Mitä kuuluu?

[Winston]

Vaikka aiemmissa kirjoituksissani leveilin, kuinka kivuttomasti tämä benzovieroitukseni loppurutistus on mennyt, onhan tässä totta puhuen ollut kaikenlaisia oireita ja oloja. Nyt jälkeenpäin(??? Mistäs minä tiedän onko tämä vielä ohitse) ne vasta tajuaa kunnolla.

Kuulohäiriöitä. Välillä tuntui, että molemmat korvat tai vähintään toinen ovat niin tukossa, etten meinannut kuulla mitään. Välillä puolestaan ihan tavalliset äänet kuulostivat niin kovilta, kuin pommi olisi räjäytetty korvanjuuressa.

Näköhäiriöitä. Esimerkiksi olemattomat valot vilkkuivat näkökentän äärirajoilla. Välillä tietokoneen näyttö näytti loistavan niin kirkkaana, että hyvä, etteivät verkkokalvot palaneet. Ei auttanut mitään, vaikka kuinka yritin himmentää sitä tietokoneen asetuksista. Portaiden alaspäin kulkeminen oli ajoittain äärimmäisen hankalaa, koska en hahmottanut syvyyksiä lainkaan. Siinä ihan tosissaan pelotti, että putoan, vaikka roikuin kaiteissa kiinni kaksin käsin.

Lihasjännityksiä ja -kireyksiä oli koko kropassa, enimmäkseen ylävartalon alueella. Hampaitani narskuttelin ihan hereillä ollessani.

Sitten toki ne yöhikoilut, jotka vaivaavat vieläkin jossakin määrin.

Ärsyttäviähän nuo oireet toki olivat, mutta eivät mitenkään pahasti elämää haittaavia. Benzoton elämä jatkuu siis edelleen .

[Winston]

Tänään on unirytmi vinksallaan ihan positiivisista, tarkoituksella aiheuttamistani syistä, mutta se perkeleen unettomuus palasi tuossa viitisen yötä sitten. Eskaloitui taas siihen, että raajani alkoivat sätkiä ihan holtittomasti, kun yritin nukkua. Kymppi-Pami nassuun ja kyllä se siitä. Ajattelin, että ei perkele, tästä tule mitään tällä menolla. Toki tuo yksi nitratsepaami ja kaksi Diapamia useamman viikon aikana voidaan katsoa asianmukaiseksi satunnaiskäytöksi, mutta tässä vaiheessa en ole tilanteeseen tyytyväinen. Nyt kun on tarkoitus nimenomaan vakauttaa tilanne siihen, että ilman benzoja eletään ja vieroitusoireet lusitaan. Totesin, että mun pitää saada unta tai muuten tästä ei tule mitään. Nuo sätkimisethän ovat nimenomaan ajoittuneet siihen, kun makaan sängyssä ja kovasti yritän nukkua. Päiväsaikaan mitään tuollaisia ongelmia ei ole ollut ja onhan se uni muutoinkin pirun tärkeää, että jaksaa tämän rupeaman ja yleensäkin. Otin sitten käyttöön vanhan kunnon Ataraxin. Ihan tarpeeksi hyvin se valot sammuttaa. Haittavaikutuksensa tietysti silläkin; sydämentykyttely ja suun kuivuus aamuisin, sekä se, herättyäni mua kiukuttaa koko maailma niin helkkaristi. Tiedä mistä tuo viimeinenkin johtuu. Ehkä Atarax sotkee unenlaadun jotenkin niin, että vaikka on mielestään nukkunut ihan hyvin, niin eipä ole mitään jes, uusi, kiva päivä tänään -fiiliksiä. No, nuo nyt kestää leikiten ja tällä mennään toistaiseksi. Tyytyväinen olen siihen, että Atarax toimii noin hyvin nukkumiseen, kun sitä kokeilin piiiitkästä aikaa.

Vieroitusoireita varmasti on. Voivathan ne kestää tuollaisen liki 30 vuoden kuurin jälkeen helposti vuodenkin ja pidempäänkin loppurepäisyn jälkeen. Ainakin osittain pistän silti unettomuudet ja sätkimiset ylirasitustilan piikkiin, jonka nyt mitä ilmeisimmin olen itselleni hommannut. Olen tainnut pariinkin kertaan täällä uhota, että nyt otan rauhallisesti. Helppoa se on väsyneenä ollutkin, mutta taas pari hyvin nukuttua yötä, niin enkös ole elämäni kunnossa ja täynnä virtaa ja riehumassa oman elämäni huippu-urheilijana . Sitten unettomuus taas iskee. Tiedän vallan hyvin, että ylirasitustila ei lähde muuten, kuin lepäämällä ja mitä pidempään pitkitän tätäkin soutamista ja huopaamista, sen pahemmaksi homma menee ja siinä vaiheessa ei ole enää kenelläkään hauskaa, jos joudun pakkolepoon vaikka vuodeksi . Monien ihmisten pitää ottaa itseään niskasta kiinni, että pääsisivät lenkille. Minun pitää ottaa nyt itseäni niskasta kiinni, että en lähde lenkille . No, kävelylle toki voi ja pitääkin mennä, mutta siis ei mitään pää kolmantena jalkana ja sykkeet tapissa säntäilyä kuntoportaissa ja niiden vieressä.

[Winston]

Nyt olen nukkunut taas muutaman yön oikein makoisasti ilman Ataraxia tahi muutakaan ylimääräistä kemiaa. Överiksi menneestä rääkkiliikunnasta himmaaminen auttoi kummasti univaikeuksiin.

Nyt ongelma on vain se, että kun en voi harrastaa liikuntaa ihan himooni, syömiseni ovat menneet aivan surkeiksi. Toki vimmalla liikkuessanikin söin aivan liian vähän kulutukseeni nähden, mutta ainakin syömiseni oli superterveellisistä, monipuolista ja ennemminkin ortorektista, kuin anorektista. Nyt se on ollut jälkimmäistä nelisen päivää, tyyliin kulhollinen kaurajugurttia aamiaiseksi ja lautasellinen kaurapuuroa puolukoilla lounaaksi ja siinäpä se.

Syötyjen kaloreiden kompensointi ei todellakaan ole ensimmäinen syy, miksi harrastan liikuntaa. Liikunta on ihan paras mielenterveyslääke, siitä tulee hyvä olo niin fyysisesti, kuin psyykkisestikin ja on hienoa huomata, kuinka kehitystä tapahtuu ja kropastaan saa irti vaikka mitä. Valehtelisin silti, jos väittäisin, että kaloreiden kompensointi ei lainkaan liittyisi liikuntaharrastukseeni, vaikkei se olekaan ensimmäinen, toinen tai vielä kolmaskaan syy minulle liikkua.

Joopa joo, ei taida olla kovin kestävää kehitystä tämä syömishäiriösekoiluni. Ei levon, eikä palautumisen kannalta tai muutenkaan, mutta minkäs teet, kun pää kiukuttelee niin pirusti tässä asiassa .

[Sivupöydän_näätä]

^Nukutko aina hyvin tuollaisilla kaloreilla? Tuossa tulee jo paastoakin jonkun 12h ennen yötä. Myös itsellä on melko pakonomainen suhtautuminen ruokailun kontrollointiin ja olen ollut käytännössä lapsuudesta asti jonkinlaisella pätkäpaastolla, koska painoluokkaurheilu. Itsellä pakko ajoittaa syömiset iltaan, muuten iskee se semmoinen paaston aiheuttama pirteys ja energisyys, enkä nuku. Toki moneen asiaan tottuu, esim siskoni on syönyt suunnilleen koko aikuisikänsä 500-800kcal/pv yhdellä aterialla. Toki suurin osa kaloreista tulee proteiinista, jolloin sitä paastoa kestää paremmin, kuin tuollaisella hiilareihin painoittuvalla

Kuuluu hyvää. Tänään alkoi loma ja vasta vuodenvaihteeksi takaisin töihin. Meillä on semmoinen tilanne, että avovaimo on raskaana, joka on kyllä hieno juttu. Lapset ovat minun kohdallani olleet kyllä pelastus, jos olisin pelkästään itsestäni ollut vastuussa, niin melko varmasti olisin tuhonnut itseni loppua myöden huumeilla. Toki en ajatellut nuorena, että nelikymppesenä minulla on kolme lasta kolmen eri naisen kanssa, mutta näillä se on vaan mentävä

[Nnaana]

^ Kiva kuulla susta, Näätä. Onneksi olkoon perheenlisäyksestä! Nauti nyt myös, kun on lomaa!

Niin se elämä menee. Ei sitä tiedä etukäteen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Itse olin tuossa raskaana, mutta sain keskenmenon. En mä suunnitellut perhettä, vaan raskauduin kierukan läpi, eli todellakaan en suunnitellut sitä. Mietin jo hetken, pitäisinkö lapsen. Ei tosin mun vointi ole sellainen näin jälkikäteen ajateltuna, että olisin voinut jättää esim. lääkkeet pois raskauden ajaksi. Silti olen vähän surullinen.

Nyt olen viettämässä joulua perheen luonna ulkomailla. Ihan hyvä vointi ollut.

[Sivupöydän_näätä]

Moikka Nnaana ja kiitos. Vastuullisen ratkaisun teit tuossa, ei itseään kannata uhrata. Ei ole lopulta kenenkään etu. Tottakai surettaa. Itsekin aikoinaan ollut samassa tilanteessa ja silloiselle puolisolle se oli kova paikka. Kyllä se siitä ajan kanssa. Mukavaa joulua vaan sinnekin

[Winston]

Onnittelut perheenlisäyksestä, Näätä.

Ikävä juttu, Nnaana, mutta kuten sanottu toisenlainen lopputulos tuskin olisi tuossa tilanteessa ollut kenenkään kannalta onnellinen. Voimia .

Jouluja molemmille .

@Sivupöydän_näätä

Nukutko aina hyvin tuollaisilla kaloreilla?

No, enpä nukkunut pitkään hyvin noilla kaloreilla. Aikoinaan kun jatkuvasti menin tuollaisilla ja vielä vähäisemmilläkin kaloreilla, aniharvoin nukuin ilman lääkkeitä 2-3 h enempää. Nyt on ruoan määrää lisätty ja monipuolistettu, on proteiinia, rasvaa ja paljon enemmän kasviksia ja hedelmiä. Onko tarpeeksi? Aika näyttää. Päätin, että nyt hoidan itseni kuntoon tässä ylirasitushommassa, vaikka pää kuinka meinaisi kiukutella. Ei minulla ole tässä iässä varaa pelleillä kroppani ja mielenterveyteni kanssa ihan miten sattuu. Ei sen puoleen ole haluakaan. Olin niin onnellinen, kun muutama vuosi jo meni, ainakin omalla mittapuullani, aivan loistavasti. Tuntuukin nyt hirveältä takapakilta tämä tilanne .

Mieliala vaihtelee kovasti ihan päivän mittaan. Välillä iskee ihan epätoivoinen fiilis, että tässä tämä elämä nyt oli. Tästä en enää nouse, vaan menetän liikuntakykyni, plösähdän ja masennun loppuiäkseni, enkä varmaan nukukaan enää koskaan kunnolla. Välillä puolestaan ajattelen, että kivaahan tämä on kerrankin ottaa lunkisti. Olen toipilas ja sen mukaan mennään niin kuin ajattelen muidenkin ihmisten kohdalla. Ja toipilashan olen. Kyllä tuo vieroittautuminenkin tässä edelleen pakkaa sotkee, vaikka sinänsä meni hyvin.

Liikunnassa ei ole ollut vaikeaa pidättäytyä vain max. 3 km kävelylenkeissä ja kauppareissuissa. Toki useinkin kitkuttaa ja suorastaan itku pääsee, kun tuolla pihalla näen jonkun hölkkääjän tai sauvakävelijän, että siinäpä onnellinen ihminen. Järki nyt kuitenkin pelaa siltä osin, että en lähde riehumaan, jos ja kun en yhtään halua pitkittää kärsimystäni. Ihan paikoillani kun en silti osaa maata, niin tulipa tempaistua tuossa oikein suursiivous. Paljon olikin taas siivottavaa täällä “leikkaussalissa” , mutta pöly ja kissankarvat ovat vääjäämättä uusiutuva luonnonvara siivottavaksi ja aina ne kaapit vähän paremmassa järjestyksessä voivat olla. No, sehän kostautui sitten tietenkin ylikierroksille menemisenä. Ataraxilla sain kyllä nukuttua ihan kohtalaisesti, vaikka olihan se sellaista kylmä-kuuma-hikoiluun heräilyä, kusella ravaamista(ei edes oikeasti ollut hätä, sellainen tunne vain) ja sydämen tykyttelyä.

[Winston]

Jestas sentään! En tajunnut olevani näin uupunut. Eilen kävelin vain kauppareissun(Olisiko se reilu 3 kilsaa, en ole mitannut) ja hain sieltä pari pikkujuttua, eli ei edes raskaita kantamuksia, portaat tietenkin kävelin niin kuin aina. Tuon jälkeen iski ihan hirveä heikotus ja huono olo. Piti sohvalla nukkua tunnin verran, vaikka normaalisti en koskaan harrasta päikkäreitä.

Ei mulla ollut mitään vaikeuksia jaksaa vielä tuossa jokin aikaa sitten, kun vedin cross fitia ja lenkkiä kuutena päivänä viikossa(pl. jos olin jossakin reissussa, mutta eipä niitä reissuja niin hirveästi ollut) 2,5-4 h päivässä+tietysti kaikki hyötyliikunnat sun muut touhut päälle ja ainahan sitä joutessaan voi vääntää “vähän” vatsalihaksia ja paukutella jumppakuminauhaa olohuoneen lattialla. Aina jos ehti ja jaksoi enemmänkin, niin hyvä vain. Taisi se mennä sitten vähän yli(No joo, ihan vähän vain, tuohan on ihan sairaalloista, kun en mikään huippu-urheilija ole), semminkin, kun ravitsemus ei tainnut olla ihan riittävää+siinä oli sitä kaikkea muutakin, kuten benzovieroittautuminen ja yo-kirjoitukset . Ei se vain tuntunut mitenkään pahalta. Päinvastoin, oli kauhea hinku ja himo ja sen jälkeen oli vain hyvä olo siihen saakka, että univaikeudet alkoivat viime kuussa. No, noin sitä on tupannut käymään monelle muullekin, monen muunkin koukuttavan asian kanssa, että itku pitkästä ilosta .

Viime yön nukuin hyvin ja vieläpä ilman lääkkeitä ja nyt olo on ihan hyvä. Täytyy nyt vain tosissaan rauhoittaa touhu toviksi ja sittenkin lähteä ihan rauhaksiin liikkeelle. Kyllä se nyt tuli selväksi, ettei tämän asian kanssa ole leikkiminen. Tällä haavaa ajatus lepäilystä ei mitenkään masenna, mutta aatokset voivat olla toiset jo tunnin päästä.

[Winston]

Ei tässä nyt parasta mahdollista kuulu. Ajoin tuon ylikuormitustilani kanssa päin seinää pahemmin, kuin ensin tajusinkaan. Tästä ottaa nyt aikansa toipua ja se aika otetaan, kestää niin kauan, kuin kestää. Ei tästä muutakaan ulospääsyä ole. Pahinta tässä onkin tämä epätietoisuus. Jos tietäisin, että tässä menee vaikkapa 6 kk, olisikin helpompi suhtautua siten, että se lusitaan ja sitten jatketaan harrastuksia.

Masentunut en, luojan kiitos, ole, vaikka ei tämä kyllä helppoakaan ole. Onneksi riittää niitä päiviä, jolloin on ihan leppoisa ja hyvä fiilis, ts. eihän tämä levon kannalta ottaminen ole lainkaan hullumpaa.

Eniten tässä vituttaa se, että benzovieroitukseni meni plörinäksi tämän vuoksi . Olen nyt suht säännöllisesti joutunut ottamaan pienen määrän klonatsepaamia, koska hermostoni käy niin kierroksilla, etten saa unta. Unettomuus puolestaan vain lisää kierroksia koneeseen ja jotenkin tämä kierre pitää saada katkaistua. Atarax auttaa kyllä nukkumiseen ihan okei muuten, mutta silloin, kun menen kunnolla kierroksille(ja tämä voi käydä välillä hyvinkin vähästä kiihtymisestä) se ei hyödytä mitään. Max. pari kertaa viikossa olen joutunut turvautumaan Rivoihin ja 0,5-1 mg riittää, eli ei mikään kovin paha tilanne kuitenkaan, mutta en minä tähän oikein tyytyväinenkään osaa olla. Ilman tätä ylikuormitustilaa olisin ollut tyystin irti benzoista jo pitkään. Fyysistä riippuvuutta noihin lääkkeisiin ei(kai? Toivottavasti) enää ole ja psyykkistä vielä vähemmän. Vituttaa vain niin maan perkeleesti aina, kun joudun pilleripurkkiin tarttumaan ja yritänkin kitkutella mahdollisimman kauan ilman.

Enköhän mä vielä tässä elämässä benzoista eroon pääse ja parane ylikunnostakin, mutta nyt ei todellakaan sovi hötkyillä näiden asioiden kanssa. Taisin haukata liian ison palan, kun hoidin ne yo-kirjoitukset ja vieroituksen samaan syssyyn+tietenkin se kaikki fyysinen rääkki siihen päälle .

[Nnaana]

Mitäs tänne kuuluu pitkästä aikaa. Itse palasin taannoin ulkomailta Suomeen. Ihan rentouttava ja kiva kolmen viikon pätkä. En mä näitä talvikelejä odottanut yhtään, vaikkakin myös Euroopassa muualla oli mietoa pakkasta. Niin, enkä ottanut reissussa mitään douppia!

Nyt mies meni ostamaan piriä tosin, saa nähdä tekeekö mieli ottaa. Se vaan on huono siitä, että kun se stimuloi, niin kaikki ajatukset vauhdittuu. Mulla mukamas maksavaurio ja olen kuolemaisillani. Joopa joo, ei näy minkäänlaisia merkkejä siitä. Pirun ärsyttävä oirehan tää on. Koko ajan kehossa joku outo olo tai kolotus olevinaan. Eikä muuten auta, vaikka kävisin joka päivä maksatesteissä. Siksi menen silloin, kun kuuluu mennä. Kyllähän mä voisin ottaa tähän Serenasea tai Temestaa, mut se on vähän omaa tyhmyyttä ottaa piriä, jos tietää et noi kelat päässä vauhdittuu piristä.

Mies bunkkaa täällä nyt varmaan viidettä kuukautta. Meillä on kivaa ja päivärutiinit. Ei mua toi haittaa, mutta kieltämättä pari yötä yksin tekis terää. Nyt sitten odotan iltaisin, että ukko nukkuu ja sitten selaan puhelinta. Se on semmoista omaa aikaa.

[Winston]

^ Kiva kuulla susta taas, Nnaana ja ilmeisesti ihan hyvin menee.

Minä täällä edelleen toipilaana elelen. Näihin olosuhteisiin nähden kuuluu ainakin tällä hetkellä ihan hyvää. Tuntuu, että hermosto alkaa vihdoin rauhoittua ja nukkuminen normalisoitua, ts. se ei ole sitä, että välillä totaaliunettomuutta tai koiranunta ja kun siitä pääsee yli tavalla tai toisella, ylinukkumista, joka tuntuu vetävän vain enemmän pökkyrään. Nyt tosiaan viikon verran nukkunut ongelmitta ihan normaalia 7-8 h, nähnyt uniakin ja aamulla tuntuu levänneeltä. Täällä kotona jaksanut puuhastella kaikkea pientä ilman, että se rasittaa. Pahimmillaanhan tämä oli sitä, että pilkoin pienen kasan kasviksia ja siinä lähti kaikki voimat kropasta, sydän hakkasi ja tietysti ne yöunet menivät .

Ei pidä silti nyt yhtään hötkyillä ja nuoleskella ennen kun tipahtaa. Tuli kyllä selväksi, että tämä oli sen luokan rasitus, että viikko tai kuukausikaan ei riitä toipumiseen. Meillä on pieni reissukin tulossa tuossa ja saa nähdä, kuinka paljon se rassaa hermostoa jo ihan sen tähden, että mullahan on tapana stressata noita menoja etukäteen ihan “huviksenikin”, vaikka toki oikein mielelläni olen lähdössä. Hyvää sekin psyykelle tekee pieni vaihtelu.

Sellainen takapakki tässä “suuressa suunnitelmassani” kyllä nyt tuli, että päätin ihan suosilla ottaa 5 mg Diapamia joka päivä, ihan sama, vaikka olo olisi kuinka hyvä. Pysyy tasaisena se vaikutus vs. odottelen, että menen ihan kierroksille ja sitten yritän kitkuta ilman ja lopulta menen vain enemmän kierroksille. Pieni annoshan tuo on ja saan sen kyllä aikanaan ajettua nolliin. Niin kuin jo sanoin, olisin tehnyt sen jo ajat sitten, ellei tämä saatanan ylikunto olisi sotkenut kaikkea . Voi hyvinkin olla, että vieroitusoireilla oli osansa sopassa, mutta se nyt ainakin on selvä, että ylikuormitustila tässä se isoin ongelma on. Tärkeintä on nyt saada hermostonsa rauhoittumaan, koska muuten tämä homma ei etene koskaan mihinkään. Tenkkapoo vain se, vedänkö ensin benzot nolliin vai yritänkö varovasti aloitella liikuntaa. Varmaan ensimmäinen parempi vaihtoehto, koska näkeepä sitten, onko hermosto oikeasti palautunut. No, tuo ei ole tämän päivän asia.

Vaikken kylmyydestä tykkääkään, olen nyt ollut oikeastaan iloinen näistä pakkasista. Onpahan hyvä syy sille, ettei riehu tuolla pihalla mitään rääkkihikilenkkejä. Ei pakkanen tosin ennenkään ole minua estänyt, paitsi silloin, jos miinusasteista on 20 tai enemmän. Silloinhan se menee jo oikeasti vaaralliseksi. Aamuisin, kun yleensä olen liikkeellä on tosin nyt ollut parinkymmenen asteen pakkasia, eli hyvin toimii jarruna. Sisäliikuntaa pakkaset eivät tietenkään estä, mutta nyt vain ollaan ilman ja kitkuissa, koska ei tämä muullakaan parane.