Yksi vaan kirjoitti tuossa aika osuvan kuvauksen siitä miten itse valitsee väärän miehen. Täällä ei taida lapsuuden analysointi saada kovin suurta kannatusta :mrgreen: Mutta minulle on terapiassa selitetty tuo miksi otin miehen jonka jo ottaessa tiesin huonoksi: Koska pelkään hylkäämistä niin otin miehen jonka menettäminen ei satu. Niin se on, minulla on ollut aina vaikeuksia kiintymyksen tunteiden kanssa ja yritän niitä välttää. Kun minulla oli ihana mies joskus ajat sitten, ajoin hänet tiehensä koska ajattelin että ei se voi oikeasti minua rakastaa. Sitten mulle kelpasi sellainen vähemmän ihana kun ajattelin että se ei ainakaan satuta jos sen menettää. Pitäisi uskaltaa lähteä tarpeeksi hyvän matkaan.
Juu ei saa kannatusta , niinpä:D
Mä muuten en tosissaan osaa ajatella tulevaisuutta, siinä vaiheessa kun “valitsen” miehen.
Kuvittelen tekeväni hyvän valinnan, koska miehessä on esim päinvastaisia ominaisuuksia kuin edellisessä. Tuppisuun jälkeen otan vuolaasti tunteitaan puhuvan, puheliaan jälkeen haen enemmän remonttitaitoista, remonttitaitoisen jälkeen haen filosofisista ajatuksista kiinnostuvaa kukkaishousua. Yritän vain etsiä sopivaa miestä, omasta mielestäni.
Mä en pysty allekirjoittamaan sitä, että osaisin tunne-elämän puolesta laskelmoida että pelkään kuinka sattuu, ja tiedostamatta välttelen tunteita yms. Ei mulla ole edes kovin monia eri tunteita.
En usko alitajuntaan näissä asioissa. Vain käytökseen, sanoihin, siihen kuinka käsittelen ja jätän huomaamatta tiettyjä käytöskaavioita…Mulle ne lapsuusteoriat eivät päde, koska niistä ei ole ollut apua. jos olisin kokenut elämän lähtevän muuttumaan niitä muistelemalla, niin uskoisin.
AIemmin kuvittelin että nyt muutos tulee, koska olen käsitellyt ja tiedostanut asioita, ja “tunnelukkoja” tms…
mutta pian huomaan, ettei se polku vienyt taaskaan minnekään. On ihanaa olla synneistä vapaa, enkä tod. mene esim hypnoosiin jossa alan yhtäkkiä muistaa alitajunnasta olleeni entisessä elämässä katariina suuri, jota on naapurinsetäkin hakannut kepillä. Vaikka olisikin, niin silti tilanne on mikä on.
Analysoimatta sen kummemmin ketään haluaisin kuitenkin sanoa, että ei pitäisi ottaa noin jyrkkää kantaa suhteessa terapiaan. Tämän ketjun aloittaja on selvästi tällä hetkellä hyvin masentunut ja voimat vähissä. Tässä tilanteessa tarvitaan myös ulkopuolista apua. Jos terapia ei ole jotakin ihmistä auttanut, ei se merkitse, ettei se voisi toista ihmistä auttaa.
Itse olen saanut paljon apua nimenomaan terapiasta omaan läheisriippuvuuteeni ja rajojen etsimiseen ja niiden pitämiseen. Ja jo tieto siitä, mikä minua vaivaa, ja miksi, on helpottanut suuresti. Minulla on taipumus syyllistää itseäni paljon. Olen itkenyt monta kertaa lukiessani jotakin kirjaa, joka koskee läheisriippuvuutta. Olen itkenyt helpotuksesta, kun olen ymmärtänyt itseäni ja ratkaisujani elämässä. Ja se on auttanut muuttamaan käyttäytymistä. Mutta aikaa se on vienyt.
Toivo on aina olemassa. Elämä kääntyy parempaan suuntaan, kun etsii apua.
Kyllä tiedän, että minulle olisi todennäköisesti apua terapiasta. Tästä syystä hakeudunkin sinne aina tietyn väliajoin. Minulle on vaan hirveän vaikea puhua asioistani terapiassa, sillä kaikenlisäksi olen erään kerran saanut yhden psykiatrin itkemään kohtaloani. Eihän hän sitä tahallaan tehnyt ja sinänsä ymmärränkin, mutta en kestänyt sitä, että olin saanut toisen ihmisen itkemään. Toisaalta syy piilee myös siinä, että paha olo saa minut pakenemaan.
Minulla oli pitkä väli tässä, että pääsin käymään tietokoneella. Olemme olleet mökilläni, sillä minun oli pakko päästä johonkin rauhoittumaan. Valitettavasti mieheni halusi mukaani ja kuten tavallisesti en pystynyt kieltämään. En ole vielä valmis lähtemään lopullisesti, en vaikka tunteita ei enää juurikaan ole. Putki kesti toissapäiväseen/eilen loivennettiin ja nyt hän onkin kuin perseelleen ammuttu karhu. Ihmekkään tuo kun on taas vajaa kahden viikon putki takana. Joten unta hän ei meinaa saada, varsinkin kun eläimeni pitävät jos jonkinmoista ääntä. Ja sitten jos hän herää eläimen ääneen, myös minäkään en saa nukkua, joten tässä sitä ollaan. Herra itse lähti suurella ryminällä ja huutaen saunaan nukkumaan.
Täällä oli tarkoitus olla ainakin keskiviikkoon asti. Mutta saa nähdä miten herran krapula ja unettomuus taas vaikuttaa. Tietenkään tuo unettomuus ei ole alkoholismista johtuvaa vaan se on täysin kiinni siitä, että minun lemmikkini metelöivät.
Viikonloppuna hän puhui lapsen teosta, olen yrittänyt hänelle selittää, että minä en voi saada lapsia, mutta kännissä tuo asia näyttää unohtuvan. Hän nimittäin taas julisti kuinka lopettaa viinanjuonnin heti jos saamme lapsia. En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa.
Taidanpa kuitenkin vielä yrittää saada nukuttua kun tuo yksikin meni huutamasta. Katsotaan milloin kerkeän taas tänne.
Tässä ketjussa tuli jännä havainto, kiitos AP:lle ja muille. Minun piti lopettaa saitin luku, kun lopulta pääsi eroon alkkiksesta. Kahden kuukauden hiljaisuus, joka osin johtunee sairaalareissusta. Mutta, jotain oli päässäni kesken…
Jokin repliikki ketjussa havahdutti. Olinko alitajuisesti valinnut tämän ihmisen, koska hänen ongelmansa olivat niin suuria? Jotainhan jo näin aluksi, mutta painoin huomioni taka-alalle. Olemalla hänen kanssaan en tuntisi itseäni huonoksi, koska hän oli vielä huonompi. Tämän ajatuksen hiipiessä tajuntaani, järkytyin aikalailla.
Palautin mieleeni miessuhteeni. Ja kas! Normaalit tapaukset olivat minulle pelottavia, olisinkohan heidän kanssaan joutunut vielä enemmän kohtaamaan oman huonommuuden tunteeni. Olen erittäin herkkä kritiikille, jo pienestä olen pahoittanut mieleni kovasti. Häpeän tunne on kulkenut matkassani todella kauan. Tunnen suurta vihaa, kun minua loukataan. Palataan siihen, että liian ns kiltit kanavoivat vihan itseensä, masentuvat. Masentuneena ei tunne kelpaavansa kenellekään. Kun siihen sitten ratsastaa lipevä ja tarinoiva alkoholisti, on helppo uskoa hänen sanoihinsa. Hän kun kehumalla saa reppanan itsetuntoa hetkeksi nostettua.
Hetkeksi se nousikin, mutta jo täällä osoitetun mallin mukaan, alkoi solvaaminen ja ilkeys. Oma itse romahtaa, sillä itsetunto on ollut paljolti toisen sanoista riippuvainen.
Oma itseni toki vaurioitui elossa alkkiksen kanssa. Mutta mikä laittoi itseni uskomaan niitä käärmeenkielisiä sanoja?
Hulluinta tässä on se, että unohdamme oikean rakkauden esittäytyvän ennemminkin tekoina, kuin sanoina. Ja ne eivät voi olla ristiriidassa. Tällä pääsisi alkkiksen kanssa pitkälle, osaisi valita oikein.
On kamalaa havaita tämä itsessäni, mutta jollain hullulla tavalla tunsin raskaan painon sydämestäni poistuneen. Itselleni voin tehdä jotain, hänelle en. Olen tämän luullut, mutta nyt meni todella tajuntaani.
Tarvitsinko tämän siis kasvaakseni? Nähtävästi!
Keväisin ajatuksin, Himmu
.
Olen iloinen, jos joku saa voimaa tästä keskustelusta. Itse olen jäänyt miettimään tätä suhdettani tähän nykyiseen alkkikseen. Tajusin nimittäin, ettei alun jälkeen ole ollut tuota tietynlaista ylistämistä ja kauniita sanoja. Ehkä silloin kun tämä alkkis on joko nousuhumalassa tai niin pelit seis että itseään pelottaa ja pitää saada tukea.
Selvinpäin tuo on määräilevä, arvosteleva kiukkupussi, joka yrittää koko ajan keksiä syitä miksi pitäisi kuppia ottaa, lisäksi mikään ei kelpaa ja päivät vietetään yksinään makuuhuoneessa. Olenkin miettinyt tässä, että mistä ihmeestä olen joskus saanut sellaisen käsityksen, että tämä mies olisi hyvä mies, edes selvinpäin. Pienoisessa humalassa putken ensimmäisenä päivänä hän on miellyttävä ja mielenkiintoinen ihminen. Sen jälkeen ryyppyputki muuttaa humalan örveltäväksi känniääliöksi jota saa hävetä.
Olen miettinyt myös sitä, että valitsenko nämä alkoholistit siksi, että pelkään, että myös tulevat mieheni olisivat samanlaisia selvinpäin. Olenko minä riippuvainen toisen ihmisen alkoholismista? Muutamat hyvät kaverini ovat sanoneet, että valitsen niin kamalia miehiä, etteivät he ymmärrä miten kärsivällisyyteni riittää. He eivät ole juurikaan puhuneet näiden miesten alkoholinkulutuksesta vaan myös siitä, että nämä miehet eivät kohtele minua niinkuin ihmistä, edes selvinpäin.
Uskon että nämä asiat niinkuin edellä mainitut oman itsetunnonpuutokset ja sitä kautta “huonomman” miehen valinnat todennäköisesti selittävät ainakin osittain suhdekäyttäytymiseni.
Kysymys kuuluukin, miten päästä tästä käyttäytymisestä eroon. Miten voin taata etten heti erottuani tästä nykyisestä valitse heti putkeen seuraavaa samanlaista tai vieläkin pahempaa? Siinä ehkä yksi syy miksen koe olevani valmis lähtemään tästä suhteesta. Vaikka tällä suhteella ei ole enää mitään tulevaisuutta. Tämä suhde on enää odottelua, että milloin päätös tehdään.
Miten päästä itseään tuhoavasta käyttäytymisestä eroon? Siinäpä kysymystä.
Olen itse ollut aivan samanlainen. Elin tunnekylmän lapsuuden. Kaikki miessuhteeni ovat olleet tunnekylmiä, väkivaltaisiakin, hyväksikäyttäviä. Olen ymmärtänyt tämän yhteyden lapsuuteeni. Miten se tunneilmasto vastaa lapsuuden ilmastoa, ja on tuttu. Ja se alitajunta. Tätähän ei ihastumisvaiheessa näe. Ja kuitenkin se on olemassa. Sitten kun huuma haihtuu, alkaa yritys korjata, korjata aina lapsuuteen saakka. Saada se lapsuuden ihminen, jolta epätoivoisesti kaipasi rakkautta, saada tällä kertaa muuttumaan ja rakastamaan. Saada hyvitys. Ja sitten todeta, ei onnistu toisen muuttaminen, ei millään.
Suurin pulma on se, ettei tämän tiedostaminen vielä paranna sisintä. En ymmärrä mitään muuta tietä, kuin hyvän terapeutin kanssa käydä näitä asioita läpi niin kauan, että ymmärtäminen alkaa mennä käyttäytymisen muuttumisen tasolle.
Sinä, Akiras, olet elänyt niin traumaattisen lapsuuden, että tarvitset paljon apua ja tukea. Entä jos odottaisit sen terapian alkamista, ja sen avulla irrottautuisit. Ja pyytäisit jatkoa terapiaan irrottautumisen jälkeen. Kävisit terapeutin tuella tunteita läpi, kun seuraavan kerran ihastut. Tosin omassa terapiassani suositeltiin yksin olemista jonkin aikaa.
Tämä vastaukseni on niin kovin vajavainen. Mutta enempää en ymmärrä.
Tiedän jotain niistä tunteista, mitä nyt käyt läpi. On todella vaikeaa. Älä menetä toivoasi. Etsi apua ja ole sen piirissä, niin kauan kunnes alat eheytymään.
Juuri näin. Lapsuuden kokemusten vaikutusten kieltäminen on kuin pistäisi päänsä pensaaseen, ja terapian merkityksen kieltäminen on kuin menisi sinne puskaan kokonaan. 
Moniko meistä täällä on kertonut, että on elänyt onnellisen, rakkauden, kannustuksen ja hyväksynnän täyttämän lapsuuden vanhempiensa hellässä huomassa?
Todennäköisesti se onkin se paras vaihtoehto, koittaa saada siitä terapiasta apua. Suomen mt-hoito on vaan mielestäni lapsen kengissä ja saa olla onnekas, jos se oma terapeutti oikeasti osaa asiansa. Lisäksi tämä odottaminen pahentaa asioita. Mieli kun tykkää tehdä tepposia ja jossain vaiheessa fiilis on sellainen, että en minä mitään terapiaa tarvitse. Mistä saada motivaatio pysymään siihen asti kun viimein terapiaan pääsee? Ehkä siinä on yksi syy miksi kirjoittelen tänne. Käymällä näitä asioita näin anonyymisti läpi, pidän ne mielessä, enkä hautaa niitä näennäisen “voin hyvin”- fiiliksen sisään.
Toinen vaihtoehto mikä saattaa tapahtua on “juokse, pakene”- tilanne, jolloin tiedän, ettei minua pidättele mikään muuttamasta nykyisestä tilanteesta toiselle puolelle Suomea. Silloin on turha edes yrittää selittää tälle alkukantaiselle reaktiolle, että karkaamalla terapiaan pääsy vain siirtyy kauemmas. Sitä tilaa pelkään ja olenkin taistellut, ettei se valtaa minua.
Nyt meillä on ollut täällä selväkausi. Mökkireissun jälkeen ei viinaan ole koskettu ja tilanne on ollut jotakuinkin siedettävä. Alkanut vaan ahdistaa tuleva vkl, sillä on jääkiekon loppuottelut ja tietäähän sen, että silloin pitää juoda. Itsellekkin muutama peliolut saattaisi maistua, mutta ahdistaa jo valmiiksi, sillä ikinä ei tiedä miten kauan putki toisella kestää. Tiistaina minun pitäisi olla 120 km päässä silmälääkärissä, mutta jos tuo ei ole ajokunnossa minulla ei ole mitään hajua miten pääsen pois sieltä. Sinne voin kyllä ajaa, mutta miten päästä pois?
Miten silmälääkäri,kulkeeko julkista liikennettä
On tässä jäänyt vähän kirjoittamatta. Mies oli yllättävä kyllä ajokunnossa ja pääsin käymään ihan hyvinkin silmälääkärillä. Kauan tuota iloa ei kuitenkaan kestänyt ja heti vkl alettiin taas juomaan. Juominen sitten taas venyi. Itse jouduin nyt keskiivikkona sairaalaan kolmeksi päiväksi, kun viime viikon perjantaista asti olin oksennelut kaiken ruokani ylös.
Pääsin eilen pois ja mies oli mukavasti jatkanut eiliseen asti ryyppäämistä. Kaikki rahansa oli ryypännyt mitä annoin ruokaan. Hänelle ja eläimille. Yritti vielä eilen illalla kiristää lisää rahaa. Pahinta tässä kolmen päivän reissussa oli se, että kehtasipa vielä vihjasta, että ei ollut rauhassa saanut ryypätä minun takiani, kun menin silleen sairastumaan ja joutumaan sairaalahoitoon. Lisäksi eihän tuo ollut ilmeisesti ruokkinut koiriakaan, koko kolmena päivänä, sillä varaamani koiranmakkarat lojuivat jääkaapissa, eikä tasan ole ostettu koiranruokaakaan. Vielä kehtasi napista kuinka raskasta oli jäädä koirien ja kissojen kanssa keskenään.
Mä en enää pysty tähän. Vaikka nyt taas jäikin juopottelu, toinen on taas vihanen kun perseelle ammuttu karhu. Katsotaan miten kauan tätäkin selvää hetkeä riittää, todennäkösesti ensi keskiviikkona taas alkaa kun työkkäri pamahta tilille. Olen nyt kuitenkin päättänyt pistää tälle stopin. Kunhan mies tuosta pääsee krapulasta eroon aion alottaa keskustelun, jossa selitän hänelle rauhallisesti, etten aio enää sietää tätä. Olen miettinyt olisiko kirje viisain ratkaisu? Olen myös päättänyt, että seuraavan kerran kun pullo aukeaa, minä nostan kytkintä. Ja se päivä on todennäkösesti ensi viikon keskiviikko. Nyt pitäisi vielä tehdä jatkosuunnitelmia, mutta en oikein tiedä mitä. Olo on kuin sumussa eläisi.
Hemmiina tuolla keskustelun alkupuolella mainitsi, että oli viime vuonna rohkaissut jossain viestiketjussa ottamaan yhteyttä elämäntilanteessani sososiaalitoimistoon. Akiras, ketjun nimi on “Onko ero ainoa mahdollisuus”
Sieltä löytyy myös mun tilanteestani enemmänkin tarinaa.
Lyhyesti sanottuna olin avoliitossa alkoholistin kanssa 4 vuotta, mies lähti omille teilleen säännöllisesti ja jätti minut huolehtimaan sairaasta isästään, koirasta, kissoista jne jne. Kiitosta en saanut, pelkkiä haukkuja ja tyhjiä lupauksia varmaan miljoona kertaa. Aina jouduin pettymään niihin ja joka viikko oli ahdistava olo, kun tiesi että taas kohta se kaljatölkki sihahtaa. Muutto pelotti, koska taloudellinen tilanne oli mahdoton… Mutta KAIKKI asiat järjestyivät ja alkoivat rullaamaan sillä hetkellä kun asioin ensimmäisen kerran sosiaalitoimistossa. Marraskuun viimeisinä päivinä maanantaina kävin sossussa ja jo tiistai-keskiviikko välisen yön nukuin OMASSA kodissa. (vuokrakämpässä,mutta kuitenkin) Sossu tuki muuttomaksuissa, sähköt avattiin välittömästi (joka maksoi jotain 70€ kun ne piti saada tietysti heti pääälle) mutta senkin maksun hoiti sossu. Tarkemmin pääset tosiaan lukemaan tuolta toisesta viestiketjusta elämästäni…
Haluan vaan sanoa, että rahan takia ei kannata jäädä paskaan suhteeseen. En itseasiassa keksi yhtään hyvää syytä jatkaa onnettomassa, surullisessa, stressaavassa, pettymyksiä täynnä olevassa suhteessa.Koska sitähän se alkoholistin kanssa oleminen on. Toki on hyvät hetket, mutta kun ne onnelliset hetket ovat tosi harvassa. Ja silloinkin, kun suhteessa on se hyvä ajanjakso, ei silloinkaan pysty olemaan täysin onnellinen, kun kuitenkin taka-alalla häilyy se pelko, milloin asiat taas repeää ja pullo naksahtaa auki… Mä asun kissojeni kanssa erittäin ONNELLISENA naisena. Enää ei ahdista,ei itketä, ei tartte viikonolopun koittaessa stressata, voi ottaa sen siiderin partsulla ilman, että pelkää sen alkkiksen ratkeavan ryyppäämään, tai saavan hyvän syyn juomiselleen,kun "juothan sinäkin…"Päivääkään en ole katunut lähtöäni, päinvastoin alussa manasinkin, että miksi mä katttelin, siedin, tyydyin tilanteeseen niinkin pitkään. Nyt olen todella huomannut, etten ollut alkuunkaan oma itseni siinä suhteessa! Tänä päivänä olen taas vanha oma itseni, onnellinen, iloinen, nauravainen nainen, joka osaa nauttia elämästä!
Yksi ainoa elämä meillä on, sekin on armottoman lyhyt. Muutoksen elämääsi voit tehdä vain SINÄ.
Voimia, tsemppiä ja aurinkoisia päiviä teille kaikille <3 Voi kun pystyisin antamaan voimahalit täältä käsin sinulle Akiras, sekä tietysti teille kaikille, jotka painitte näiden asioiden kanssa. Nyt päiväkahville parvekkeelle
Se on aina ihanaa kuunnella miten joku on päässyt tilanteesta pois. Luulen, että eroamalla toki saisin tilanteen ratkastua ja oloni helpottumaan hetkeksi, mutta miten olla toistamatta niitä samoja virheitä. Miten kauan meneekään että hoivaan taas uutta juoppoa, narsistia tai muuten tunnemailmaltaan vammaista?
Pahinta on se, että joka kerta se uusi mies on ollut edellistä pahempi.
Tilanne eskaloitui meillä eilen. Narttukoirallamme alkoi kiima, joten jouduin lähtemään uroksemme kanssa evakkoon äitini luokse. Tiesin varsin hyvin, että oluttölkki aukesi saman tien kun poistuin ovesta. Tällä kertaa aion tosin käydä koiraa katsomassa, sillä haluan varmistaa, että se saa ainakin ruokaa ja vettä päivittäin. Toisaalta olen iloinen tästä tilaisuudesta, sillä saan hetken aikaa miettiä asioita.
Mutta se mitä eilen tapahtui kummittelee kyllä mielessäni ja sai ajattelemaan, että kuinka pahaksi tämä voi vielä mennä. Juopponihan on yleisesti ottaen hyvin mustasukkainen ja vainoharhainen ihminen. Se, että onko hän kännissä vai selvinpäin ei tee suurta eroa. Ulosanto on tosin erilaista.
Eilen tuo mustasukkaisuus kuitenkin paheni. Olin kuulemma pitänyt jotain äijää meillä kun hän oli edellisen kerran ollut ryyppäämässä kaverillaan. Koko ajan tivasi, että minun pitäisi vain tunnustaa, että olen pettänyt (pakko myöntää, että teki mieli sanoa, että joo olen pettänyt, ihan vaan, että lähtisi itse kävelemään). Pettänyt en siis ole, sillä kaikki seksihaluni ovat kadonneet. ettei siinä kaikki, hän oli myös varma etten ollut mennyt äitilleni. Hän soitti ajaessani autoa, mutta ei kuulemma kuullut auton ääntä, joten olin varmasti jonkun miehen luona. Hän uhkasi useaan otteeseen soittavansa äidilleni, mutta onneksi sain hänet luopumaan siitä, lisäksi varoitin äitiäni vastaamaasta.
Minun olisi pitänyt pistää kuvia ja todistaa olevani todella siellä missä sanoin. En suostunut, sillä tiedän, että siihen alistumalla joudun kohta kulkemaan paikannin mukana ja ilmoittamaan itsestäni vartin välein. Puhelin soi hänen toimestaan eilen illalla 15 kertaa, lopulta en enää vastannut. Lopulta hän oli pyytänyt kaveriaan tarkistamaan, että autoni varmasti on äitini pihalla. Keskiyöstä oli vielä tullut viestiä, että hänelle riittää ja hän lopettaa elämänsä. Oli myös kuulemma soittamassa ambulanssia itselleen, koska jalat eivät enää pelanneet kunnolla (yllätys). Säälinkerjäysviestejä oli tullut useampia, kunnes viimein nyt aamulla oli tullut viesti, jossa hän sanoi olevansa kunnossa. Eilinen ilta oli henkisesti suorastaan yhtä helvettiä.
Hän on siis juoppona sellainen ihminen, että hyvin harvoin juo muualla kuin kotona. Joskus jopa toivoisin, että häipyisi ryyppyreissuilleen niin ehkä se lähteminenkin olisi helpompaa, kun toinen ei olisi kyttäämässä. Hyvin harvoin saattaa parilla kaverillaan juoda, mutta silloinkin änkeää väkisin kotiin vaikka monesti olen sanonut ettei tarvitse tulla.
Nyt tilanne on pahentunut niin pitkälle, että syyttely on ollut jatkuvaa koko vkl. Soitti sitten äidilleni tänä aamuna ja kun äitini ei ollut sitten kotona, niin en kuulemma ollut minäkään. Olisi pitänyt ottaa navigaattorista kuva ja todistaa missä olen. Lisäksi pyysi erään miehen käymään, jonka kanssa juttelin muutaman sanan pitkän ajan päästä (tunsin hänet joskus vuonna 2010). Tämä mies piti kutsua siksi, että hän halusi tarkistaa olenko siellä. Kuitenkaan sekään ei riittänyt vaan totta kai meillä oli jonkinlainen sopimus asiasta.
Olen kieltäytynyt kaikista alistamisyrityksistä ja vaatimuksista. Ihan vain periaatteen vuoksi. Huomenna haen eläimeni ja lähden kävelemään, ellei hän kerkeä ensin. Puhelin on soinut jatkuvasti ja joka ainoassa mihin olen vastannut, lopulta olen saanut kuulla huutoa siitä kuinka huoraan toisen miehen luona. En olettanut että tämä näin menisi vaikka jo lupasinkin itselleni että se on seuraavasta kerrasta poikki. Terapia-aikakin tuli viimein. Ensi viikolle nimittäin. En vain ole varma olenko tässä kaupungissa enää sitten.
Koko ajan minulla on ahdistava olo, enkä tiedä miten päin olla. Toivottavasti tämän helpottaa kunhan saan kaikki asiat hoidettua.
On sulla kyllä rankkaa. Miksi sinun pitää lähteä toiseen kaupunkiin? Luin kyllä alusta asti ketjun mutta silti. Ja miksi pelkäät jo seuraavaa miestä? Päätät nyt että et enää muuta kenenkään kanssa yhteen ainakaan esim seuraavaan 3 vuoteen. Saat olla rauhassa. Tuo mieshän on tosi pelottava, varmasti saisit sossusta apua jos kerrot tilanteesta. Hyppää nyt ihmeessä pois.
Minusta se menee (yleensä) niin, että mitä syvemmällä omassa liemessään alkkis on, sitä kauheammin hän purkaa pahaa oloaan syyttämällä läheisiään. On myös juoppohulluuskohtauksien/alkoholipsykoosien vaara, ota ne vakavasti, jos henkesi on sinulle kallis.
Meillä alkkis oli repsahtanut juopottelemaan yhtä Vappua ennen, olin itse silloin matkoilla. Puhelimessa kun ihme kumma suostui vastaamaan hän puhui myös itsemurhasta. No, hänen isänsä ja isoveljensä olivat niin ikään alkoholisteja ja tekivät itsemurhat. Joten katsoin viisaimmaksi kertoa tilanteesta hänen sukulaisilleen (mikä avunhakusuunta ei tosin sinällään ollut viisasta).
Tilanne meni sitten niin, että ambulanssilla koittivat hakea silloista miestäni, nykyistä ex:ääni hoitoon, mutta hän kävi väkivaltaiseksi, vaikkei muuten ollut aiemmin juuri ollutkaan. Joten poliisit veivät putkaan, ja sieltä sitten katkolle. Mutta katkon jälkeenkään hän ei ollut normalisoitunut, vaan nyt jo näennäisen selvänä teki sabotaasia asunnossani olevalle, minulle tärkeille asioilleni. Silloin todellakin pelkäsin miestäni, ja en halunnut päästää häntä enää kotiini. Mutta ei siinä mikään auttanut, hän kutsui poliisit paikalle ja koska oli omistamassani asunnossani kirjoilla, mun oli pakko päästää hänet asuntoon.
Muistan varmaan hautaan asti elävästi sen hetken, kun poliisit seisoivat oven suussa ja silloinen mieheni selitti heille, kuinka paska mä olen, kun en edes viitsi siivota, vaan elän sotkussa, missä kämppä oli pommin jäljiltä ja isot kukkaruukut kaatuneina ja säröillä. Kukkaruukkujen kaatuminen ja muu sotku oli tullut nimenomaan kamppailusta, kun silloista miestäni yritettiin viedä hoitoon. Poliisit sentään sanoivat, että eivät ota kantaa kenenkään siisteyskäsityksiin, vaikka muuten pitivätkin alkkiksen puolia.
Muista, että alkoholismi pahenee ja aallonpohjat voi olla läheisen terveydellekin vaarallisia! Jos ja kun sinusta tuntuu, että eihän tää voi olla sun omaa elämääsi, niin se ei ole.
Hurjasti voimia, pärjäät kyllä!
Kamala tilanne. Voimia!
Tartun nyt yhteen kohtaan tekstissäsi. Kirjoituksestasi tulee sellainen mielikuva, että ajattelet, ettei kannata erota, koska saattaisit sortua uudestaan alkoholistiin/ongelmaiseen ihmiseen. Tuo logiikka ontuu, koska noinhan asian ei tarvitse mennä. Voit erota ja hakea itsellesi apua, että et sorru enää alkoholistiin. Kuvaamastasi suhteesta kannattaa todellakin erota. Kukaan ei kestä tuollaista syyttelyä eikä kenenkään tarvitsekaan!
Ei tuollainen ole ihmisarvoine parisuhde. Ei tuo ole rakkautta. Tuo on henkistä väkivaltaa ja vainoamista.
Talleta miehesi lähettämät viestit ja ota talteen soittoajat. Jos tarvitset jossain vaiheessa lähestymiskiellon,niistä on apua. Vaikka sinusta tuntuisi nyt, että et tarvitse lähestymiskieltoa, säästä viestit yms silti varmuuden vuoksi.
Kerro ystävillesi ja äidillesi tilanteesta. Se helpottaa. Ja kaiva lähtemisvoimasi vaikka vihasta, jos on tarve. Tilanteesi kuulostaa niin kammottavalta, että sitä parempi mitä nopeammin pääset siitä eroon.
Mun exälläni oli kanssa noita mustasukkaisuusvainoharhoja. Välillä tuntui, että hän oikeasti kuvitteli minulla olevan toisia miehiä joka sormelle. Välillä tuntui että hän syytteli minua noilla keksityillä jutuilla, jotta olisi saanut käännettyä huomion pois omasta juomisestaan. Paljon mukavampi hänelle keskustella mun “pettämisestä ja huoraamisesta” kuin myöntää, että on itse surkea juoppo.
Voimia!
Kiitos vastauksistanne. Ne antavat voimia uskoa, että kaikki ei tosiaan ole vain omassa päässäni vaan, että tämä tilanne on tosiaan juurikin niin sairas, kuin miltä se tuntuu. Nyt olen tässä lähikaupungissa äitini luona ja keskustelin äitini kanssa asiasta. Vaikka en ihan kaikkea valottanut, niin tiedän, että äiti ymmärtää mitä on elää alkoholistin kanssa. Minun on hirveän vaikea puhua näistä asioistani sukulaisilleni, kai se johtuu siitä, että olen omaksunut itse vain sen huolehtijan roolin, joka kuuntelee.
Tiedän, ettei minun olisi pakko muuttaa pois samasta kaupungista, mutta tiedän jo valmiiksi sen tunteen, mikä minulle tulee siinä vaiheessa kun ero alkaa olla täysin selvä. En vain pysty jäämään samaan kaupunkiin, koska pelkään jo valmiiksi mitä voisi tapahtua. Olen ihminen, joka pakenee siinä vaiheessa kun tilanne tekee olon liian vaikeaksi ja yleensä se johtaa siihen, että pakkaan vähäiset kamani ja muutan.
Tuota seuraavan miehen pelkäämistä, olen huomannut itsessäni käytöksen, joka johtaa siihen, että ryntään nopeasti seuraavaan suhteeseen, joka toistaa aina samaa kaavaa. Joka kerta mies on vaan ollut entistä pahempi, tämä saa pelkäämään, että minkälainen se seuraava mies voisi olla. Uskon, että on olemassa hyviä miehiä, mutta en jaksa uskoa, että kelpaan näille miehille. Tästä syystä pelkäänkin, että olenko todella valmis siihen, että jään yksin ja alttiiksi taas uudelle mahdollisuudelle rynnätä uuteen itsetuhoiseen suhteeseen. Miten saan itseni pidettyä tarpeeksi pitkän aikaa yksin? Tästä syystä aion ainakin aloittaa hoitosuhteen tuossa tulevassa terapiassa, joka alkaa nyt tiistaina. Haluan saada eväät siihen, että todella selviän yksin, enkä ole taas samanlaisessa liemessä kuin ennenkin.
En tee sitä miehen valintaa sinänsä tarkoituksella, mutta tiedän, että toistan tuota kaavaa ja vaikka kuinka tietoisesti olen yrittänyt sitä kaavaa lopettaa, en ole vielä siihen pystynyt. Ehkä jonain päivänä onnellisena saan huomata, kuinka olen päässyt noista samoista tavoista eroon.
Lisätäkseni vielä tästä nykyisestä tilanteesta, olen tosiaan siinä mielessä jo turvassa, että olen päässyt tilanteesta pois. Periaatteessa minulla on nyt n. puolitoista viikkoa aikaa hoitaa asiat sossujen ja muiden kanssa kuntoon, ennen kun joudun käsittelemään asian lopullisesti tämän miehen kanssa. Tällä hetkellä mies on hiukan selvempi, joten tilanne on siellä rauhottunut ja olen saanut häneltä jo hiukan järkevämpää tekstiä. Uhkailut ja kyttäykset ovat jo loppuneet, joten saimme puhuttua välirauhan. Mielenterveyteni ei olisi kestänyt enää tuota mitä on nyt vkl ajan jo jatkunut. Olen tehnyt kuitenkin jo päätökseni, jota edes tuo välirauha ei muuta. Aion tämän puolentoista viikon aikana pistää asiat kuntoon ja katson mihin se tieni vie.
Tulin tässä kirjoittelemaannkoska tajusin yhden todella tärkeän asian. Olen ajatellut pitkän aikaa jo, että valitsen alkoholisteja miehiä sen takia, että en usko etten kelpaa kenellekkään muulle. Osittain tämä varmaan on edelleen totta mut tajusin jotain todella tärkeää. Sillä koin jotain täysin odottamatonta, ihastuin. Ihastuin yhtä täysillä kuin aiemmin mainitsemaani sielunkumppaniini, jolle en kuitenkaan siinä mielessä kelvannut, ajattelin tämän pysyvänkin samalla tavoin saavuttamattomissa ja toivoin ehkä samalla, että ikään kuin vaihtaisin vain tämän kaipuun kohdetta ja unohtaisin tuon edellisen ihastumiseni ainakin jollai tasolla (ehkä voisin vihdoinkin nauttia pelkästä ystävyydestä tämän miehen kanssa)
No se odottamaton tapahtui, sillä sain tältä mieheltä vastakaikua, oikeata vastakaikua. Nyt olen pakokauhun vallassa, en sen takia, että pelkäisin tästä miehestä kuoriutuvan samanlainen juopponarsisti kuin edelliseni, enkä myöskään sen takia, että pelkäisin ettei tämä mies olisi kiinnostunut. Olen kauhuissani, sillä en tiedä yhtään mitä tehdä. En ole kokenut tälläistä vuosikausiin vai olenko oikeasti koskaan? Olen niin pitkän aikaa seurustellut miesten kanssa, jotka eivät todellisuudessa saaneet minussa kunnon tunteita ulos. On toki ollut kiinnostumista ja viehätystä, mutta todellisia tunteita, ei. Olenkin ihan ulapalla, että mitä pitäisi tehdä. Osa minusta huutaa juoksemaan ja lujaa, että nyt saattaa sattua oikeasti. Osa taas kaipaa toisen läheisyyttä niin että melkein sattuu. Osa taas sanoo, että nyt rauhassa ja hiljennä vauhtia heti. Olen ihan pihalla mitä tämä on.
Ymmärsinkö oikein, että sinulla on nyt alkoholisoitunut mies ja samaan aika olet ihastunut tähän toiseen? Tietysti uusi suhde auttaa kampeamaan vanhasta pois…
Toisaalta itse ajattelen, että jossain vaiheessa aikuisuutta, varsinkin epäonnisten suhteiden kierteessä, saattaa olla ihan hyvä pysähtyä, olla yksin, tutustua itseensä ja luoda se tärkein rakkausuhde… eli rakastava ja kunnioittava suhde itseensä ja jotenkin sen jälkeen kuin itsestään elämä sujuukin paremmin, kun on edellytykset tehdä päätöksiä, jotka ovat itselle hyväksi.
Minä olen ollut aina jotenkin yksin, suhteissakin. Tavallaan se on mun lapsuudessa muotoutunut ydinminä. En sitä pelkää, vaikka tunnen kipeällä tavalla jääväni jostakin paitsi… semmosesta aidosta tasaveroisesta kumppanuudesta tai ystävyydestä toisen ihmisen kanssa. Vastavuoroisesta, arvostavasta, jossa ei ole pelkoa vaan luottamus… Mutta jotenkin tuntuu, että ehkä voin oppia. 
Kuitenkin parempi yksin-yksin kuin roikkua “yksin” ja tuskaisena täysin piittamattomassa ihmisessä… Yksin itsestään vastuussahan aikuinen ihminen on ja siitäkin takertuuko aina ihan vääriin “pelastusrenkaisiin” joissa roikkuessaan ajautuu kohti kosken nielua. 
Tietyllä tapaa mulla on toiveikas olo, olen löytänyt itseäni ja keskittynyt itseeni. Tehnyt asioita joista nautin ja tunnen mielihyvää, siis kääntänyt katseeni ja keskittymiseni itseeni, sen sijaan, että miettisin aina muita tai muiden asioita ja tekisin (liikaa) ratkaisuni niillä perusteilla. Siis tyyliin kuten juopon kanssa suhteessa asiat menee, mennään kauppaan tai sukulaisiin, JOS se sattuu olemaan selvä ja sopivalla tuulella. Tosin nyt olen yksin, mutta tarkoitin että päätän mitä teen itsestäni riippuen, enkä rakenna päivääni ja tekemisiäni sen perusteella, mitä joku muu tekee, muuttaako mielensä tai aiheuttaako jonkun ankean yllärin. Yksin on ihan helppo hengittää, hiippii semmonen vapauden tunne ja rauha sieluun pikkuhiljaa.
Voimia! Sinä eniten olet oman rakkautesi arvoinen ja ehkä sen tarpeessakin! Minäkin aion nyt rakastaa itseäni ja keskittyä pelastamaan itseni ja sitten katselen muualle. <3