Oon 38 vuotias mies etelä-suomesta. Olen kirjaimellisesti pelannut suurimman osan rahoistani jo siitä asti kun olin ala-asteella. Hävettää ihan vitusti olla tällänen luuseri. Joka vitun päivä haluaisin kuolla ja mietin että miks mä elän? Miten mä pääsen vittuun tästä painajaisesta? Viimeiseen 10 vuoteen ei kovin montaa päivää ole mahtunut että olisin oikeasti onnellinen. Surkuhupasinta tässä on se, että olen entinen ammattiurheilja ja koen että jotkut ovat joskus jopa kateellisia mulle. HHHahahahha vittu kun tietäs millasta paskaa tää on ollut tää mun elämä, ei tuntis ku ehkä sääliä. Tottakai siellä on parempia päiviäkin ollut mutta aina toi perkele siellä taustalla on. Kerran olen käynyt ulosotto helvetin läpi ja siitä selvisin vanhempien avustuksella. Enkä vittu ottanut opiksi! Samanlainen luuseri edelleen. Nyt ollaan taas siinä rajoilla että millon tää korttitalo luhistuu ja ulosotto puuttuu peliin. Se kun käy niin en enää nää mitenkään että jaksan sen uudelleen läpi.
Viimeset 4 vuotta mun lisävaivana on olleet paniikkikohtaukset ja oikeestaan koko aikuisiän jatkunut masennus. Kävin vuoden psykoterapiassa enkä uskaltanut kertoa sille äijälle mun oikeasta ongelmasta, eli ihan vitun turha keikka. Kaikenmaailman lääkkeitä tässä on myös koitettu kunnes päätin että en enää syö yhtään jyvää ja koitan vedellä ihan luomuna. Terapeuttien kanssa mun ongelma on se, että en pysty luottaa. Niille maksetaan siitä ja jotenkin mun on hankala uskoa että ne haluaa mun parasta. Tällä hetkellä ei kukaan tiedä miten huono mun tilanne on, ihan itsellä olen pitänyt kaiken.
Nyt aattelin alkaa kirjoittelee tänne päihdelinkkiin omia fiiliksiä elämästäni ja toivon että se auttais edes jossain määrin.
Tähän saakka olen selvinnyt itseäni tappamatta ainostaan vanhempieni takia. En halua tehdä sitä heille. Enkä myöskään halua että mua muistellaan luuserina joka tappoi itsensä. Halu kuolla on kyllä kova tällä hetkellä.
Itsemurha ei tosiaan ole mikään ratkaisu, joten rajataan se ihan heti alkuun pois. Elämiä meillä on kuitenkin vain se yksi, joten kyllä se pitää katsoa läpi. Ihan varmasti suurella osalla pelaajista on ollut itsemurha-ajatuksia, minä mukaan lukien. Se, että tällä hetkellä menee päin vittua ei kuitenkaan ole mikään pysyvä olotila. Aina on mahdollista päästä peliriippuvuudesta eroon, mutta se vaatii usein muiden apua ja itseltä kovaa halua. Luuseri sinä et ole, mutta paljon sinun pitää elämässäsi muuttaa.
En oikein ymmärrä sitä ajatusmallia, että miksi terapeutit, psykologit ym. eivät haluaisi sinun parastasi? Se, että olet ex-ammattiurheilija, ei tee sinusta mitenkään poikkeavaa. Suomi on valitettavasti täynnä entisiä ja nykyisiä ammattilaisia, jotka painivat peli-, alkoholi- tai päihderiippuvuuden kanssa. Totta kai se hoitaminen on “vain niiden duuni”, josta he saavat rahat, mutta eihän se sitä merkitse, etteivätkö he haluaisi auttaa. Auttaahan ammattivalmentajakin urheilijaa parempiin suorituksiin ja saa siitä samalla itselleen elannon. Iso osa ihmisistä haluaa tehdä toisille hyvää ja vaikkei tällaista yleismaailmallista ominaisuutta sillä lekurilla olisikaan, niin sitten hän tekee sen silkasta ammattillisesta ylpeydestä. Toki jo se, että sinun on vaikea luottaa ihmisiin, kertoo varmasti jotain ongelmistasi, joten työn sarkaa varmasti riittää. Kannustan siis vilpittömästi hakeutumaan avun piiriin, koska kuten alussa sanoin, niin harvan ihmisen oma tahdonvoima riittää, koska peliriippuvuus on sairaus. En olisi itsekään päässyt pystyyn ilman muiden apua.
Jos kerran olet Helsingistä, niin oletko koskaan harkinnut GA-ryhmää? Minä itse olen saanut siitä apua ja vaikken samasta kaupungista olekaan, niin suosittelen kokeilemaan. Mitä tahansa päätitkin, niin luovuttaa ei koskaan kannata. Jo se, että tulit tänne kirjoittamaan, kertoo siitä, että halua sinulla on elää sitä ei-luuserin elämää, ilman pelejä. Tsemppiä!
En sillä todellakaan maininnut urheilutaustaani että kokisin olevani jotenkin erityinen.
Mitä terapeuttiin luottamiseen tulee, voi olla että olen vaan tavannut paskoja. Mutta tällainen tunne mulle on niistä välittynyt. Tämä yksikin totes mulle heti kärkeen että kyllä sut kondikseen saadaan, jos olis joku riippuvuus vois olla hankalampi homma. No en sitten vaivautunut sille selittää oikein mitään.
Enkä minä tarkoittanut sitä urheilutaustaa pahalla, lähinnä sillä, että valitettavan moni urheilija painii ihan samojen ongelmien kanssa kuin sinä. Itse asiassa omien havaintojeni mukaan juuri peliriippuvaisia on urheilijoiden joukossa runsaasti. Siihen tietysti voi vaikuttaa moni asia, kuten esimerkiksi pelimyönteisyys (joukossa lätkitään pelimatkat korttia), kiinnostus ylipäänsä urheilusta (vedonlyönti) ja henkilökohtaiset taipumukset (halu ottaa riskejä). Joillain sitten kehittyy ajan myötä peliriippuvuus ja ikävä kyllä sinun kohdallasi tämä sattui kohdallesi. Nämä tosiaan ihan omaa pohdintaa ilman mitään tieteellistä taustatietoa. Joka tapauksessa, se että menestyy yhdellä elämänalueella, ei valitettavasti takaa sitä, että muuten menisi putkeen.
Ikävä ja hankala tilanne sinulla on, mutta aina voi nousta ylös. Useimmiten pelurin pitääkin pudota kunnolla lattiaan ennen kuin sitä alkaa hakea muutosta elämäänsä. Vaikka joutuisitkin ulosottoon niin kyllä sieltäkin selvitään. Ei se ainakaan mikään syy ole elämäänsä päättää.
Tänään koitin ottaa itseä niskasta kiinni ja pyytää apua noihin mun ongelmiin. Takuusäätiö ei pysty jelppaa rahahommis. Sit juttelin peluurin chatis, anto puhelinnumeron mun kaupungin mt ja päihdehoitoon. Kuukauden päähän ois saanu ajan. Sanoin ei kiitos. Kyllästynyt tohon venttailuun näissä mielenterveysjutuis. Sinällään otin ison stepin että toi vastaanottovirkailija oli eka ihminen ikinä kenelle sanoin että mulla on peliongelma. Mut nihkeellä asenteella sekin oli. Rupes kyselee et onksul kavereita? Miten vitussa se liittyy mun pelaamiseen?
Ei se ulosotto ainakaan pahenna sun tilannetta, jos nyt on lainaa sinne sun tänne ja ei pysty maksamaan. Silloin jää taatusti enemmän käteen ja pelaaminen ainakin osittain muuttuu hankalammaksi. Tuo ettei pysty luottamaan terapeuttiin on varmasti miehelle aika tavallista. Itselläni ihan samat tuntemukset, kun kävin avioliittoterapiassa. Vaikea/mahdotonta sitä on avautua henk. koht. asioista tuntemattomille, joten jäi tekemättä ja todelliset syyt kertomatta (jotka eivät liittyneet pelaamiseen).
Terve taas. Kävin eilen lääkärissä. Pisti ens kuun loppuun sairaslomaa. Tosiaan aika maissa ollaan tällä hetkellä. Jotenkin on semmonen olo että mä ootan kokoajan jotain. En tiedä, ehkä mä oon koko elämän oottanut jotain tapahtuvan. Semmonen olo tällä hetkellä. Samalla aika neuvoton ja toivoton. Ei oikein tiedä miten tässä olisi ja mitä pitäisi tehdä. Pelaamatta on helppo olla kun on perseauki. Nälkä vaan tulee todennäköisesti jossain vaiheessa.
Tuohon odottamiseen, itsekkin niin kauan kun ollut riippuvainen erilaisista asioista, olen odottanut jotakin tapahtuvan. Nyt kun iski alkuvuodesta suuri motivaatiokriisi elämässä, ja lopetti pelit ja muutenkin Alko kohtaamaan todellisuutta, huomasi odottavansa ainoastaan itseään. Aiemmin odotin lottovoittoa tai tyttöystävää joka muuttaisi kaiken. Mutta se on nyt 3 parisuhdetta myöhemmin pelanneena todennut, että itse se on muututtava. Ja lottovoittoakaan ei tullut. Tälläsen huomion oon tehnyt, en tiiä löydätkö yhtäläisyyksiä tästä.
Joo se odottaminen on outo asia. Kohta pari vuotta olen ollut poikamies. Edellisessä suhteessa huomasin että en uskalla viedä asioita eteenpäin. Ikäänkuin odotin silloinkin jotain. Ilman toisen aloitetta en varmaan olisi ikinä suhdetta aloittanutkaan. Häpeään yhdistän tämän odottelun jollain ihmeellisellä tapaa.
Tänään kerroin mun äidille että olen ollut kouluikäisestä peliongelmainen. En pystynyt soittaa, olisin varmaan vain itkenyt. Lähetin viestin jossa kerroin tän hetken masennuksesta ja mun peliongelmasta sekä pyysin että juteltas vasta huomenna paremmin. Tuli itkettyä pitkästä aikaa ja olokin keveni.
PS. Iso viikko, olen kertonut jo kaksi kertaa ongelmastani. Ennen en ole sanonut kenellekkään. Taidan olla tosissani.
Voimia koitokseesi. Oot oikealla tiellä. Ite sua vähän nuorempi mutta sama tausta, penskasta asti kaikki rahat kankkulan kaivoon ja velkaa päälle. Yhet ulosotot n.30k makseltu ja nyt ois sitte 100k menoillaan voutille ja en usko että psyyke kestää. Raskasta 3 vuorotyötä kohta 10v ja en omista mitään. Tyäpaikkalääkärin juttusille miettinyt mennä mutta en tiedä miten asian toisi esille. Ja jos kirjoittaisi saikkua niin en tiedä miten firmassa semmoseen suhtaudutaan. Pienempi firma siis kyseessä. Niin ja jonkumoinen alkoholi ongelmaki tähän sivuun kehitelty.
Tänään tosiaan juttelin Äidin kanssa puhelimessa. Vaikea tilanne mutta olo keveni aivan mahdottomasti. Jollain lailla oma fokuskin meni noista rahahuolista tohon omaqn ongelmaan. Eli se pitää nyt hoitaa kuntoon. Ehkä se on yksi osa tätä ongelmaa ollukkin että olen keskittynyt vain raha-asiohin ja voivotellut niitä. Se ongelmahan tässä pitää kuriin saada. Siis en olisi ikinä uskonut että olo voi muuttua näin paljon viikon aikana vaikka en oikeastaan ole kuin kertonut tästä asiasta. Tiedän että kova työhän tässä on vasta alkamassa.
Joo meidän miesten perisynti on monesti se, että pidetään kaikki viimeiseen asti sisällä. Itsekin joutunut opettelemaan (ja edelleen opettelen), että se asioiden ja huolien kertominen muille helpottaa omaa oloa. Eikä se lisäksi ole mitään heikkoutta myöntää, että tarvitsee muita ihmisiä. Loppujen lopuksi me ollaan kuitenkin laumaeläimiä ja kukaan ihminen ei ole saavuttanut asioita täysin yksin ja omin avuin, vaikka sellaista monesti ihannoidaankin. Olet ihan oikeassa sen suhteen, että rahahuolien sijaan se ykkösfokus pitäisi olla peliriippuvuuden ja niiden tekijöiden, jotka ajaa sinua pelaamaan, hoitamisessa.
Kyl se siitä, kun ei lopeta yrittämästä ja uskomasta
Ai niin. Unohdin mainita, jotta tää homma ei mee liian helpoks niin lopetin nikotiinin kaikissa muodoissa myös. Nuuska ja cigarillo. Huomen tulee 3vko kokonaan ilman. Ilman alkoholia ajattelin olla nyt vuoden ainakin ja tosiaan KAIKKI lääkkeet oon hylännyt jo 3kk sitten. Nää ja pelaaminen ku loppu kun seinään ni voidaan puhua kurjuuden maksimoinnista. Kieltämättä on ollut kyllä erikoisia fiiliksiä, nyt rupee toi nikotiiniriippuvuus ehkä vähän höllää. Mutta itse koen että tämä oli pakko tehdä näin…
Moi! Päätös lopettamisesta ja avun hakemisesta on se avain onneen, vaikkei se nyt siltä tuntuisikaan. Tosi hyvä, että uskaltauduit kertomaan äidillesi, äidit kun on sellasia että ne rakastaa, tukee ja auttaa, tapahtu mitä vaan. Kun äitisi tietää, sen myös luulisi vähentävän retkahtamisen vaaraa, koska jatkossa jos pelaisit, et pettäisi vaan itseäsi, vaan tavallaa myös äitisi.
Aika kova juttu toi röökin ja nuuskan lopettaminen myös samaan syssyyn mutta kunnioitettava suoritus kyllä, ehkä se tuo urheilutausta, varsinkin jos kilpaurheilua on ollut, niin aiheuttaa sellaisen ”kaikki tai ei mitään”- mentaliteetin? Ja todellakin, kerta oot ollut 3vkoa ilman nikotiinia, niin sähän olet jo savuton mies ja päässyt irti nikotiiniriippuvuudesta. Sen vierotusoireet, jos niitä edes on muuten kun oman pään sisässä, on nimittäinkadonneet jo aika päiviä sitten. Joten saat kyllä olla tosi tyytyväinen itseesi
No on tossa kieltämättä hiukan itseni rankaisemistakin jollain hullulla tavalla. Tietenkin myös talous vaikuttaa kanssa. Tässä kun ruvetaan näitä fyrkkahommia setvimään ni ei paljo häppään ja nikotiiniin massia jäiskään. En tiiä, nyt ei kyllä kiinnosta vittuakaan miten vituiks noi massihommat menee. En ole ollut onnelinen luottotietojenkaan kanssa niin mitä väliä ajattelen tällä hetkellä. Kuhan tää sekoilu loppuu näitten pelien kanssa ja on joku luukku missä punkkaa. Sekä tietenkin se, että koiralla on ruokaa.
Pinna on ollut viime päivinä ihan perkeleen kireellä. Ei sillon mitään ongelmaa kun ollaan koiran kanssa kahdestaan. Muiden ihmisten sietäminen vaatii paljon. Välillä jopa ehkä pelottaa omat reaktiot. Oon pysyny irti peleistä, nikotiinista ja alkoholista. Fyrkkahommien suhteen pitää tehä jotain liikkeitä lähiaikoina…
Ei ihmekään jos hermot on kireellä, mutta älä anna periksi, silloin se pinna vasta kiristyykin! Sun ongelmat, rahattomuus ja vitutus kun on seurausta riippuvuuksista ja silloin ainoa keino mikä voi helpottaa on päästä riippuvuuksista eroon…
Miten meinasit tuolla raha-asialla? Oletko miettinyt ulosottoa? Saako kysyä paljonko velkaa on ja onko montakin eri lainaa? Jos se ulosotto tuntuu peikolta, niin kannattaa eka selvittää voiko jotain lainojen maksujq saada pienennettyä ja vaikka näin yrittää maksaa jotain toista velkaa enemmän pois kerralla, jos se on taloudellisesti mahdollistaa. Paras olisi jos useita lainoja, että saisi vyörytettyä velkoja yksi kerrallaan pois, vaikka sitten hitaastikin. Velkojen yhdistämistä oot varmaan jo kokeillutkin?
Jos kuitenkin kaikesta huolimatta näyttää siltä, että sun talous ei kestä, on ihan oikeesti fiksu ratkasu päästää ulosottoon. Silloin helpottaa jo sikälikin, ettei enää tarvitse itse murehtia niistä laskuista ja millä maksaa.
Velkoja on n. mun bruttovuosipalkan verran. Täs on nyt 2 vaihtoehtoa mun mielestä. a) saan lainan minkä mun vanhemmat takaa b) ne ostaa ton mun kämpän ja annan muitten paskojen mennä UO. Jäisin tähän asumaan molemmissa tapauksissa, vuokralle tai omistajana. Lisäksi oon pyytänyt että mun vanhemmat jeesaa ainakin jonkun aikaa noissa fyrkkahommien hallinnassa. Eli antasin mun kortit sun muut systeemit heidän taakse ja saisin tavallaan viikkorahaa 38 vuotiaana
mutta kunnioitettava suoritus kyllä, ehkä se tuo urheilutausta, varsinkin jos kilpaurheilua on ollut, niin aiheuttaa sellaisen ”kaikki tai ei mitään”- mentaliteetin? Ja todellakin, kerta oot ollut 3vkoa ilman nikotiinia, niin sähän olet jo savuton mies ja päässyt irti nikotiiniriippuvuudesta. Sen vierotusoireet, jos niitä edes on muuten kun oman pään sisässä, on nimittäinkadonneet jo aika päiviä sitten. Joten saat kyllä olla tosi tyytyväinen itseesi 
