Onnittelut taas, Vadelmamunkki!
Minusta on mukavaa lukea miten joku löytää omia voimavarojaan ja jaksaa niitä vielä käyttää, saa jotain aikaan.
Niin sitä pitääkin.
Oikeassa olet siinäkin että ilonaiheita löytyy. Mikähän lienee siinä että kovin monilla ihmisillä päällimmäisiksi aina nousevat ne synkistelyt, milloin on vastaantulijat rumia ja milloin taas kaupassa ei löydy just sitä sapuska jota just minä mieluiten söisin, tai miten urheilukilpailussa ihan väärä ihminen taas pääsi voittamaan sadan metrin tai kilometrin tai mitä niitä tärkeitä juoksumatkoja nyt kaikkia onkaan.
Mukavaa on huomata että osaat olla monista asioista iloinen. Kyllä minäkin. Minulla on kans noita ilonaiheita aika liuta. Mukava on kyllä suomen kielikin, mutta ehkä en siitä ihan niin hyvin osaa riemua repiä. Gaelin kieli, skoonen oma murre joka ei ihan kunnon ruotsia ole, ja jopa venäjän kieli kaikkine saatanan äs-kirjaimineen on aika miellyttävää kuunneltavaksi. Kuka tietää, jos se yksi esi-isistäni, joka tuli 1500-luvun alkupuolella Skotlannista Viipuriin kauppareissuillaan ja jäi sitten täältä löytämänsä vaimon kanssa pakertamaan lapsilaumaa joka sekin sikisi aivan kiitettävästi, olisikin ollut sen verran kotiseutu- ja isänmaanrakas että olisi jäänyt sinne Aberdeenin nurkille, voishan olla että minä -jos nyt sitten olisin edes siinä tapauksessa syntynyt, voisinkin kuulua niiden muutaman kymmenentuhannen joukkoon jotka vielä siellä gaelia äidinkielenään puhuvat.
Tai jos se toinen esivanhemmistani, joka Ruotsin kruunun toimesta lähetettiin yhtenä sotamiehistä jonkinlaiseen järjestyksenpitoon näissä maisemissa nuijasodan jälkeen, olisikin tehnyt jotain muuta ja jäänyt kotikonnuilleen, voisiko ajatella että minä nyt sitä Skoonea vääntäisin?
Ja niitä mahdollisuuksia on monia muitakin, tämä nyt on yhteensattumien summa että tämän sanavaraston kanssa kirjoittelen.
Mutta, kai siitä voi iloita, jos osaa ne ilonaiheet löytää ja riemuita, siitä semmoisesta asiasta että ihmiskunta ylipäänsä on puhumaan oppinut. Ihan sinne asti en ole vielä sukututkimuksessani päässyt, että ihan ehdottomalla varmuudella osaisin kertoa elämäkertaa siitä esiäidistäni, joka erottui muusta puunlatvoissa hyppivästä porukasta pitkänhuiskean ja harvakarvaisen kippurahäntänsä ansiosta ja toisekseen siitä ettei hänen pahalle sisulleen riittänyt sama urosten solvaaminen yksinkertaisella koiran haukkumista muistuttavalla apinankielellä vaan piti alkaa kurkustaan irrottelemaan entistä vittumaisempia räkätyksiä lähimmälle urokselle joka ei muistanut tarpeeksi usein kirppuja mummun niskavilloista nyppiä.
Olis siinäkin voinut toisinkin käydä. Ollaan iloisia, ollaan.