Tämä teoshan voitti Kariston kauhuromaanikilpailun vuonna 2018, ja sai siis sillä tavoin kustannussopimuksen.
Itse asiassa minä… köh köh… osallistuin samaan kilpailuun, mutta en sijoittunut edes 10 kärkeen. Minullekin kävi silti lopulta hyvin.
Itselläni nyt luettavana Anna Rimpelän esikoisteos “Pitkään meni ihan hyvin”. Se kertoo vanhuksen elämästä huumorin valossa.
Ei tämä ehkä ihan Kyrön ensimmäisen Mielensäpahoittaja-teoksen tasolle yllä, mutta ihan kiva muuten.
Anna Rimpelä on muuten kiva tyyppi, ja on lisäksi lahjakas stand up -koomikko. Esiintyi juuri hiljattain Nelosen Stand-up -ohjelmassakin.
Jarkko Sipilän ‘Luupuisto’.
Vähän takkuaa. Sipilähän on maikkarillakin esiintynyt rikostoimittaja, joka kirjoittaa dekkaraita. Tuntee poliisin toiminnan hyvin ja on hankkinut taustatietoa, mutta kun vertaa ‘oppiisäänsä’ Harri Nykäseen, ei minusta ole ihan samaa tasoa. Nykäsen kirjoja suosittelen kyllä kaikille tästä lajityypistä kiinnostuneille. Tuntee hyvin Helsingin kadut ja kujat sekä hallitsee poliisien sisäpiirihuumorin. Varmaan on rikostoimittajataustansa vuoksi saanut hyviä suhteita siihen suuntaan. Raidit ovat myös Nykäsen tuotantoa.
Nykäsellä omanlaisensa huumori, mistä tykkään.
Mä olin tuo Vieraita-vieras, luin loppuun, vaikkei ihan lempigenreäni ollutkaan.
Luupuisto on nimenä/kansikuvana tuttu, ehkä olen sen joskus lukaissut, mutta pysyvää muistijälkeä se ei jättänyt. Paitsi kansikuvan.
Lopetin viimeks australialaisdekkarin Jane Harper:Kuiva kausi. Annan sille kasin, ehkä kasipuol.
Kari Aartoman Kahden joen kaupungin luin sitä ennen, odotin jotain “hauskaa dokauskirjaa”, mutta tuo olikin vakavahenkinen, korkeakulttuurinen ja Jeesus-kyllästetty. Kiinnostuin kirjasta, kun kuulin kuinka Aartomaa haastateltiin Ylelle kirjasta puistonpenkillä.
Antti Tuurin kirjoista olen kovasti tykännyt.
Finlandia ehdokkuus, eikä edes palkinto ei ole välttämättä tae kirjan hyvyydestä Makuasioitahan nämä ovat. Tervoa en pysty lukemaan esim.
Tuomas Kyrön yhden romaanin otin kouraanni, se taisi olla ‘700 grammaa’-
Ehdin jo hehkuttaa tutuille, että tässäpä sehausk mies onkin.
Mutta tuli olo, että kaikki hyvät herjat , sutkaukset ja vitsit oli käytetty jo 50 ensimmäisellä sivulla. Sitten tarina junnasi ja niitä alettiin toistaa.
Mulle riitti siinä vaiheessa.
Kalle Päätalot muuten luin joskus kaikki ja odotin Iijoki-sarjan osaa joka joulu innoissani. Lopussa tuli tunne, etttä niitä kirjoitti joku muu…
Kaikkihan eivät Päätaloa voi sietää, mutta on se aikamoista historiallista tarinaa sekä Pohjois-Suomesta, että Tampereelta. Ja melkoista ajankuvausta.
Nyt meneillään, vielä aluillaan, David Nicholls; Suloinen suru.
Olen dekkareiden suurkuluttaja. Toissa päivänä vihdoin sain aikaiseksi siivota kirjahyllyni. Poistin sieltä yli 90 kirjaa (pokkareita melkein kaikki) ja vieläkin hylly on lähes täynnä. Siinä siivousta tehdessä tuli tilattua Adlibriksestä 6 uutta pokkaria .
Elämänkertoja voisin kyllä myös lukea jos ovat hyvin kirjoitettuja. Michelle Obama kiinnostaisi ja ystävä kehui maasta taivaaseen Elton Johnista kertovaa kirjaa. Ehkä ne tilaan seuraavaksi. Pitäisi tuota kirjastoa opetella käyttämään paremmin, ette menisi niin kauheasti rahaa noihin kirjoihin. Nytkin on ongelma mitä niille reilulle 90 pokkarille teen, ei ne oikein kelpaa kellekkään. Siivouspäivässä varmaan yritän myydä ja loppuja kannan sitten vähitellen erilaisiin kierrätyshyllyihin.
Oli muuten niiden poistettujen joukossa aika monta Sipilää. Ei siksi etten olisi tykännyt, mutta eivät ihan säästämisen arvoisia ollut. Ne mitä säästän luen yleensä jossain kohtaa uudelleen.
Respectiä annan minä paljon ihmisille, jotka ostavat kirjoja! Oli ne sitten pokkareita tai kovakantisia. Hieman respectiä saavat toki myös kirjastosta kirjoja lainaavat ja ylipäätään kirjoja lukevat ihmiset.
Saisiko ketjun aiheen laajentaa myös kirjoihin, jota aikoo pian lukea? Katsoin juuri Yle Areenasta loistavan suomalaisen elokuvan “Kätilö”, joka perustuu Katja Ketun romaaniin. Ajattelin, että tuo pitäisi ehdottomasti lukea kirjana. Tarinahan sijoittuu Lapin sotaan 1944, ollen samalla rakkaustarina.
Suomessa on siis ainakin kaksi naiskirjailijaa, jotka ovat tarttuneet varsin rankkoihin historiallisiin aiheisiin osaavalla otteella. Toinen on tietysti Sofi Oksanen, jonka “Puhdistus” on minulla yhö myös meinaamisluettavana. Kirjasta tehty elokuvahan on jäätävän kova.
Kevyemmän kirjallisuuden saralta minä tosiaan tykkään Tuomas Kyrön muutamasta Mielensäpahoittaja-teoksesta. Ihan ensimmäinen on ehkä paras, jonka jälkeen idea alkaa hieman väljähtymään jatko-osien myötä. Ihan luettavia sen jälkeen on vielä “Mielensäpahoittajan Suomi - 100 tavallista vuotta” ja “Mielensäpahoittaja.Nyt. -Ajantasainen yhteiskuntaoppi”.
Antti Tuurilta olen lukenut ainoastaan Talvisodan.
Erikoista kyllä, mutta minusta suomalaisesta kirjallisuudesta tuntuu puuttuvan pätevää alkoholismin kuvausta. Tai sitten sellaista ei vain ole osunut käsiini. Jotkut Vuorisen “Juoppohullu” -kirjat ovat minusta teennäistä, tekorankkaa pilipalikamaa (anteeksi nyt vaan jos joku niistä tykkää), eikä Kalle Lähteenkään kaksi kirjaa (Happotesti ja Loppuluisu) kovin laajaa kuvaa aiheesta anna. Nehän keskittyvät lähinnä pelkkään humalaisen toilailun kuvaamiseen, plus että jälkimmäisen lopussa on erään yksityisen päihdehoitolan mainontaa.
Minusta jopa Stephen King kuvaa alkoholismia paremmin kuin Vuorinen tai Lähde.
Muistanko väärin, että Stephen King olisi kertonut kirjoittaneensa jonkin kirjoistaan niin vahvasti aineissa, (huumeissa, tai alkoholipäissään), ettei muistanut koko prosessista juuri mitään.
Pentti Saarikoskihan sai myös pullonhengestä inspiraatiota. Kuten aika moni muukin taiteilija. Olisikohan niin, että luovat ja taiteelliset ihmiset herkemmin tarttuvat viinikarahviin?
Minäkin kirjoittelin pikku hutkassa runoja aika paljon parikymmentä vuotta sitten
Edelleenkin olen sitä mieltä, että osa on ihan kelvollisia. Eivät tosin niin einoleinoja, mitä silloin juovuspäissäni ajattelin.
Runojen julkaiseminen on muuten vähintään yhtä vaikeaa kuin romaanin. Joku alan ihminen sanoi joskus, että Suomessa on vaovasti arvioiden pari miljoonaa runoilijaa.
Ja palstan aiheeseen, En juuri nyt lue mitään. Sain Sipilän dekkarin hampaat irvessä loppuun ja palautan kirjastoon, toinenkin oli, mutta yksi riitti.
Seuraavaksi voisin katsoa joskus lahjaksi saamiani Veikko Ennalan kirjaa.
Hänhän oli toimittaja ja kolumnisti, aloitteli Apu-lehdessä, myöhemmin Hymyssä. Kirjoitteli kirjojakin. Alkoholi oli myös tietääkseni tuttu.
Iso persoona. Hautakivessään lukee nimen lisäksi “Syntyi ja kuoli”.
Kun vaimonsa teki itsemurhan, Veikko Ennala julkaisi kuolinilmoituksessa muistosanoina " Ei surra pojat"
Varmaaankaan ei ollut helppo kumppani parisuhteessa…
Viimeks luettu: Helmi Kekkonen - Vieraat. Iha jees.
Huonosti on kyllä alkoaiheista tarjolla, vaikka ihan mielellään lukisin. Paitsi että en välttämättä, olen yrittänyt lukea sitä missä useampi nainen kertoo raitistumisestaan ainakin kahesti, oliskohan siis nimeltään joko Selviämistarinoita tai Viinin viemää, mutta ne AA-tarinat toinen toisensa jälkeen saa sulakkeet mun päässä palamaan.
Katja Ketun kirjojen takakansia olen lukenut, mutten muistaakseni sen enempää. Sofi Oksaselta olen lukenut Stalinin lehmät joskus kauan sitten. Tuuri ja Kyrö on korkkaamatta.
Olen lukenut muutaman Sofi Oksasen kirjan ja kyllä ne ihan ok on ollut, mutta ei ihan kauheasti mun makuun. Puhdistusta aloittaessa oli ehkä odotukset liian korkealla, kun siitä oli kohkattu niin kauheasti. Jotenkin en niinkään nähnyt siinä sitä miten neuvosto sorto vaikutti ihmisiin vaan enemmän yhden ihmisen hirveän itsekkyydeen ja ilkeyden. Mutta jokainen lukee omiin sen hetkisiin fiilikseen näitä peilaten.
Ketun Kätilö oli hyvä. Sekin kyllä aika synkkä monin paikoin.
Selviytymistarinoista voisi mainita amerikkalaisen Sarah Hepolan Blackout. Valitettavasti sitä ei tietääkseni ole suomennettu. Oli ihan hyvä. Mutta mielelläni minäkin lukisin joitain suomalaisten naisten kokemuksia. Tyräkin mainitsemat on tullut luettua.
Suloinen suru nyt luettu. Oli mukavaa kesä lukemista. Kertoi ensi rakkaudesta ja muista teini-ikäisen mieleen vaikuttavista jutuista (vanhempien ero jne) mutta kirjoitettu kuitenkin niin, että on aikuisten kirja, ei nuorison.
Nyt alkamassa Camilla Greben Horros dekkari kunhan saan tuon Kodin Kuvalehden luettua.
Charles Bukowski on sellainen Jumalallinen kosketus mistä tosi uskovaiset ehkä puhuvat, Women ja Essential Bukowski: Poetry ovat olleet hienona sukelluksena tämän tyypin sielunmaisemaan. Tärkeitä ja herätteleviä opuksia. Tuolta maailman suurimman joen uumenista ääninä ja tekstinä suoraan Nokialaiseeni… Tuo Women avasi elämän tarkoituksen ja Essential Bukowski: Poetry avasi kyynelkanavat. Raitistuttani Vladimir Nabokovin Lolita avasi aivan uudenlaisen maailman minulle ja toi helpotusta orastavaan keski-iän kriisiini. Ja hiljattain hyvä aivoja hivelevä kirja oli First Love, Ivan Turgenev.
Vaihteeksi tietokirjaa. Petri Laukka & Ari Turunen: “Solvaajat - herjaamisen hävytön historia”.
Vihapuhehan ei ole mikään uusi ilmiö, vaikka sitä ei aina ole sanottu vihapuheeksi. Aikaisemmin on ehkä puhuttu vain solvaamisesta, herjaamisesta tai joskus vihan lietsomisesta.
Vihapuhetta on esiintynyt kristinuskon parissa katolisten ja protestanttien riidoissa, kuin myös islamin sisällä sunnien ja siiojen välillä.
Aivan kammottavaa törkyä on päästellyt meidänkin valtion kirkkomme perustajana pidetty Martti Luther, kiihkeä antisemitisti ja katolisten herjaaja.
Vihapuheen voimaa hyödynsivät myös Lenin ja bolsevikit, kuten tietysti myös Hitlerin jengi ja nazit.
Monien arvostaman Urho Kekkosemme kuuluisat “myllykirjeet” olivat myös täynnä solvaamista ja pilkkaamista, joissa iskettiin kiinni henkilöön ja persoonaan eikä vain tämän tekoihin.
Janne Zaref : Kuinka vallalle nauretaan - poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa.
Kirjassa siis tutkaillaan kotimaisen poliittisen satiirin kulkua jostain 60-luvulta nykypäivään. Olen itse rakastanut poliittista satiiria siitä asti kun jotain politiikasta ymmärsin.
Iltalypsy, Itse valtiaat, Uutisvuoto, Frank Pappa Show… legendaarisia ohjelmia historiasta. Puhumattakaan nykyajan parhaista pläjäyksistä Noin viikon uutiset ja Noin viikon studio.
Vallalle nauraminen ihan laillisesti ja satiirin tarjonta valtakunnallisilla kanavilla kuuluvat toimivaan demokratiaan.
Diktatuureissakin nauretaan vallalle, mutta se joudutaan tekemään salaa, kansan keskuudessa suusta suuhun kiertävän huumorin avulla. Vrt. Neuvostoliiton ja Venäjän rikas poliittisten kaskujen, anekdoottien, perinne.
Muistelmissaan Rudolf Höss, teollisen massamurhan johtaja, kertoi onnellisesta lapsuudestaan ja sotasankaruudestaan. Totuus oli toinen. Entä mitä tapahtui hänen viime hetkillään?
Pikku-Rudolfilla oli poni, joka oli hänen paras ystävänsä. Ponilla oli nimikin: Hans. Hiilenmustalla Hansilla oli säkenöivät silmät ja pitkä harja. Kerran Rudolf vei ponin omaan huoneeseensa, kun muu perhe oli poissa. Palvelijat eivät kertoneet Rudolfin tempauksesta vanhemmille – niin hyväksyviä he olivat.
Pikku-Rudolf ei ollut kuka tahansa henkilö. Jälkimaailma tuntee hänet Auschwitzin keskitysleirin komendanttina, jonka tunnolla oli yli miljoonan ihmisen henki. Rudolf Höss kirjoitti kuolemantuomionsa edellä vuonna 1947 muistelmat, joiden lapsuus- ja nuoruuskuvaukset paljastuivat vasta äskettäin lähes täydelliseksi sepitteeksi.
Säkenöiväsilmäinen Hans oli satua onnellisesta lapsuudesta, jota ei koskaan ollut.
Auschwitzin keskitysleirin kehittäneen Rudolf Hössin muistelmista tuli bestseller. Vasta vuosikymmenien jälkeen paljastui, miten systemaattisesti hän valehteli menneisyydestään.
Kun viimeiset keskitysleirin kokeneet siirtyvät pois keskuudestamme, esiin nousee uusia lähteitä ja uusia arvioita ja uusi kirjoja kirjoitetaan. Niitä on ilmestynyt tänä vuonna jo useita. Hössin muistelmien kriittinen uudelleen arviointi muuttaa kuvaamme hirmutöiden taustasta.
Juuri sain loppuun Stephen Kingin “mitä enemmän verta”. Ei parasta Kingiä mitä olen lukenut, mutta ihan ok ja viihdyttävä kirja oli. Seuraavasta kirjasta ei vielä tietoa…
Juuri tällä hetkellä mulla ei ole mitään kirjaa kesken, mutta viimeisimmät lukemani kirjat ovat:
Huora-bändin solistin Anni Lötjösen kirjoittama romaani Loppuunpalamaton. Ihan lukemisen arvoinen, paikoin koskettava, paikoin hauska, ainakin helppolukuista tekstiä, vaikka keskittymiskyky olisi huonompikin, mutta ei mikään vaikuttavin mahdollinen lukukokemus. Halusin lukea kyseisen opuksen, koska diggailen Huoran musiikista ja Annin asenteesta.
Annelin Jussilan Pentti Linkola ja minä. Olen lukenut varmaan kaiken mitä Linkolasta on kirjoitettu, joten luin sitten tuonkin. Ihan mielenkiintoinen näkökulma Linkolasta, mutta hieman “järkyttynyt” olin siitä, että ihailemani synkkä ekofasisti olikin(ainakin Jussilan mukaan) niin pehmeä ja herkkä tyyppi.
Anna Kontulan Pikkuporvarit. Sangen provosoivastihan Kontula kirjoittaa, mutta sehän se paras tapa on tuoda asiaansa esiin. Hyviä ja kyseenalaistavia oivalluksia, sekä itsenäistä ajattelua tuossa kirjassa riitti.
Kenneth Erikssonin ja Jeanette Björkqvistin “kovat kadut”. Rikospoliisissa elämäntyönsä tehneen Erikssonin tarina. Viihdyttävä ja liikuttava lukukokemus, suosittelen jos rikosmaailma kiinnostaa
Susanna Rissanen Valon etsijän päiväkirja. Tositarina alkoholismista ja valon löytymisestä. Alku ja nuo tunteet kuin omasta elämästäni. Reiki asiat minua vähän mietityttävät, aurat ja semmoiset. Mutta hienoa, että henkisyydestä löytyy apua. Jatkan lukemista, toivottavasti ymmärrän asiaa paremmin luettuani.
Päivi Alasalmi: Riivatut. Käsittelee 1800 -luvun lopulla Tampereen takana tapahtunutta kummittelua tai poltergeistia. ihan tositapahtumaa taustalla, Googlettamalla löytyy taustaa.
Samalta kirjailijalta luin sitä ennen, tai viime viikolla kuitenkin kirjan Sudenraudat, joka kertoi Varsinais-Suomessa sattunutta juttua myös 1800 -luvulta. Silloin sudet tappoivat maaseudulla 22 lasta. Sillekin suositus.
Muuten olen lukenut suomalaisia dekkareita ihan simona. Pari vuotta sitten löytyi tuo lukemisharrastus uudelleen pitkään poissa oltuaan ja lukeminenhan onkin näköjään ihan hauskaa touhua.
Tommi LaihonRikotuton menossa nyt. Alkuviikosta sain valmiiksi hänen Uhanalaiset -kirjansa.
Kyllähän näitä lukee, mutta ei nyt niin kaksisia. Jotain hyvää, mutta paljon myös turhaa juttua joka lienee kirjassa vain siksi, että on saatu sivumäärää kasvatettua ihan sivumäärän takia. Jotain tiivistämistä jäin kaipaamaan.
.
Hieman respectiä saavat toki myös kirjastosta kirjoja lainaavat ja ylipäätään kirjoja lukevat ihmiset.
