Vinkkejä? Omakohtaisia kokemuksia?
Olen päässyt eroon läheisiäni kohtaan tuntemastani katkeruudesta kerrattain, kun mietin menneitä tekojani, pelkäsin ja rukoilin Jumalaa. Muistelin, miten he ovat kuitenkin rakastaneet minua, ihan ilman ansiottani, mutteivät kuitenkaan ole pystyneet auttamaan näissä ongelmissa, kuin hetkellisesti.
Tässä kai vain purkaakseni näitä tunteitani, mutta myös varoitukseksi muille kertomus (pitkä, olen huono tiivistämään) viimeisimmästä katkeruutta aiheuttaneesta kokemuksestani.
Luovuin pari vuotta sitten jälleen ammattiavun hakemisesta. Olin hakeutunut toista kertaa kuntoutukseen. Satuin taas paikkaan, jossa työntekijöiden asenne minua kohtaan oli alistava ja epärehellinen ja heidän käytöksensä johdosta tuntemani turvattomuuden tunne johti kuntoutuksen lopettamiseen 4 päivän jälkeen. Suunnitelmissa oli kuukauden kuntoutus, sosiaalitoimisto oli tähän myöntänyt maksusitoumuksen ja olin mortivoitunut. Taustalla toki entisiä kokemuksia ”ammattilaisista”, ehkä vaikeampiakin, mutta sitä jotenkin herkistyy, kun samanlaisia kokemuksia tulee aina vaan lisää.
Kerroin tuolloin rehellisesti ennen kuntoutukseen tuloani, että alkoholin lisäksi käytän kannabista, mutta että alkoholi on pääasiallinen ongelma. Sovittiin, että tulen alkoholikuntoutukseen kannabiksen käytöstä huolimatta ja voin ottaa koirani mukaan ja saan liikkua vapaasti ulkona (maaseutua) muulloin kuin ruokailujen ja ohjelmien aikana.
Laitokseen sopeutuminen on kuitenkin aina vähän hankalaa. Yritin saada listaa paikan säännöistä ennen tuloani, jotta opettelen ne etukäteen ulkoa (edellisessä kuntoutuksessa oli niin paljon sääntöjä, että vaikka minulla on hyvä muisti, rikoin niitä vahingossa ihan tahtomattani). Puhelimessa ohjaaja kuitenkin sanoi, ettei heillä juuri ole mitään sääntöjä. Ajattelutapani on kai aina ollut jotenkin erikoinen, koska jo päiväkodissa sain noottia siitä, että olin leikkinyt kaverini kanssa kuivauskaapissa ja isona tyttönä minun olisi pitänyt tietää, ettei siellä saa leikkiä. En tiennyt. En taida tietää vieläkään. Kuivauskaapin nappulat on katon rajassa, niin ettei niitä kyllä saa leikki-ikäinen väänneltyä ja kyllä minusta lastentarhaopettajan pitäisi olla niin koulutettu, että osaa katsoa kuivausta päälle laittaessaan, onko kaapin lattialla lapsia nukkumassa. Näinpä taaskaan en tälläkertaakaan osannut lukea henkilökunnan ajatuksia siitä, miten on toimittava.
Minulle sanottiin, että saan lenkkeillä vapaasti. Seuraavana aamuna, kun tulin aamulenkiltä vähän ennen aamiaista, tuli hoitaja pihalla vastaan ja sanoi, että minun pitää ilmoittaa, kun lähden lenkille. Tämä selvä. Seuraavan kerran lenkille lähtiessäni ilmoitin, että nyt lähden lenkille. Parit lenkit kai meni näin. Sitten minulle sanottiin, että pitää ilmoittautua, kun tulen lenkiltä. Tämä selvä. Aloin ilmoittautumaan palatessani.
Kävimme myös yhteislenkillä halukkaiden kuntoutujien ja tosi kivan nuoren lähihoitajaopiskelijan kanssa. Oli Heinäkuu, joten oli marjastusaika. Tienvieressä oli pieni metsikkö, minne poikkesin katsoakseni onko siellä mustikoita. Olihan siellä ja pyysin, että pysähdytään syömään niitä hetkeksi. Hoitaja tuntui olevan kauhuissaan tieltä poistumisestani (koko metsikkö oli näköetäisyydellä, seutu on peltovaltaista) ja marjoja ei saanut poimia. Ehkä hän pelkäsi, että ne voivat olla käyneitä ja tulemme humalaan. Lenkki oli tosi lyhyt, korkeintaan puoli tuntia.
Seuraavassa aamupalaverissa kysyttiin, mitä aktiviteettejä haluaisimme harrastaa, sanoin tietenkin, että tehdään marjastusreissu. Ei saanut kovin paljon kannatusta, joten kun iltasella oli vapaa-aikaa, lähdin itsekseni lenkille etsimään hyvää mustikkapaikkaa. Muutenkin teen yleensä varsinkin uusissa ympäristöissä alkuun pitkiä kävelylenkkejä tutustuakseni paikkoihin. Minulla saattoi olla myös joitain huolia ja murheita liittyen laitokseen sopeutumiseen, joita en nyt tarkoin muista. Jokatapauksessa pitkät kävelylenkit ja vaeltelut ovat olleet minulle jo lapsena rentouttava pakopaikka. Ilmoitin taas lähtiessäni, että lähden lenkille. Palatessani noin kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, menin taas ilmoittautumaan. Ohjaajan mielestä olin ollut kävelyllä liian kauan ja hän puhallutti minut. Puhalsin tietysti nollat, lähimmälle kirkonkylälle oli ainakin 20km ja minulla oli iso koira mukana niin että en kai sentään liftaisikaan viinakauppaan… Sitäpaitsi ihan tosissaan olin hakeutunut oma-aloitteisesti sinne siksi, että pääsisin viinasta eroon ja edelleen halusin sitä. Ohjaaja sanoi, että tästlähin minun pitää ilmoittaa etukäteen, kauanko olen lenkillä. Sanoin, että tämä selvä.
Aamulla kuitenkin oli aamupalaveri, jossa yleisluontoisesti ohjaaja sanoi, että lenkillä saa olla korkeintaan puolituntia kerrallaan. He eivät voineet sanoa suoraan, että Minä olen ollut eilenillalla liian kauan lenkillä, niin että asiasta olisi voitu keskustella ja olisin voinut ilmaista oman näkökulmani asiaan. Lisäksi he puhuivat tietäväisen näköisenä siitä kuinka eilisiltana oli Hannu Lauerma puhunut televisiossa siitä, kuinka lääkehoito on päihderiippuvuuden hoidossa välttämätöntä. Olin nähnyt edellisenä päivänä lääkäriä ja oli sovittu, että koska minulla ei ole sen kummempia mielialaoireita, vaan olen onnellinen, kun olen päässyt kuntoutukseen, niin määrätään minulle lääkitykseksi vain melatoniinia nukahtamiseen tarvittaessa ja varalta erästä bentsodiatsepiiniä, jos tulee vaikeampaa unettomuutta (kumpaakaan en ehtinyt ottaa kertaakaan).
Tulin pahalle tuulelle tästä, että he puhuvat minun asioistani ikäänkuin yleisluontoisina, niin etten voi vastata heille omista asioistani. Erityisesti lenkkeilyn rajoittamisesta, koska se on minulle henkireikä ja syrjäisen sijainnin vuoksi hoitopaikassa olisi ollut tosi vaikea saada päihteitä, vaikka niitä olisi halunnut. Minulla on ollut aina periaate koirani hoidossa, että lenkki kestää vähintään sen puoli tuntia ja se tehdään kolme kertaa päivässä. Lisäksi koirani on iso ja joskus raisu leikeissään, ja vaikka minulle annettiin lupa sen ottamiseen kuntoutukseen mukaan, se silti jännitti minua. Koira on kiltti, mutta tosi leikkisä ja iso ja koiriin tottumatonta sen leikit voi jopa pelottaa. Olisin halunnut pitää koirani rauhallisena riittävällä liikunnalla. Koira oli silloin 5-vuotias ja kyseinen rotu on metsästyskoiranakin usein parhaimmillaan vasta 10-vuotiaana pahimman pentumaisen villeyden laannuttua. Olisin jättänyt koirani poikaystävälleni hoitoon, jos olisin tiennyt tällaisista rajoituksista, mutta asioista ei voitu sopia etukäteen. Nyt en saanutkaan enään lenkkeillä riittävästi ja minua suututti myös henkilökunnan kiero manipulatiivisuus. Asioista ja siitä, ketä ne koskevat voinut puhua oikeilla nimillä, joten en voinut myöskään vastata itseäni koskeviin ääneen lausumattomiin kysymyksiin, ilman ”se koira älähtää, johon kalikka kolahtaa”-vaikutelmaa. Aloin purkaa pahaa mieltäni siivoukseen ja mattojen paukuttamiseen.
Pian yksi ohjaaja/hoitaja halusikin jutella kanssani. En ollut joistakin asioista hänen kanssaan samaa mieltä, joten olin hänen mielestään passiivisagressiivinen. Hän ehdotti, että minulle määrättäisiin jotain rauhoittavaa lääkettä. Myöännyin siihen, että minulle määrättäisiin jotakin tarvittaessa otettavaa rauhoittavaa lääkettä. Hän lupasi soittaa lääkärille.
Pari tuntia myöhemmin ohjaajahoitaja(en tiedä kumpia he kukin on) tuli huoneeseeni ja kertoi kahden lääkkeen nimet, joita lääkäri voisi määrätä. En ollut kuullut kummastakaan lääkkestä aiemmin, joten pyysin saada pakkausselosteet, selvittääkseni sopivatko lääkkeet mahdollisesti minulle. Jotain syystä hoitaja ei millään halunnut antaa minulle pakkausselosteita, vaan jankutti että ”lääkäri määrää”. Sanoin, etten ota aineita, joista en tiedä, mitä ne ovat ja onko minulla ehkä jokin vasta-aihe kyseiselle lääkkeelle. Kun näitä argumentteja riittävän kauan puolin ja toisin toisteltiin, sain lopulta toisen lääkkeen pakkausselosteen. En muista lääkkeen nimeä, mutta se alkoi O:lla ja ei ollut Oxycontin eikä Opamox. Lääke oli vahva neurolepti, jota käytetään skitsofrenian ja manian hoidossa. Minulla ei oltu edellisen päivän lääkärikäynnillä todettu eikä edes epäilty kumpaakaan ja lääkkeen sivuvaikutuksina mainittiin muunmuassa: kuolaaminen, lihaskrampit, sähköiskut, maksavaurio, äkkikuolema. Sanoin etten kärsi sellaisesta tilasta, että minun olisi tarpeen moisia lääkkeitä ottaa.
Seuraavaksi muutaman tunnin päästä minut pyydettiin toimistoon palaveriin, missä olivat kaikki henkilökunnasta, myös tämä mukava nuori lähihoitajaopiskelijatyttö, kenen kanssa oltiin käyty kävelyllä. Johtajatar sanoi, että en saa tästlähin ulkoilla ollenkaan. Olen nyt huumevieroituksessa, koska he epäilevät minulla olevan kannabiksen vieroitusoireita. Sanoin, että ei käy, koska minulla on koira mukana ja sitä pitää ulkoiluttaa. En voi ottaa vastuuta siitä, että ulkoilutatte sen minun puolestani, joten lähden nyt kotiin. Olen kertonut avoimesti kannabiksen käytöstäni ja silti on sovittu, että olen alkoholikuntoutuksessa, koska se on pääasiallinen angelmani. Johtajatar katsoi epäuskoisena ja kiiluvin silmin. Sanoin, että täytetään uloskirjauslomake ja soitetaan kotiväelle, että tulevat hakemaan. Johtajatar vain tuijotti vihaisen näköisenä ja lähihoitajaopiskelija itki. Johtajatar uhkaili, että jos nyt lähden, menee minulla välit kotikuntani sosiaalitoimeen. En siitä paljon piitannut. Lopulta johtajatar tulosti paperin ja se allekirjoitettiin. Soitettiin kotiin, että tulkaa hakemaan. Menin pakkaamaan ja siivoamaan huoneeni. Sitten otin rinkkani ja koiran ja lähdin ulos. Menetin niin luottamukseni ja minua pelotti, etten halunnut viettää enää hetkeäkään siinä rakennuksessa. Kävelin läheiselle kappelille ja hautausmaalle odottelemaan kyytiäni. Läheisestä toisesta hoitolaitosyksiköstä, missä säilytetään pitkäaikaisasukkeja tuli joku pikkumotoristin näköinen ukkeli puhumaan minulle järkeä. En voinut kumminkaan luottaa enää. En kertakaikkiaan uskaltanut jäädä, en edes odottamaan kyytiä pihaan. En tiedä mitä he olisivat sen jälkeen halunneet minulle tehdä, kun olisivat halunneet syöttää moisia myrkkyjä sen tähden, että ”olen hankala”.
Uskon, että se kumpuaa jo lapsuudestani, etten voi luottaa komentelijoihin ja alistajiin. Luulen, että alkoholismi voi jopa osittain kummuta siitä, miten minua kasvatettiin. Kasvatusmottoja olivat ”Parempi tossun alla kuin taivasalla!”, ”Tee tai itke ja tee!”, ”Syö tai hierotaan päähän!”. Nämä lausuttiin hymyssä suin. Olin kai aika huumorintajuton lapsi, kun otin niistä itseeni. Lisäksi huudettiin pää punaisena esim. ”Älä märise siinä!”. Olin yli herkkä. Ei kovapäisempi vekara oisi ollut noista millänsäkään. 18-20-vuotiaana koetin hakea apua liialliseen tunneherkkyyteeni mielenterveystoimistoista. Olin tuolloin sitä mieltä, että hallitsemattomat itkukohtaukseni, joita olin oudoissa tilanteissa saanut 5-vuotiaasta asti ja jotka ovat kiusallisia, voisivat johtua siitä, että lapsuudenkodissani negatiivisten tunteiden tunteminen oli aikalailla kiellettyjä, jolloin näitä tunteita ei oppisi käsittelemään ja niistä tulee siksi hallitsemattomia ja itsellekin selittämättömiä. Silloin minusta tuntui oudolta, että psykiatri ei halunnut tietää lapsuudenoloistani muuta, kuin että vanhempani ovat naimisissa ja työelämässä. Tänä päivänä kuitenkin olen sitä mieltä, että minulla oli aika tavallinen ja hyvä lapsuus. Kaikissa perheissä on jotain ongelmia, esimerkiksi vuorovaikutusongelmia. Herkät luonteet sitten reagoivat niihin enemmän. Synnyin varmasti alkoholistiksi, tosin ympäristötekijät sitten saivat taudin puhkeamaan. Teini-ikäisenä kieltäydyin noin puolen vuoden ajan, kun kaverit alkoivat kokeilemaan alkoholia, ottamasta sitä (ei kiinnostanut), mutta sitten painostuksen myötä kokeilin ja omalta kai se sitten tuntui lopulta. Varsinaisen alkoholiongelman puhkeamiseen kesti kyllä vielä 10 vuotta ja tuolloin oli elämäntilanteessa myös muita laukaisevia tekijöitä.
Kuntoutuskodista lähetettiin sitten lasku 4:n päivän huumevieroituksesta kotikuntani sosiaalitoimeen. Huumevieroitus on kalliimpaa, kuin alkoholikuntoutus. Oli sovittu, että tulen alkoholikuntoutukseen ja olin siinä ja sen säännöillä(siinä määrin kuin säännöistä kerrottiin ja sovittiin). Kun huumevieroitus tuli puheeksi, lähdin heti. Silti lähetettiin lasku 4:n päivän huumevieroituksesta.
Tämä oli vain yksi pienimmistä epäluottamusta ja katkeruutta aiheuttavista asioista hakiessani apua, mitä niin monet ihmiset ovat minua kehottaneet tekemään. Tämän jälkeen kuitenkin päätin olla enää turvautumatta ammattiapuun. Sain sen jälkeen joitakin lyhyitä raittiuksia vertaistuen ja omistautuneiden ystävien avulla, mutta nyt on taas mennyt niin huonosti, että läheisten takia (myös itselläni minulla on elämänhalua, vaikka riippuvuus varjostaa sitä) haluaisin vaikka kuntoutuslaitokseen, mutta entisten kokemusten aiheuttamat tunteet ja pelot nousee pintaan. En tiedä kannattaako sitä kautta tosiaankaan yrittää, vai meneekö kaikki taas vain huonompaan suuntaan. Nykyisellä paikkakunnallani vain kun ei ole näitä vertaistukiryhmiä, niin niissä käyminen on vaikeaa. Alan olla fyysisestikin huonossa kunnossa. Tuskin moni jaksoi lukea. Purkaus vain. Tämä katkeruus vain kalvaa, minusta tuntuu, että jos varhaisessa vaiheessa (äsken kuvattu ei ollut enää varhaisvaihetta) olisi voitu kohdella ihmisenä, joka vielä tuolloin kai olinkin, niin kaiken ei olisi tarvinnut mennä niin pitkälle.
Kirjoitat selkeästi ja kuvaat tunteitasi hyvin, todella vaikea uskoa että sinulla olisi mitään tarvetta psykoosilääkkeille. Luultavasti kyseinen lääke oli Olanzapin, tunnetaan myös kauppanimellä Zyprexa. Minulla on 2-suuntainen mielialahäiriö ja tiedän että joillain saman diagnoosin omaavilla on tuo lääkitys. Itse olen elänyt jo 10 vuotta ilman psykoosilääkkeitä. Niistä voi olla hyötyä aistiharhoihin tai itsetuhoisuuteen, mutta mihinkään lievempään en niitä käyttäisi, sivuvaikutukset nimittäin tekivät zombieksi.
