Aattelin tuollaisella kysymyksellä heittää kun toipuminen vaatii työtä. Onhan ajattelukin työtä, mutta tekoja tars kanssa.
Olin tänään pelaamassa rantalentopalloa toisten toipuvien kaa. Täälläkin seikkailu tukee toipumista (kuhan en lähde “kuivanappailuun” mukaan).
Huomenna aion mennä ryhmää. Toipuminenhan on elämän opettelua, käsittääkseni, jotenka aion siivoilla ja käyä peseen pyykkiä.
Tavata ystäviä jotka eivät käytä, eivätkä ole ikinä mitään käyttäneet. Muistaa taas sitten hyvin etteivät toki kaikki käytä aineita ja viinaa. Ja keskustelu on sitten jotain aivan muuta kuin jotain sekoläppää
Tänään ei oo kyl tullu tehtyä yhtään mitään, vein mä kelalle päivärahalapun, oon vaan makoillu ja vähän lueskellu.
Huomenna jos sais pestyy pyykkiä, nyt ei oikeen jaksa…eilen tuli juotua jonkun verran, ja riideltyä kultsin kans 
Ei kai mitään vakavaa, mut olo on tosi vetämätön. Ei oo krapula mut muuten saamaton fiilis, mikä kyllä on ollu jo ties kuin kauan.
Tekis mieli lopettaa toi masis-lääkitys kokonaan ja kattoo piristyiskö sit yhtään vai mitä tapahtus?!
Olin muorilassa yötä. Eilen olin ryhmässä ja sieltä sitten talsin bussipysäkille. Tammerfest ahdisti. Siihen liittyy raskas muisto. 2003 osallistuin viimeksi ja heräsin teholta. Pirikuuri katkes kun aloin tasottelemaan bubrella. Hengityskoneeseenhan tuo johti. Mutta sille reissulle jäi lirpakan veto.
Bussiin tuli vielä entinen käyttökaveri sekasena puhelemaan. Kerroin tulevani NA:sta ja hänkin joskus Helsingissä käynyt.
Yö menikin sitten valvoskellessa. Vartti kerrallaan piti tarpoa. Kaiken maailman turhat kelat pyörivät ja pyörivät ja pyö…
Huomenna menen pelaan palloa toisten toipuvien kanssa ja käymään, jälleen, muorilla.
Huomenna mää meen salille!!! Mä karjun niille painoille koko maailmantuskani, hih. Saa purkaa aggressioita… Käyn pyöräilemässä, ehkä myös uimassa. (no ei mulla kyllä kovin huono fyysinen kunto voi olla… 
)Tänään on ollut helvetin päättämätön olo, mikä yleensä voimistuu todella paljon, kun olen selvinnyt viimeisimmästä sekoilustani…
Koitan olla enemmän yksikseen selvinkin päin, alkaa joskus hermostuttamaan toiset ihmiset liikaa noin niinku livenä… 
Ulokilutin muorin koiraa. Sit oonki vaan ollu rakkaani ja kuopuksemme kaa.
Huomenna tulee vanhemmat lapset mummulta. Ei suunnitelmia…
Tässä viettänyt aikaa lasteni ja rakkaani kanssa. Eilen oltiin 18km:n kävelylenkillä. 4.5 tuntia ja jalkapohjat hellänä.
Tänään menossa, ehkä, ryhmään jos nuo lähtevät kotiinsa. Muuten tämä on sitä “laatuaikaa” ja ryhmäkäynti siirtyy.
Tökärissä pitäisi käyä uusimassa työnhaku kun en saata muistaa mihin asti se on tällä hetkellä voimassa.
Olen pidättynyt ottamasta lääkkeitä. Yritin päästä hoitoon. Pyydän apua, mutta kukaan ei usko, kun olen huutanu sitä turhaan niin vitun monta kerttaa. mää olen todella uupunut enkä jaksa paljon, mutta tanssinuthan mää olen joo. 
mää en sitä niin paljon enää ajattelekaan. AINA se helpotus, minkä mää jossain vaiheessa tulee siitä, että mää aukasen tietskan ja laitan musiikkia ja alan vähitellen liikkumaan. Ihan joka kerta. Ja siihen pitää takertua nyt. Se on joku hyvä asia, mikä mulla on ja mää olen tehnyt sitä aina. Mää en oikeestaan pysty mihkää muuhun mullon todella huono olo. Mutta tanssiin pystyy, ei mitään liian raskasta, huomioon ottaen tilan ja tilanteen, mutta semmosta ihan omaa heilumista. Mää rakastan hyvää jatsia, hyvää soulia, hyvää funkya, hyvää hip hoppia hyvää mitä vaan musaa. hyvää beatlesia, vaikka se sattuu pikkusen liikaa. Mul on kyllä aivan helvetin vähän levyjä, mutta mää kuuntelenkin puhki se mitä on. tanssi ja laulu on aivan helvetin tärkeitä asioita uskokaa poies.
Ihan oikeesti mää olen melkosen sitkeä sissi. Mää oksentelin päivälllä välilllä ja jatkon tanssimista. Ja sit yrjölle ja sit jalalla koreasti.
seko pää
Mä söin mun unilääkkeet se sen jälkee onkii ei-toipumista edistävää… Mut mä lopetan ne nyt. Jos mä perkele en osaa jättää sitä helvetin ruiskua pois, ni on se kumma! Kyllä ne vauvatkii vierottuu tuista Mä näin viimeks tänää, mitä taas mun piikkihimo mulle teki 
No tän päivän puolel (Perjantai) mä katkon yhtiä vermejä lukuunottamatta kaikki! Suolaliuosta HÄTÄtilanteessa. Unilääkkeeksi Levozinia. Nyt loppu se unilääkkeiden pistely…
Soitin heti klinikan auettua ja sanoin etten voi käyttää enää nukahtamislääkettä, koska pelkään että käytän niitä iv.sti. Nyt ne on peruttu, enkä saa niitä takaisin … Päivä alkoi sittenkin hyvällä teolla tuon eilisen jälkeen…
Oon pohtinut asiaa koko yön ja olen sitä mieltä, että kun mulla ei ole enää lääkkeitä, joita voisin suoniini tyrkätä, en tyrkkää sitten mitään. Erittäin hätätapauksissa suolaliuosta, mutta uskon että otin eilisestä niin hyvin opikseni, että voin unohtaa iv-käytön. Eihän lopettamisesta tule mitään, jos on jotain piikittämässä. Olen tyytyväinen että tein sen heti, kun mahdollista.
Raittiutta edistävää tänään: HALU lopettaa tämmönen sekoilu. Mä haluan käyttää ne mahikset, mitä mulla on elämässä, emmä tällai edisty mihinkään. Välillä todella masentunut ja huono olo, mut mää en vaadi nyt itseltäni liikaa, vaan odotan, että olo paranee vähitellen. En halua nyt kaiken kaatuvan kärsimättömyyteen. Mun pitää muistaa joka päivä, että minä en pysty käyttään lääkkeitä oikein. Eilen mulla oli hirveän pelokas olo, paniikkitiloja, mut mää hengittelin rauhalllisesti ja ajattelin, että tää on vain paniikkikohtaus, enkä mä nyt ole sekomassa enkä mä kuole tähän, tää on lääkekrapulaa…
Zopinox on kuulkaa paska pilleri… 
Tulin taas töihin, niinkuin jokaisena työpäivänä vaikkei se aina huvitakaan. Tänään kyllä tulin oikein mielelläni. Muutamalle muulle toipuvalle aion soittaa ja kysella heidän fiiliksiään. Ehkäpä teemmekin jotain yhdessä.
Toisiin toipuviin yhteyttä pitäminen on ollut mulle tositärkeetä. Mun raitistunut lapsuuden ystävä on sitä mieltä ettei voisi eheytyä jos pitää aktiivisesti yhteyttä. Kun ne jutut kuulemma aina liittyy avalla tai toisella käyttämiseen. HUH-HUH! Sanoin ja sanon edelleen. Hän on vieläpä kristitty…Mut se on hänen mielipide ja pidämme edelleen myös hänen kanssaan yhteyttä ja pidän häntäkin myös toipuvana, sillä oireita on.
Tänään ryhmäkäynti jää väliin. Se tietäisi taas 1.5 tuntia linja-autoa + Tampereen pään härdelli. Kävin jo tänään siellä kerran ja se riittää. Koiran kans taas lähen illalla tutustumaan ympäristöön.
Huomenna Na-ryhmä ja vaari kattoon kun sairaalasta päässyt on. Sit toipuvalle kaverille kahvitteleen.
Minä en voisi eheytyä jos minulla ei oisi muita entisiä käyttäjiä mukana elämässä. Ne kun tuppavat olemaan avovaimon lisäksi ainoita jotka puhuvat suoraan ja kaunistelematta asioista. Muita saa kusettaa kuinka paljon lystää ja vaikka kuinka jää kiinni niin hymistään vaan sitten takana (eipä sillä että olisi tarvetta ollut aikoihin 
). Kyllä minulle on elintärkeää kuulla millainen oikeasti olen.
Mä olen ollut toimeliaampi, enkä anna masennuksen musertaa. Paljon on ollut hyviä asioita, olen tajunnut, etten todellakaan ole täysin yksin: on vielä ystäviä, jotka tykkäävät musta ja joista mä tykkään. Eilen mä siivosin ja olin yhdessä jumpassa; tänään mä olin toisessa jumpassa, se oli sellasta lattaritanssijumppaa, aivan ihanaa! Olin tunnin ajan tosi helpottunut… Kuuntelen musiikkia, en päästä itteäni romahtamaan henkisesti , en vajoa itsesääliin. Yritän nyt vihdoinkin valvoo huomisiltaan saakka, että saisin unirytmini kääntymään normaaliksi. Saattaa olla, että aloitan uudestaan antabuksen käytön ainakin vähäksi aikaa, kun olin erittäin pitkän välin jälkeen juopottelemassa, enkä nyt kuitenkaan haluis palata siihen, vaikka nousuhumala tosi helpottavalta tuntuikin… Koitan pakottaa itteni lukemaan, keskittymiskyky on aika huono, mutta sitten, jos siihen kirjan maailmaan uppoaa, pääsee tätä pientä elämäänsä hetkeksi pakoon.
huomenna kävelen, menen joko salille tai jumppaan ja syön vihdoinkin jotain kunnon ruokaa…
kiitos raittiista päivästä ja voimaa kaikille…
b.
tänään tanssia, jumppatunti, sali. hengitysharjoituksia, kun ne v*tun oireet meinaa tulla ja tulee, pysähdyn ja keskityn hengittämiseen ja siihen, mitä teen. (mun pitää lopettaa [size=59]riehuminen[/size]…) Keskittyminen on helvetin vaikeaa, kyllä. Ja sitten tulin Kuivaushuoneeseen…
Ajattelen elämääni paljon ja välillä tuntuu, että on vuosi nolla… joku semmonen isompi käänne… täytyy päästä eteenpäin, en jaksa tuijottaa menneisyyteen koko aikaa…
huh 
Tavallinen päivä. Tein tavallisia asioita, koulutehtävät, luin lehden, laitoin ruokaa, pesin pyykkiä ja tiskasin, olin koulussa ja nyt himassa, teen vielä yhden kirjoitustehtävän ja sitten luen tai kutoon kaulaliinaa.
Ei kummempaa.
Mun toipuminen tällä hetkellä kuntoutuksen jälkeen vaatii ryhmiä, melkein joka päivälle yks. joskus vaikeina aikoina jopa kaksi. Into on vaan alkanut laantua, mutta se taitaa vaan olla merkki siitä, et alan olla parempaan päin.
Tänään olen soittanut a-klinikalle lähetettä seuloihin avo-hoitokontaktia varten, jossa käyn 4 kertaa viikossa. Oon kirjotellut haaveistani ja tarkoituksena on alkaa asettaa tavoitteita puolen vuoden päähän. Toipuminen on kivaa!!! Uudet asiat ja oikeat ystävät ihania!!!
Urheilu on mun intohimo ja parempaa, kuin yksikään minuutti kentällä!
Liikuntaa,liikuntaa ja vielä kerran liikuntaa.
Kun saan itseni fyysiseen kuntoon ( mulla on rankka personaltraineri 
) niiin saan itseni henkisestikkin valmiiksi tuonne pahaan maaailmaaan.Ja itsestähän se loppupeleissä on TÄYSIN kiinni.
Tottakai muutakin teen,mutta liikunta auttaa nyt ainakin tällä hetkellä.
