Mistä voimat erota

Kotikanava
1

Olen nyt 27 vuotias nuori nainen. Asun tällä hetkellä alkoholistimieheni kanssa ja olen yrittänyt jo pitkään kerätä voimia erota. Isäni on alkoholisti ja hänen juomisensa on ollut lähes päivittäistä syntymästäni asti, elämässäni on ollut epävarmuutta, seksuaalista hyväksikäyttöä, tappouhkauksia ja muuta henkistä väkivaltaa, osaa suoraan isältäni, osa taas hänen ryyppykaveriltaan. 15 vuotiaana minut huostaanotettiin ja jouduin perhekotiin, kunnes täytin 18.

Olin tuon jälkeen itsekkin luisua alkoholismiin, mutta sain itseni nostettua ja nykyään juon todella harvoin. Ensimmäiselle kunnon poikaystävälleni maistui myös viina ja hänen kanssaan joimme joka vkl, kunnes erosimme hänen pettämisensä takia. Seuraava poikaystäväni oli narsistinen ja jo lipsumassa alkoholismin puolelle, lopulta henkinen väkivalta oli niin pahaa, että sain itseni repäistyä muuttamaan toiselle paikkakunnalle. Aloin taas seurustelemaan yhden viinaan menevän miehen kanssa. Hänen kanssaan elämä kuitenkin oli suht hyvää ja normaalia, kunnes hän joi päänsä täyteen ja hakkasi ja kuristi minua. Samana iltana pakkasin kamani ja lähdin.

Tuon illan jälkeen jäin miettimään omaa käyttäytymistäni ja päätinkin tehdä töitä, että seuraava mieheni olisi vähintäänkin normaalisti juova ihminen. Löysinkin miehen, joka kävi töissä, joi vain silloin tällöin ja alku oli mahtavaa. Elämä kuitenkin potki päähän ja huonojen valintojen takia rahaongelmat nostivat päätään. Miehestä alkoi tulla aggressiivisempi selvinpäin sekä kännissä. Lopulta viinan juominen lisääntyi ja huomasin taas olevani samassa tilanteessa kuin aiemmin. Voimani olivat lopussa mutta muutaman autossa vietetyn yön jälkeen (mies ajoi huutaen ja uhaten tappaa pihalle) sain kun sainkin jätettyä hänet. Tästä henkilöstä en kuitenkaan vielä täysin päässyt eroon ja yhteisen asunnon myyminen ei ole vielä näin yli vuodenkaan jälkeen onnistunut. Edelleen saan kärsiä hänen henkisestä väkivallastaan, haukkumisesta ja siitä ettei hän pysty päästämään irti.

N. Puolisen vuotta eroni jälkeen eräs vanha tuttuni otti minuun yhteyttä. Hän oli ollut nuoruuteni ihastus silloisen käsitykseni mukaan hyvästä perheestä. Alkoholiongelmaakaan ei ollut tullut esille. Olin tuntenut hänet enemmän tai vähemmän yli 10 vuotta tai näin ainakin luulin.

Aloimme tapailemaan ja huomaamatta sivutin kaikki merkit, vaikka nyt myöhemmin en edes ymmärrä miten olin taas haksahtanut. Pian yhteen muutettuamme aloin huomaamaan miten paha ongelma oli. Ryyppyputket saattoivat kestää kolmatta viikkoa ja selvinpäin pystyttiin olemaan korkeintaan viikko. Nyt yhteen muutomme jälkeen hän on ollut enemmän kännissä kuin selvinpäin.

Pikkuhiljaa alkoi esiintymään sairaalloista mustasukkasuutta, en olisi saanut lähteä mihinkään tai jos lähtisin hän alkaisi juomaan. Aggressiivisuus kasvoi ja huomasin hänen jopa ylpeilevän jos oli hakannut jonkun miehen. Äkkipikaisuus alkoi nousta ja hetken aikaa jaksoinkin tapella, itkeä, rukoilla ja pyytää nätisti. Nyt en vain enää jaksa.

Olen täysin poikki, tänään on syntymäpäiväni ja meidän piti lähteä syömään. Mies kuitenkin haki lavan kaljaa ja ryyppyputki onkin nyt jatkunut viime keskiviikosta lähtien. Enkä todellakaan halua lähteä hänen kanssaan mihinkään. Olen menettänyt täysin kiinnostukseni häneen, enkä halua olla enää hänen lähellä, varsinkaan jos hän on juonut. Rakkaus (jos sitä ikään olikaan) on kuollut, enkä todennäköisesti välittäisi vaikka hän häipyisi, joskus pahimpina hetkinä toivon että viina veisi hänet hautaan ja antaisi minulle vapauden. Joskus toivon, että hän löytäisi jonkun toisen. Joskus suunnittelen pettäväni häntä niin että hän saisi tietää siitä ja lähtisi pois. Pelko väkivallasta kuitenkin on ja siksi en ole sitä pystynyt tekemään. Tiedän mitä minun pitäisi tehdä, pakata laukkuni ja lähteä. Tai heittää hänet pihalle. Olen kuitenkin niin väsynyt, että uudelleen aloittaminen taas tuntuu mahdottomalta. Monestikko olenkaan muuttanut pois, monestikko olen kärsinyt eron ihmisestä joka on jollain tavalla ripustautunut minuun. Monestikko olenkaan huutanut tai raivonnut.

Makaan lähestulkoon päivät sohvalla. Silloin harvoin kun saan itseni siivoamaan asuntoa mies on ollut pari päivää selvinpäin. Silloin tällöin harvoin lähden väkisin viettämään iltaa kavereitteni kanssa toiselle paikkakunnalle ja tällöin mies soittelee vähintään vartin välein ja jos en itse vastaa kyselee kavereiltani. Olen pahasti masentunut ja alustavaksi diagnoosiksi olen saanut traumaperäisen stressihäiriön, eli ptsd:n. Tästä alustavasta diagnoosista on nyt parisen kuukautta ja edelleen olen jonossa terapiaan. Avun hakeminen ei siis tuottanut mitään tulosta, enkä kohta tiedä pystynkö pakottamaan itseni tuohon terapiaan enää. En tiedä haluanko enää edes yrittää ja välillä toivonkin vain, että katoaisin. Olen vain niin väsynyt, etten jaksa edes sitäkään. Alussa yritin puhua mieheni kanssa, mutta nykyään olen vain vittumainen ämmä, jota ei enää kiinnosta ja joka on hylännyt hänet. Hänessä ei ole mitään vikaa ja hän juokin vain koska minä saan hänet juomaan ja jos syyllinen ei ole minä niin silloin se on ihan mitä vain. Lapsia meillä ei onneksi ole ja en niitä voi saadakkaan. Ensimmäisen kerran elämässäni olenkin aidosti iloinen, että en pysty saamaan ikinä lapsia. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos toisin oman lapseni tähän maanpäälliseen helvetti.

Mistä voisin muka saada voimaa, mistä apua? Miten pystyn enää tähän? Miten saan itseni ylös tästä sohvalta? Tiedän ettei kukaan minua tule hakemaan, mutta mistä te muut olette saaneet sen voiman kerta toisensa jälkeen.?

2

Vielä taustoistani kertoen ja valottaen miksi uudelleen aloittaminen tuntuu niin haastavalta. Olen menettänyt luottotietoni tuon edellisen mieheni kanssa ostetun asunnon takia. Sairaslomalla olen ollut kohta vuoden osittain työtapaturman takia, osittain mt-ongelmien takia, joten rahaa ei oikein ole.

Tästä syystä uuden asunnon etsiminen tuntuu mahdottomalta, sillä tämäkin asunto oli työn ja tuskan takana. Tosin tämäkin asunto varmaan menee kohta alta, sillä miehen rahat menevät vain viinaan ja minä makselen tämän vuokraa sekä edellistä asuntoa. Lisäksi omistan eläimiä, joita en noin vain voi jättää taakseni ja muuttaa vierailemaan sukulaisilleni/ystävilleni.

3

Hei, onpa sinulla ikävä tilanne. Mutta kuulostaa siltä että tiedät itsekin mitä pitää tehdä. Voimia voit löytää siitä että katsot tulevaisuuteen ja mietit millaista elämää haluat elää vuoden tai kahden päästä. Joko olet nykyisessä tai pahemmassa jamassa tai sitten voit olla jo tästä yli ja onnellinen. Jos uskallat nyt niin sinulle on parempaa luvassa. Minua auttoi tämä ajatus ja ystävät. Asuntoasiat on tietysti vaikeita mutta löytyisikö kaupungilta vaikka apua. Tsemppiä, uskalla!

4

Pahinta tässä on se, että tiedän tasan tarkkaan mitä tehdä, se että olen ollut tässä samassa tilanteessa niin monta kertaa, että alan jo epäilemään, että ehkäpä ansaitsen tämän. Mies on istunut koko päivän makuuhuoneessa, ja kitannut olutta. Itse olen maannut sohvalla olohuoneessa ja etsinyt googlesta keskusteluja, jotain toivonkipinää siitä, että minun on vielä mahdollista selvitä. En ole koskaan ollut itsetuhoinen, vaikka koko perheeni on sitä aina ollut ja itsemurhayrityksiä on kaikilla. Nyt kuitenkin koko elämäni on tullut siihen pisteeseen, etten ole enää varma haluanko jatkaa. Ei en aio tehdä itsemurhaa, en sillä minulla on liikaa ihmisiä, jotka luottavat minun olevan vahva. Minulla on myös hoidettavana nämä eläimet enkä voisi kuvitellakkaan jättäväni niitä oman onnensa ojaan. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tuo paha peikko on vallannut myös minun mieleni.

Nyt mies hoiperteli huoneesta kertomaan, että hänellä olisi kuumetta 39,2 astetta. Kokeilin otsaansa ja eipä tuo mielestäni kuuma ollut. Hyvin tuo tuolla heiluu, kännistä sekaisin toki, mutta epäilenpä suunnattomasti tuota kuumetta. Oli kuulemma kahdella mittarilla mitannut. Hampaista kuulemma johtuu. Jos oliski tuon verran kuumetta niin epäilenpä, että syyt olis ihan jossain muualla. Mies tietää, että olen tällä hetkellä todella ärsyyntynyt, joten selvää huomion hakuahan tuo on. Säälin hakua.

En minä jaksa enää edes uskoa, että tuo mies lopettaisi tuon juomisen. Ei se edes halua. Eikä sillä oikeestaan ole enää edes väliä. Toivon vaan että saisin jostain voimaa lähteä. Voimaa hakea apua jostain. Voimaa myöntää, että epäonnistuin taas. Voimaa myöntää se taas kerran läheiselleni, että en vieläkään löytänyt itselleni tasapuolista kumppania.

5

Tiedän, että kuulostan varmasti hyvin kylmältä tällä hetkellä. Kyllähän minä tuosta miehestä välitin. En vain jaksa ja tunteeni olen kuolettanut jo aikoja sitten. Jos totta puhutaan, olen tainnut siinä sitten samalla kuolettaa kaikki tunteeni. Olen vain väsynyt, en ole surullinen, en pettynyt, enkä myöskään vihanen. Olen vain hyvin turtunut ja väsynyt.

6

Et sinä ole epäonnistunut jos lähdet huonosta suhteesta pois. Eihän se ole sinun häpeä vaan miehen ja sinä voit päättää että ansaitset parempaa. Minulla kesti tosi kauan se että uskalsin kertoa kellekään että mies juo. Mutta nyt se on helppoa kun voi helposti selittää muille että miksi tuli ero. Ja ne ns normaalit ihmiset, joilla ei ole alkoholistiperhettä taustalla, ymmärtävät heti että alkoholistista on erottava. Oma kompassi on vaan sekaisin kun on vuosia sietänyt epätervettä elämää.

7

Hei, surullista on.

Eniten mietitytti se, että koet aina törmääväsi alkoholisteihin. Minulla oli yksi, ja taustassani ei ole päihteitä. Haksahdin siis itsekin, kun en tunnistanut merkkejä. Niitä tosiaan on.

Alkoholisti on tottunut manipuloimaan ja he ovat sairaudessaan narsistisia. He vastaavat huutoihin, eli pystyvät antamaan ensin sinulle, mitä haluat. Kehumista, onnelliseksi tekemistä, lahjoja…näin toinen alkaa tuntea itsensä erityiseksi. Että näin ihana ihminen haluaa minut! Sen jälkeen alkkis voi hiljalleen paljastaa muuta. Joku kirjoittanut, että kun toisen läsnäolo varmistettu esim. asunnolla, lahjoilla, lapsella, voi sitten jatkaa päihteitä. Toinen jo kiinni, ei lähde helposti.
Näin oli itsellänikin.
Olen nyt, kaksi vuotta eron jälkeen, joutunut tunnustamaan, että jäin koukkuun siihen, että alkkis imarteli ja vetosi tunteisiin. Nyt tajuan, että huonon iitsetuntoon takia janosin sitä. Olla erityinen. En ymmärtänyt, että homma toimii juuri näin.

Lähde rakentamaan itseäsi, omaa itsetuntoasi, et tarvitse kehujaa. Minua auttoivat nämä muutamat lauseet erottamaan totuuden.

  1. Jos joku vaikuttaa olevansa liian hyvä ollakseen totta, näin myös on.
    Terve ihminen ei tuo hyvyyttään esiin ja yritä saada toista tuntemaan niin, koska hän tietää, että toinen hoitaa oman tonttinsa ja on vastuussa omasta onnellisuudestaan.
  2. Jos joku sanoo, että voit luottaa häneen, tiedät että et voi.
    Ihminen, joka on luottamuksen arvoinen, pitää sitä niin itsestäänselvänä, että ei osaa edes tuoda sitä esiin.
  3. Ja se tavallisin: toinen sanoo, että olet hänelle tärkeintä.
    Sanat eivät merkitse mitään, vain tekoja kannattaa katsoa.

Et menetä kuin huonon olon, jos lähdet. Jos haluat hänet takaisin, ilman tuloksellista hoitoa, sama jatkuu. Olet vielä nuori, voit oppia tästä ja kääntää voitoksi. Hae itsetunto ja onnellisuus itsestäsi, älä ryntää uuteen suhteeseen, ennenkuin olet onnellinen yksin.

Käytännössä: itse hankin salaisen puhelinnumeron, jotta pääsen alkkiksesta irti. Ja kyllä, päihteet jatkuvat yhä. En menettänyt kuin niiden käytön seuraukset.

Sen neuvon tosiaan annan, että keskity nyt vain omaan itseesi ja hyvinvointiisi. Eläimet saat tarvittaessa vaikka hoitoon.
Voimia.

8

Kiitos vastauksista, sain paljon ajateltavaa. Olen tavallaan tietoinen oman itsetuntoni puutteesta, se on lyöty niin pohjamutiin elämäni aikana, etten oikeastaan edes jaksa uskoa kenenkään välittävän minusta. Tärkeimpänä se, etten usko edes olevani oman rakkauteni arvoinen. Olen aikoinaan yrittänyt avata asioitani terapiassa ja hoitaa itseäni kuntoon.

Ensimmäiset pari kertaa ovat yleensä olleet silmiä avaavia ja olenkin ollut toivoa täynnä ja ajatellut, että minä nousen tästä vielä. Sitten huomaankin odottavani jonossa muutaman kuukauden ja huomaan ajattelevani, etten ole edes terapian arvoinen ihminen. Lopulta otan ja muutan paikkakunnalta toiselle, eli suoraan sanoen karkaan tilanteesta. Tiedän, että käyttäydyn kuin marttyyri, mutta joskus on vain vaikea ottaa sitä apua lopulta vastaan.

Loppujen lopuksi olen ymmärtänyt, että jatkuva uuden alkoholistin etsiminen johtuu lähinnä siitä, etten uskalla kohdata itseäni. Entä jos edes minäkään en pidä itsestäni? Mitä sitten teen? Alkoholistin kumppanina eläminen antaa minulle mahdollisuuden olla kiinnittämättä huomiotani omaan itseeni. Jollain tavalla alitajunnan kautta viehätän siis juurikin näitä alkoholisteja.

Olen rakastunut elämäni aikana toivottomasti kahteen ihmiseen, jotka eivät olleet edes alkoholin suurkuluttajia. Kummallekkaan näistä ihmisestä en kuitenkaan loppupeleissä kelvannut kuin ystävänä tai seksikumppanina. Toinen on edelleen todella hyvä ystäväni ja tunnen häntä kohtaan sielunkumppanuutta. Hän toki tietää tunteeni, mutta olemme päättäneet olla vain ystäviä, seksiä oli joskus kuvioissa, mutta sekin jäi. Toisen kanssa pistin välit poikki, sillä en pystynyt jatkamaan sitä mitä hän olisi halunnut, eli seksisuhdetta.

Se, että tiedän, etten yksinkertaisesti kelpaa näille ihmisille saa minut tuntemaan, että kelpaan vain näille ihmisille, joilla ei ole mahdollisuutta saada ketään muuta.

Ulkonäössäni en nää mitään vikaa ja olen aina ollut tyytyväinen omaan ulkonäkööni, mitä nyt joskus olen paininut painon kanssa, sen liikkuessa kuitenkin hyvin lähellä normipainoa. Voisinkin siis sanoa, että ulkonäöllisesti tunnen kyllä riittäväni. En kuitenkaan pidä itseäni persoonana, joka antsaitsisi jotain muuta. En pidä itseäni pahana ihmisenä, mutta pelkään etten yritä tarpeeksi, vaikka en juuri muuta teekkään.

On vaikea pukea sanoiksi kaikkea mitä päässäni liikkuu, mutta toivon että ymmärrätte mitä tarkoitan.

9

Minulle selvisi ihan kantapään kautta myös, että NÄMÄ ihmiset ovat ainoita, joille kelpaan. Eli ne joilla ei ole mahiksia “oikeaan” suhteeseen. Kävi ilmi, että se on todella niin, eikä pelkkää omaa kuvitelmaa. Siitä kertoo peräkkäin 4 kpl miestä, jotka osoittautuivat kaikki eri tavoin pilaantuneiksi. Kuka käytti huumeita, kuka pelasi, kuka ryyppäsi. Jokaisella tapaamallani miehellä on se oma kieroutuneisuutensa, joka ei päällepäin aina edes näy! Mikä on se kamalin asia kohtalossani ollut. Pahimpia ovat ne, jotka eivät hajullaan paljasta mitä ovat.
En siis enään ala rakentaan itselleni itsetuntoa, koska se rakenTUU jos on rakentuakseen. Monesti terapiassakin koen oloni ulkopuoliseksi, ja se koko menneisyyden tuntuu mielettömältä ajan hukalta. Silti en saa itseäni niskasta kiinni, vaan aina löydän itseni samasta masennuksesta, olipa mies tai ei. Lopulta sitten päädyn hankkimaan taas miehen, koska elämässä on oikeasti hankalaakin pärjätä sinkkuna. Pariskunta saa paremmin asunnot ja voi joustaa vuoron perään: Parisuhteesta olisi ETUA. Mutta se ei minulle ole sallittu elämän muoto, koska en enää luota omiin miesvalintoihini pätkääkään.
Mutta olen tullut siihen tulokseen, että parisuhde on vain YKSI ainoa osa elämää.
Ehkä jotkut meistä on vaan luotu olemaan yksin? Tai ehkä jokin ominaisuus, jokin ilme tai tapa käyttäytyä minussa houkuttelee paskiaisia. Mutta alanko ratkoa mikä se asia on, vai jätänkö ne sadistiset miehet ja elän elämää, jossa saan olla oma itseni ilman ketään.
Kala on huono lentämään, ja parisuhteista ajattelen joskus, että ehkä minä olen se kala, ja parisuhde on lintuja varten.
Mutta kun pääsen uimaan veteen, niin minussa ei ole mitään vikaa. Minua vain pidetään hölmönä jos yritän lentää.

10

Akiras, tarinasi sai monenlaisia mietteitä mieleeni, kun vaan osaisin ne jotenkin tähän tiivistää… Ensinnäkin on ehdottoman tärkeää, että otat terapiamahdollisuuden vastaan, vaikka sitten myöhemminkin, kun sinulle aikaa tarjotaan. Toinen tärkeä asia tuossa terapiassa on se, ettei sitä jätä kesken.

Jotenkin minulle nousee sellainen ajatus mieleen, että alitajuisesti haet noilta epäsopivilta kumppaneilta samaa “rakkaudellista” kokemusta, mitä lapsena kenties sait isältäsi. Sain tekstistäsi sen käsityksen, ettei sinulla ole juurikaan “terveen” rakkauden taustaa lapsuudessasi, joten miten voisitkaan nyt aikuisena tietää, mitä on ns. terve, tasapainoinen, toisiaan arvostava ja rakastava sekä turvallinen parisuhde.

Voi myös olla, että olet noissa suhteissasi päässyt jollakin tapaa “ylemmäksi”, kun olet huomannut, minkälaisia “surkimuksia” nuo miehet ovat. Se fiilis hivelee helposti itsetuntoa ja ehkä olet tullut hieman nälkäiseksi sille, tiedostamatta itse koko asiaa. Arvelen sinun olevan hyvinkin oikeassa siinä, että et osaa tai uskalla olla yksin, koska silloin sinun pitäisi viihtyä itsesi kanssa. Ehkä jotenkin koet, että ainoa oikea tapa elää 27-vuotiaana, on elää parisuhteessa, mutta noinhan se ei oikeasti ole. Parisuhde ei ole mikään “onnistumisen” mittari.

Käytän paljon lainausmerkkejä, jotta te lukijat ymmärtäisitte, ettei asiat ole noin yksiselitteisiä, mitä kirjoitan. Haluan myös korostaa sitä, että tuollaisia ajatuksia vain herää mieleeni. Voin kuitenkin olla täysin väärässä, koska en henk.koht. tunne aloittajaa.

Vielä haluan sanoa sinulle, Akiras, että asunnon löytämiseen ja raha-asioidenkin järjestymiseen uskon sinun saavan apua asuinkuntasi sosiaalitoimistosta. Täällä päihdelinkissä tuli joskus viime vuoden puolella (?) vastaan hyvin samankaltainen kertomus, jossa aloittaja epäili vahvasti, että ei tule selviämään yksin eteenpäin. Rohkaisin häntäkin ottamaan yhteyttä sosiaalitoimeen ja hän tulikin myöhemmin kertomaan, että asiansa olivat tuon avun turvin lähteneet rullaamaan eteenpäin. Harmi vaan, etten enää muista ko. kirjoitusta/kirjoittajaa…

Sinä selviät, Akiras, mutta et selviä yksin, eikä sinun tarvikaan. Luota tulevaan ja ole rohkea. Luota myös ihmisiin, kaikista huonoista kokemuksistasi huolimatta. Opettele hyväksymään oma itsesi ja pikkuhiljaa myös rakastamaan itseäsi. Mieti vaikka joka päivä yksi pieni myönteinen asia omassa persoonassasi, ulkonäössäsi, kyvyssäsi hoitaa eläimiäsi ym. Et olekaan niin mitätön, kuin nyt itsetunto lyttyyn lyötynä kuvittelet.

Aurinko paistaa, antakoon sekin sinulle voimaa!

11

Elämä täysin yksin tuntuu pelottavalta, myös ehkä lähinnä siksi, että en ole oikeastaan ollut 14 vuoden iän jälkeen yksin. Eron jälkeen olen yleensä ollut n. Puoli vuotta yksin, mutta ole myös lähtenyt ns. kylmiltään suhteeseen suoraan edellisestä. Se, että tiedän, että mistä käytökseni johtuu ja että miksi haksahdan aina näihin tälläisiin miehiin saa oikeastaan oloni entistä pahemmaksi. Pidän itseäni ns. Fiksuna ja järjellä avattelevana ihmisenä, joten miksi se olen minä joka haksahtaa aina, miten voinkaan olla aina yhtä tyhmä? Silloin kun tajusin mistä tämä käytökseni johtuu, eikö sen olisi pitänyt antaa minulle sitä ahaa-elämystä? En halua missään nimessä antaa nyt kuvaa, että pitäisin ihmisiä, joilla on samanlainen kättösmalli suhteissa kun minulla jotenkin tyhminä, en missään nimessä, mutta omaa itseään on niin helppo rankaista ja sanoa, että olisihan sinun pitänyt tietää.

Omalla äitilläni on ollut nuorempana samanlainen käytösmalli ja se loppui siihen, että äitini kävi siellä pohjalla, ennen kun pääsi ylös. Valitettavasti se pohja tuli vastaan silloin kun itse olin lapsi, joten näin sen, mutta olen onnellinen, että hän pääsi siitä irti. Äitini on ollut isäni jälkeen täysin yksin ja jollain tasolla kadehdin häntä, mutta jollain tasolla minua myös pelottaa. Ajatus, että olisin seuraavat 15 vuotta ilman ketään saa minut ahdistumaan.

Tuo itseni terapiaan saaminen. Toivoisin, että minulla riittäisi voimia siihen asti. Toivoisin, että pystyisin jäämään tälle paikkakunnalle, mutta tiedän itseni, että jos ja kun eroan tästä juoposta, en pysty jäämään samalle paikkakunnalle. Joten joudun taas taistelemaan itseni pyytämään apua ja olen taas jonossa ja sama jatkuu. Se miksi minun pitää päästä erille paikkakunnalle heti eron jälkeen johtuu siitä, että eräs nuoruuteni tai ehkä jopa lapsuuteni haamu on kerran jo saanut pilattua kaiken.

Valotan vähän asiaa. Jätin alkuviestistä kaksi ihmistä pois, sillä en halunnut laskea näitä ihmisiä poikaystäviksini/miesystäviksini, sillä nyt myöhemmin näen kuinka sairasta se oli. Nämä tapahtuivat siis ennen tuota ensimmäistä kunnon poikaystävää. Olin 14 kun tapasin tämän ensimmäisen ja hän oli 27. Nyt samanikäisenä tunnen kuvotusta ja pahaa oloa. Tämä juttu kesti kolmisen kuukautta ennen kun hän tajusi lopettaa, ehkä hän ymmärsi miten sairas oli, ehkä ei. Toinen oli 24 vuotias alkoholistimies, joka myöhemmin sekaantui huumeisiin. Juttumme loppui lopulta siihen, että perhekoti astui kuvioihin. Tämä mies myös on aiheuttanut pelkoni jäädä samalle paikkakunnalle kuin entiseni, sillä hänen kanssaan olen istunut useasti oikeudessa, milloin koturauhanrikkomisen takia, milloin uhkailujen ja pahoinpitelyjen. Hänellä kesti lähes 7 vuotta päästää minut irti ja nykyään en edes tiedä onko hän hengissä.

Haluan vielä lopuksi sanoa kiitokset teille, on hyvä nähdä muiden näkemyksiä ja uskon niiden olevan ainakin osittain totta myös minun kohdallani. Olen täysin tietoinen itseni väärästä käytösmallista ja sen todennäköisistä syistä. Lisäksi tiedän, että näitä syitä on vielä enemmän. Tiedän myös, että terapia varmasti auttaisi minua ymmärtämään näitä syitä paremmin, tosin pelkään myös, että mitä kaikkea muuta löytyy. Tiedän, että olen tukahduttanut muistoja lapsuudestani, sillä osa lapsuudestani on kuin harson takana. Siksi pelkäänkin avata tuota harsoa, voiko minulle olla tapahtunut jotain vieläkin kamalempaa kuin ne asiat jotka muistan? Ehkäpä ne on tukahdutettu syystä. Vai auttaako niiden avaaminen minua? Pystynkö enää normaaliin elämään ja sitä kautta saanko koskaan normaalia ihmissuhdetta?

Helpointa olisi jäädä tähän, fyysistä väkivaltaa minua itseäni kohtaan en ole kuitenkaan kokenut. Kuitenkin lähtö on alkanut itemään sisälläni ja tiedän, että kun se alkaa se lopulta valtaa minut niin, että lähden kyllä. Siihen voi mennä pari päivää, viikkoja, kuukausia, mutta minä lähden ja jätän taas kaiken taakseni. Enkä tiedä muuttuuko mikään taaskaan. Toivoisin niin, sillä tiedän kulman takana olevan monta odottamassa, että tulen heitä hoivaamaan, miten pystyn väistämään nämä ihmiset?

12

Minä totesin jo omalla kohdalla, että ne syiden etsimiset lapsuudesta eivät auta mitään.
Omassa voinnissa en ole huomannut muutoksia sen mukaan, että mitä syitä löydän itsestäni ja kuinka “kohtaan” itseni ja sitä rataa.
Ne on muut ihmiset, jotka saavat siitä jotain että kuvittelevat tohtoroivansa itseään ja terapoivat.
Mulle se on suorastaan myrkkyä, kun ympäristö kannustaa etsimään vikaa itsestä. Isästä ja äidistä.
Mä jonkun 10 vuotta vatvoin isä-äiti-mummon perintö- lastentarha-ala-aste -linjalla, ilman että oloni silti merkittävästi parani. Nykyään harrastan vaikeina aikoina vertaistukea, ja sitten helppoina aikoina katson oikeudekseni viihtyä.
Ne mummot jaksaa solkata sitä itsensä hyväksymistä ja peiliin katsomista. Mulle riittää että yhtään juoppoa ei ole juuri nyt minun näköpiirissäni:) Suosittelen sitä samaa myös muille, joille se sopii.

13

Tähän sanoisin että visualisoi tarkkaan millaista elämää haluat elää. Esimerkiksi kannattaa miettiä sanamuotoja tarkkaan.
Jos etsit alkoholia kohtuudella käyttävää miestä, se on sanamuoto joka sallii käytön. Eli etsit miestä, joka käyttää alkoholia. Entäs jos vaihtaisikin tilalle: etsin miestä joka ei käytä alkoholia yhtään.
Sitten voi tiukentaa aina kriteerejä siitä. Etsin miestä joka ei ole koskaan käyttänytkään alkoholia.
Eli vetää rajat. Entisistä kokemuksista on se hyöty, että niistä oppii mitä ainakaan ei halua.
Monesti ihmisillä on tienhaaroja. Ensimmäinen kerta, kun mies sanoo jotain alentavaa naisista, sehä tulee. Esim käyttää sanontaa “akat ratissa”. Heti suhde poikki. Tai jos mies vannoo ja vakuuttaa olenvansa luotettava, kuten jo viisas eräs kirjoittaja tässä ketjussa hyvin luetteli. Näitä ihan käytännön merkkejä on luettavissa. Mutta usein itselläni on aina ollut nimenomaan tarkkailla ITSEÄNI. Miten iskisin miehen, miten minun lapsuus. Miten käyttäytyä. Ja tämä vie huomion tarkkailla toisessa olevia merkkejä siitä, että hän on narsisti ja juoppo.

14

Sehän siinä onkin, että se syyn etsiminen itsestään tai siitä lapsuudestaan ei välttämättä edes auta. Mikä takaa sen, että kun on käynyt sen lapsuutensa ympäri ämpäri läpi, että se oma mieli jotenkin muuttuisi. Itse olen ehkä siinä mielessä erilainen kun moni muu alkoholistin/narsistin/väkivaltaisen kumppanin kanssa eläjä. Minun ei loppupeleissä ole kuitenkaan vaikeaa lopulta lähteä. Se lähteminen tuntuu joka kerta yhtä raskaalta ja raastavalta, mutta silti olen lähtenyt joka kerta, vaikka epätoivon hetkiä on ajoittain ollut, kuten tällä hetkellä. Vaikeinta on se, etten ota taas uutta samanlaista. Monta kertaa olen vannonut, että nyt en ota miestä, nyt pysyn yksin. Silti joka kerta on käynyt näin.

Yhden suhteen välissä huomasin myös, että sain suurinpiirtein hätistää näitä alkoholisteja/“mätiä omenoita” kimpustani, kun olin mukamas päättänyt, että en enää viinaan menevään mieheen koske. Sain tuon puolen vuoden aikana perääni kolme stalkkeria, joista yhdestä en ole vieläkään päässyt eroon, ainakaan kokonaan. Nämä miehet kuitenkin olivat niin selvästi sitä mitä olivat, että en heidän mukaansa lähtenyt. Sinänsä kai olen kasvanut, että nuorempana olisin saattanut näiden mukaan lähteä. Pahimpia siis ovatkin nämä jotka pystyvät peittämään ongelmansa.

Haluan vielä kertoa tuosta miehestä, jota aiemmassa viestissä kutsuin sielunkumppanikseni. En enää elätä turhia toiveita sen suhteen, että meistä tulisi jotain. Olen hyvilläni että hän kuuluu elämääni, sillä olen hänen kauttaan oppinut itsestäni paljon. Huomasin myös aiemmin, että toisin kun muiden kanssa pidän hänen seurassaan myös itsestäni ja tämä on minulle uusi asia. Olen ollut nyt 3 vuotta häneen ihastunut, ehkä juurikin tämän takia. Toisaalta pelkään, että jos lähden tästä nykyisestä suhteestani, huomaan taas olevani kiinni tässä sielunkumppanissani, enkä halua pilata tätä mitä meillä nyt on sillä, että alkaisin taas haikailla turhia. Tai sillä, että heräisin joku aamu taas hänen vierestään.

Kyllä, huomaan itsekkin kuinka keksin jatkuvasti tekosyitä miksi minun ei kannattaisi lähteä. Se on normaalia minulle ja käyn nämä ajatukset aina läpi ennen lopullista päätöstä.

15

Olen joskus miettinyt omaa suhdettani alkoholiin ja siihen, että minkälaista olisi elää kumppanin kanssa joka ei juo ollenkaan. Olen ollut suhteitteni aikana valmis lopettamaan itsekkin juomisen ja ollutkin juomatta, kun toinen on yrittänyt raitistua, mutta haluanko miehen, joka ei hyväksy alkoholia tai ei siihen koske ollenkaan.

Loppujen lopuksi olenko itsekin jollain tasolla riippuvainen alkoholista. Vaikka en juo kun todella harvoin, olisinko valmis luopumaan mahdollisuudesta juoda ikinä. Alkoholi on siitä jännä juttu, että vaikka voinkin kutsua itseäni kohtuukäyttäjäksi, niin myös minulla on jonkinlainen suhde tuohon kuninkaaseen. Kuten sanottu aloituksessa, en voi koskaan saada lapsia, joten siinä mielessä minulla ei ole mahdollisuutta siihen normaaliin perhe-elämään. Voinhan toki olla “äitinä” jonkun toisen lapsille, mutta en ole varma onko tämä se mitä haluan. Ehkäpä suurin ongelmani onkin se, ettei minulla todellisuudessa ole hajuakaan siitä missä haluaisin olla sanotaanko vaikka viiden vuoden päästä.

16

Siis sähän kuulostat ihan minulta! :slight_smile: Sori vaan, tietenkin omia persoonia kaikki, mutta tääkin

Toi on se sama miksi olen kans alkanut epäilemään, että kohdallani ei se lapsuuden vatvonta muuta sitä perus olemusta, mikä niitä houkuttaa. Koska en oikeasti taida olla läheisriippuvainen., Yliempaattinen, kyllä, lisäksi uskon helposti olevani “se” ainoa jota se mies rakastaa, kuvittelen herkästi liikaa omasta itsestäni samalla kun olen myös masennukseen ja itsesyytöksiin taipuvainen. Tämä kaikki on kuin “läheisriippuvaisen” oppikirjasta, mutta SILTI en vaan saa apua niistä keinoista mistä he sanovat saavansa, en saa mitään niistä psykologioista enkä mistään, vaan AINA sama tarina. Ja mielestäni olen järkevä, ja OSAAN lähteä. En ole sillätavalla läheisestä riippuvainen, että rupean mitä tahansa kestämään.

Ja ne stalkkerit!! Just!
Näitä oli kans mulla perässä. Yhteen aikaan jopa perustelin parisuhteita itselleni niin, että saan silloin olla “varattu” jotta ne stalkkerit näkevät että kuljen miehen kanssa ja pysyvät kaukana.
Sellaisia ihme kuvatuksia jotka lähtevät vain perässä kulkemaan, alkavat piirittää ja ovat niin onnettomia, että pelottaa mitä ne keksivät epätoivossaan. Tunnevammaisia mörköjä! Ihan kamalaa.
Mulla on nytkin facebookissa parhaillaan 1 kpl näitä pyytämässä viestiä, että aletaanko ja mitä kuuluu.
Päätin etten vastaa mitään. Yleensä olen vastannut jotain ja saanut lisää niitä kimppuuni.
Mutta nyt olen tullut tulokseen, että se yksinäisyys ja stalkkerit ja vaarallisuus ei ole syitä olla parisuhteessa.
Päätin hakea tukea nimenomaan “aikuisilta” eli naisten vertaistuesta, vanhemmilta, psykologilta vaikka pyyhinkin takapuoleni lapsuusteorioihin nykyään, mutta enää en hae miehistä tukea. Jos en saa reikää porattua seinään, olen ilman.

17

Ja mullakin on tasan 1 kpl miehiä jonka perään alan säännöllisin väliajoin haikailemaan. Siitä ei koskaan tule mitään, on varmasti syitä miksi sekään suhde ei toiminut, mutta kaikki nuo puliveivarit tuntuvat niin vierailta ja etäisiltä sen tietyn pisteen jälkeen, että ollessani siinä “suhteeni on vankila”- vaiheessa alan näkemään autuaita unia ja haaveilemaan paluusta yhteen sen hra oikean kanssa. Tulkitsen tämän niin että etsin vapautusta siitä tilanteesta, ja kiinnitän ne haaveeni kaukaiseen kohteeseen jotta saan tempaistua taas itseni johonkin suuntaan. Kun se on ohi, kangastus monesti haihtuu enkä kaipaakaan sitten ketään.

18

Hyvä löytää joku joka tietää mistä puhun :smiley: olen joskus miettinyt noita stalkkereita ja olen huomannut, että jokaikinen tuollainen stalkkeri"suhde" on lähtenyt siinä vaiheessa liikkeelle, kun olen juuri eronnut. Ihan kuin nämä haistaisivat, että nyt tuo on eronnut. Olen pitänyt suhdestatukseni piilossa jo useamman vuoden, mutta jotenkin ne haistavat sen joka kerta.

Parisuhteessa olen myös huomannut, että erotan helposti seksin ja rakkauden toisistaan. Pidän kyllä seksistä, mutta olen huomannut, että jos välitän jostakin seksi tuntuu väärältä asialta. Pystyn siis helposti harrastamaan seksiä yhden illan juttujen kanssa tai jonkun kanssa, jota kohtaa minulla ei ole tunteita, mutta heti kun tunteet nousevat seksin harrastamisesta tulee minulle vaikeaa tai jos seksi jatkuu kuoletan tunteeni tähän ihmiseen. Todennäköisesti asiaan vaikuttaa hyväksikäyttö menneisyydessä.

Tämän takia hiukan pelkäänkin olla taas sinkku. Silloin olisin vapaa tekemään sielunkumppanini kanssa mitä vaan ja pelkään sitä, että miksi minulla on edelleen tunteita häneen, vaikka olemme harrastaneet seksiä, eikä se tuntunut hänen kanssaan väärältä. Pelkään myös sitä, että jossain vaiheessa alkaisin inhoamaan häntä ja pelkään, että en alakkaan. Entä jos tämä ihminen on se “Oikea”, mutta en voi koskaan oman vajavaisuuteni vuoksi häntä saada? Siksi tuntuu niin paljon turvallisemmalta ripustautua niihin huonoihin suhteisiin ja kuvitella, että saan niistä jotain. Minun ei tarvitse tällä tavoin riskeerata oikeita tunteitani ja minuun ei myöskään oikeasti tarvitse tuntea sitä kauheaa menettämisen tunnetta. Tunnen toki surua, pelkoa ja vihan tunteita, mutta minun ei todellisuudessa tarvitse avata itseäni. Toki sinkkuna pysyessä minun ei tarvitsisi tehdä sitä ollenkaan, mutta entäpä jos näin kävisi vahingossa?

Luulenkin siis, että nämä huonot miehet ovat kieroutuneella tavalla jonkinlainen turvasatama minulle. Turva jonka avulla minun ei tarvitse avata omaa itseäni kenellekkään.

19

Mulla on ollut monenlaisia suhteita, ja olen aina alkanut inhoamaan ennen pitkää, siinä vaiheessa kun suhteen pitäisi “syvetä” tai aletaan vaatia jotain…Olisikin hienoa jos löytyisi mies, jonka kanssa voisi aloittaa joka kerta tavatessa uuden yhden illan jutun, ja sitten lopettaa se taas seuraavaan tapaamiseen mennessä, jotta voi alkaa taas.
Vertaan itseäni herkästi toisiin, ja alan pohtia mitä joku toinen nainen tekisi siinä ja tässä tilanteessa. Inhoan sitä kun miehillä on eksiä ja muita säätöjä, jotka laittavat minut vertailuasemaan. Lisäksi miehilläni on aina taipumus ruokkia tätä selittämällä eksistä ummet ja lammet, ja muka “Kehua” kuinka minä olen muka parempi…vaikka sitten eihän kukaan voi olla sen kummempi. Joten se on harhautusta, tai jotain lämpimikseen puhetta. Monenkin possun kohdalla olen tullut siihen tulokseen, että tyhmempikin naakka riittäisi häntä paapomaan. Siitähän se erokin monesti seuraa.
Olen myös saanut miehiltä (myös mätämunilta) palautetta, että minun pitäisi enemmän rentoutua ja puhua enemmän ja “avautua”. Aina tuloksetta.
Olen kans tullut siihen tulokseen joskus, että on helppo olla tunne-elämältään vajavan miehen kanssa, koska siinä ei tarvitse joutua niihin samoihin haasteisiin, mitä joutuisi oikean ihmisen kanssa jolla on ne ihmisen tarpeet, kuten yhteenkuuluvuus, yhteiset urheiluharrastukset ja yhteiset…jotain mitä ihmiset keskenään tekee, jos eivät ole kännissä :smiley: Mitä lienee? Urheilukalastusta, riippuliitoa? Kodin sisustamista? …EN koe koskaan yhteenkuuluvutta oikeasti kehenkään, ja olen aika lailla hyväksynyt sen asian,. Olen jopa epäillyt, että se on syy miksi lapsuutenikin oli , mielestäni olen sellainen “Hankala” ihminen ja kukaan ei tiedä miten suhtautua. Olen ihmetelly aina näitä asioita. Alkkis mies nimenomaan miettii vain omaa alkoholiaan, sekä hänellä on paljon puutteita tunne-elämässä ja vuorovaikutuksessa, joten ihanne puolisohan sellainen on,. jos ei halua joutua “tilille” omasta olemuksestaan tai sen erikoisuuksista. Mutta kun siltikään sitä ei ole ansainnnut niitä alkoholistin haittapuolia. Olispa keksitty mies, joka jättää toisen ihmisen henkisesti rauhaan, muttei silti ryyppää. Kaikki aika kuluu myös kätevästi, ei suunnitellessa mitään suuria juttuja kuten omakotitalo tai muu, vaan ihan vain päivä kerrallaan pääsee rauhoittumaan siihen alkoholistin luomaan kuplaan. Kätevää, mutta tietenkin karhunpalvelus. Ajan voisi käyttää johonkin omien haaveiden toteuttamiseen tai muuhun.
Kuplasta sitten herättyään huomaa, että vuodet ne taas vierähtivät.
Tämän takia mä luovuin omalla kohdalla “toivosta” eli aloin toivoa kaikkea muuta, koska ei mulla yksinkertaisesti ole AIKAA elää neljästi , viidesti, kuudesti tätä samaa elämää, ja pelätä mikä psykopaatti on seuraava mies, vaan nyt on pelattava niillä korteilla mitä on.
EHkä elämä heittää eteeni jotain kivaa, silloin kun vähiten sitä osaan odottaa.
En kuitenkaan ole sitä mieltä, että oppisin yhtään enempää suhteista sillä että olen yksin kunnes ei enää satu ja on “valmis” Ehän mää ole koskaan valmis tätä menoa:D Kun en vaan kehity siinä läheisriippuvuudessa niin keinoksi jää kartoittaa ne tienristeykset, joissa voi minimoida osallistumisensa epäonnisen suhteen jatkoon. Että voisi minimoida ongelmat ja tunnistaa ne kahelit riittävän ajoissa.

20

Sama. Ja uskomattomin oli, että viimeksi noin 2 päivää sen jälkeen kun erosin jostain suhteesta, niin joku humalainen mies kadulla huusi perääni että “EIkö sulla raukalla ole edes miestä”…
Siis :open_mouth:
Ja nimenomaan juoppo heti.
Samantien alkaa tulla niitä kyselyitä tosiaan, kun on eronnut,. On niitä toki suhteenkin aikana ollut, mutta stalkkerit kyllä vainuavat herkästi. Vai onkohan kaikilla näitä stalkkereita, ja eivät vaan edes muista?
Minä puolestani menen aika lailla tolaltani jostain viestistä joka tulee ja jossa kysytään “Oletko kiinnostunut” yms…
se on merkkitapaus päivässä ja aiheuttaa paljon ahdistusta.