Peace.
Se, mitä ihmettelen, on AA:laisten kiihkeä sanoma siitä, että yksin ei voi selviytyä. Ja se, että tämä sairaus vaatii jatkuvaa, säännöllistä hoitoa, ts. ryhmissä käymistä. Eräs mies väittää jopa kivenkovaan yhdessä facebook-ryhmässä, että koska AA sopii ylilääkäreille ja asianajajille, niin se sopii kaikille. Ja siihen olen joutunut joskus sanomaan vastaan. Mulle ei sovi mikään ryhmä. Ja toisaalta, mikään ei sovi kaikille, koska jokainen on omanlaisensa yksilö. Eivät edes alkoholistit ole samasta muotista valettuja.
Metsänreunan mies, Jaanamuru, Jilla ja minä (sekä sisareni ja naapurini + jokunen tuttava) olemme raitistuneet ilman AA:ta. Metsänreunan miehellä ja Jaanamurulla raittiutta on kertynyt neljä vuotta, meillä muilla hieman vähemmän. Kenenkään meistä ei tee mieli juoda, mieli on rauhallinen ja hyvä ja elämme tavallista, tasapainoista elämää. Ilman mitään säännöllistä hoitoa. Toki kirjoittelemme silloin tällöin tänne ja muualle, sekä keskustelemme toisinaan raittiudesta keskenämme.
Kun tästä mainitsee AA:laiselle, he sanovat, että silti, kaikesta huolimatta olisi syytä käydä AA:ssa. Sanoin että olen käynyt kerran ja se ahdisti, koska en viihdy missään ryhmässä. Vastaus oli, että olisi pitänyt käydä 10-20 kertaa ja sitten vasta tietäisin sopiiko se mulle. Minä olen 34-vuotias, toisinsanoen aikuinen. Olen ollut koulussa, kerhoissa ja malliksi töissäkin. Minä tiedän, mikä mulle sopii ja mikä ei. Kun tämän sanoo, rupeaa kuulumaan läpinäkyvää epäilyä siitä, olenko edes alkoholisti. Ja kun ihan varmasti olen. Itse kyllä tykkään ajatella että olin.
Kun kerron omaa tarinaani raitistumaan pyrkiville, tulee AA:laiselta heti perään vastaus, että on hengenvaarallista olla kertomatta kaikista vaihtoehdoista, eli siis AA:sta. Niiii’in… AA on vain yksi vaihtoehto, minähän juuri nimenomaan kerron, että niitä vaihtoehtoja ON muitakin! Kun ne ryhmät nyt vaan eivät sovi kaikille…
Anteeksi metsänreunaan, tästä tulee sota sinun ketjuusi, tiedän… Mutta kun en vaan jaksa olla aina hiljaa, se mustavalkoinen asenne on jotenkin niin…en ees keksi mitä se on.
Kiitos, kylläpä helpotti, kun sai tuonkin puhaltaa sisältään pois. Aurinkoista jatkoa kaikille ja yrittäkää nyt olla vetämättä niitä herneitä liian syvälle nekkuun, siinä suattaapi käyvä huonosti!
Jollekin sopii AA, jollekin ei ja jollekin on ihan sama käykö AA:ssa vai ei ja silti tilanne on verrattain neutraali. Itse ajattelen niin, että liiallinen hypetys suuntaan tai toiseen on ihan turhaa ja omalla kohdallani kaikki ääripään suuntaan etenevät ajatukset alkavat karsastaa.
Kävin itse AA:ssa katsomassa ryhmän toimintaa n. 10-20 kertaa, en osaa tarkkaa lukua sanoa, eikä sillä väliäkään. Ryhmässä oli kivoja ihmisiä ja oli kiva rupatella niitä näitä, mutta en kokenut kohdallani tarpeelliseksi jatkaa ryhmässä käymistä sen enempää. Kävin ryhmässä viimeksi tammikuussa ja voin rupatella niitä näitä ihmisten kanssa ilman AA-ryhmääkin. Varmaan ne ryhmässä mielessään tuumailevat, että taitaa Lumikulkurikin olla palannut juominkeihin takaisin, mutta tämä on vain oma arveluni.
Raittiina ollaan oltu ihan tyytyväisenä elämällä normaalia elämää ja muistamalla se, että alkoholin nauttiminen johtaa todennäköisesti takaisin ongelmiin itseni ja muiden kanssa. Ihan omin voimin tässä mennään nyt ja sitä paitsi ojentajalihas on vahvempi kuin hauis, joten ei pääse käsi tahtomattani koukistamaan mitään epätoivottua kurkkuuni
Mirtillo, täällä vielä yksi joka pysyy raittiina ja raitistui ihan ilman piparkakkukerhojakin! Itse asiassa ärsyttää vieläkin niiden peloittelumentaliteetti. Ihan niinkuin sanoit, kyllä aikuisten ihmisten pitäisi tietää mikä on itselleen oikea reitti. Ainakin kokeiltuaan eri vaihtoehtoja. Ja EI, en lähde vänkäämään tämän enempää tästä aiheesta.
