Kiitos taas ja voimia teillekkin jotka samoissa kurissa ryveskelee…
Olen erittäin ahdistavalla hetkellä aina käynyt lueskelemassa täällä jos on ollut mahdollisuus ja on siitä ollut apua.
En halua pysähtyä tähän, haluan että jokin asia muuttuu.
Ei se näin muutu. Mies on kuin ei mitään, samoin hänen äitinsä.
Molemmat jopa oikein painottaa sitä, että lasten paras ja että ei tämmöinen surkimus koskaan tulisi yksin pärjäämään.
Surkimus? Mies on se, jonka elämä on ollut epävakaata, joka on poissa raiteiltaan. Tämä myönnetään, mutta on helpompi haukkua toista kuin kohdata tosiasiat.
Eihän anoppikaan voi myöntää, että HÄNEN, täydellisen äidin ja ihmisen poika olisi alkoholisti. Ajattelee sitä niin, että hänen pitäisi myöntää ollensa huono äiti, vaikkei se sitä tarkoita. (vaikka kyllä antoi appiukon alistaa poikaansa)
Siispä, miehellä on paska akka, lapsilla paska äiti, helpompi syyttää näin päin.
Mies sanoikin “heikolla hetkellä”, että kun hän kertoo läheisille (aikoi vielä siinä vaiheessa kertoa), niin muuttuu varmasti suvullakin kuva minusta…
Eli se kuva, että minä olen hirviö, joka kaltoinkohtelee miestä.
Itsesäälin tuo mies osaa paremmin kuin kukaan, joskus ihan naurattaa ne hänen jutut.
No joo, kaipa se on nyt tajuttava, että ei tuo myönnä ongelmiaan ennen kuin kaikki on mennyt.
Nyt se ihan oikeasti kuvittelee, että kaikki jatkuu niin kuin ennenkin, onhan hän sentään pari viikkoa ollut juomatta.
Ja siksi hän ei juuri mielestään ole alkkis.
Nyt olen senkin luovuttanut, järjen puhumisen siis.
Vaikka tämä on ollut raskasta aikaa, on silti muuttunut niin paljon minun omassa päässäni.
Helpottaa tieto, että ei tarvitse antaa anteeksi, ei tarvitse mennä katteettomien lupausten lankaan. Niin helppoa kun se taas olisi… Jos kaikki vaan muuttuisi paremmaksi, mieshän vannoo… TAAAAAS!
Nyt ahdistaa kyllä kieltämättä se ajatus lähtemisestä. Haluan pois äkkiä, siksi, ettei mies minua puhuisi jäämään, etten luovuta kun en jaksa lähteä. Niin kuin viimeksi.
Viimeksi kun kävimme pariterapiassa, olin aivan sekaisin. Synnytysmasennuksesta kärsin ja henkisestä väkivallasta, se oli jo aivan sairasta mieheltä miten alisti kun huomasi toisen heikkouden.
Mies on aina kadehtinut sitä, miten voimakas luonne minulla on ja kun kerrankin pääsee kunnolla löylyttämään, niin sen teki ja huolella.
Olen monta kertaa katunut, etten jaksanut lähteä, en jaksanut kuin itkeä.
Miehellä oli uusi, ihana nainen lapsineen jo tiedossa. Minua huusi painumaan Vi**uun elämästään, lapsineni. (ne ovat hänenkin lapsensa)
Oikeastaan kun nyt miettii, niin on mennyt huonomminkin kuin nyt. Nyt en itke, en ole itkenyt kuin pari kertaa ja ainoastaan sitä, mitä tuo mies lapsilleen tekee. Omaa kohtaloani olen surrut, mutten itkenyt.
Nyt on vaan semmonen kamala ahdistus, onneksi se välillä hellittää ja on hyväkin olo, niistä hetkistä imen kaiken mitä voin… Silloin valan itseeni uhmaa ja voimaa jättää tämä suku ja tuo mies, niin vaikka lasteni isä onkin.
On välillä niin ristiriitaiset tunteet, vihaa ja rakkautta.
Varsinkin, kun nyt mies taas hyvittelee, siivoaa, hoitaa lapset, hymyilee kivasti ja koittaa hieroa, silittellä…
Ole siinä sitten… 
