Kyllä se suurin piirtein noin menee missä tahansa suhteessa, jossa on läsnä turvattomuutta. Se johtaa jonkinlaiseen suojautumiseen ja puolustautumiseen. Ja sehän on sitten heti sellaista sodankäynnin asemointia. Sitä tuskin “tahallisesti” halutaan, mutta se on seurausta jostain sisäisestä hädästä. On aivan mahdotonta olla luotettava tms. kumppanille, joka on aivan varma, että kaikki miehet/naiset pettävät ja jättävät. Ja siihen kun liitetään jonkinlainen kyvyttömyys edes puhua omista peloista tai epävarmuuksista saati tarpeista ja haluista, niin ennen pitkää ollaan kusessa.
Luottamisen opettelu onnistuu mielestäni parhaiten - jos ei jopa ainoastaan- yrittämisen ja erehtymisen kautta. Ja siten, ettei vaadi tai odota liikaa. Välttää pettymykset.
Minä olen päässyt semmoiseen suhteelliseen terveeseen luottamisen tilaan sillä tavalla, että olen ymmärtänyt jokaisen ihmisen kantavan omia taakkojaan ja olevan enemmän tai vähemmän keskeneräisiä. Jos he ovat loukanneet minua, se johtuu heidän omasta kyvyttömyydestään ja sisäisistäö ongelmistaan enemmän kuin heidän tarpeestaan tehdä minulle pahaa. En usko heidän päättäneen, että aion aiheuttaa tuolle Pumpkinille pahaa mieltä ja surua, jos vain suinkin kykenen. Se olkoon elämäntehtäväni. Ei, vaan he ovat vain omassa kyvyttömyydessään siihen ajautuneet. Vääriä tekoja en hyväksy, mutta olen oppinut ymmärtämään, miksi ihmiset tekevät virheitä. Myös minä. Ja sen takia osaan katsoa niin itseäni kuin muita armollisemmin. Olen pystynyt tämän jälkeen antamaan anteeksi - itselleni ja minua satuttaneille.
Anteeksi antaminen on lopulta auttanut myös luottamusasiassa. En usko ihmisen luontaiseen haluun loukata toisia, joten en halua lähtökohtaisesti uskoa ihmisistä pahaa. Ja sehän olisi hirvittävän väärin, jos jonkun toisen ihmisen tekojen takia päättäisin, että tämä uusi elämääni tuleva ihminen on myös paha. Todella väärin tätä ihmistä kohtaan. Luultavasti tämä uusi ihminenkin tekee virheitä, mutta hän ei varmasti ole sitä tavatessamme päättänyt. Niin vain tapahtuu, ihmiset tekevät virheitä.
Huomenta “Pumpkin”. Hyvin oleellisen asian otit esiin. Puutteellisuutta ja keskeneräisyyttä minäkin ajoin takaa. Vähän sävyyn “rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Tämän voi ymmärtää niinkin, ettei vaadi muilta enempää kuin itseltään. Kuinka moni pystyy tähän - minä tuskin?
Yksi juttu kuitenkin ontuu anteeksiannossa. Se liittyy jo tapahtuneisiin tekoihin. Mitenkäs ennakkoluuloja käsitellään? Niistähän luottamuspula oikeastaan syntyy. 
Itse ajattelen niin, että anteeksiantamattomuus aiheuttaa niitä ennakkoluuloja. Pöytä ei ole ikään kuin puhdas. Toki varovainen pitää olla ja järki päässä, mutta jos ennakko-oletuksena on aina, että toinen ihminen pettää minut, niin siinä varmasti luo niitä elämäntapahtumia jo etukäteen.
edit. Myös itseluottamuksen ja -kunnioituksen puute aiheuttaa epäluottamusta muihinkin ihmisiin. Itsensä tuomitseminen aiheuttaa muidenkin tuomitsemista. Itsensä myötuntoinen katsominen auttaa näkemään muutkin myötätuntoisesti. jne.
Pohdittuani ja luettuani näitä luottamus-juttuja alan tajuta seuraavaa:
Minulla on ikäänkuin kaksi eri tasoa luottamuksessa (en tiedä onko dissosiaatiohäiriöstä johtuvaa)
Se millä tavalla luotan ystäviini, on ihan varmaankin hyvällä tasolla, koska en minä etukäteen ajattele jonkun jättävän, pettävän, tai märehdi mitään voinkohan luottaa- juttuja. En pohdi loukkaantumisen kokemuksia liikaa, enkä odota ihmisiltä mitään ehdotonta, enkä ihan tunnusta tuota kaikkivoipaisuuden tunnettakaan, koska en oikeastaan todellakaan kuvittele itsestäni mitään hyvää…
Yksi ihmissuhde minulla ainakin on turvaton, sen tunnistan heti, ja se on suhteeni äitiini. Valitettavasti.
Luotan siis tavallaan kyllä ihmisiin. Mutta toisella tasolla, jossakin syvällä minun perinpohjaisessa olemassaolossani, elämään luottamisessa ehkä,(lapsi minussa) on joku hälytys joka kytkeytyy joissakin tilanteissa päälle, nyt lähinnä terapiassa tulee voimakkaasti esille. Samoin painajaisissani. Sitä jotakin ihan syvää olemassaolon perusluottamusta minussa ei ole. En osaa tarkemmin selittää.
Vielä erikseen on tavallisesti minua vaivaavat pelot, että isäni kuolee tms. joka oli ihan aiheellinen pelko. Ja kaikki minua kohdanneet menetykset ovat tehneet minusta tavallista enemmän pelkäävän ehkä, tai jotain.
En nyt itsekään saa ihan tarkalleen lankojeni päistä kiinni. Jään vielä miettimään näitä lisää.
Pitkässä parisuhteessani kyllä vähän väliä nousi pelko esiin: hän vielä jättää minut, ja niin siinä kävi! Mutta tietoisesti en ainakaan hänessä roikkunut, enkä mielestäni mitenkään ilmaissut pelkoani, mutta vaistosin jotenkin hänen siinä rinnalla olemisestaan, ettei hän ole “tosissaan” mutten sitä aktiivisesti suostunut ajattelemaan. Olisi ehkä pitänyt kuunnella tuota tunnetta, en osannut silloin. Meninkö siis aktiivisesti itse kohti tuota hylkäämistä vai johtuiko se vaan tilanteesta ja siitä että vaistosin alusta asti hänen sitoutumisensa asteen oikein…?? Jaa-a.
Muutoin elämässäni kyllä on ollutkin voimakasta takertumista ystäviini, ja he eivät ole siihen kyenneet vastaamaan: hylkääminen on tullut koettua monesti. Siinä tunnistan sen että sitä kohti on mentykin liian kovien odotusten ja halujen saattelemana.
Teikkis.
Teikkis.
Samat havainnot ja tuon anteeksi antamattomuuden kehä pitää kyllä tehokkaasti itseäänkin yllä: ihminen, joka ei esim. Andanten mainitsemista syistä johtuen - ylisuuret ja ehdottomat odotukset ym. - pysty antamaan anteeksi menneisyytensä rikkojille ei ole käsitellyt asioita tykönään. Kun ryhdyin tällä tavoin armottoman ihmisen kanssa suhteeseen, kaikki menneisyyden paha olo tuli aika nopeasti puheeksi. Tuntui kuin minulta odotettaisiin jonkinlaista korjausta siihen, miten on loukattu. Itse toki olen vastuussa siitä, että myös jollain tavalla hyväksyin tuon odotuksen. Olisi pitänyt ymmärtää, että jotkut asiat ovat vain ihmisen omalla vastuulla ja ratkaistavissa. Näistä mainittakoon se paha olo: se ei mitään oikeutta loputtomasti hakemalla muutu miksikään, niin se vain on.
Ja kävi kyllä niinkin, että aika pian suhteen edetessä minua alettiin epäillä kaikesta sellaisesta, mitä jotkut muut miehet olivat ilmeisesti hänelle tehneet. Sen pahan olon laadusta kertoo kai jotain sekin, ettei niitä epäilyksiä ainakaan keskustelemalla muutettu. Ajan kanssa tällainen sitten kasvoi jonkinlaiseksi suhteen olomuodoksi tai asetelmaksi, jossa oltiin suhteessa toisiimme. Tuntuu kuin minua oltaisiin oikein ajamalla ajettu vieraisiin tjms., jotta epäilykset osoittautuisivat aiheellisiksi ja päästäisiin hakemaan jonkinlaista oikeutta. Pariterapiastakaan ei tullut yhtään mitään juuri siksi, että kaikkia kysymyksiä yritettiin käsitellä tällaisina oikeus- tai kaupantekoasioina. Sen takia vuosi riittikin sitä lajia 