Mitä on kohtuukäyttö

Kotikanava
1

Minun mieheni on juonut todella paljon n.20 vuoden aikana.
Olemme olleet yhdessä viitisen vuotta.
Alkuun mies joi joka ke, to, pe ja la iltaisin vähintään 6 olutta, ja usein myös lähti baariin tai otti kotona väkeviä päälle, kunnes alkoi nukkumaan.
Hän on seurallinen ja iloinen yleensä.

Neljä kertaa näinä vuosina olen suuttunut, kun kyllästytti esim. kesälomalla, kun lähdimme kahdestaan reissuun, ettei hän ollut yhtenäkään iltana selvinpäin. Jo iltapäivällä alkoi etsiä kauppaa, että saisi kaljaa.

Hän ensimmäisinä vuosina lopetti viikolla juomisen.
Viime vuonna viimeksi ottanut lauantaina.
Hän siis juo enää vain perjantaisin, eikä väkeviä ollenkaan, vain 8-15 olutta.

Eilen hän iloisena ehdotti, että lähdetäämpäs terassille, kun on niin ihana iltakin ja olemme kaksin kotona. (molemmilla meillä on edellisestä liitosta kaksi poikaa) Hän oli kuitenkin juonut jo niin paljon klo21 mennessä, että sanoin, että piru, kun olisit ehdottanut ajoissa, kun ei me enää ehditä minnekään.

  • Täh, miten niin ei, perse vain ylös sohvalta, katsoppas, minä näytän mallia. Lähti suihkuun.
    Tuli suihkusta ja kysyi, enkö halua lähteä, onhan työkaverinikin siellä, mikä mättää?
  • No oletko nyt sen aikaa juomatta, kun minä laitan itseni, niin ei heti tulla tunnin päästä takaisin, kun sinä olet silmät kiinni yhdeltätoista, kuten aina.

Siitä lähti. Hysteeristä huutoa puolin ja toisin. Miten minä häpeän häntä ja käyn mahdollisimman vähän hänen kanssaan missään, kun hän pilaa ilon kuorsaamalla vieressä.
Hän huusi, että minulla ei ole pienintäkään tajua siitä, kuinka paljon hän minun takiani on kärsinyt.
Ollut juomatta. Pysynyt päätöksessään, ettei ota mitään muuta kuin olutta eikä koskaan muulloin kuin perjantaisin. Onko saanut siitä kiitosta ja arvostusta minulta? Ei. Kun minä lyön lyötyä ja imen viimeisetkin mehut ihmisistä.

Minä haluan kontrolloida kaikkea ja pitää häntä tossun alla. Olen armoton.

Teitä naurattaisi jos näkisitte minut. Ei ystävä- suku- tai työpiireissä kukaan ole koskaan sanonut minun olevan dominoiva. Mieheni kuitenkin nyt on sitä mieltä, että minä asetan hänelle rajoja ja muutan häntä ihmisenä. Vaikka ei siitä ole kuin puoli vuotta, kun hän itkemällä selitti, että rakastaa minua niin paljon, että haluaa huomioida minut ja ajattelee, miten tekisi minut onnelliseksi.

Meillä on yhteisiä harrastuksia. Meillä on mukavaa. Ympäristö pitää meitä satumaisen hyvänä parina. Keskustelemme paljon ja kaikesta. Olut on poikkeus. Se on tabu, jota ei ääneen lausuta, muuten on piru irti.
Niin kauan on kaikki täydellistä, kun en kiinnitä perjantai-iltoihin mitään huomiota, vaan esim. surffailen netissä ja pelailen lasten kanssa. Juttelen alkuillasta, laulamme karaokea, sekstailemme, what ever, mutta loppuillasta minä joko nukun tai lähden kavereille pistäytymään, kun tiedän, että klo23 on takaraja isännän pystyssä pysymiselle. Meidän kerholla vittuillaankin hänen teiniunistaan ja annettu uninalle lahjaksi yms. huumoria.
Hän kuroo aina ne oluet klo 17-23 kuin robotti. Ihan sama missä ja kenen kanssa olemme. Silti kaikki tykkäävät hänestä. Hän on hyvää seuraa. Paitsi viimeiset kaksi tuntia ennen “sammumista”. Silloin hän vain toljottaa eteensä, eikä vastaa, jos hänelle yrittää puhua. Olen ottanut sitä videollekin. Miestä kovasti naurattaa katsoa sitä.
On ikään kuin ylpeä itsestään.

Minun pitäisi nyt sitten vain hiljaa sopeutua hänen perjantaihinsa, koska hän kerta sopeutuu joka muuna viikonpäivänä minun elintapoihini.

Mitä ajatuksia tämä tilanne herättää?

Olenko aivan hullu, kun mietin, etten jaksa enää.
Minun kotonani ei ole käytetty, eikä käytetä tippaakaan alkoholia. Minä itse tykkään kyllä muutaman kerran vuodessa juoda. Esim. pikkujouluissa. Tykkään juhlia. Myös mieheni kanssa - alkuillan. Tai tykkäsin joskus. Nyt alkaa mennä maku jo kättelyssä, kun tietää kuinka ilta loppuu parissa tunnissa.

Minua itkettää se, että “tiedän” elämäni loppuun asti tuhlaavani perjantait. Joka ikinen viikko minä yhdeksi illaksi katoan itseni ulkopuolelle ja lasken tunteja, milloin se teatteri on ohi.
Eihän se ole oikeaa tervettä elämää.
Sama kuin joka ikinen perjantai hän toisi jonkun naisen viereemme ja pakottaisi minut hyväksymään hänen tarpeensa saada vierasta? Voiko näitä asioita edes verrata? “Nautintoaineita” :question:

Mieheni taas ajattelee, että minun elämäni on taloudellisesti turvattua, sosiaalisesti vireää ja rakkaudentäyteistä. Hän on huomaavainen ja valloittava. Joten minun pitäisi höllentää ruuvipenkkiä ja sallia hänelle hymyillen perjantai-illan huuru.

Onko tässä muita vaihtoehtoja kuin erota.
Kun ollaan näin kaukana toistemme arvomaailmoista.
Minä kärsin silloin kun hän pilkkii. Hän kärsii, kun ei voi tehdä sitä aina kuin haluaa…

2

Et ole hullu. Olet alkoholistin puoliso.

Minun mielestäni kohtuukäyttöä olisi 1-2 pientä pulloa esim kaljaa perjantaisin. Ja jos joka perjantai pitäisi kaljaa saada, tarkistaisin sanaa “kohtuukäyttö” uudelleen. Ajattelen että kohtuukäyttö on sellaista mikä ei aiheuta terveysongelmia, eikä muitakaan ongelmia. Alkoholisti ei pysty kohtuukäyttöön.

Olen itsekin miettinyt aikoinaan mikä miehen juomisessa häiritsee niin kovasti, miksi en voisi antaa hänen nauttia itse ostamistaan juomista? Ehkä se, että juominen muuttaa miestä ja ne muutokset on sietämättömiä. Mies ikäänkuin katosi toiseen ulottuvuuteen ja puhuimme eri kieltä. Toinen asia on se, että alkoholi menee kaiken edelle eikä mikään muu sopumus tai suunnitelma sitä muuta.

Mielestäni miehesi sysää vastuun juomisestaan sinulle. Hänen juomattomat päivänsä on lahja sinulle, josta pitäisi ymmärtää olla kiitollinen? Voisihan sitä olla kiitollinen siitäkin että mies pukee vaatteet aamulla päälleen (itsestäänselvyys). Kun miehelläsi menee asiat pieleen, syyttääkö hän sinua?

Vaikea neuvoa mitenkään kun olen itsekin kaulaa myöten sonnassa juopon miehen takia. Asiat on vaikeita ja jokaisen täytyy itse pähkäillä mitä haluaa ja mitä ei halua sekä toimia myös sen mukaan (jos pystyy).

3

Kiitos vastauksesta.

Minun mielestäni kohtuukäyttöä olisi muutama kalja muutaman kerran vuodessa :unamused:
Mutta ymmärrän, jos se ei tunnu sopivalta määritelmältä muiden mielestä.

Jos minulla olisi rakas harrastus, jota tekisin päivittäin, sanotaan vaikka torven soittaminen väärin,
niin jaksaisikohan mies ihan oikeasti kuunnella minua, jos vähentäisin toitotteluni rajoittumaan vain perjantai-iltoihin… Miksi minun olisi pakko soittaa hänen korvaansa, jos se häiritsisi?

Miksi mieheni ei lähde muualle juomaan? Olen vasiten sanonut, että olisi ihanaa, kun minun ei tarvitsisi lähteä kotoa, kun en jaksa katsella, vaan hän voisi mennä jonnekin, missä hänet otetaan riemulla vastaan, mm.lähikuppilaan. Niin kuin ennenkin aina teki. Ehei, hän muka rakastaa minua niin paljon, ettei tee yhtään mieli olla erossa minusta. Hassun ristiriitaista.

Perjantaisen riitelymme aikana hän tehosti hienosti minun “ruotuun laittamista” polttamalla sisällä tupakkaa! Naurettavaa ja epäkunnioittavaa käytöstä. Sitten hän myös meni meidän makkariimme, lukitsi oven ja soitti täysillä musiikkia. Kommentoin, että taisi jäädä aikoinaan murrosikä elämättä.

Iskit naulan kantaan: minun pitäisi olla kiitollinen jokaisesta selvästä päivästä! Ja hyväksyä (tyytyväisyyttä hehkuen) perjantait.

Jos häntä uhattaisiin pistoolilla munille ja pakotettaisiin olemaan juomatta
tai roikotettaisiin hänen lapsiaan rotkon reunalla, että he kuolevat, jos kosket oluttölkkiin,
niin hän ottaisi pitkät huikat ja väittäisi, ettei hänelle kerrottu tarpeeksi selvästi, mitä siitä oikein seuraa.
Eikä koskaan yhdistäisi hänelle “sattunutta” tragediaa sen asian kanssa, että hän ei voinut/suostunut olemaan ottamatta olutta.

En nyt yhtäkkiä muista yhtään asiaa, mikä hänellä olisi mennyt pieleen. Että en oikein tiedä tuosta syyttämisestä. No kerran hän pesi motskarin liian karhealla sienellä, joka naarmutti maalipintaa. Silloin hän ensiksi huusi, että miksi minä en tajunnut, että hän pesee sillä, mutta korjasi nopeasti, että hänenhän vika se oli.

Ainakaan ihmissuhteet, työasiat jne ei ole kärsineet oluesta. Minä vain :slight_smile:
Ja minun sukuni kanssa ei olla kovin paljoa tekemisissä. Käyn mm. mökillä aina yksin lasten kanssa, kun isäni ja veljeni ovat siellä. Miehelläni ei siellä kulu aika mitenkään päin, ravaa vain pihaa edes takaisin ja polttaa ketjussa, niin en kehtaa semmoisen “hermoraunion” kanssa näyttäytyä raittiiden “viilipyttyjen” silmien alla. Me kun tykätään pelata tai vähän remontoida mökkiä, matkia lintujen ääniä tai vuoleskella vaikka pajupillejä… Niin mieheni ei sovi joukkoon.
Hänen perheensä ja tuttunsa taas tykkäävät ottaa kuppia ja käytös on reuhakasta. Minä viihdyn kyllä yhtä lailla heidänkin kanssaan, tosi kivoja tyyppejä suurin osa.
Minusta se ei ole paljon vaadittu, ettei osoita mieltään ja vingu kuin pikkulapsi, että eikö lähdettäisi jo, vaikka ei tuntisikaan oloaan pohjamutia myöten kotoisaksi jossakin porukassa.

Ja asiasta kymmenenteen. Olen uskotellut itselleni, että mies, joka on taitava rakastaja ja haluaa lähes joka päivä, rakastaa intohimoisesti minua, tuntee minut himottavaksi ja ennen kaikkea hyvin läheiseksi. Nytpä sitten on alkanutkin tuntua siltä, ettei hän halua minua, vaan haluaa vain seksiä.

4

Kirjoituksesi perusteella kysymys ei ole niinkään alkoholinkäytöstä, vaan siitä että olette ns. kasvaneet erillenne. Rakastatte toisianne vanhasta sopimuksesta, mutta olette turhan erilaisia viihtyäksenne yhdessä. Alkoholi on vain osa tätä kuviota, minusta miehen käytöksellä pitäisi olla suurempi osa pohdinnoissasi kuin itse alkoholilla.
Onko miehesi läheisriippuvainen?

5

Heipähei.

Niin, kyllä mä periaatteessa ajattelen että parisuhteessa jos joku toistuva tapa toista osapuolta kovasti haittaa ja häiritsee, niin sitä tapaa täytyy edes yrittää muuttaa. Kirjoitustesi perusteella ongelma on se että et tule kuulluksi tuossa suhteessa. Siis miehesi ei kerta kaikkiaan ota tunteitasi huomioon, se on väärin. Mitä ajattelet tulevaisuudesta,entä jos juominen lisääntyy? Siihen tuskin olet valmis.

En oikein osaa neuvoa, kun olen itsekin alkoholistin puoliso ja aika pihalla omien tunteiden kanssa. Ymmärrystä saat täältä, jos se auttaa. Oma puolisoni on tuurijuoppo, joka kyllä tähän asti on suurinpiirtein työnsä hoitanut. Hän tekee paljon monia eri töitä, myös kotona, silloin kun on. Eli samalla tavalla ostaa itselleen oikeutta juomiseen. Henkisesti ei ole läsnä ikinä. Sen takia meidän suhteessa aattelen, että juomisen lopettaminen ja avun hakeminen olis edellytys sille että voitais alkaa käsittelemään niitä oikeita ongelmia. Siitä oikein haaveilen.

Seksistä olen kyllä jopa kateellinen, täällä päässä ei ole sitä ollut edes ilmassa pitkiin aikoihin.

Tsemppiä!

6

Onko kaikki alkoholistit itsekkäitä ihmisinä vai tekeekö riippuvuus itsekkääksi? En voi itsekään ymmärtää miksei voi jättää juomiaan ostamatta ja sitten juomatta. Itse juon korkeintaan yhden pullon ehkä kerran puolessa vuodessa. Nyt on kyllä vierähtänyt jo reilu vuosi ilman alkoholia. Juomisesta on tullut täysin vastenmielistä. Ehkä mulla onkin käänteinen alkoholiongelma.

Ehkä sinun pitäisikin ruveta riippuvaiseksi torvensoitosta! Ja tietysti vain perjantaisin.
Vakavasti: en usko että mistään kiristyskeinosta on apua. Se vaan pilaa suhteenne lopullisesti ja aiheuttaa valtataistelua. Itse nalkutin ja kyttäsin miehen juomista kotona, tein jopa jääkaapin oveen listan ostetuista ja juoduista pulloista päivässä. Hän nimittäin aina selitti ettei kaikkea tarvitse juoda tänään. Kaikki ostetut tuli aina juotua, jos mies ei vahingossa sammunut ennen sitä. Lista huolestutti minut, koska miehen viikkomäärät olivat jopa 90 annosta. Mies siirtyi valvovien silmieni alta muualle juomaan, ensin autotalliin ja sitten yleensä autoon jolla hän ajoi johonkin parkkiin ja sitten kotiin umpikännissä. Että ei sekään ole hyvä vaihtoehto. Jos juominen on ongelma, mikään tapa juoda ei ole hyvä vaihtoehto.

Sinunkin miehesi on joskus juonut päivittäin ja vähentänyt asteittain juomisen siihen perjantaihin. Joku päihdeterapeutti sanoi ettei ihminen kestä isoja määriä alkoholia päivittäin ja on pakko vähentää. Hän sanoi että mieheni pettää itseään uskottelemalla ettei 2xkk kännin vetäminen olisi alkoholismia. Luulin myllyhoidon raitistavan mieheni, mutta mikään ei ole muuttunut. Ehkä kyse ei tosiaankaan ole alkoholismista vaan meidänkin kohdalla erilleen kasvamisesta, koska vuosien saatossa olemme tavallaan eläneetkin eri elämää. Mies juoden omaan tahtiinsa, minä huolehtien kaikesta hänen juodessaan. Miten voisi kasvaa samaan suuntaan jos toinen menee koko ajan väärään suuntaan?

Aina haukutaan läheisiä läheisriippuvaisiksi. En olekaan koskaan ajatellut että alkoholisti voisi olla läheisriippuvainen. Mutta mikä muu saa miehen palaamaan oven taakse kun on edellisenä iltana poliisien avustuksella heitetty ulos ja käsketty pysymään siellä. Mies on elänyt siivelläni jo pari vuotta ja hän käyttäytyy kuin murrosikäinen. Hän pyytää minulta rahaa menoihinsa ja suuttuu kun en anna. Olen vaatettanut hänet, maksanut bensat, puhelinlaskut ym. Nyt kun hän lähti töihin toiselle paikkakunnalle, rahan pyytäminen vaan jatkuu. Kun ilmoitin etten ole elatusvelvollinen ja kysyin koska hän aikoo alkaa itse hoitamaan asioitaan, hän totesi että minulla on joku toinen mies…
Toivossa elän että mies joskus sattuisi “katsomaan peiliin” ja miettivän sitten mistä käytökseni voisi johtua.

7

K I I T O S !

Minä sain ravistelevan itkukohtauksen, kun luin nämä vastaukset.
Viimeisetkin rippeet kulissistani sinkoilivat ympärilleni.
Jäin avuttomana toistelemaan pahiten kolahtaneita lauseita, esim.
“Sinä et tule kuulluksi”

Mitä v-ttua minä tässä istun miettimässä, josko jotain ihmeitä sattuisi.
Minä olen yksin ostanut talon ja maksanut sitä. Minä en ole mitenkään sidottu tähän verenimijään.
Sillä se hän on. Jos hän osallistuisi kuukausittain ruoka- ja asumiskustannuksiin, hänellä ei jäisi rahaa pröystäilyyn, ajokkiensa modaukseen, viihde-elektroniikkaan, ei olisi vara “hemmotella” minua kylpyläviikonlopuilla yms. joista hän sitten puhuu henkseleitä paukutellen, että ompahan vain emännällä hyvät oltavat.
Minä ostaisin itse läppärini, puhelimeni ja kamerani, jos mies maksaisi edes kolmasosan normimenoista!
Autoremonteista, talomaaleista… yhden uuden sporttimotskarin vakuutusmaksutkin on todella iso rahareikä.

Minulla on vakituinen työpaikka. Minulla on normaalit ihmissuhteet ja sukulaisuussuhteet
kunnossa. Lapseni ovat kympin ja ysin oppilaita. Olen suhteellisen järkevä ja mukava nainen.
Elämäni eri osa-alueet ovat minunnäköisiäni. Aloin juuri ajamaan motskarikorttia. Kävin ystäväni kanssa kanoottiretkellä. Enkä sanonut sanaakaan siitä, että kaikki ei olisikaan ok.
KOSKA TAJUAN, MITÄ SE MINUSTA KERTOO, ETTÄ MIEHENI ON MIKÄ ON!
Vakkahan se kantensa valitsee.
Häpeän myöntää, että vierelläni seisova ihailtu mies on oikeasti yli-itsekäs paskaläjä
ja kaikki se huomioivuus ja ajattelevaisuus pelkkää elokuvista matkittua esittämistä.

Hän on aina mainostamassa sitä, miten paljon hän rakastaa.
Tietystikin juuri siksi, että on tajunnut minun kyseenalaistavan sitä!
Hän pönkittää aina hintatiedoilla ostamiaan lahjoja,
että varmasti minä ymmärtäisin saaneeni jotakin “arvokasta”! Ettei hän tuntisi olevansa siipeilijä.

Minä puolestani en kerro paljonko laskupinkka milloinkin rokottaa tiliä.
Miksi en? Koska vedän kuuliaisena omaa roolisuoritustani läpi. Näyttelen hyvänä pidettyä kukkasta hänen kämmenellään.

Mihin minun psyykeni tarvitsee tätä näytelmää?
Miksi en nosta hänen tavaroitaan pihalle? Ei se muutamasta taulutöllöstä jää kiinni, riittäisi meille yksikin, pienikin, Hobbuhallista osamaksulla. No problem. Ei se siitäkään johdu, ettei olisi autoa eikä motskaa, millä ajaa. Nekin saisin hankittua ajan kanssa, ihan sama minkälaiset.
Tiedättekö mitä eniten mietin?
Että miten voin lähettää hänet maailmalle :smiley:
Siis ihan todella, havahduin siihen, kun mietin ihan höyry korvista nousten, että mistä hommaan hänelle vuokra-asunnon, kuka tulee hoitamaan muuton, lainaisiko isäni vuokratakuut, mitkä peitot yms pakkaisin hänelle mukaan. Ei hitsi, niinkuin lasta olisi häätämässä ulos. Mietin, kuinka tekisin sen mahdollisimman lempeästi.
MIKSI?
Miksi minä häntä suojelisin niiltä seurauksilta, joita hän on itse systemaattisesti toteuttanut vuositolkulla.
Hänen lempilausahduksensa: “Nälkä lähtee syömällä ja akka juomalla”

En tiedä kumpi hänessä jyllää voimakkaampana, piinluja itsekeskeisyys vaiko nautinnonhalu,
mutta en edes halua enää miettiä sitä.
Alan miettiä, mikä minussa itsessäni määrää tahtia. Minunhan tämä elämä kuitenkin on. Olen ollut henkisesti niin alistettu, etten osaa millään miettiä asioita omalta kantiltani ja omaksi hyödykseni,
vaan harhaudun jatkuvasti pohtimaan kuinka mies eron ottaa, kuinka paljon hän ihmettelee ja suree miksi hän ei yhtäkkiä kelpaakaan minulle, miten hän saa itse ruokaa saati sitten laittaa lapsilleen, jaksaako edes hakea poikansa aina tapaamisiin jne jne.

Hyvä kysymys nimim. Moninainen,
onko kaikki alkoholistit itsekkäitä vai tekeekö riippuvuus itsekkääksi?
Varmaankin sekä että. Ja ajan kanssa ruokkivat toisiaan.
Ei se ruumiin riippuvuus mitään ole, pikkuisen tärisyttää ja huippaa,
mutta henkinen riippuvuus tuntuu sen takia pahalta, kun alkkis ei raukka mitään muuta osaa kuin keskittyä itseensä ja tunteisiinsa.
Joutaisivat minun puolesta krapuloissaan aina afrikan pahimpiin oloihin, taistelemaan hengestään ilman ruokaa, vettä, hygieniaa ja suojaa epidemioita vastaan. Pitämään sylissään pieniä lapsia kun he riutuvat pois.
Joka kerta, kun repeää juomaan, joka kerta krapulassa löytää itsensä suoralta lennolta taas jonnekin maailman kurjimmista kolkista huolintajoukoiksi, niin ettei pysty uppoamaan itseensä.
Tai en tiedä. Uppoaisivat ehkä sittenkin.

Lähden tästä googlettamaan mitä on läheisriippuvaisuus :question:
Että en minä epäkohteliaisuuttani ole vastaamatta :wink:
en vain vielä tiedä mitä se sana tarkoittaa :slight_smile:
Mutta se voi tosiaan olla totta, että ollaan ajauduttu erillemme :unamused: ei ole tullut itselle mieleen, kun olemme melko lailla joka paikassa aina yhdessä, työmatkat ja kauppareissut ja kaikki. Suihkussakin käydään yhtä aikaa. Mutta jos kumpikaan ei ole pohjimmiltaan läsnä kaikessa, niin erilläänhän sitä silloin on.

Huhhuh, ette tiedä miten paljon minä voimaannuin nyt!
Itkua naurua ja vihaa mennä jyrisee sisimmässä yhtä aikaa, niin ei ihmekään, että tuntuu olevan virrat päällä :mrgreen:

8

Alkoholistin kanssa eläminen on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Voimia ja rohkeutta:)

9

Alkoholismi on sairaus. Juominen on sen pakkomielteinen oire. Vasta sitten on raitistuminen mahdollista, kun alkoholisti joutuu kohtaamaan omien tekojensa seuraukset.
Meitä läheisiä ei ollenkaan hyödytä miettiä, onko alkoholisti itsekäs, narsisti tai joku pahantekijä. Tärkeintä on miettiä, mitä itse voisi tehdä toisin. Al-Anonissa voi oppia irrottautumaan rakkaudella.

10

Minusta on hyvä miettiä mistä mikäkin johtuu. Ainakin itse tarvitsen syyn ja selityksen asioille. Minusta viha/suuttuminen on hyvä tunne. Se kertoo että asiat ei ole kunnossa ja ettei minua saa kohdella näin kun kohdellaan. Se auttaa pistämään päätökset täytäntöön ja ehkä rohkeuttakin pitää oman päänsä. On hyvä tietää mitä haluaa ja mitä ei halua. Aina sekään ei ole ihan selvillä.

En täysin allekirjoita sitä että alkoholismi on sairaus. Tiedän että näin on todistettu, mutta silti. Alkoholismi on riippuvuus kuten moni muukin asia, mutta “sairastutaanko” siihen vai vaikuttaako jotkut muut asiat riippuvuuden syntyyn (esim masennus, joka on sairaus)? Jos aloitan jokapäiväisen siiderin juomisen tänään ja jatkan sitä päivittäin vaikka vuoden ajan, olen takuulla riippuvainen alkoholista. Eikö tätä tietoa voisi käyttää hyväkseen ja olla lääkitsemättä itseään viinalla?? Aika paljon siis alkoholismi on minun mielestäni itse aiheutettu.

Paraneeko sairaudesta tahdonvoimalla? Ainakin alkoholisteista moni on raitistunut ilman sen kummempaa hoitoa, vain lopettamalla juomisen. Tässä syitä miksi mielestäni alkoholismi ei ole sairaus.

Mielenkiinnosta kysyn, Kontrollifriikkikö, miksi yhteiset laskunne ovat “salaisia”? Onko mies jossain vaiheessa ahdistunut laskuista ja olet halunnut suojella häntä vai miksi olet alkanut maksaa ja huolehtia niistä yksin? Itse kerron aina mitä laskuja pitää maksaa ja kuinka vähän tililleni jää. Mieheni ei näin tee. Hänelle on ollut aina vaikeaa puhua rahasta ja varsinkin jos sitä ei ole. Hän on ennemmin valehdellut maksaneensa laskut kuin myöntänyt ettei ole rahaa. Hullua! Olen saattanut samaan aikaan laittaa 600e lastenvaatteisiin yhdellä ostosreissulla tietämättä todellista rahatilannettamme.

Kontrollifriikkikö kirjoitti:
“Kävin ystäväni kanssa kanoottiretkellä. Enkä sanonut sanaakaan siitä, että kaikki ei olisikaan ok.
KOSKA TAJUAN, MITÄ SE MINUSTA KERTOO, ETTÄ MIEHENI ON MIKÄ ON!
Vakkahan se kantensa valitsee.”
Jaan saman tunteen kanssasi. Miten helpottavaa olisikin sanoa omille sukulaisilleen (eikä aina valehdella), jotka kyselee miehen kuulumisia tai meidän tulevaisuuden suunnitelmia, että kaikki on kuulkaa päin helvettiä, äijä ryssii kaiken, on täysi juoppo ja kusipää kännissä ja välillä olen soittanut jopa poliisit heittämään ulos. Mitä tapahtuisi? Koska tieto tulisi sukulaisille uutena asiana, he alkaisivat kantaa huolta minusta ja miettimään miten saisivat tilanteen ratkaistua, koska minähän en siihen selvästikään kykene. Tai työpaikalla jossa olen esimiesasemassa. Voisin jutella kahvipöydässä miten mies veti kännit taas ja haukkui minun lisäksi kaikki ystäväni ja sukulaiseni niin että varmasti naapuritkin kuulivat. Että mielestäni alkoholin voisi hävittää maapallolta! Kuinkahan paljon minua sen jälkeen työpaikalla kunnioitettaisiin? Vaikka jos kestän kaiken tämän paskan mitä olen kestänyt, kestän ehkä leikiten asioita mitkä saattaa monelle muulle olla maailmanloppu. Mutta samaan saveen menee juopon mukana muitten silmissä puoliso ja lapsetkin.

Tiedän että miehessäsi on varmasti paljon hyvää koska miksi muuten hänen kanssaan olisit. Juomisessa ehkä korostuu itsekkäät piirteet ja se ettei hän ota sinun tunteitasi asiassa huomioon. Ehkä ei voi ottaa, koska riippuvuus alkoholiin on voimakkaampi kuin oma tahto. Ja jos itse ei koe tarvetta lopettaa tai tietää että se on niin vaikeaa ettei ole valmis kärsimään raittiuden eteen. Oletko kysynyt suoraan? Mitä jos tekisit listan kysymyksistä mihin haluaisit vastauksen ja antaisit sen miehelle?

Olen itse miettinyt onko tässä mitään järkeä että katselen miestä joka on sotkenut omien asioitten lisäksi meidän ja monen muunkin. Kuinka monta tilaisuutta voi antaa olematta tyhmä? Jos mies olisi halvaantunut ja siksi työkyvytön ja avun tarpeessa, kaikki odottaisivat että hoidan häntä. Se olisi itsestään selvä asia. Kun mies on juoppo, sitä saa hävetä ja melkein syyttää itseään että on tähän ansaan langennut.

11

Laskut salaan juurikin siksi, kun hän niistä ahdistuu. Omat laskunsakin (hankinnat) pinoaa ja huokaisten jonakin maanantaina repii auki ja kiroillen maksaa pois. On koko päivän persuuksille ammuttu karhu.
Huomasin juu itsekin, käytin sanaa OMAT laskunsa, aivan kuin asumiskustannukset tai kauppalaskut eivät edes kuuluisi hänelle…

Olen kysynyt useammankin kerran suoraan, miksi ei voisi lopettaa kokonaan juomista.
Hän vain sanoo, että kohtuukäytössä ei ole mitään lopetettavaa.
Että jos hän polttaisi ainoastaan perjantaisin tupakkia, ei sekään olisi hänen mielestään mikään riippuvuus, vaan vain perjantain viettotapa.
Sitten kysyin, että entä jos joskus rikkoisit rutiinisi, ihan vain vaihtelun vuoksi ja siksi, että minä olisin siitä hyvin iloinen.
Mies ihmetteli, että mistä minä edes tiedän onko hän ottanut vai ei, kun hän ei muutu kännissä miksikään :slight_smile: Silloin tietysti vetosin mm. videoihin (joille hän nauraa) joissa hän on humalassa - selvästikin erilainen kuin selvä mies. Siihempä se juttelu tyssäsikin. Alkoi ääni nousta:
Jos minä pidän hänen juomistaan paljona, se on minun mielipiteeni, mutta ei koske hänen juomisrajojaan, jotka hän tietää oikein hyvin itse, kiitos.
Aina loppuu keskustelut siihen samaan potaskaan; jos minä vielä tuntisin tarvetta juoda joka päivä, menisin lääkäriin, enhän minä tyhmä ole. Mutta kun ei kuulema käy useimmiten edes mielessä, että tarvitsisi tulla alkon kautta kotiin, että ainoastaan perjantaina on mukava kuitata työviikko, rentoutua, pitää hauskaa.
Minä jään kommentoimaan seinille, että entä jos joskus kuittaisimme viikon niin, että minäkin saisin rentoutua…

Sitten yleensä taas kuulen sen, että ainoastaan kontrollifriikki alkaa kytätä toisten tekemisiä ja vetää niistä stressiä. Että jos minulla olisi yhtään järkeä päässä, en edes yrittäisi puuttua ihmisten henkilökohtaisiin ruoka- tai juomatottumuksiin, sillä se on sairasta. Hän itse ei iki kuuna päivänä alkaisi valittaa minulle, että syön hänen mielestään vääränlaista jäätelöä.

Puhuppa siinä sitten jäätelön ja alkoholin (saati niiden tekosien elimistössä ja aivoissa) eroavaisuuksista :slight_smile:
Kun ei yksinkertaisesti ole ongelmaa muilla kuin minulla, niin sittenhän ei ole. :cry:

Luulempa, että halvauspotilas olisi henkisesti helpompi huolehdittava. Minun mummoni asui meillä vuoden ja hänen pesemisensä ja insuliinipiikitykset jne tuntui levolle siihen verrattuna miltä nämä perjantait minusta nykyisellään tuntuvat.

12

Joskus kirjoitin hänelle mailin, jonka hän luki läpi kymmeniä kertoja ja se on hänellä vieläkin tallessa.
Itkien kävi läpi sitä, että hienoa, että minä olen kiinnostunut siitä, mikä hänen oma asenteensa ja mielipiteensä on. Hän oli jo pelännyt, etten rakasta enää. Että haluan hänestä eroon. Etten arvosta hänessä mitään.
Että olen teeskennellyt pitäväni hänen seurastaan ja luonteestaan.

Ihmettelin, että kuinka voi olla mahdollista, että hänen juomisensa arvostelu voi vaikuttaa näin??? Aivan kuin olisin puuttunut hänen minuuteensa! Miten sen voi niin vääntää, että jos jostakin toisen teosta ei tykkää, niin se on muka rakkauden loppu???

Noh, kirjeestäni oli siis se hyöty, että kaikki miehen pelot saatiin käsiteltyä.
Ja nyt kun hän on varma siitä, etteivät tunteeni haalistu hänen ryyppäämisensä takia, hän jatkaa samaan malliin :confused:
Nyt kun onkin enää kysymyksessä pelkkä perjantain humaltuminen, niin sehän ei ole asia eikä mikään.

Kysymyksiini en saanut muuta vastausta, kuin että on naurettavaa [size=150]yrittää saada riitaa aikaiseksi[/size] tekemällä tikusta asiaa, että ei edes vaivaudu vastaamaan;

  • Arvostaako hän yhtään minua, kun minä en juo?
    (Hänen exänsä piti roudata sairaalaan muutaman kerran vuodessa)
  • Ymmärtääkö hän minua, kun kerron, että pidän enemmän selvästä kuin humalaisesta keskustelusta?
  • Tuntuuko hänestä siltä, että esimerkiksi kylpy + hieronta ei ole tarpeeksi rentouttavaa, että hän keskittyisi jonakin perjantaina nauttimaan aidosta ja luonnollisesta aistillisuudesta kuten jonakin muuna viikonpäivänä voi tehdä?
  • Tekeekö hän eroa siihen, ottaako hän hermostomyrkkynsä nesteenä vai pillereinä. (hän ei ymmärrä puolituttuja narkkeja, että miksi ne ei pääse aineista eroon)

Hänen mielestään minä en aidosti halua puhua enkä kuunnella, vaan ainoastaan alistaa hänet :neutral_face:

13

No JOS tämä alla oleva on määritelmä läheisriippuvaisuuteen,
niin kyllä se taidan olla minä itse.

Läheisriippuvaisuudesta kärsivä ihminen ei pysty puolustamaan omaa reviiriään ja näkee, että omien rajojen pitäminen on merkki liiallisesta itsekkyydestä.
Kyvyttömyys pitää omia rajoja näkyy usein siinä, ettei henkilö osaa sanoa “ei” silloin kuin pitäisi.
Vaikka sisimmässään henkilö haluaisi kieltäytyä, hän ei pysty siihen, koska pelkää vastapuolen suuttuvan tai hylkäävän hänet.
Usein suostumista seuraa häpeän tunne ja itsesyyttely: miksi olen niin tahdoton ja toisten vietävissä.
Päätös ensi kerralla toisin toimimisesta epäonnistuu kerta toisensa jälkeen.
Läheisriippuvaisen on tärkeä oppia tiedostamaan, että hänellä todella on oikeus kieltäytyä ja pitää huolta omista mielipiteistään ja tarpeistaan.

14

Kuvaat samaa tunnelmaa mitä itse usein koen eli tunnen etten voi asioille mitään. Turha puhua tai tehdä muutakaan. Mies juo ja mikään ei auta. Olen oppinut ettei humalaisen kanssa kannata keskustella yhtään mitään ja parempi itse pysyä tyynen välinpitämättömänä juopon jutuista eikä ainakaan provosoitua niistä. Muuten edessä on vain riita, karjumme toisillemme, mies nukahtaa ja minä puhkun yksinäni raivosta. Kun mies on selvä, olen saattanut kysyä miksi hän joi tai paljonko otti. Yleensä hän on myöntänyt juoneensa ja se on jostain syystä minulle tärkeää. Aiemmin hän ei myöntänyt ongelmaansa ja väitti ettei ole juonut mitään. Hulluksihan siinä itse tulee jos varmasti tietää miehen olevan kännissä, mutta alkaakin epäillä pitääkö omat havainnot paikkaansa. Juopot ne osaa manipuloida.

Laskujen kanssa teen nykyään niin, että jätän miehen laskut (hänen nimellään tulevat) maksamatta. Jos rahaa on juomisiin, voisi niillä maksaa myös laskujaan. Jos ei maksa, oma on valintansa. Jos paapon liikaa, ei mies ota itse vastuuta. Välillä tuntuu että lapsiltakin vaaditaan enemmän!

Olen varmaan myös läheisriippuvainen, mutta se on kyllä perintöä lapsuudenkodistani. Meillä ei juotu, mutta äiti ei ole osannut katkaista napanuoraa oikein vieläkään. Se on rasittavaa. Olen itsekin oppinut mallin elää ihmissuhteissa pelokkaasti ja varmistellen suhteen pysymistä muuttumattomana. Olen tajunnut etten edes voisi olla terveellä itsetunnolla varustetun miehen kanssa, koska en voisi kontrolloida häntä mitenkään! Juoppo pysyy hyvin hanskassa koska häntä voi “rangaista” juomisesta. Hän on se suhteen viallinen osapuoli eikä omat viat ja puutteet tule niin esille. Olen miettinyt sitäkin että olenko jämähtänyt ikäisiäni nuoremman tasolle kun elämä on pyörinyt kotiongelmissa, miehen juomisessa ja sen salailussa? Kadehdin ikäisiäni, joilla on harrastuksia ja jotka käyvät esim kuntosalilla tai jumpissa. En koskaa lähde vastaaviin mukaan, koska minulla on sisäinen pakko olla kotona seuraamassa mitä tapahtuu. Jos olen pois, annan tavallaan luvan miehelle juoda koska siihen on tilaisuus. Sairasta vai mitä?! Nyt kun mies on muualla, olen vapaampi. En istu tv:n ääressä koko iltaa vaan teen asioita mistä nautin. Miksi en pysty samaan kun mies on paikalla? Terapian tarpeessa…

15

Kääks. Taas kolahti. Siivosin kaappeja ja löysin rakkauskirjeitä vuosien varrelta :blush: itse asiassa kaksi minua teininä ihaillutta miestä edelleen soittelee ja haluaa kuulla, miten minulla menee. Olemme molempien kanssa nähneetkin. Oltu lasten kanssa kalassa toisen hemmon mökillä. Hän opetti poikiani ajamaan veneellä jne.
Vaistoan kaikesta näissä miehissä, että he välittävät minusta todella. Kun näimme toisen miehen kanssa, muistelimme vesissä silmin opiskeluvuosia ja minä lähdin lasten kanssa linja-autolla kotiin, hän yhtäkkiä antoi muovipussin mukaani, jossa oli voileipiä, limsaa ja suklaata. Hän oli katsonut, ettei pysähdytä pitkiä aikoja neljän tunnin matkan aikana ja ajatteli ostaa meille eväät…
Kummallakaan näistä ihmisistä ei ole alkoholiongelmaa. He ovat metsällä ja kalalla käyviä hyvin toimeentulevia miehiä. Toinen on eronnut kahden lapsen isä. Toinen on eronnut lapseton mies.
Minä en ole pätkän vertaa kiinnostunut kummastakaan. Ajattelen heitä hellästi ihanina ihmisinä. Heidän ihailunsa tuntuu hyvältä ja lohdulliselta, mutta en itse tunne heitä kohtaan muuta kuin ystävyyttä. Aina kun näemme, halauksemme tuntuu minusta liian lämpimältä ja liian pitkältä…
Myös minun ex-aviomieheni, lasteni isä, on sanonut, että ei tule sitä päivää, jolloin hän ei olisi tukena minulle, tekisi mitä tahansa vuokseni.
Mitään en ole pyytänyt. Paitsi anteeksi. Sitä, etten alunperinkään olisi saanut avioitua hänen kanssaan, mutta parikymppisenä sitä ei tiedostanut, mitä elämältään haluaa. Silloin tuntui merkitykselliseltä vain aloittaa oma elämä, järjestää unelmahäät ja hankkiutua raskaaksi.
Suurin osa minun ikäisistäni ystävistäni on vasta nyt siinä elämänvaiheessa kuin minä olin silloin 15 vuotta sitten.

Mitä minulle tapahtui?
Mihin katosi tarpeeni elää normiarkea hyvän ihmisen kanssa?
Miksi en ollut tyytyväinen siihen elämään, jota nyt rukoilen saavani mieheni kanssa?

Aloin nyt ihan tosissani ajatella niin, että “rakastan” intohimoisesti vain tyyppejä, jotka eivät pysty normaaliin ihmissuhteeseen, eivätkä huomioimaan muiden kuin itsensä tarpeita ja tunteita. Sitten odotan heidän muuttuvan inhimillisiksi. Miksi?
Mitä kosketuspohjaa minussa on ns. Okan lintujen epätoivoiseen rakkauteen, joka ei saa täyttymystään?
Mikä minussa on niin pilalla, että mieluummin kärsin ja riudun henkisesti jääräpään uhmaikäisen paskan kanssa
kuin elän täyttä elämää kunniallisen miehen kanssa, joka aidosti ymmärtää ja välittää?

Olenko todellakin itse niin kykenemätön normaaliin parisuhteeseen, että tunnen ihanammaksi (turvallisemmaksi?) ja tunteellisemmaksi sen suhteen, jossa saan olla “parempi ja järkevämpi” osapuoli?
Nurkissani pyörii ongelmatapaus siksi, että se on ainoa miestyyppi, jonka kanssa itse tunnen olevani hyvä nainen?

Enkö arvosta ystävällistä lämmintä kilttiä rakkautta?
Minulleko pitää olla hieman sadistinen, jotta koen tunteita?

Tämä on se kaikkein säälittävin veto; kaikki juontuu lapsuudestani.
Mitään erittelemättä se oli joiltakin osin aika paha. Mutta kävin sekä silloin lapsena että myös uudelleen aikuisena, lasteni syntymän jälkeen, terapiassa ja koen olevani sujut tapahtuneiden kanssa.

MUTTA tunnetila uhriksi joutumisesta ja hylätyksi tulemisesta ovat sisälläni.
Kun minulle ei lapsena suotu mahdollisuutta tuntea vihaa, masennusta yms, niin tunnen niitä tunteita nyt,
jopa silloin kun en menneitä asioita edes muista.
Siksi haen päiviini dramatiikkaa. Siksi olen tässä tämän juopon äijän kanssa, kun hän tarjoaa minulle ne samat tunteet, jotka sisälläni jo ovat, antaa niille syyn/luvan tulla ulos.
Koska olisihan se aika typerää heittäytyä parisuhteen marttyyriksi ihan ilman syytä… eli oikeasti en lakannut rakastamasta entisiä poikaystäviäni tai edes ex-miestäni, vaan alitajuntani vain viesti minulle, että tässä suhteessa en pysty itkemään “MINUSTA EI VÄLITETÄ”, kun minusta välitetään. Tässä suhteessa ei siis tunnu olevan tunnetta tarpeeksi minun makuuni! Koska eihän voi tuntea mitään tunnetta, jos tukahduttaa jonkun tunteen.
Ei voi itkeä, jos pidättää naurua. Ei voi rakastaa, jos pidättelee raivoa.

Minä en sen takia tunne halua elää normaalien ihanien miesten kanssa, kun heidän kanssaan en tunne rakkautta. KOSKA en heidän kanssaan tunne mitään negatiivisia tunteitanikaan (kun en kehtaa, kun ei ole syytä!)
En tunne heidän kanssaan hyljeksintää, en hyväksikäyttöä, en loukkauksia, en pettymystä, en valehtelua, en syyttelyä, en arvostelua ilman syytä, en epäreilua kohtelua… mutta koska nämä tunteet kuitenkin sisälläni huutavat ulos pääsyä,
viihdyn juopporetkun sylissä! Ja kun hän taas kerran sysää minut lattialle ja kävelee yli, niin minä saan olla kaikessa rauhassa yksin ja katkera.

Aika paha.

16

Jaksamista.

Taitaa olla hiukan lapsellinen se miehesi. Kakara. Joudut miettimään sen tekemisiä liikaa. Ei siihen pidä alistua, muuten kuihdut.

Toisaalta itsekin kannattaa miettiä miksi siinä suhteessa on.

17

Moi Kontrollifriikki!

Kyllä minäkin mietin joskus aikoinani syitä miksi ihmeessä tunsin vetovoimaa juuri tähän mieheen ja yleensäkin miehiin jotka elivät jollakin tapaa uhkarohkesti ja eri tavoin kuin mitä se "ihanne mieheni " siellä jossain haaveissa.
Aivan ensimmäinen rakkauteni oli mielstäni kiltti, liian kiltti minulle, tykkäsin niin! Toinen olikin jo liian kovaa vauhtia pelaava ja alkoholisoitumisen oireet näkyvissä, hänet dumppasin juomisen takia. Ja niitä kilttejä mä en vaan huolinut myöhemmässäkään vaiheessa, siitä puuttui jotakin! Mitäköhän se olis voinut olla. Liian helppo saalis ja ei mitään jännää, ei mitään haasteita!

En tiedä mikä just omalla kohdallani ajoi minua pois niistä kilteistä miehistä, mutta luulen yhden syyn olevan siinä että en tuntenut mitään turvallisuuttakaan heidän lähellään, liian kiltti luonne ja arkuus ei ole se mikä muhun iskee.
Ja kun sanotaan että tytär etsii samanlaista miestä itselleen kuin oma isä niin sitä kai mä etsin, en löytänyt koskaan sitä turvallista ja jämäkkää miestä joka osaa myös aidosti rakastaa ja silti olla mies sanojensa ja tekojensa takana, niin kuin mun isäni oli! Minun mielestäni.

No, tulihan niitä haasteita sitten tämän elämäni rakkauden kanssa, aivan riittävästi. Voih, vaikka alku olikin aivan normaalia ja suhteellisen onnellista mutta kyllä siellä takana vilahteli jotain outoa käytöstä joka sitten myöhemmässä vaiheessa puhkesi alkoholi ongelmaksi. Ennen tuota vaihetta kuitenkin tuli jo tietynlaista rauhattomuutta ja “väärinkäytös ongelmaa”, ei päihteitten kanssa, vaan kaikkea muuta. Se mistä aloin voimaan jo huonosti jollakin osin, oli kaikki se pakoon juokseminen todellisuudesta, läsnäolon puute ja se on vaan lisääntynyt vuosien myötä.
En ymmärtänyt sitä alussa miksi voin huonosti enkä osannut jäsentää sitä oikein, koin vaan vahvasti että kaikki ei ole kunnossa eikä niinkuin pitäisi, jossakin mättää! Ja meni varmaan vuosia ennenkuin alkoholisoitumisen myötä aloin ymmärtää kaikki asiayhteydet. Mieheni juoksi pakoon pahaa oloaan jo tavatessamme, urheiluun, lukemiseen., elokuviin, tanssimiseen, uimiseen, pesäpalloon, jalkapalloon ja kaikkeen mahdolliseen tekemiseen, kunhan vaan ei tarvinnut olla läsnä. Ja mikä kumma sit siinä on niin vaikeeta? En jaksanut tajuta sitä ilman asiantuntijoiden ohjeistusta.

Oletko lukenut Tommy Hellstenin kirjoja, Virtahepo olohuoneessa ja -työpaikalla, “ihminen tavattavissa” ja mitäs niitä nyt onkaan, niissä näitä asioita käsitellään oikeilla nimillä. Työpaikkani puolesta olen saanut olla lukuisilla hänen luennoillaankin, antoisia hetkiä, opin paljon sellaista mitä en koskaan olis itse osannut edes ajatella. Siis jos joku on ollut tyhmä niin minä. Sain elää niin suojattua elämää lapsuudessani ja pitkälti nuoruudessani että mun on ollut opeteltava kaikki kantapään kautta ja olen maksanut kovan hinnan oppirahoistani. Mutta olen kiitollinen kaikesta kokemastani, sillä sen ansiosta olen se ihminen joka tänäpäivänä olen, hiukan nöyrempi ja hitusen verran viisaampi.

Kyllä kaikki sun ajatukset on relevantteja ja paikallaan. Et ole tyhmä vaan olet alkanut tiedostaa asioita jotka haittaa normaalia elämää. Jatka pohdiskelua ja kuuntele omaa sisintäsi, kenelläkään ei ole oikeutta tallustella toisen ihmisen päällä! Mutta loppupäässä se olet sinä itse joka teet päätöksen mitä haluat omalta elämältäsi, saatko sen mitä tarvitset tästä suhteesta ja mitä odotat elämältä? Kun on selvittänyt itselleen nuo asiat niin niitten perusteella on helpompi orientoitua eteenpäin.

Mutta… periksi ei anneta ennen kuin sydänkäyrä on suora! Ja siihen asti eletään tätä elämää niin hyvin kuin jaksetaan ja osataan! :laughing:

18

Hei kontrollifriikkikö!

Pohdin pitkään tuota otsikkosi kysymystä, kun juomistavat olivat suunnilleen samanlaiset kuin teillä aikaisemmin. Mies joi vuosikausia noin 4 kertaa viikossa, vähintään 9 annosta kerralla. Juominen oli aina nimenomaan tabu myös meillä, ei auttanut, vaikka pyysin raskausaikana tai vauva-aikana vähentämään. Aiheesta ei seurannut edes keskustelua, vaikka puhuminen ei muuten ollut ongelma. Hassuinta oli se, että luulin, että meillä oli vain eri mielipide asiasta, ei tullut mieleenkään, että alkoholiongelma olisi kyseessä. Siksi en viitsinyt siitä paljoa edes motkottaa, annoin mieluummin olla.

Lopulta yhtäkkiä havahduin asiaan kun ryhdyin seuraamaan hänen touhujaan tarkemmin. Monissa tarinoissa toistuvat jutut, kuten se, että kaupasta voi lähteä hakemaan vaikka kuinka mitätöntä juttua (oikeasti siis olutta), kuulostivat tutuilta. Yllättävää oli myös se, että kun rohkaistuin ottamaan asian puheeksi, hän myönsi itse ongelman. Eli en ollutkaan vainoharhainen! Monien mutkien kautta hän päätyi vähentämään kerran viikossa juomiseen. Nyt on yrittänyt välttää jo sitäkin, mutta vielä on epäselvää, miten pitkällä tähtäimellä käy. Itse olen tullut siihen lopputulokseen, että kerran viikossa juominenkin on selvästi ongelmallista, jos se menee aina saman kaavan mukaan ja annosmäärä on aina 12-15, eli aikamoinen humala on saatava.

Vaikka ongelma ei tällä hetkellä ole paha, jännitän sitä, palautuuko kerran viikossa juominen ennalleen. Läheisriippuvaisuuden oireena mulla on tietty kyttääminen, eli tarkistan salaa, paljonko on illalla kulunut. Muuten yritän olla mahdollisimman neutraali. Meillä miehen asenne on onneksi ollut yllättävän positiivinen, jos ei oteta huomioon sitä vaikenemista. Tuliko teillä se syyttelevä purkaus ihan yllättäen, vai oliko sellaisia ollut aikaisemminkin?

19

[quote=“Ihan ok”]
Hei kontrollifriikkikö!

Hassuinta oli se, että luulin, että meillä oli vain eri mielipide asiasta, ei tullut mieleenkään, että alkoholiongelma olisi kyseessä. Siksi en viitsinyt siitä paljoa edes motkottaa, annoin mieluummin olla.

Läheisriippuvaisuuden oireena mulla on tietty kyttääminen, eli tarkistan salaa, paljonko on illalla kulunut. Muuten yritän olla mahdollisimman neutraali.

Oletko yrittänyt muuttaa miehen juomatottumiksia? Miten pystyt olemaan neutraali kun mies juo? Eikö se häiritse? Minulle ainakin jo epäilys juomisesta on kuin punainen vaate. Miehen käytös muuttuu jo parista kaljasta.

20

Olen yrittänyt vaikuttaa nimenomaan ottamalla asian varovasti puheeksi mietittyäni sitä jonkin aikaa. Tällöin se on yllättävänkin hyvin toiminut ja juominen on huomattavasti vähentynyt, nyt siis maksimissaan kerran viikossa. Tosin oli tuossa vaihe, jolloin yllätin kaljojen piilottelustakin, mutta se jäi (luullakseni) yhteen kertaan.

Suhteen alkuvaiheessa tuli kyllä nalkutettuakin, mutta nyt kun olen jotenkin perehtynyt tähän aiheeseen, olen päättänyt, että a) en pilaa itse nalkutuksella perheen ilmapiiriä b) en keksi cover-tarinoita hänen juomiselleen (ei ole vielä paljoa tarvinnutkaan) vaan esim. kerron muillekin jos hän on niin krapulassa, ettei voi ajaa autoa sen vuoksi c) jos ongelma käy pahaksi etenkin lasten kannalta, en halua jäädä tilanteeseen moniksi vuosiksi.

Nykyään reaktioni, kun näen kaljojen ilmestyneen kaappiin, on lähinnä utelias, “saas nähdä miten tässä käy”-tyylisesti. Vaikuttaako omituiselta?