Niin tässä kai kävi että jouduin myöntämään itselleni että minulla on alkoholistimies.
Itse en käytä alkoa juuri ollenkaan koska tulen siitä niin humalaan että en nauti seuraavan päivän olotiloista ja säästän itseni mielellään siltä.
Olemme seurustelleet pian viisi vuotta. Meillä ei onneksi ole lapsia eikä muutakaan yhteistä kuin vuokra-asunto.
Mies on aina käyttänyt runsaahkosti alkoholia mutta aina sille on tavallaan löytynyt joku selitys millon miksikin se on ollut aiheellista. Uskottelin itselleni vuosia että ongelmaa ei ole ja vika on minussa ja olen kontrolloiva hullu kun en siedä sitä jos toinen on joka viikko useampana päivänä kännissä, joskus koko viikon. Mies ei humallu samalla tavalla kuin monet, ei siis ördlää, oksentele tai sammu, vaan humalassa oleminen tuntuu olevan hänelle paremminkin normaali olotila. Minä en kuitenkaan miestä tuolloin tunnista koska hän muuttuu dramaattiseksi, äkkipikaiseksi, ylisosiaaliseksi, kaikkivaltiaaksi joka tietää kaikesta kaiken ja haluaa puhua kaikille ja kertoa niinkuin asiat ovat. Olen usein joutunut häpeämään tuota käytöstä. En halua tuota humalaista miestä seksuaalisesti ja jatkuva vanhalle viinalle löyhkääminen on vienyt viimeisimmätkin himot. Pitkään luulin tässäkin vian olevan itsessäni kun en seksiä enää halua.
Nykyisin hän voi juoda huoletta vaikka useita viikkoja putkeen. Joka päivä ei välttämättä humalaan asti mutta edes pari täytyy saada. Hän tuli mukaan työmatkalleni tueksi omasta tahdostaan mutta päätyi sielläkin ryyppäämään joka päivä. Jos en lähtenyt yöllä menoihin mukaan, meni yksin ja tuli aamuyöstä kännissä hotellille. Nolasi minut myös kollegoiden edessä humalaisella lörpöttelyllään.
Tätä on jatkunut enemmän ja vähemmän koko suhteemme ajan ja nyt päätin että pelastan itseni tästä uppoavasta laivasta.
Sain kuulla olevani narsisti. Kuten olen aiemmin täältä lukenut, myös meillä väkivalta ei ole epätavallinen ilmiö. Molempien osalta on oltu käsirysyssä ja nykyään tuntuu että se olen minä jolta palaa se hermo ja olisin vaikka valmis tappamaan tuon viinalta haisevan länkyttäjän. En tunnista enää edes itseäni. Ennen suhdettamme olin iloinen ja sosiaalinen, nauravainen ja rauhaa rakastava. Nykyään ahdistunut enkä tiedä kuka enää olen enkä halua tutustua ihmisiin. Minulla on hyvä olla silloin kun mies on pidempiä aikoja poissa. Silloin muistan taas kuka olen.
Kerroin jättäväni hänet ja luulin että sillä pahin olisi takana. Enää tarvisi vain muuttaa pois ja alkaa nuolemaan haavat yksin ja rakentaa pikku hiljaa elämä uusiksi ilman jatkuvaa juopottelijaa nurkissa.
Mutta tästäkös se helvetti vasta lähti irti. Mies huutaa vuoroin syyttäen minua ja vuoroin itkien omaa huonouttaan. Aikoo tehdä elämästäni helvettiä jos jätän hänet näin törkeästi ja olen ilkeä narsisti jos teen niin. Hän on kuulemma turhaan kestänyt minulta paskoja tekojani kun kumminkin jätän hänet. En tietenkään ole pystynyt itsekkään olemaan täydellinen. Mökötän usein enkä halua keskustella mistään koska en vain jaksa kun tiedän että asiat menevät huutamiseksi. Olen myös uhkaillut, itkenyt ja aikonut lähteä, huutanut pää punaisena ja antanut kaiken tulla ulos ilman filtteriä. Kaikki on tässä suhteessa kokeiltu. Kun sanon asiat suoraan saan kuulla olevani ilkeä ja tottakai vihaisena varmasti olenkin. Olemme myös pystyneet keskustelemaan täsyä erosta ihan järkevästi mutta mies saattaa yhtäkkiä äityä taas raivon ja itkunsekaiseen tunnetilaan jossa alkaa riehua ja huutaa. Tavaroitakin on tässä taloudessa laitettu rikki hänen toimestaan harva se kerta kun on palaveerattu jostakin. Jotkut hän niistä on korvannut takaisin.
Hänellä ei kuulemma ole mitään jos lähden. Pilaan hänen tulevaisuutensa ja loppu elämänsä. Hän ei aio tehdä enää itselleen mitään jos jätän hänet nyt näin julmasti. Eikä hän myöskään suostu uskomaan että hänellä on sairaus. Sanoo vain että kyllä on tullut otettua alkoholia liikaa ja tietää itsekkin sen ja sitten jo pian kiistää sen ja alkaa tivaamaan että mitä hänen juomisensa muka minua haittaa.
Nyt kun luin näitä kokemuksia täältä tajusin että nämähän ovat kuin suoraan oppikirjasta.
Minunkin mieheni on tietysti ihana selvinpäin mutta juo nykyisin niin paljon että se vaikuttaa hänen mielenterveyteen selvinpäinkin. On ahdistunut ja masentunut ja näköalaton krapulassa. Minä joudun lohduttamaan ja olemaan tukena kun juo itseään turmioon.
Meidän täytyisi asua vielä ainakin 1,5 kk saman katon alla mutta miten ihmeessä sen teen kun täällä on nyt vuoroin raivohullu ja vuoroin hysteerisesti itkevä mies joka uhkaa tappaa itsensä kun lähden.
Toivoin että olisimme voineet sopia käytännön asioista järkevästi mutta mies ei kuulemma aio hyväksyä eroa. Täytyi siis tällainenkin helvetti vielä läpi käydä.
Lupasi tietysti lopettaa juomisen aivan kokonaan etten lähtisi mutta siihen en usko. Niin suuri osa se on hänen identiteettiään ja se että hän ei edes myönnä täysin ongelmaansa kertoo siitä että lepyttelee vain sanoilla jotka haluan kuulla.