Mä pysyn tässä mielikuvadeittailussa! Heti kun alan oikeasti siirtää sitä tosielämään, tajuan sen mielettömyyden. Se toinen ihminenhän voisi ruveta vaatimaan kaikenlaista! Niinku semmosta ruokaa mitä äiti teki ja sitoutuu irti lasten ongelmista… ai niin, semmoinen täällä asuukin jo…
Ja mitenkään numerotietoja kertomatta (hieno nainen ei pidä lukua) niin onhan tuota deittailua takana. Kun vähän muistokultauksen päälimmäistä kerrosta pöyhäisee, niin muistuu ne vähemmän kivat asiat mieleen. Joista useat naurattavat nykyään, mutta eivät naurattaneet silloin…
Lisäksi kokeilin kurjuuden maksimointia: kyllähän minä voisin asua yksiössä, jossa on valo vain jääkaapissa ja lattialla patja. Mutta kun on nämä lapsetkin. Ei niiden tarvitse vanhemman kipuloinnin takia kärsiä. Siis lasten tehtävä on sopeutua siihen, mitä vanhemmat tarjoavat, mutta niiden mielipide tulee ottaa huomioon, ettei ihan kepein mielin sinkoa kriiseilemään.
Jos olen oikeasti sitä mieltä, että tarvitsen sapattivuoden kibbutsilla, niin sinne on päästävä. Siihen asti tyydyn ostamaan uutta hiusväriä
Shh, rauhoitu, levoton mieli…