Miten elämästäni tuli tälläinen?

Kotikanava
41

Luin nyt ensimmäistä kertaa, Pohjatar, sinun kertomuksesi sieltä kahden vuoden takaa alkaen… Aikalailla samanlaisia kokemuksia on sinulla ollut, kuin minullakin - ja monella monella muulla juovan puolisolla. Jos ymmärsin oikein, teillä yhteistä elämää on takana viitisen vuotta, siis vuodesta 2009 alkaen. Minä katselin meidän elämää yli 20 vuotta, kunnes lopulta näytin miehelle ovea.

Minullakin oli ns. kaksi miestä eli se mukava, vastuullinen, tasaveroinen kumppani, mutta sitten aina aika-ajoin itsekäs, juova, omille teilleen “katoava” puoliso ja silloin elämäni oli todella kuormittavaa. Meillä nuo syklit toistuivat parin kolmen vuoden välein ja ikävä aika kesti korkeintaan vuoden, useimmiten puolisen vuotta, minkä jälkeen mies tuntui taas ottavan vastuun elämästään ja perheestään. Tuossa yli 20 vuoden yhteisessä elämässämme oli aikaisemmin, noin 11 vuotta sitten sellainen jakso, jossa jouduin ottamaan eroajatukset esille myös lastemme (kaksi tytärtä) kanssa. Silloin kuitenkin päädyimme muuttamaan uuteen kotiin, kaikki neljä yhdessä ja siitä alkoikin pitkään kestänyt hyvä vaihe. Talvella 2008-2009 tuli taas raskas jakso, joka johti mm. perheasiainneuvottelijalla käyntiin - kerran. Silloin totesin, että ei tarvitse uudelleen lähteä, koska huomasin, että mies ei sitoutunut käyntiin samalla tapaa kuin minä. Monen “avautumiseni” jälkeen kotitilanne jälleen rauhottui ja rohkenen väittää, että kesästä 2009 alkoi yhteisen elämämme paras jakso. Mies jäi työttömäksi ja sen sijaan, että olisi alkanut kohtaloaan valittelemaan ja juomaan, mies pitikin huolta kunnostaan, teki taloremonttia, otti minun tarpeeni (olin silloin tosi uuvuksissa) todella ihanasti huomioon jne. Tuota auvoa ja seesteistä elämää kesti kesään 2012 saakka, kunnes miehellä alkoi taas menojalka vipattamaan ja piti päästä joka perjantai baariin.

Tuon kesän/syksyn 2012 jälkeen ei sitten tullutkaan enää sitä “jaksoa”, jossa mies taas napakoituu ja ottaa vastuun elämästään, vaan perjantaimenot senkun jatkuivat. Mies oli keväällä 2013 matkatöissä ja olisi kuvitellut, että perjantaina kotikaupunkiin päästyään mies olisi halunnut viettää aikaa perheensä kanssa. Noin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan baariin piti päästä. Oli kyllä heti lauantaiaamuna mukana kodin askareissa, mutta jotakin puuttui… Läheisyys väliltämme katosi, olimme tosiaankin ikäänkuin parhaat ystävät saman katon alla. Minulle tuo ei kuitenkaan riittänyt ja myöhään keväällä 2013 sanoin ääneen, että meidän täytyy erota, koska en näe enää mahdollisuuksia yhteiseen tulevaisuuteen. Ajoitus ei vaan ollut sopiva, esikoisella oli mm. yo-juhlat jne, joten vielä jatkoimme saman katon alla, kunnes viime keväänä, maaliskuun lopulla sanoin miehelle, että nyt riittää. Tuon jälkeen asiat tapahtuivat vauhdilla; aprillipäivänä vein avioerohakemuksen allekirjoitettavaksi miehelle, ensimmäinen vaihe astui voimaan 3.4., mies muutti pois 9.5. jne.

Mies on koko tämän ajan ollut todella ihana eli se ihminen, jonka olisin halunnut hänen olevan jatkuvasti. Todellinen herätys siihen, että oikeasti menettää eron myötä elämänsä tärkeimmän asian eli perheen, tuli miehelle vasta yksin jäätyään. On siis melko turhaa yrittää “takoa” tuota puolison päähän silloin, kun ollaan vielä yhdessä…

Siitäkin huolimatta, että mieheni on edelleen paras ystäväni ja jollakin tapaa perheenjäsen, en huolisi häntä takaisin, koska en päivääkään ole unohtanut kaikkea sitä paskaa, jonka jouduin hänen kanssaan eläessäni kokemaan aina aika-ajoin.

Rakkaus ja kiintymys miestä kohtaan ei ole kadonnut mihinkään, mutta nautin elämästäni yksin (tyttöjeni kanssa) ja vastikään eräs työkaverinikin sanoi, että minä olen näytän nykyisin todella seesteiseltä ja tyytyväiseltä. Ero on kuulemma suuri verrattuna niihin aikoihin, kun kipuilin avio-ongelmieni kanssa.

Haluan kuitenkin tällä tarinallani kertoa, että aika ratkaisuihin tulee omalla painollaan ja ajallaan. Niin kauan kannattaa tosiaan huolehtia omasta voinnistaan eri keinoin. Minäkään en näe teillä, Pohjatar, yhteistä tulevaisuutta, kuten et käsittääkseni enää sinäkään. Ole kuitenkin itsellesi armollinen; asioilla on tapana järjestyä - aina.

42

Kiitos Hemmiinna kirjoituksestasi.

Tosiaan, olemme olleet yhdessä 5 vuotta. Olenkin useasti miettinyt sitä, että parempi 5 vuotta kuin 25 vuotta. Tällä siis tarkoitan sitä, että jos eroamme, niin olemme olleet “vasta” 5 vuotta yhdessä, eli paljon on vielä hyvää (päihteetönä) tulevaisuutta edessäpäin.

Meillä on vähän aikaa mennyt miehen kanssa todella hyvin, parisuhde on toiminut, seksi on ollut mahtavaa. Miehelläni oli lomaa, joka meni tosi hyvin perheen kesken. Olemme alkaneet remppaamaan olohuonetta uuteen uskoon.

Mutta jotenkin… kaikki muuttui itselläni pari päivää sitten, kun aloin ihan kunnolla ja ihan extempore miettimään sitä kaikkea, mitä mieheni on humalassa tehnyt- ja niitä lupauksia. Tunnen olotilassani sen, olen aivan naatti miettimisestä, niistä tunnemyrskyistä, tuntuu että ei oikein mitään jaksaisi tehdä. Mikä voima pelkillä ajatuksilla onkaan!

Näinä päivinä olen myös lukenut erilaisia artikkeleita alkoholismista.

Olen huomannut, että enää se pelkkä juominen ole ongelma, vaan se leijuu ihan koko ajan yllämme. Kerron tarkemmin: Mieheni jutteli viime viikolla puhelimessa työkaverinsa kanssa, kuulin puheesta että heillä on työpaikan palaveri perjantaina iltapäivästä alkaen. Palaveriin kuuluisi mm. keilausta ja ruokailu. Mies sanoi kaverilleen, että yrittää keretä (kyseinen viikko oli miehen lomaviikko). Minulla heti iski ajatukset mieleen, että mies varmasti jää sille tielleen, onhan hän joskus aiemminkin jatkanut palaveria baariin asti. Aloin melkein heti suunnittelemaan, että mitä ajanvietettä keksin itselleni perjantai-illaksi ja mitä touhuaisin lauantaina lastemme kanssa kun mies nukkuu krapulaa. Jotenkin teki pahaa, kun mies perjantaina ehdotteli lapsille uimista lauantai-aamupäiväksi. Tuhahdin mielessäni, että älä hyvä mies tee lupauksia lapsille, joita et voi pitää; makaat kuitenkin iltapäivään asti. Mielentilani oli siis aika kireä, vaikka mitään ei vielä ollut tapahtunutkaan. . Mies lähti palaveriin autolla. Olin melkoista varma, että mies tuo auton kotiin illalla ja lähtee jonkun kyydillä jatkamaan iltaa. jossain vaiheessa iltaa sitten puhelimeni soikin ja ajattelin että NYT. Nyt se mies soittaa ja sanoo että lähtee “yhdelle”. Mutta, se ei ollutkaan mieheni. Lähdin viemään lapsiani nukkumaan. Kuulin kun mieheni tuli autolla kotiin n. 9 aikoihin ja kuuntelin että lähteekö samantien. Yllätyin! Mieheni jäikin kotia. Mutta ette arvaa, minä suutuin, sisälläni kiehui! :imp: Mies petti kuvitelmani. Mutta ehkä eniten minua suututti se, että minä olin jo valmistautunut siihen, että viikonlopun suunnitelmat menevät uusiksi. Minua suututti se, että minä en voinut luottaa mieheeni (sillä koskaanhan ei tiedä…).

Tämmöistäkö tämä elämä tulee olemaan mieheni kanssa? Minä teen heti varasuunnitelman, jos mies lähtee käymään jossain, missä on pienikin mahdollisuus saada alkoholia.

Tämä jos mikä syö omaa energiaa :frowning: Jatkuva valmiustilassa eläminen.

Olen ottamassa tänää yhden askeleen eteenpäin, soitan itselleni ajan A-klinikalle. Eilen tein listan asioista, mitä mies on kännipäissään tehnyt, ja se lista ei ollut kaunista luettavaa. Mitä kaikkea ihminen antaakaan anteeksi. Mitä kaikkea ihminen antaakaan itselleen tehdä.

Mies ei tiedä minun ajatuksistani mitään. Olen koittanut etsiä sitä oikeaa hetkeä, mutta huomaan kuinka taidankin etsiä itselleni vain tekosyitä, jotta ei ihan vielä tarvitsisi nostaa kissaa pöydälle; viime viikolla en halunnut ottaa asiaa puheeksi, koska oli miehen lomaviikko, ja halusin antaa lapsille hyvän loman ilman riitelyitä, nyt en mukamas pysty ottamaan asiaa esille, koska lapsemme synttärit on kuukauden kuluttua ja haluaisin että sitä ennen ei olisi suurempia konflikteja, ja synttäreiden jälkeen tulee tietysti joulu, joten enne sitäkään on mukamas mahdotonta alkaa puhumaan asiasta… voivoi, niin kutsuttuja syitähän löytyy pilvinpimein jotta ei tarviaisi alkaa puhuaan alkoholin tuottamista ongelmista :unamused: Onko tämä juuri sitä, että alkoholismi on koko perheen sairaus?

Mutta ehkä se on vain tehtävä joku päivä. Koska tällä hetkellähän mies elää ajatuksessa, että hänen alkoholinkäyttö on ok.

43

Hei!
Olen lueskellut ketjuasi ja samojen tai samantyyppisten asioiden kanssa täällä painitaan ja se syö energiaa. Meillä olen huomannut että kun alkoholin käyttö väheni miehellä, niin meni kauan ennen kuin itse osasin ottaa “rennosti” tai vieläkin olen koko ajan varpaillaan mutta eri syystä.Haluiaisin rohkaista sinua puhumaan miehelle. Tiedän että se on vaikeaa, mutta mitä kauemmin kantaa pahaa oloa sisällään se syö sinua. Hienoa että olet hakenut itsellesi apua.
Oikein paljon voimia…

44

Piipertäjä, olet aivan oikeassa että mitä pitempään tätä pahaa oloa kantaa sisällä, niin se kuluttaa, todella paljon. Ja sen kyllä huomaa omissa voimavaroissaan, välillä kun näitä asioita yksin miettii, suree ja pohdiskelee, niin huomaa, miten väsynyt sen jälkeen onkaan :frowning:

Eilen otin yhden askeleen eteenpäin, ja varasin itselleni ajan A-klinikalle. Tuolla perheneuvottelussa (seurakunnan) ei jotenkin tätä asiaa oteta vakavasti. Vaikka olen sille työntekijälle sanonut,mitä kaikkea mieheni on humalassa tehnyt ja että tulevaisuus pelottaa, minua pelottaa, että mieheni on alkoholisoitumassa,niin silti tämä nainen ei edes ehdota miehelleni sitä, ettei ottaisi alkoholia ollenkaan, vaan pikemminkin kysyy mieheltäni ja minulta, mikä olisi sopiva määrä juoda.

Minua huojensi, kun eilen se nainen sieltä A-klinikalta vaikutti aidosti huolestuneelta tilanteestani, ja otti vakavasti asian. Tuli tunne, että nyt, vihdoin :exclamation: minua on kuultu.

45

Heippa kaikille.
Voisin hieman päivittää tilannettamme. Eli joulukuusta lähtien olen siis käynyt A-klinikalla juttelemassa miehen juomisen minulle aiheuttavasta pahasta olosta ja sen tuottamista ongelmista. Siellä olen saanut todella hyvää kohtelua, nainen jonka luona käyn juttelemassa, on todella ihana :slight_smile: Miehelleni en kertonut, että tuollaisessa paikassa käyn.

Miehen juominen on tapahtunut sykleittäin, siitä lähtien kun tapasimme. 6 vuotta on mennyt jotenkuten näin: mies lähtee juomaan, mies tekee humalassa jotain sellaista, joka loukkaa/satuttaa minua, muutama päivää tapahtuneesta menee mykkäkouluillessa, sillä olen suuttunut miehen käytöksestä ja kas; yhtäkkiä meillä menee taas hyvin, tapahtuneesta ei puhuta ja elämä tuntuu hyvältä. olen unohtanut jo asian, mistä olen suuttunut. perhe ja parisuhde tuntuu hyvältä (1kk? 4kk?, 6kk?) kunnes mies lähtee taas juomaan.

Näin jälkeenpäin sitä miettii, että miten on 6 vuotta tuollaista kestänyt? Meillä oli joulukuussa miehen serkus-pikkujoulut, Otin jo ennalta sen asenteen, että en anna miehen juomis-käyttäytymisen estää omaa juhlatunnelmaani. Tämä ajatus meni pahasti karikoille siinä vaiheessa, kun huomasin (ja kysyinkin mieheltä), että mies oli juonut itsekseen kokonaisen punkku-pullon + oluita sun muita juomia siihen päälle. Siinä vaiheessa minulta kaikkosi hyvä mieli. No kuitenkin, lähdettiin sitten isolla porukalla baariin. Mies oli aivan sekaisin siellä. Muilla oli hauskaa, mutta minulla oli 100%:n vtutuskäyrä. Kaiken kruunasi se, että jonottaessamme narikkaan, mieheltä alkoi kakomaan oksennusta, Mikä häpeä!!! :blush: :angry:

Miehen työkaverin synttärit olivat tammikuussa, ja minäkin lähdin juhlimaan, Juhlapaikassa kaikki menivät hyvin. Jossain vaiheessa minä sitten lähdin erään tuttavan kanssa baariin, ja mies jäi juhlapaikkaan, Myöhemmin baariin tuli sitten näitä mieheni työkavereita ja kyselin, että mihis mieheni jäi? Oli kuulemma jossain vaiheessa sammunut pöytään.

Noh, miehen toisen kaverin synttärit olivat sitten helmikuussa. Sinne mies lähti itsekseen, Aamulla kun lastemme kanssa heräsin, tulimme alakertaan, niin mieheni nukkuu sammuneena lasten leikkihuoneen lattialla. Miltä tuo tilanne lasten silmin oikein mahtoi näyttää tai tuntua? :frowning: Harmittaa ja surettaa aivan suunnattomasti, että en tajunnut silloin käydä tapahtunutta lasten kanssa lävitse. Koska muistan omasta lapsuudesta tullessani aamulla alakertaan, niin sammuneet miehet makaavat keittiön ja olohuoneen lattialla. Vieläkin muistan, miten ällöltä se tuntui.

Tämä viimeisin tapahtuma katkaisi minun kamelini selän. Mies sai pitkäperjantaina kaveriltaan puhelinsoiton, ja lähti pelaamaan pokeria. Jotenkin kummasti minä kiristyin jo pelkästä puhelinsoitosta, jossa pyydetään miestäni juomaan :unamused: Mies lähti. Aamulla tulimme lasten kanssa alakertaan n. 7 aikaan. Miestä ei näkynyt. Mies ei ollut edes ilmoittanut mitään,että ei tule yöksi kotia. Aamulla lapset sitten kyselivät, että missä isi on? jaa-a, sen kun itsekin tietäisi…Noh, käytiin siinä sitten puurolle ja lapset alkoivat katsomaan lastenohjelmia. Kello oli 8 kun ulko-ovi kävi ja mies tuli kotiin- HUMALASSA :angry: aI HEL*ETTI!! Olen pitänyt aina sen linjan, että kotona ei ryypätä eikä äiti tai isä ole humalassa lasten edessä. Nyt sekin päivä koitti :cry: Se viha, kiukku, suru… Siinä sitten tietenkin syttyi riita. Monta kertaa kyllä miehelleni sanoin, että mene nyt jo yläkertaan, että tämä ei mene pahemmaksi. Ensimmäistä kertaa tämän 6v aikana aikana mies oli uhkaavan oloinen kännissä, vihainen. Miten niin ihanasta miehestä voi kuoritutua tuollainen, aivan kuin eri ihminen. Ihminen, jota en tunne. Ihminen, jota halveksin.

Olin taas aivan pohjalla, aivan sirpaileina. Koko se viikonloppu meni enemmän tai vähemmän itkiessä. Olin jälleen kerran aloituspisteessä; siinä paikassa, jossa olen ollut lukemattomia kertoja ja toivonut, että nyt se mies vihdoin tajuaa, mitä läheisilleen tekee… Ja jälleen kerran mietin, että miksi näin piti taas tapahtua. Olisin melko lailla suhtautunut asiaan paljon kevyemmin, jos tämä olisi ollut ensimmäinen kerta. Mutta kun tässä pohjalla on lukematon määrä tapahtumia, joita mies on humalassa tehnyt ja jotka ovat jättäneet todella pahoja arpia sisimpääni. Se, että ei tule yöksi kotia, eikä voi edes ilmoittaa itsestään mitään (puolisona ja isänä) tuntuu jokseenkin vastuuntunnottomalta, ja itsekkäältä. Tuliko miehelleni mieleenkään, että myös lapset saattavat olla huolissaan? Tämä nykytilanne on vain inhottava jatkumo. Tätä jatkuu vaan.

Todella paljon olen lukenut lähiaoikoina alkoholismista, Miten se kehittyy salakavalasti. ne hyvät, raittiit jaksot (jotka voivat olla pitkiäkin) antavat aina toivoa hyvästä ja ihanasta tulevaisuudesta. Sen takia minä varmaan niin hyvin mahdollistakin juomisen ja alkoholismin etenemisen, Se surullisen kuuluisa toivo. Mutta kun pelkästään minun toivomisellani tämä ei tästä ainakaan parane.

Tuon viikonlopun jälkeen sitten tein miehelleni a4 kokoisen kirjeen, jossa kerroin hänen juomisensa vaikutuksista perheeseen. Kirjeeseen laitoin myös siitä, että olen käynyt A-klinikalla ja että hän tulee myös käymään siellä. En ole aiemmin uhkaillut erolla, koska olen jättänyt sen siihen vaiheeseen, kun tiedän olevani valmis eroamaan. Ja nyt sen tein. Minulla ja miehellä on ensi viikolla yhteinen aika tuonne A-klinikalle. Haluan mieheni tulevan käymään edes sen yhden kerran, koska haluan itselleni sen olon, että minä ainakin olen kaikkeni yrittänyt, että tämä perhe pysyy kasassa, eikä hajoa alkoholin takia, vaan että mies havahtuisi siihen, että on todellakin suuressa vaarassa menettää minut ja lapset.

Kun mieheni luki sen kirjeen, yritin saada siitä keskustelua aikaan, mutta riidaksihan se meni. Mies varmaan luulee, että kun olen aikani vouhkonnut asiasta, niin se jää siihen.

Minun pitää kuitenkin ajatella omaa ja etenkin lasten tulevaisuutta; minkälaisen tulevaisuuden haluan lapsilleni suoda? Entä itselleni?

Nyt on minun pohjani läheisenä tullut vastaan.

46

Näin meilläkin. Ja sitten mies on vihainen siitä että mitä mä mökötän kun eihän hän mennyt juomaan vain tuli kiltisti kotiin. Itse vaan oli ehtinyt jo tavallaan valmistautua ja se tunne oli noussut pintaan. Ja harmittaa, että teki mies niin tai näin, niin menneisyyden jäljet painaa.

Me yritimme aikanaan tehdä erilaisia sopimuksia, jolloin olisin voinut “hengittää” edes muutamia päiviä. No, ne kaatuivat salajuomiseen ja siihen, että huomasin ettei mulle riitäkään se että juo vaan tiettyinä päivinä, tietyn määrän. Luottamus oli jo mennyt ja tajusin, että en halua elää ihmisen kanssa jolla on tuollainen suhde alkoholiin.

Tsemppiä Pohjatar ratkaisun toteuttamiseen!

Mä käytin myös paljon kirjeitä. Niitä kirjoittaessa oivalsi myös omia tunteitaan ja niitä pystyi kirjoittamaan, ilman suurta raivoa. Keskustelut meillä kaatuivat yleensä ensimmäisiin lauseisiin. Mua harmitti ja mies totesi jotain älykästä “Haittaako sua muka, jos juon kun kerran oot jo nukkumassa. Et sä mun kanssa kuitenkaan silloin aikaa vietä?”

Kirjeet kuitenkin olivat sillätavoin hyviä, että mies sai lukea ne rauhassa. Lukea monta kertaa. Tuntui menevän paremmin perille kun ei tulkinnut mun äänensävyjä ja ilmeitä. Monesti kuitenkin itse odotin kirjeen kirjoittamisen jälkeen, että mies aloittaa keskustelun. Silloin tiesin, että hän on sen lukenut ja asiaa hieman ehtinyt miettiä. Joskus kun yritin itse aloittaa keskustelua heti lukemisen jälkeen niin riitelyksi meni.

Eli auttaisikohan teilläkin se, että annat miehelle aikaa sisäistää kirjettä ja miettiä omia ajatuksiaan? Saattoi hermostua jo ihan siksi, että ei vain tiennyt mitä sanoa. Kyllähän alkkikset monesti lukemansa ymmärtävät. Monesti vain keksivät itselleen hyvät puolustelut ja perustelut. Tuollaisissa tilanteissa voi olla, että itsekin jää pohtimaan asiaa ja kun tuntee olonsa epävarmaksi ja tajuaa ettei nyt itse ehkä ole ihan täydellinen isä ollutkaan niin asian miettiminen tai ainakaan myöntäminen ei varmasti tule painostamalla.

47

Kiitos Vieras kommentistasi.
Kirjeissä on se hyvä puoli, että saa rauhassa laittaa ajatukset paperille. Minäkin olisin halunnut ja toivonut, että kirjeen luettuaan mies olisi halunnut aloittaa jonkunlaista keskustelua, mutta ei siitä mitään syntynyt. Riidaksihan se meni, kun aloin kyselemään hänen ajatuksiaan kirjeestä. Minä kun vielä kysyin, että eikö todella tullut mieleenkään ilmoittaa, että ei tule yöksi kotiin, niin miehen kanta oli: “no tulinhan minä kotiin!”. Siinä vaiheessa itselläni oli sellainen olo,että lyön vain päätäni seinään… Oma pointtini ei ollut mennyt perille saakka.

Miten teille Vieras kävi, erositteko vai oletteko vielä yhdessä?

48

Ei olla vielä erottu, mutta ei meillä oikein ole mitään muutakaan. Meillä on pieniä lapsia, joten ero olisi iso juttu. Meillä mies ei edes juo monen mittapuun mukaan paljoa ja aina on hoitanut sovitut lasten hoitamiset yms.

Silti suhde alkoholiin on sairas ja vääristynyt. Olen nyt tajunnut, etten voi asiaa muuttaa. Pitkään yritin, uskoin ja toivoin. Mieskin yritti omalla tavallaan. Tajusin vain, ettei se enää riitäkään mulle että on mun takia juomatta kuukauden. Vaikka ensin sitä häneltä vaadinkin, “että etkö edes mun takia voisi olla juomatta?”. Kun tajusin, että saan halutessani (?) sen juomattoman päivän/viikon/tapahtuman, mutta en saa silti miestä joka ei mielummin joisi.

En siis välttämättä kaivannutkaan sitä alkoholitonta lomaa miehen kanssa joka haikaillen oluttuoppeja katselee tai laskee tunteja siihen kun voi “luvalla” juoda muutaman oluen. Olisin halunnut lomalle miehen, joka voi juoda kanssani yhden oluen ja sen jälkeen ei edes olisi juomista ajatellut.

Elämme nyt siis tilanteessa, jossa parisuhde alkaa olla aikalailla kuollut. Mies noudattaa (yrittää kovasti noudattaa) tiettyjä sääntöjä, jotta mun ja lasten elo ja olo olisi tässä mahdollista. Tässä siis elellään kämppiksinä ja tilanne on nyt monien kuohujen jälkeen tavallaan aika rauhallinen. Välillä huomaan vielä salaa toivovani, että mies kokisi jonkun ihmeparantumisen. Pääsääntöisesti olen jo alkanut rakentaa itselleni omaa tulevaisuutta, johon mies ei valitettavasti kuulu. Isommat päätökset tehdään kun aika on kypsä.

49

Niin sepä se. Meilläkin puoliso yritti ajoittain tehdä jotain selvänä “mun mieliksi”… Esim käytiin kahvilassa… Mutta heti kun tultiin ulos, esitti baariin menoa, kun tavallaan oli omasta mielestään sen ansainnut lähtemällä mun mieliksi kahvilaan… Ja joka paikassa se kiusaantunut ja kyllästynyt olemus, selvät hommat on “pakkopullaa”… Mä en saanut mun puolisoa haluamaan selväpäisiä juttuja ja oikeastaan oli hullua edes luulla niin… Semmonen on täysin hyödytöntä, kun mun puoliso on kaikkein mieluimmin koko ajan pienessä pöhnässä… Selvinpäin kärttyinen, kun “vituttaa”… Alkoholi kuulemma helpottaa, mikään mun kanssa selvänä tehty juttu ei… Surullista.

Meillähän tää ratkeaa ihan pian. Omiin kämppiin muutto edessä. Ollaan varmaan kumpikin sitten onnellisempia, mä saan rauhan ja mies voi rahavarojensa puitteissa päihdyttää itseään. Joskus katon sitä sammunutta ihmistä ja melkein itkettää, että siinäkö sen onnellisin hetki on… Toisen pään sisään ei nää… Hirveä olo joskus, kun yhtä aikaa säälittää ja sitten toivoo, että toinen löytäis muutakin elämäänsä ja sit tunnen raivoa kaikesta mitä on ollut… :frowning: Mutta en olis kyllä enää jaksanut tätä…

50

Oisit valinnu toisenlaisen nimmarin, tuo aina kääntyy. . . ikävästi

51

Heipä vaan, pitkästä aikaa :slight_smile: Olenkin vajaa vuosi viimeeksi tänne kirjoitellut. Jotenkin nyt tuli tunne jostain tuolta sisältä, että haluan taas vähän kirjoittaa tapahtumista.

Nyt, ensimmäistä kertaa minä näin miten pahimmillaan koti-tilanne voi aiheuttaa lapsille. Meillä oli pari viikkoa sitten todella ahdistavaa kotona, todella kylmä ilmapiiri. Johtui taas kerran :frowning: miehen juomisesta. Meillä oli viikon verran mykkäkoulua. Hoidosta tuli palautetta, että poikamme oli muuttunut, oli todella tottelematon ja pahin oli se, että poikamme oli kaverinsa kanssa hoidossa potkinut ja lyönyt maassa makaavaa päiväkotikaveria :cry: Järkytyin :frowning: Silloin kerroin hoitohenkilökunnalle, että kotonamme on pieni kriisi menossa. Poikamme siis purki pahaa oloaan hoidossa. Voi äidin rakasta :neutral_face:

Silloin otin yhteyttä perheneuvolaan, ja nyt alkuviikosta kävimmekin siellä: mieskin lähti mukaan. Mutta miten väsyttävää on repiä monta kertaa samat haavat auki. Olen niin monesta paikasta yrittänyt saada apua perheellemme, mutta tuntuu että missään ei kuunneella (paitsi a-klinikka, jonne en ole saanut miestäni mukaan). Perheneuvolassa sitten kerroin tilanteestamme, kerroin että ongelmamme on miehen alkoholinkäyttö ja se, mitä se tekee perheellemme. Mutta hieman pöyristyin, sillä sain sellaisen vaikutelman, että he eivät ottaneet tosissaan huoltani, koska mies ei juo joka viikonloppu eikä tissuttele kotona. Ihan kuin mieheni olisi (jälleen kerran) istunut sädekehä päänsä päällä ja minä olen vain tiukkapipoinen puoliso.

Ensi viikolla meillä on omat ajat työntekijöille, sillä kun istuimme yhdessä pöydän ääressä, ei siitä oikein tullut mitään.

Suututtaa, että mies saa AINA kaikki puolelleen, ja minun pääni sisällä on se ongelma.

Laitoin mykkäkoulu-viikolla miehen siskolle viestiä ja kysyin että mitä mieltä hän on/on ollut veljensä juomsesta, koska tuntee hänet pitemmältä ajalta kuin minä. Sisko kertoi että hänkin on ollut huolissaan, koska mieheni ei osaa juoda vain vähän vaan se menee aina yli ja on toivonut että saatuaan ikää lisää meno rauhoittuisi. Ja on joskus nuorempana kertonut veljelleen olleensa huolissaan tämän alkoholinkäytöstä, koska heidän isä oli alkoholisti.
Myös mieheni äiti on huolissaan.

52

Hei Pohjatar!

Näin minäkin ajattelin pitkän aikaa. Että minussa on vika ja että minä olen hullu jne. Mies hoki tätä säännöllisin väliajoin. Ja taisi kertoa kavereillekin, miten kauhea akka hänellä on kotona.
Jossain vaiheessa sitä vain alkoi tajuamaan, ettei se nyt ihan noinkaan voi olla. Ei sillä ollut väliä miten minä olin, mitä hänelle puhuin, mitä tein tai olin tekemättä. Aina Minussa oli joku vika ja mies suuttui. Ja sitten juotiin.
Perheterapiasta oli monta kertaa puhetta, mutta koskaan ei sinne asti päästy. Aina kun otin asian puheeksi, tuli muuta tekemistä…
Minulla on pieni poika edellisestä liitosta. Hänkin alkoi oireilemaan. Hänestä tuli ylisuojeleva minua kohtaan. Muistan kun kerran istuin lattialla itkien ja tämä pieni mies tulee halaamaan ja lohduttamaan äitiään. Ei elämän todellakaan pidä mennä niin, että lapsi joutuu lohduttamaan vanhempaansa. Tai kuuntelemaan kun isäpuoli haukkuu äitiä sairaaksi.
Helppoja ratkaisuja ei näille tilanteille ole, mutta minua auttoi se, että opettelin arvostamaan itseäni. Ja se että poikani on minulle miljoona kertaa tärkeämpi kuin tämä aikuinen lapsi.

53

Nyt on meidän elämämme siinä pisteessä, että alan hakemaan itselleni ja lapsilleni vuorka-asuntoa: tänään vien asuntopaperin. Se on jo yli kuukauden tuolla hyllyssä odottanut.
Nyt tuntuu, että on aika siirtyä eteenpäin. terapiassa olen monet monet kerrat itkenyt meidän tilannetta. Pari päivää sitten luin päiväkirjaani, alkaen siitä kun tapasimme mieheni kanssa. Itkin sydän verellä kun luin: En ole edes muistanut niitä kaikkia kertoja, miten mies on känni-käyttäytymisellään loukannut minua. Ja miten monta kertaa olen kirjoittanut että haluan erota. Ja miten monia (lasten)juhlia siivitti kireä ilmapiiri miehen juomisen takia.

Minulla oli tässä keväällä työharjoittelu. Olin menossa lauantaina aamuvuoroon ja olimme jo aikaisemmin sopineet miehen kanssa, että hän vie minut aamulla töihin, jotta hänelle jäisi auto ja pystyisi viemään lapsemme harratukseen klo 10.
Miehellä oli perjantaina pilkkikisat ja sanoin/muistutin että aamulla hänen pitää viedä minut. No…Niinhän se sitten meni,että minun piti aamulla töihin soittaa että en pysty tulemaan. Mies oli kyllä aamulla herännyt, mutta se viinan haju ja silmät kertoivat sen, että hän ei olisi pystynyt autoa ajamaan. Puhumattakaan, että olisin jättänyt lapselle hänen hoitoonsa!

No niin… taisi mennä muutama viikko kun miehellä oli taas pilkkikisat. Hän lähti iltapäivällä. Illalla kun olin jo yläkerrassa, niin kuulin kun mies tuli kotia. Klo oli n. 23. Harvinaisen aikaisin tuli kotia,koska lähes aina hän jatkaa baariin. Tuo aikaisin kotia tulo tarkoitti sitä yhtä asiaa: hän oli jo todella kännissä. Kuulin aivan järjettömän rytinän. Menin alas ja näin miehen kaatuneen olohuoneen lattialle. hengissä se oli. Menin nukkumaan. Aamulla kun lapset heräsivät, he menivät alakertaan ja kauhistelin jo valmiiksi että näkevät isänsä lattialla. Sitten kuului “hyyyi, oksennusta!” Menin alas ja voi jum*lauta… mies oli oksentanut lattialle + sohvalle ja makasi sohvalla. Mikä kiukku,viha ja suru että lapset taas näkivät isänsä tuollaisena!

Olen alkanut miettimään, että mitä MINÄ haluan. Olen jo 7v katsellut miehen toilailuja. Meillä on keskiviikkona perheneuvottelukeskukseen yhteinen aika. Minä koen, että se on paikka, jossa alamme käydä eroa lävitse, ja lapsetkin saavat sieltä ajallaan tukea. Eilen otin eron puheeksi mieheni kanssa, hän vain tuhahti tyyliin “just joo”. Hän ei usko että minusta on siihen.

Mutta kyllä se ero pelottaa, koska se on hyppy tuntemattomaan. Olen ollut niin kiinni miehessäni, riippuvainen hänestä. Etenkin se pelottaa, miten lapset ottavat asian. Teenkö oikein?/väärin? Tulee tunne, että satutan lapsia rikkomalla ydinperheen. Mutta sitten taas satutan heitä silläkin, jos jään tähän.

Kuulin vähän aikaa sitten äidiltäni, että hänen(kin) isällään on ollut ongelmia alkoholin kanssa. Ja minun isälläni on ollut alkoholiogelma. Minun lasteni isällä on alkoholiongelma. Kun äitini mainitsi tuon asian isästään, niin heti mieleeni tuli tyttäremme: miten meidän suvun kaikki naiset ovat ottaneet miehekseen alkoholiin taipuvaisen miehen. Tässä kohtaa minulle nousi vahva tunne, että minun täytyy olla se, joka katkaisee kierteen.

54

Voimia!

Olen itse alkoholisti-isän lapsi, ja voin kertoa, että teet oikean ratkaisun nimenomaan lastesi kannalta.

Vanhempani erosivat, kun olin ala-asteella. Siihen aikaan ei paljon erottu, toisin kun nykyään. Äitini on hyvin kiltti ja joustava ihminen, mutta hänelle tuli mitta täyteen. Muistan eroa edeltävän ajan hyvin ahdistavana ja synkkänä, kun vanhemmat riitelivät jatkuvasti. Ilmapiiri oli koko ajan kireä.

Silti emme sisarusteni kanssa halunneet, että vanhemmat eroaisivat. Eihän kukaan lapsi halua. Vasta hieman myöhemmin tajusin, että äidin ratkaisu oli ainoa oikea. Ja nyt keski-ikäisenä ymmärrän sen vieläkin paremmin. Koko perhe kärsi, ja muutenkin vaikeat teinivuoteni olisivat olleet täysi katastrofi, jos isä olisi ollut vielä maisemissa. Ties missä huumeluolissa olisin pyörinyt kapinoimassa.

Nostan äidilleni hattua. Tuolloin avioeroon piti olla syyllinen, ja vanhempani kävivät oikeudessa asti, todistajineen. Äiti oli ollut kotiäiti, nyt hän opiskeli ammatin itselleen, ja aloitti elämänsä täysin alusta kolmen lapsen yksinhuoltajana. Häntä on todellakin kiittäminen siitä, että me kaikki sisarukset selvisimme lapsuudesta täysijärkisinä aikuisiksi asti.

Toivotan todella onnea matkallesi!

55

Tosi hieno juttu ,että äitisi on jaksanut taistella kaiken läpi mitä alkoholismi tuottaa läheisille lasten vielä pienenä ollessa ja pelastanut heidän elämän.Voin vain kuvitella minkälaista se on kun on pienet lapset ja siihen vielä yksi iso lapsi josta pitää huolta…

56

Vielä lisään sen verran, että olen aina ihmetellyt sitä, että lasten takia ei erota. Päinvastoin, lasten takia nimenomaan pitää erota. Äitini teki suurimman mahdollisen rakkaudenteon sekä itseään että lapsiaan kohtaan, kun erosi alkoholistista.

Jos lapsia ei ole, voi puolestani kaikessa rauhassa uhrata oman elämänsä alkoholistille. Jos lapsia on, heidän etuaan tulee ajatella ensin. Ja mitä aiemmin erotaan, sen parempi. Ei siis niin, että odotetaan, kunnes lapset ovat kasvaneet vanhemmiksi. Siinä ehtii kehittyä lapselle jo vaikka minkälaista traumaa ja tunne-elämän vinoumaa.

Kantani on melko jyrkkä, ja tiedän, ettei kaikkien tilanne ole samanlainen. Alkoholisti ja lapset samassa perheessä ovat vain erittäin vaarallinen yhdistelmä.

57

Olen itse kasvanut alkoholistiperheessä ja minäkin olen jyrkkä. Meillä alkoholisti oli äiti. Siihen aikaan ei ehkä lastensuojelu ollut samalla tasolla kuin nykyisin, mutta meidät olisi pitänyt ottaa huostaan ja pelastaa siitä helvetistä. Se on selvästi vaikuttanut minun itsetuntoon ja tunne-elämään ja masennuslääkkeitäkin olen syönyt kolmekymppisestä lähtien kun menneisyyden haamut ovat aiheuttaneet kaikenlaista. Joten: Jos teillä on lapsia, antakaa heille raitis koti. Ei sitä “ydinperhettä” ole jos aikuinen on juoppo, joten sitä on turha vaalia. Raitis perhe on parempi.

58

Itselläni oli onneksi hyvät vanhemmat, isällä oli hyvin menestyvä yritys ja äiti oli kotiäitinä, eivätkä he juoneet kuin juhannuksena ja pikkujouluissa ja silloinkin tosi vähän. Lapsuudesta muistan pelänneeni kylällä näkemiäni juoppoja enkä pitänyt perhetutuistakaan joilla oli ongelmia alkoholin kanssa, vaikka heistä olisikin tullut ns. hassuja kännissä.

59

Nostan hiukan tätä vanhempaa ketjua ihan vaan kommentoidakseni erästä seikkaa, joka osaltaan kuvastuu kertomuksien kaaresta.

Hyvin usein keskustelu jää “kesken” menee puoli vuotta, vuosi tai pidempikin aika, ettei ketjun aloittaja kommentoi mitään. Tulee hiljaisuus ja pääsääntöisesti se kertoo siitä, että asiat rullaavat edelleen samaa kehää, kuin tähänkin asti. Ei ole mitään uutta kerrottavaa, ei ole tehty mitään suurempia ratkaisuja asioiden korjaamiseksi ja se johtaa helposti siihen, että enää ei kehdata tulla sanomaan, että en ole “saanut” tehtyä mitään asioiden korjaamiseksi. Ikään kuin hävitään ja alistutaan sanattomasti siihen, että tällaista tämä sitten vaan on. Sitten 20, 25,30 vuoden päästä kerrotaan, että niin ja niin kauan sitä meillä kesti ja toiset ihmettelee, että kauanpa kestit, minä en niin kauan kestäisi.

Ei tietenkään kaikkien kohdalla ole näin, mutta valitettavan usein herää tällaisia ajatuksia lueskellessa näitä tarinoita elävästä elämästä, surullista etenkin lasten kannalta.

Kaikesta huolimatta tsemppiä kaikille ja kirjoitelkaa edelleen ja purkakaa tuntojanne ihan avoimesti, eivät nämä ole helppoja tai yksiselitteisiä asioita.

60

Niin…kiltillä tytöllä kestää aikansa ennenkuin saa tehtyä päätöksiä.Taloudelliset sidokset kestää aikansa että ne saa purettua.

MUTTA.Mammonaa se vain on…ei niitä hautaansa mukaan saa ja lapsuuden suojelu on tärkeintä kaikesta.