no ensinnäkään en oo maininnut kauniimmalle osapuolelle koko subusta eikä se tiedä et dokailen viikolla niin paljon, enkä todellakaan ole mennyt tai mene sanomaan päin naamaa et anna toosaa tai lähen vetää kamaa en mä mikään kusipää ole(vaikka tekstistäni saattoikin saada sellaisen kuvan, olen pohjimmiltani romantikko). mä en tiiä on tarviiks kaikki naiset vaa vähän sexiä ku miehet mut oishan se nyt kivaa et sais jonkinlaista sexuaalista kanssa käymistä edes 2viikon välein, normaali ois kuitenkin 1-2kertaa viikossa. ja ensinnäkään se ei oo pipari sielä toinen täällä mä haluun vaa sitä yhtä ainutta spesial piparia, ehkä osa pointtia oli se että sexi auttaa rentoutumaan mut jos sitä ei oo saatavilla nii rentouttaahan ne päihteetkin.
ps valaisiko yhtään aivoituksiani?
^ Joo kyllä mä ainakin jotekin ymmärrän mitä ajat takaa, mut selvähän se että painostamiselta toi voi tuntuu toisesta, jos sille sen noin ilmaset. Ja ei ne naiset ole ainoita jotka pihtaa, omassa kaveripiirissä tuntuu olevan just ne miehet jossakin seksilukossa niin, ettei meinaa irrota ikinä. Naiset nussis minkä kerkeis, mutta oma mies ei anna. Paska tilanne jos seksihalut ei mitenkään kohtaa, kumminpäin toi pihtaaminen sitten meneekin.
se joka keksisi tavan saada pariskuntien sexuaaliset halut kohtaamaan voittaisi nobelin. ja en nyt ilmaise itseäni luonnossa samalla tavalla kun täällä, joskus vaa tuntuu et asian esille ottaminenkin on painostusta
Tervehdys seksihullut palstalaiset 
!
Minulle tuo piparin saaminen ei ole ollenkaan tärkeää, vaikka pikaisesti laskettuna olen saanut piparia elämäni aikana 2000 kertaa +/- 200. Todennäköisesti monella teistä on silti useampia eri partnereita, kuin Jokerilla.
Eniten nautin itse siitä, että saan tuotettua naiselle mahdollisimman suuren nautinnon. Aamulla laitan hänelle hyvän aamiaisen Croissanteja, kinkkua, juustoja, kananmunia, munakasta, nakkeja, pekonia, kurkkua ja tomaattia sekä tuoremehua. Soitto häneltä vuorokauden kuluttua nostaa itsetuntoani kummasti 
…
Harva ”terve” nainen haluaa olla miehelle psykoterapeutti, vaan haluavat tasapainoisen, toimeentulevan ja asiansa hyvin hoitaneen miehen, jonka kanssa voi nauttia elämästä ja olla tasavertaisia kumppaneita keskenään.
Minulla meni yli 10 vuotta, ennen kuin ymmärsin mitä seksi/rakastelu todellisuudessa on 
. Silti voin valitettavasti sanoa, että seksiäkin suuremman euforian saan kovista jarruista 
.
Jokeri
Kyllähän rakkaus ja seksi tietyllä lailla ovat huumetta myös, sillä ne tuottavat mielihyvää, tyydytystä, ja niihin voi tulla riippuvaiseksi. Itse olen sellainen, että minulle rakkaus ja seksi kulkevat hyvin läheisesti käsi kädessä. Mitä tutumpi ihminen on, ja mitä rakastuneempi olen, sen mahtavammalta sukupuolinen kanssakäyminen tuntuu. Sen sijaan yhden yön suhteet jättävät jotenkin kylmäksi, olo tuntuu tyhjältä, joskus jopa pahalta. Kaiken lisäksi liitän tunteet hyvin helposti näihin pikajuttuihinkin, kun taas useimmiten se toinen osapuoli on hakenut jotain ihan muuta. Se turhauttaa, mutta tavallaan on kai ihan normaalia.
Seksittömyys suhteessa ajaa varmasti helposti päihteisiin, ja ymmärrän kyllä dexmex-cowboyta. Itse olin myös kerran siinä tilanteessa, että kun parin viikon jälkeen vihdoin näin rakastani, ja halut olivat hirveät, toisella ei tehnytkään mieli. Nuorta sälliä sellainen kyllä turhautti, ja sen jälkeen piti mennä vetämään pää täyteen. Tietenkään se ei ainakaan auttanut asiaa. Mutta pointtini on varmaan se, että kun rakkautta, läheisyyttä ja seksiä (joka on yhdenlainen parisuhteen pyhä kolminaisuus ) on riittävästi, olo on sen verran auvoinen, ettei niin helposti tarvitse aineita päätä sekoittamaan. Toisaalta, heti jos menee huonommin, päihteisiin taipuvainen henkilö menee ja pumppaa itsensä täyteen kemikaaleja.
Aivan kuten minä. Ja nyt yksinäisenä etenkin alkoholia on mennyt vähintään triplasti siihen verrattuna mitä on mennyt silloin, kun olen seurustellut. Eihän se mikään syy ole tietenkään, ja kuten olen jo aiemmin todennut, ryyppääminen on itselläni johtunut paljolti myös pitkittyneestä masennuksesta, ja varmaan jonkin verran myös luonteestani ja geeneistäni.
Kiitos kuitenkin kaikille keskustelijoille tähän asti, viestejänne on ollut todella mukava lukea!
Olin ite n.sun ikänen kun tapasin sattumalta kaverin kautta nykyisen vaimoni,ja oon varma, ettei oltas päästy lähellekään vakavaa seurustelua jos olisin jatkanu alkoholin käyttöä entiseen malliin.Olin mokata tänkin suhteen,mut sitten järki vei voiton ja korkin kiinni ja loppu onkin menny paremmin kuin ykskään aiempi suhde.Ja sekin vielä, että aluks oltiin parhaita kavereita ja tutustuttiin kunnolla selvin päin oli ihan erilaista kuin aiemmat suhteet joihin kuulu olennaisena osana baareissa ravaaminen yhdessä tai erikseen…Eli suosittelisin ainaki alkoholinkäytön vähentämistä, jos meinaa tosissaan kumppania löytää ja myöskin pitää.Ja ei se oikea aina ettimällä löydy,vaan saattaa törmätä sattumalta,niinku mulle kävi.En ikinä ois uskonu sun ikäsenä, että olisin muutaman vuoden päästä onnellisesti naimisissa,ku asiat meni muuten nii päin persettä siinä vaiheessa.
Itsekin olen kaverin kautta löytänyt parikin seurustelusuhdetta, mutta eivät ne koskaan pitkälle kantaneet. Hienoa, että sinulla on käynyt tuuri. Olen usein miettinyt varsinkin viime aikoina, että olenko jotain niin eriskummallista, että tarvitsen jonkun aivan spesiaalin naisen, joka voisi minua ymmärtää. Mutta toisaalta tuskin näinkään on, vaan kuvittelen itsekseni kaiken. Olen aivan kuten muut, tavallinen mies, joka on vailla rakkautta. Kohtalo ei vain kohdalleni ole suonut vielä sitä oikeaa, vaikka niin palavasti tahtoisinkin. Nykyään vedän kännin usein vain sen takia, ettei tarvitse miettiä naismurheita. Ei tarvitse ajatella itseään, eikä ongelmiaan. Voi olla vain. Tätä pakenemista on jatkunut nyt vuosikausia - välillä teen töitä ja opiskelen, luen ja kirjoitan kuin hullu vain unohtaakseni itseni. Sitten ryyppään viikkokaupalla, en toki koko ajan ole humalassa, vaan välillä selvitän pahimman krapulan, ja jatkan taas uudestaan. Elämäni on käytännössä jatkuvaa pakenemista jonnekin, en kestä olla tässä näin, hiljaa omien ajatusten kanssa.
Aika monesti pohdin elämän tarkoitusta. Periaatteessa olen “vakaumukseltani” ateistinen eksistentialisti, mutta välillä vaatimukset tuntuvat kohtuuttomilta: en vain kykene itse muodostamaan omaa tarkoitustani, tekemään itsestäni sellaista kuin haluan. “Pelkuri tekee itsestään pelkurin, sankari tekee itsestään sankarin”, sanoo Sartre. Vaikka hän on yleisellä tasolla oikeassa, silti aina ei voi määrätä sitä, millainen on mieleltään. Jotkut ihmiset ovat yksinkertaisesti alttiimpia heikkouksille kuin toiset. Jotkut ihmiset myös näkevät syvälle todellisuuteen, eivätkä löydä omaa paikkaansa sattumien ja kohtaloiden sanelemassa kaaoksessa. Uskallan silti väittää, että kun uskoo hyvään, ja jaksaa yrittää, joskus viimeistään saa palkinnon. Ainoa lohtuni on, etten ole ainoa ihminen maailmassa omine vaikeuksineni, mielenterveysongelmineni. Mielestäni ihmisen evoluutio on tehnyt osittain julman tepposen: se on antanut lahjana tietoisuuden ja poikkeuksellisen älyn, muttei kuitenkaan vastauksia oikeastaan mihinkään.
Kaikki meistä etsivät jotain, mutta harvat löytävät sellaista, mikä tekee heidät onnellisiksi. Kun keskustelen jonkun kanssa elämän tarkoituksesta, sanon: Ei ole tarkoitusta sinänsä. Mutta tee itsellesi tarkoitus: minulle se on löytää rakkaus, saada lapsia, jatkaa tätä suurta ihmettä. Haluan, etten syntynyt umpikujaksi. Vaikeaa on löytää, mutta paikoilleni en voi jäädä, sillä muuten kuihdun peruuttamattomasti pois.
Tavallaan tässä biisissäni pelkoni projisoituu konkreettisesti: mikseri.net/artists/fruity-l … aa/495242/
Joo, kyllähän tuo valaisi. Mut mistä sä oot saanu päähäsi et mikä on “normaali” sekstailun määrä? Onko se lukenu jossain naisten- tai iltapäivälehdessä? Ei sellasta normia ole olemassakaan, miten usein sitä seksiä pitäisi harrastaa. Kyllä jokaisella pariskunnalla on vapaus päättää siitä ihan keskenään.
Mut hienoa et nautiskelet sit kuitenkin vain sitä yhtä piparia. Siitä sun yhdestä aiemmasta postauksesta vaan sai sellasen kuvan et se ei olis sulle ihan noin selvää, kun ihmettelit jotain tyyliin et miks ihmeessä ei vois käydä “huollettavana” jossain muualla, jos oma kumppani “pihtaa”.
Toi pihtaaminen on muutenkin niin ikävä sana. Ymmärrän et siltä se toisesta saattaa tuntua, jos itellä on kauheet halut eikä toista kiinnosta vähääkään. Mut tuskin se sunkaan naisesi tahallaan sulta oikeen pihtaamalla pihtaa? Siihen vaikuttaa niin moni asia, et tekeekö mieli vai ei. Vaikket säkään noita pipari/subu-ajatuksiasi ääneen lauo, niin en usko et niitä on kovin vaikee vaistota? Tai sitä et juot runsaasti hänen selän takana? Ylipäätään se et toisella on isoja asioita, joita et jaa toisen kanssa, on aika helposti vaistottavissa. Tunne siitä et toinen salailee asioita, voi hyvinkin vaikuttaa siihen ettei tee mieli sekstailla. Mitä jos puhuisitte asiasta sen sijaan et lähdet turruttamaan seksuaalisia halujasi päihteisiin, sillä “oikeutuksella” et toinen “pihtaa”? Voithan sinä kysyä et mistä se johtuu ettei häntä kiinnosta, ja onko jotain mitä voisit tehdä herättääksesi naisesi halut? Varmaan olette jollain tasolla asiasta jo puhuneetkin, mutta jospa silleen oikeen keskustelemalla keskustelisitte siitä?
Pisti silmään tuo, kun puhuit tuurista, kohtalosta ja siitä oikeasta. Et vaikuta mieheltä, joka uskoisi kohtaloon…? Mietin vaan, että eihän se parisuhteen onnistuminen tuurista ja kohtalosta ole kiinni, sen eteen on myös tehtävä töitä. Ja että ei ole olemassa mitään sitä oikeaa. On vaan ihmisiä, joiden kanssa synkkaa paremmin kuin toisten. Voi toki olla, että ne aiemmat suhteesi ovat kaatuneet johonkin ihan pätevään syyhyn. Mutta tuntuu et liian helposti annetaan periksi, ja lähdetään vaihtamaan kumppania. Myönnän kyllä, itsellänikin on siihen taipumuksia. Vaikean paikan tullen tulee helposti ajatuksia et “ei me kuuluta yhteen, ei tuo ymmärrä minua, ei tästä koskaan tule mitään”. Olen avioeroperheestä, ja uskon että se on vaikuttanut syvästi siihen että vaikeuksien edessä olen ensimmäiseksi lähtemässä pakoon, ajatellen että jonkun toisen kanssa olisi helpompaa. Nyt kuitenkin olen löytänyt miehen, jonka kanssa mulla on hyvä olla, tunnen että ollaan samalla aaltopituudella niin sanotusti, hän kohtelee mua hyvin, ja meillä on runsaasti samoja kiinnostuksen kohteita. Olen luvannut hänelle että pysymme yhdessä vaikka mitä tapahtuisi, ja aion myös pitää lupaukseni. Välillä tosiaan olen luovuttamassa, kun tuntuu liian vaikealta, mutta silloin on vaan otettava itseään niskasta kiinni ja kohdattava ne vaikeudet. Mikään ei tähän asti ole vielä ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa, emme tosin ole olleet yhdessä kuin vasta reilut pari vuotta. Itse asiassa, juuri nyt tällä hetkellä on todella vaikeeta. Mutta uskon että kun tästä pääsemme yli, olemme niin vahvalla pohjalla et meidän suhdettamme ei mitkään ihan pikkuasiat ainakaan tule hetkauttamaan. No, tämä meni nyt itsestäni puhumiseksi, mutta toivottavasti sait jotain irti.
Vielä tuosta rahasta ja asemasta, joka tais olla ekas kirjotukses: k a i k i l l a naisilla ei varmasti ole odotuksia sen suhteen, ninku tos ekas kirjoitukses laitoit… Uso pois! Monille merkaa ihminen ite, millasta hänen kanssaan on. Ainakin mulle! Että tulee toimeen, että sumplitaan riitoja, että sovitellaan, tehdään kompromisseja…ja rakastetaan… No, mitäpä tämmönen vanhapiika tietäis… Enpä enää kauheasti aktiivisesti haeskele kettää, olen aika tyytyväinen näin. Välil kyl kaipuu tulee, ettei alistu masennusajatukseen “kaikki on ohi”. Uskopuutettakin on, ja itsetunnossa suuria vaurioita. Ja aiempia kokemuksia, jotka on jättäneet melkoisia arpia mieleen… Mut kun ihmiset on niin erilaisia… On se mahdollista tavata sellanen ihminen, joka soppii ittelle ja itte hänel! Onhan noita lukemattomia stooreja kuullu ja ollu, vaikka ei olis uskonutl…
Naisellisuus myös ahistaa, hän asettaa ehtoja että lääkkeet tai hän ja antaa mulle tietyn verran aikaa jotta pystyn toteuttamaan hänen vaatimuksensa, mikä kyllä tuntuu mahottomalta. 5 v ollaa oltu naimisissa ja tällässii vaatimuksii sitten asttaa 
^ Etkö sitten itse halua niistä eroon? Mitä lääkkeitä menee jos saa udella?
Juuri näin uskon itsekin, etteivät todellakaan kaikki naiset ole rahan perään - sanotaanko, että pinnalliset ihmiset ovat. 
Rakkaus on syvä tunne, jossa eivät loppujen lopuksi merkkaa mitkään ulkoiset tekijät. Vain pinnan alisella maailmalla on merkitystä. Ja totta kai, kuten hienosti kirjoitkin, rakkaus on pieniä asioita, tekoja arjessa, yhteensopivuutta mutta myös yhteensovittamisen taistelua. Toki usein ihastutaan ensimmäisenä ulkokuoreen, voidaan hurmaantua charmista ja viehätysvoimasta, voidaan tuntea voimakasta fyysistä ja henkistä vetoa toiseen pelkästään siksi, että toinen on niin uskomattoman ihastuttavan ja haluttavan näköinen. Tällainen huuma menee kuitenkin ennen pitkää - joskus melko nopeastikin - ohi. Totta kai on evolutiivisesti jo merkityksellistä se, että esim. naaras valitsee lisääntymiskumppaninsa uroksen “avujen” perusteella. Ihmislajin maailmassa kuitenkin riehuvat tunteet, syvät ja merkitykselliset, jolloin ihmiset eivät liity toisiinsa vain tehdäkseen mahdollisimman selviytymiskykyisiä, vahvoja ja kauniita jälkeläisiä. Se rakkaus, se rakkaus…
En tiedä mystifioinko ja romantisoinko sitä liikaa, mutta kaikki siitä on kirjoitettu, ja siltikään ei oikeastaan mitään, niin vähän sitä ymmärrämme. Minä tunnustan, että rakkaus on minulle kuin elämän eliksiiriä, jota ilman kuivun ja kuihdun pois. Siltä nyt pahasti näyttää, mutta täytyy vain uskoa huomiseen. Olen sentään jo aloittanut jonkinlaisen taistelun alkoholia vastaan, vaikkei tipaton onnistunutkaan. Juomista olen silti vähentänyt ja tulen vähentämään radikaalisti.
Kyllä sain, kiitos. Olet oikeassa, en sinänsä usko mihinkään määrättyyn kohtaloon, tarkoitukseen, tai “yhteen oikeaan”. Annoin ehkä vuodatuksessani väärän kuvan, ehkä kyse on jostain alitajuntaisesta halusta uskoa, ehkä olisi helpompi ajatella, ettei tarvitsisi epätoivoisesti etsiä, vaan luottaa siihen, että kaitselmus sallisi ennen pitkää jonkun löytää luokseni. Mutta ei, hyvin paljon itse määräämme elämän kulun ja sen, millaisia olemme, millaisiksi tulemme. Sattumat viskovat meitä eri tilanteisiin, voivat murskata unelmia ja ajaa kuilun partaalle, mutta omina itsenämme meidän on mahdollista selvitä. En tietenkään missään nimessä tarkoita että omin päin täytyisi päästä kuiville ja suunnistaa onneen, vaan lopulta kaikki olemme täällä vain toisiamme varten, ja toistemme ansiosta. Albert Einstein hienosti toteaa (lainaus on poimittu Richard Dawkinsin teoksesta Jumalharha): “Tilanteemme tällä maapallolla on hyvin kummallinen. Kukin meistä tulee lyhyelle vierailulle tietämättä miksi, mutta toisinaan ilmeisen jumalalllisen tarkoituksen vuoksi. Arkisen elämän näkökulmasta on kuitenkin yksi asia, jonka tiedämme: että ihminen on täällä muiden ihmisten vuoksi - ennen kaikkea niiden, joiden hymystä ja hyvinvoinnista oma onnellisuutemme riippuu.”
Ihailen sinussa, että haluat pitää suhteenne koossa, vaikka mitä tapahtuisi. Jos tuota asennetta olisi maassamme lisää, moni liitto jäisi varmasti kariutumatta. Rakkaushan on paljolti myös asennetta, tahtoa selvitä vaikeuksista yhdessä, tahtoa välittää ja pitää kiinni. En yritä kehua itseäni, mutta kyllä minä olen yleensä aina ollut (pidemmässä) suhteessa se osapuoli, joka olisi viimeiseen asti halunnut pitää jutusta kiinni. Se ei vaan ole riittänyt. Myönnän kyllä myös, että nuorempana ei tehnyt hirveästi mieli sitoutua. Nykyään tilanne on päinvastainen: haluaisin vain sen pitkän, kestävän liiton, enkä enää yhtään kokeilua.
Mutta eihän tämä elämä minua kuuntele. Itse on tiensä raivattava. Työsarkaa riittää.
Höh. Tästä tuli mieleen Mansikkapaikka-ohjelma, jossa haastateltavana oli raitistunut Mäkikotkamme :mrgreen: . Mä sain käsityksen tyypin puheista, että hänen Suuri Rakkautensa, nainen, jonka kans nyt on, e i ollut vaatinut raitistumista! Herra N. kuvasi, että hän odotteli kotona naisystäväänsä vai liekö tuo vaimo, ja oli ostanut siideriä ja korkannut ekan pullon - j a pysähtynyt! Oli sanonut ittellensä “etkö sä ole vieläkään oppinut mitään?” Sen jälkeen oli kaatanut juomat poies, eikä sittemmin turvautunut pulloon. Se ei saamani käsityksen mukaan ollut tapahtunut siksi, että hänen naisensa oli sitä vaatinut, vaan N.:n omasta oivalluksesta. Että on aika muuttua. Ettei halua toistaa vanhoja asioita, joista ei ollut seurannut hyvää, vaan tuhoa… Uskon, että hän teki sen i t s e n s ä takia. Varmaan siinä on mukana myös ajatus, että se hyvä, mitä hänellä nyt on, ei pysy, jos hän jatkaa samoin kuin ennen. Mul tuli ohjelmasta tosi hyvä olo! Kuka tota olisi uskonut? Toivoa on !
"Miten köyhä mies ylipäänsä nykymaailmassa voi iskeä naisia, joilla on yleensä jo lähtökohtaisesti kovat odotukset varsinkin miehen statuksen ja palkan suhteen? "
Pitäis varmaan etsiä ihan tavallisia naisia, joillaon muitakin arvoja kuin status ja palkka
Vakavasti, eihän ihmistä löydä ulkoisella koreudella ja rahalla, vaan päästämällä toisen lähelle. Musta esimerkiksi A-Killassa olen tutustunut pariinkin hyvään tyyppiin, jolla sisäinen kauneus on upea. Kuinka pohjanmaan kautta he arvostavat mennyttä elämäänsä, ja silloista/nykyistä puolisoaan. Ja ovat onnellisia ollessaan kuivilla.
Mutta älä hukuta uutta tuttavaa avautumalla kerralla. Hän tukehtuu puhetulvaan ja rämpii ehkä siksi karkuun 
Juu, tässä nykymaailmassa tosiaan ihmiset luovuttavat usein kovin helposti. Onhan se ikävää, jos erotaan vain sen takia, että ei jakseta kohdata vaikeita asioita tai tehdä työtä suhteen eteen. Niitä laskusuhdanteitahan tulee pitkässä suhteessa aivan väistämättä. Mutta sitten toisaalta kyllä pitää osata tunnistaa, jos suhde on aivan toivoton. Silloin pitää taas olla voimaa erota toisesta. Tulee esimerkiksi mieleen eräs tuttavani, joka on kamalan narsistin riepoteltavana muttei vaan pysty jättämään häntä - tuntuu että tämä ihminen on tavallaan sokea omalle tilanteelleen. Voi kyllä johtua nuoresta iästä se sokeus. Mutta kaipa niitä on aikuisiakin, jotka elävät aivan karmeissa parisuhteissa. Sekin voi olla kovin vaikeaa se jättäminen.
^Joo se jättäminen ei todellakaan oo helppoa, vaikka siihen olis ihan painavat syynsäkin. Etenki, jos on kyseessä nuori, kokematon, ekaa kertaa suhteessa… Ei tiedä, mitä edes odottaa. Tietää vaan et on silmittömän rakastunut, ja kuvittelee kuuluvansa ikuisesti yhteen sen toisen kanssa. Ni vaikka se oiski joku narsisti-paska, niin äkkii ne hyväkskäytöt, lyönnit ja potkut, väkisin nussimiset ja huorittelut päälle - äkkii ne vaan saa lakaistua maton alle kun se tulee taas kertoo et sä oot oikeesti ihanin asia mitä maa päällään kantaa, eikä se voi elää ilman sua ja ja tappaa itsensä jos jätät sen.
Se on todellaki aika omituinen kuvio, et miten älykäskin ihminen voi joutua tollaseen noidankehään? Ja jotku raukat ei koskaan saa itseään pois sieltä. Tai vaikka saisivatkin, niin kohta ovat taas uudessa samanlaisessa suossa.
Mut joo, eihän se tollasta kuviota vaadi et voi päättää suhteen ihan pätevin syin. Onnellisia ne, jotka osaavat yhdessä päättää suhteen päättymisestä, ja tehdä se sovussa.
no luin jostain et normi ois 1-2kertaa viikossa, ja syykin selvisi puoliso oli jo jonkin aikaa miettinyt eroa 
tästä erosta on jo pari viikkoa.
Se joka täälä luulee, et naiset vaatii rahaa ja ties mitä niin tässä ilmottautuu nainen, joka elää köyhyysrajan alapuolella perheensä kera. Meillä on omakotitalo, joka näyttää ulkoa autiotalolta ja sisällä remppa jäi pahasti kesken kolmevuotta sitten, kun rahat loppu. Silti olen ihan tyytyväinen. Toki ottaisin avosylin vastaan ison kasan rahaa ja hienon talon, mutta koska olen kotiäiti ja mies on pienipalkkaisessa työssä niin näillä mennään, eikä se haittaa. Eli ei kantsi etsiä niitä tyttösiä, jotka fanittaa Paris Hiltonia tms. vaan on meitä tavallisiakin naisia. Itse pukeudun kyllä useinmiten ihan tyylillä, saatan näyttää jopa jupilta, mutta shoppailen alessa ja elän muuten sitten varojen mukaisesti.
O.T. Miehettömyys ahistaa. Kun ne miehet, joita nykyisin useimmiten tapaan on äiteel tilattuja ambulanssikuskeja… 
. No viimestä edellinen oli aika söde ja fiksu ja kävipä mieles (siis vain kävi!), että eihän sen äiteen ehkä niin paljo tarvi juoda nestet, ku ei kerran haluu… . Mut pakotettava o, muute se taas pökräilee. Vaik se nainen on kyl aivan mahoton, ei oikke ymmärrä omaishoitajan ja palvelijattaren eroa… . Mielellään vaan makkais ja sais ruoan ja juoman sänkyyn, vaik liikkumisel ei mitään estet. Eihän ne sairaalaskaan antaneet sen maata, vaan käskivät rollaattoril ruokalaan ja sanoivat, että nyt täytyy liikkua! Nyt olen onneks omas kodis, pian taas takasin… Jippijaijee 
… Mä en kyl tajuu kui se Yliomaishoitsu jaksaa…mä sentäs olen vaan Apulaishoitsu 
.