Hei.
Elämääni, siihen alle 30 vuoteen on mahtunut paljon surua. Kuolemaa, liikaa. Alkoholismia, mielenterveysongelmia, kipeitä lapsuusmuistoja. Luopumista. Jo lapsena menetin isovanhemmat, tätejä, setiä, serkkuja. Äidin sairastuminen syöpään, isän alkoholiongelma, joka aina välillä nosti päätään. Vastuu pikkusisaruksista, talosta, vanhemmista, äiti oli sairaalassa, isä töissä.
Läheisen, lapsen itsemurha äidin alkoholismin takia. Hänen nuoren veljensä itsemurha.
Siskon vakava sairastuminen ja hyvästely. Toisen siskon huumeongelma. Kaikki lipuu pois, liian kauas.
Isä oli alkoholisti, mummo, pappa, alkoholisteja, haudassa. Setä, haudassa ja täti, alkoholisteja. Eno, kaksi serkkua alkoholisteja, sisko alkoholisti ja toinen narkkari, ei elimistö kestä enää kauaa ja syksyllä kävi jo niin surkeasti, että tajusin, että kohta on hyvästien aika.
Äiti menetti isänsä jo lapsena. Lisäksi haudassa lepää läheisiä, jotka eivät alkoholin vuoksi menneet.
Onko taas luopumisen aika? Olen sekaisin, niin syvästi surullinen, pettynyt, ehkä vihainen.
Se minun rakkain, lasten isä.
Aina on alkoholi ollut suhteessamme ongelma, mies juonut häät, hautajaiset, lasten syntymät, arkena, juhlana. Salaa, piilossa, juhlimassa pullon kanssa.
12 vuotta, 3 lasta. En tajunnut.
Joku pakotti minut viinakaapille katsomaan miehen hiljattain saanutta viinapulloa.
Olin sitä jo aikaisemminkin katsonut, miettinyt, mitä se sanoo.
Siinä oli vielä, vaikka yli puolet oli mennyt. Mies halusi näyttää, että kyllä hänellä säilyy.
Tiesin jo, kun menin sitä pulloa ottamaan. Olihan siinä, vettä. Siinä oli vettä vaimolle.
Se jysähti, mies on alkoholisti.
Epäuskoisena etsin tietoa, kaikki oli liian totta. Kaikki sopi liian hyvin.
Siitä alkoi painostus, pakottaminen miehelle. LUE!
Ensin miehellä tuli suuttumus, kieltäminen ja loukkaantumien, mitä syytöksiä.
Selittely, epätoivoinen sellainen.
Ensimmäisenä iltana luettiin, mies jo myönsi että olihan siellä jotain viisasta.
Seuraavana iltana, eilen, painostin lisää. Pakotin kohtaamaan ja myöntämään, pakotin lukemaan yhä lisää.
Lopulta, monen epätoivoisen selityksen, kieltämisen ja vihan jälkeen tuli murtuminen.
Itku, hätä, epätoivo ja epätodellisuus. Mies itki, tajusi, myönsi, alkoholisti…
Selitti, miten paljon viinaa on mennyt, salaa, koko ajan. Muutaman kerran, kun joi liikaa, jäi kiinni. Muuten ei jäänyt, onnistui olemaan ovela.
Kaupasta kaljaa, töitten lomassa niitä meni (mies yrittäjä), monesti piti odotella humalatilan tasoittumista ennen kuin pystyi tulemaan kotiin. Niin paljon hukattua aikaa.
Kaikki se suru, kaikki se ymmärtäminen, nyt ehkä mies näki ensimmäisen kerran. Sanoi ettei itsekkään ymmärtänyt, ei tajunnut.
Kaikki takit auki, ei valheita ei selittelyä. Vain liian raakoja tosiasioita.
Entäs nyt? Kumpikin on niin uudessa tilanteessa, jotenkin niin eksyksissä. Miten sitten?
Lupasin ja ehdotin miehelle, että nyt yksi päivä, ei mietitä huomista. Tuen, autan.
Lupasin elää itse samoin, luopua.
Nyt on olo, että on vaan uupunut. Kestää, kestää, jaksaa. Koko elämän mittainen kuritus. Olen kestänyt, auttanut, huolehtinut. Itse huomaa, kuinka on itse hiipunut.
Pää kestää, sydän ei. Sydämen toiminta on tutkimuksissa todettu jo häiriintyneeksi. Tärinää, velttoutta, tajunnantason häiriöitä.
Mitä jos äiti ei vaan jaksa??? Miten lapset voi jättää alkoholistille?
Tämä suru, pettymys, viha itseä kohtaan, viha maailmaa kohtaan.
Huoli lapsista, he kuuluvat riskiryhmään, vaikeiden suvussa kulkevien neurologisten sairauksien johdosta ja geenien myötä tullut alttius.
Nyt tuntuu liian pahalta tämä hetki, tämä päivä.
Tiedän, että tästä alkaa uusi elämä ja nousu… Toivon, en tiedä. Se voi tarkoittaa myös luopumista, lisää kipua. Entä jos mies ei pysty.
Pitää olla vahva, vaikkei jaksa. Pakko, koska mies tarvitsee apua, tukea, rakkautta.