Minun mieheni on juonut todella paljon n.20 vuoden aikana.
Olemme olleet yhdessä viitisen vuotta.
Alkuun mies joi joka ke, to, pe ja la iltaisin vähintään 6 olutta, ja usein myös lähti baariin tai otti kotona väkeviä päälle, kunnes alkoi nukkumaan.
Hän on seurallinen ja iloinen yleensä.
Neljä kertaa näinä vuosina olen suuttunut, kun kyllästytti esim. kesälomalla, kun lähdimme kahdestaan reissuun, ettei hän ollut yhtenäkään iltana selvinpäin. Jo iltapäivällä alkoi etsiä kauppaa, että saisi kaljaa.
Hän ensimmäisinä vuosina lopetti viikolla juomisen.
Viime vuonna viimeksi ottanut lauantaina.
Hän siis juo enää vain perjantaisin, eikä väkeviä ollenkaan, vain 8-15 olutta.
Eilen hän iloisena ehdotti, että lähdetäämpäs terassille, kun on niin ihana iltakin ja olemme kaksin kotona. (molemmilla meillä on edellisestä liitosta kaksi poikaa) Hän oli kuitenkin juonut jo niin paljon klo21 mennessä, että sanoin, että piru, kun olisit ehdottanut ajoissa, kun ei me enää ehditä minnekään.
- Täh, miten niin ei, perse vain ylös sohvalta, katsoppas, minä näytän mallia. Lähti suihkuun.
Tuli suihkusta ja kysyi, enkö halua lähteä, onhan työkaverinikin siellä, mikä mättää? - No oletko nyt sen aikaa juomatta, kun minä laitan itseni, niin ei heti tulla tunnin päästä takaisin, kun sinä olet silmät kiinni yhdeltätoista, kuten aina.
Siitä lähti. Hysteeristä huutoa puolin ja toisin. Miten minä häpeän häntä ja käyn mahdollisimman vähän hänen kanssaan missään, kun hän pilaa ilon kuorsaamalla vieressä.
Hän huusi, että minulla ei ole pienintäkään tajua siitä, kuinka paljon hän minun takiani on kärsinyt.
Ollut juomatta. Pysynyt päätöksessään, ettei ota mitään muuta kuin olutta eikä koskaan muulloin kuin perjantaisin. Onko saanut siitä kiitosta ja arvostusta minulta? Ei. Kun minä lyön lyötyä ja imen viimeisetkin mehut ihmisistä.
Minä haluan kontrolloida kaikkea ja pitää häntä tossun alla. Olen armoton.
Teitä naurattaisi jos näkisitte minut. Ei ystävä- suku- tai työpiireissä kukaan ole koskaan sanonut minun olevan dominoiva. Mieheni kuitenkin nyt on sitä mieltä, että minä asetan hänelle rajoja ja muutan häntä ihmisenä. Vaikka ei siitä ole kuin puoli vuotta, kun hän itkemällä selitti, että rakastaa minua niin paljon, että haluaa huomioida minut ja ajattelee, miten tekisi minut onnelliseksi.
Meillä on yhteisiä harrastuksia. Meillä on mukavaa. Ympäristö pitää meitä satumaisen hyvänä parina. Keskustelemme paljon ja kaikesta. Olut on poikkeus. Se on tabu, jota ei ääneen lausuta, muuten on piru irti.
Niin kauan on kaikki täydellistä, kun en kiinnitä perjantai-iltoihin mitään huomiota, vaan esim. surffailen netissä ja pelailen lasten kanssa. Juttelen alkuillasta, laulamme karaokea, sekstailemme, what ever, mutta loppuillasta minä joko nukun tai lähden kavereille pistäytymään, kun tiedän, että klo23 on takaraja isännän pystyssä pysymiselle. Meidän kerholla vittuillaankin hänen teiniunistaan ja annettu uninalle lahjaksi yms. huumoria.
Hän kuroo aina ne oluet klo 17-23 kuin robotti. Ihan sama missä ja kenen kanssa olemme. Silti kaikki tykkäävät hänestä. Hän on hyvää seuraa. Paitsi viimeiset kaksi tuntia ennen “sammumista”. Silloin hän vain toljottaa eteensä, eikä vastaa, jos hänelle yrittää puhua. Olen ottanut sitä videollekin. Miestä kovasti naurattaa katsoa sitä.
On ikään kuin ylpeä itsestään.
Minun pitäisi nyt sitten vain hiljaa sopeutua hänen perjantaihinsa, koska hän kerta sopeutuu joka muuna viikonpäivänä minun elintapoihini.
Mitä ajatuksia tämä tilanne herättää?
Olenko aivan hullu, kun mietin, etten jaksa enää.
Minun kotonani ei ole käytetty, eikä käytetä tippaakaan alkoholia. Minä itse tykkään kyllä muutaman kerran vuodessa juoda. Esim. pikkujouluissa. Tykkään juhlia. Myös mieheni kanssa - alkuillan. Tai tykkäsin joskus. Nyt alkaa mennä maku jo kättelyssä, kun tietää kuinka ilta loppuu parissa tunnissa.
Minua itkettää se, että “tiedän” elämäni loppuun asti tuhlaavani perjantait. Joka ikinen viikko minä yhdeksi illaksi katoan itseni ulkopuolelle ja lasken tunteja, milloin se teatteri on ohi.
Eihän se ole oikeaa tervettä elämää.
Sama kuin joka ikinen perjantai hän toisi jonkun naisen viereemme ja pakottaisi minut hyväksymään hänen tarpeensa saada vierasta? Voiko näitä asioita edes verrata? “Nautintoaineita”
Mieheni taas ajattelee, että minun elämäni on taloudellisesti turvattua, sosiaalisesti vireää ja rakkaudentäyteistä. Hän on huomaavainen ja valloittava. Joten minun pitäisi höllentää ruuvipenkkiä ja sallia hänelle hymyillen perjantai-illan huuru.
Onko tässä muita vaihtoehtoja kuin erota.
Kun ollaan näin kaukana toistemme arvomaailmoista.
Minä kärsin silloin kun hän pilkkii. Hän kärsii, kun ei voi tehdä sitä aina kuin haluaa…