Luin oman ketjuni läpi ja hämmästyin. Suurin osa ylös kirjatuista asioista on päätynyt tuohon Annie Gracen tehtäväkirjaan ja tänne on tullut vain pinnallisempia havaintoja kirjoitettua. Avataanpas hiukan viimeisen kahden viikon kulkua niin muistaa itsekin, kun seuraavan kerran ketjuaan lukee läpi:
Tasan kaksi viikkoa sitten lauantaina aamupäivällä join viimeisen kerran humaltumistarkoituksessa. Torstaina oli ollut päihdehoitaja, joka selvin sanoin totesi minut alkoholistiksi (minkä toki jo tiesin) ja suositteli vahvasti Minnesota-jaksoa. Perjantaina kun töistä pääsin, olin ladannut itseeni ihan järjettömän, lapsellisen uhman ja hällä väliä-asenteen: ihan sama, leimattu on niin vedetään nyt sitten sen mukaisesti. Lauantaina oli vapaapäivä ja puolisolla aamuvuoro, olin päättänyt, että hän kun neljän maissa töistä pääsee niin siitä jatketaan, lääkärille sitten vaan sanoo, että just ennen verikoetta ratkesin ja dippadaa.
Heräsin lauantaina kun puoliso lähti töihin enkä saanut enää nukuttua. Olin monesta lähteestä kuullut Gracen This naked mindista ja aloin kaivelemaan, että mikäs juttu tämä on. Pläräsin nettisivuja ja kiinnostuin. Latasin kirjan Audiblesta ja aloin kuunnella.
Anniehan heti kirjansa alkupuolella toteaa, että ei ole pakko olla selvin päin hyötyäkseen hänen metodistaan ja puhuu nimenomaan tiedostavasta juomisesta. Kuuntelin pari tuntia. Olin jo päättänyt hiukan tapojeni vastaisesti lähteä jatkamaan jo ennen puolison vapautumista. Join kahvia ja kuuntelin. Pesin nassun ja hampaat, kuuntelin. Meikit naamaan ja vaatteet päälle, kuuntelin.
Kuulokkeet oli harmillisesti rikki, joten baariin ei voinut mennä kuuntelemaan. Etsin tekstiversion netistä, alakertaan, tilasin tutun happy mealin ja yritin lukea.
Mutta kas kun ei ollut promillet vielä edellisestä illasta laskeneet niin pieneen tekstiin oli hankala humalaisilla silmillä tarkentaa. Tein siis kuten Annie kehotti ja aloin tietoisesti tunnustelemaan, miltä minusta oikeasti tuntuu. Fyysisesti. Henkisesti. Kaikin tavoin.
Ei tuntunut yhtään hyvältä. Katsetta ei saanut kohdistettua, suussa oli ällöttävän imelä tunne. Kasvot tuntui turvonneilta niinku olisi itkenyt puoli yötä. Ajatus liikkui tahmeasti. Seurailin muiden korjaussarjalaisten sammaltavaa jankutusta.
Tätäkö minä haluan?
Ei enää yhtään tehnyt mieli juoda juomia loppuun, mutta hitaasti sen kuitenkin tein, koko ajan kuin ulkopuolisena tarkkaillen oloani ja tuntemuksiani. Lähdin kotiin, tein lounasta ja menin päiväunille. Nukahdin kirjaa kuunnellen.
Fiilikset herätessä oli hiukan ristiriitaiset. Jotain tuntui tapahtuvan ja tuntui lähinnä hämmentyneeltä.
Mitä ne fiilikset sitten oli?
Puoliso oli päässyt töistä ja lähtenyt työkaverin kanssa istuskelemaan. Minulla piti alun alkaen olla töitä ja hänen kalenterissa se työvuoro vielä oli, ei muistanut että olenkin vapaalla.
Iltapäivällä ei siis tullut sitä houkutuspuhelua. Olin siitä helpottunut. Jatkoin kuuntelemista, aloin kirjoittaa ajatuksia ylös. Löysin 30 days experimentin, päätin kokeilla.
Tuona lauantaina koko mindsetissa tapahtui aivan perustavanlaatuinen muutos. Annien metodi puhkoi kaikki aiemmat, pinttyneet uskomukseni alkoholista yksi kerrallaan. Tietoinen mieli ei voinut väittää vastaan: tämä nainenhan puhuu täyttä asiaa.
Päätös raittiudesta syntyi kuin huomaamatta, luonnostaan. Luovutin, antauduin. En ehkä sillä tavalla, miten asia AA:ssa mielletään (eli väärin raitistuttu) vaan lakkasin taistelemasta itseäni vastaan. Sisäinen ristiriita - tai hienommin sanottuna kognitiivinen dissonanssi - hiljeni. Oli täysin kirkasta ja selvää, että nyt en juo. Soutaminen ja huopaaminen ja pään sisäinen riitely milloin, missä, miten ja kuinka paljon voin juoda, yksinkertaisesti lakkasi. Jatkuva itsensä ruoskiminen, häpeä, menneissä vellominen vain loppui.
Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö viimeiseen kahteen viikkoon olisi mahtunut hankalia paikkoja kuten aiemmista viesteistä näkyy. Hankaluus oli kuitenkin täysin toisenlaista kuin aikaisemmin. Olen suhtautunut mielenliikkeisiini ja fyysisiin olotiloihini lähinnä uteliaasti.
Vielä tuolloin kaksi viikkoa sitten alkoholistin leima tuntui murskaavalta. Tällainen minä siis olen. Sairas. Koko loppuelämä pitää kytätä itseään ja kärvistellä, ettei nyt vaan retkahtaisi. Tulevaisuus näytti synkältä ja täysin ilottomalta.
Annien kirjan sanoma itsemyötätunnosta ja siitä, ettei itseään tulisi leimata mihinkään muottiin eikä antaa sen muotin (esimerkiksi moi, mä oon Miu ja oon alkoholisti) määritellä koko olemistaan oli kuin jokin ilmestys.
Tämän kahden viikon aikana on tapahtunut niin valtava muutos, että ketjuani lukiessa epäuskoisena katsoin päivämääriä. Voiko todella olla, että on kulunut vasta kaksi viikkoa? Kaksi viikkoa ja päivä sitten tähän aikaan olin aivan tuhannen tuubassa eikä se tuntunut miltään. Ihan normaali olotila, seuraukset ei kiinnostaneet yhtään ja edes kuukauden yhtäjaksoinen juomattomuus tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, oikeastaan mahdottomalta. Tänään sain lähes paniikkikohtauksen tajuttuani, että olen juonut olutta, jossa on alkoholia 0,5%.
Kaksi viikkoa on ihmiselämässä todella lyhyt aika. Mitään tuuletuksia lopullisesta raitistumisesta on turha rakennella. Kuitenkin viesti siitä, että on aivan ok ja hyvä olla toiveikas ja luottavainen, innolla odottaa, millaista alkoholiton elämä on tuntuu järisyttävältä. Että tähän koko asiaan voi suhtautua muutenkin kuin muuttamalla metsään kauas houkutuksista, missä ei ole kuin jumppa ja AA. Vatvoa menneitä loputtomiin. Elää koko elämäänsä vain päihdeongelmansa kautta.
Moi, mä oon Miu ja alkoholi ei sovi minulle. Minulla on alkoholismidiagnoosi. Se ei kuitenkaan määritä minua ihmisenä.
Huomennakaan en juo. En halua. No brainer.
Edit: pari kirjoitusvirhettä pisti silmään
Kyseinen paikka ei ole mikään rymyluola vaan hyvin hiljainen ja rauhallinen pikkubaari, jossa ihmiset enimmäkseen lueskelee lehteä itsekseen tai juttelee rauhassa oman pienen seurueen kanssa tms. Jos on villimpi meno esim viikonloppuiltana niin en ole viihtynyt kauaa edes humalassa.
Vanhemmatkin on rauhoittuneet ja saan jatkaa paheideni (kahvi ja tupakka) parissa parvekkeella taas kaikessa rauhassa.